Reissuun

Joulu meni mukavasti, ja lomaakin on vielä viikko jäljellä. Lähdemme kohta ajelemaan kohti Tamperetta ja Fertinova-klinikkaa. Olen ihan rauhallisella mielellä, mutta toiveikas. Jospa vihdoinkin alkaisi tapahtua jotain. Oli minulla eilen kyllä ovulaatiokin, jälleen vasta kp 17 (ja minä kun olen aina hehkuttanut että kiertoni on NIIN säännöllinen...) Ovistesti näytti vahvinta koskaan näkemääni plussaa, ja illalla alkoi tosi selkeä vasemmanpuoleinen alavatsajomotus. En ole edelleenkään menettänyt toivoani ihan normaalinkaan raskautumisen suhteen :)

Tulevaisuusmietteitä

Lapsettomuus on tällä hetkellä aika lailla taka-alalla ajatuksissani. Toki mielessäni käy välillä, että minusta ei tällä menolla tule koskaan erikoislääkäriä. Tiedän, että minulla ei ole nykyisen työpaikkani suhteen huolta. Sieltä löytyy töitä sekä mahdollisen äitiysloman että pakollisen yliopistosairaalajakson jälkeen, niin minulle on vakuuteltu. 

Silti nämä kaksi asiaa vetävät minua eri suuntiin. Mikä on tärkeämpää, uralla eteneminen vai perhe? No perhe tietysti, mutta tiedän myös, että en voi olla erikoistuva lääkäri ikuisesti. Viime kuukausina olen silti miettinyt näitä asioita paljon vähemmän kuin ennen. Tuntuu, että olen osannut heittäytyä virran vietäväksi. Ne asiat, jotka on tarkoitus tapahtua, myös tapahtuvat, ja juuri sillä tavalla, miten on tarkoitettu. Mitäpä minä olen sanomaan vastaan.

Kohta on joulu! Mutta nyt täytyykin alkaa puuhastella, että saan tänään jotain jouluvalmisteluja aikaiseksi :) Mies on töissä, ja itse menen yöksi. Kuusen toimme sisään eilen, ja voi kun se on IHANA!

Yk 15

Onpas aika taas rientänyt. En ole kirjoittanut hetkeen, kun en ole kokenut siihen tarvetta. Seuraamiani blogeja olen kyllä lukenut. Eilen alkoivat taas kuukautiset. Kierto oli ennätyspitkä, 31 päivän mittainen, mutta juuri niin pitkä kuin olin ovulaatioajankohdan perusteella olettanutkin. Ehkä silti hieman ehdin toivoa, kun vuoto viipyi, mutta en pettynyt, harmistuin vain hieman. Että näikö se tosiaan on, emme ilmeisesti voi saada lapsia luomusti (ainakaan tällä hetkellä). 

Nyt on kulunut jo yhdeksän kiertoa ilman että on tapahtunut MITÄÄN. Mutta kuten olen jo ehkä sanonutkin, niin tällä hetkellä en vain viitsi välittää, vaikka raskaus ei onnistukaan. Olen hyväksynyt sen, että elämämme ei mene minkään käsikirjoituksen mukaan. Luotan siihen, että tulevat hoidot tuottavat tulosta. Sen pidemmälle en ole vielä ajatellut.

Olen onnellinen. Odotan joulua. Odotan ensikäyntiä. Ulkona ei ole lunta, mutta hieman valkoista kuitenkin. Tänään illalla menemme katsomaan uutta Hobitti-leffaa. Ja huomenna käynnistyy viimeinen kokonainen työviikko ennen kahden viikkon joululomaa! 

Hienoa sunnuntaipäivää teille kaikille :)

Yksityisen lapsettomuusklinikan valinta

Minulla on ollut hirveästi tekemistä, ei pelkästään velvollisuuksia vaan kaikkea kivaakin, joten en ole juuri ehtinyt istua koneella. Mutta tässä hieman lyhyttä päivitystä. Oli vaikea valita kahden yksityisen klinikan välillä, ja lopulta tein päätöksen lähinnä fiilispohjalta. Kyllä, mieheni antoi minulle vapaat kädet :) Menemme Tampereen Fertinovaan ensikäynnille 30.12. Olemme juuri silloin menossa sopivasti Helsinkiin, joten koukkaamme sitten Tampereen kautta. Ajanvarauksessa oli todella sympaattisen oloinen nainen, joka sitten taisikin ratkaista pelin Fertinovan hyväksi :) Hinnoissa ym. ei ollut merkittäviä eroja.

Printtailin tänään töissä sekä omia että miehen sairauskertomuspapereita ja labravastauksia, jotka lähetämme Fertinovaan, jotta ne ovat siellä ennen käyntiämme. Ensin printtailu sujui hyvin ja paperit tulivat ulos oma tietokoneeni oheistulostimesta. Sitten kävi pikku moka, ja huomasin printanneeni yhden paperin ihan väärään paikkaa ja väärälle osastolle. Hetken oli kauhea hätä, mutta sain onneksi paperin käsiini ennen kuin kukaan muu ehti sitä lukea (näin on käynyt joskus aiemminkin). Sanoisin, että vakava tietoturvaongelma, tosin ihan itse aiheutettu :)

Lapsettomushoitojen suunnittelusta huolimatta lasken toki edelleen kiertopäiviä, mutta se ei ole sellaista pakkopullaa, enkä toisaalta ole tarvinnut mitään aktiivista unohtamistakaan, koska on ollut niin paljon muuta mietittävää. Tänään on kp 22. Ovisplussa tuli vasta kp 17, mikä oli vähän outoa, kun johtofollikkeli oli jo kp 15 niin iso, mutta luulen tunteneeni ovulaatiokipujakin (juurikin siellä vasemmalla puollela) kp17-18 välisenä yönä.

Keskustelin tänään esimieheni kanssa tulevista lapsettomuushoidoista. Hän suhtautui todella hyvin mahdollisiin poissaoloihin, ja toivotti onnea projektiin. Poissaolojen vuoksi ei siis ainakaan tarvitse stressata. Olen onnekas, kun minulla on tuollainen esimies :)

Käynti lapsettomuuspoliklinikalla

No niin. Tänään oli vihdoinkin se kauan odottamani päivä! Gynekologian poliklinikalla olikin toinen lääkäri kuin se, jonka tapasimme yksityispuolella, koska oli kuulemma sairauslomalla, mutta tämäkin gynekologi oli minulle tuttu entuudestaan ja oikein mukava. Kävimme läpi tutkimustuloksia, jotka meillä olikin jo etukäteen tiedossa. Ei siis muuta poikkeavaa kuin miehen sperma, vaikka se tietysti on yksinäänkin hyvin ratkaiseva asia.

Gynekologi kyseli kiertoni vaiheesta. Tänäänhän on kp 15, enkä uskonut ovulaation vielä tapahtuneen, koska ovistestit ovat vielä olleet negatiivisia, kipuja ei ole ollut, lima edelleenkin runsasta eikä nänneissä ole ollut arkuutta. Arvaukseni osui oikeaan, koska ultraäänessä vasemmalta löytyi 20 mm:n johtofollikkeli, ja sen perusteella ovulaatio tapahtuu todennäköisesti huomenna. En ole vielä tehnyt ovistestiä nyt illalla (aamulla näytti negatiivista), mutta kaiken järjen mukaan sen pitäisi olla positiivinen viimeistään huomenna.

Koska kiertoni oli sopivassa vaiheessa, gynekologi ehdotti siinä pritsillä maatessani, että tehtäisiin saman tien munatorvien aukiolotutkimus. Ensin ajattelin, että hui mitäs kamalaa olinkaan tästä tutkimuksesta lukenut, mutta se meni oikein hyvin ja nopeasti, ja munatorvet olivat hyvin auki. Gynekologi naureskeli, että yleensähän kaikki tutkimukset ja toimenpiteet epäonnistuvat juuri silloin kun ne tehdään kollegalle, mutta onneksi ei tällä kertaa :) Mitään "esilääkitystä" en saanut, mutta jälkeenpäin tarjottiin Buranaa. Sanoin, että minulla on laukussa Panadolia, mutta en sitten loppujen lopuksi ottanut ollenkaan kipulääkettä. Loppu työpäivä sujui silti hyvin. Ehkä noin tunnin pari oli menkkamaista jomotusta.

Sitten ehkä tärkeimpään, eli miten tästä eteenpäin. Tämänpäiväinen gyne kyseli, että mitä toisen gynen kanssa oli puhuttu. Kerroimme, että oli ollut puhe siitä että mentäisiin suoraan ivf:ään. Gyne sanoi vielä keskustelevansa kollegansa kanssa, mutta laittoi meidät nyt sitten ivf-jonoon. Mies jättää uuden spermanäytteen vielä tammikuussa. Kunnallisella puolella ivf-jono on vuoden verran, ja meille annettiin ohjeeksi soittaa poliklinikalle elokuussa, jos edelleen tarvitsemme hoitoja. Yksityispuolelle tietysti saamme hakeutua koska vain, ja niin olemme kyllä alusta asti ajatelleet tehdäkin, vaikka hinnat ovatkin korkeita. Tällä hetkellä taloudellinen tilanteemme on kuitenkin onneksi ihan hyvä. Ja vuoden odotusaika kunnalliselle puolelle tuntuu aivan mahdottoman pitkältä ajalta.

Googlailin heti vähän yksityispuolen mahdollisuuksia. Meille lähin klinikkakaupunki on Tampere, jossa myös kunnallisen puolen lapsettomuushoidot tehdään. Siellä on käsittääkseni kaksi lapsettomuushoitoklinikkaa, Fertinova ja Ovumia. Onko jollain näistä jotain kokemuksia?? Ajattelin kyllä olla piakkoin yhteydessä ainakin jompaan kumpaan. Hinnoissa tuskin on mitään hirveän suuria eroja? Tutkiskelin hieman hinnastoja, mutta niiden perusteella on kyllä vaikeaa arvioida kokonaiskustannuksia, kun en tiedä, mitä kaikkea nuo eri jutut oikein pitävät sisällään... Mutta jotain 2000-3000 euroa plus lääkkeet ehkä? Ja jatkossa, jos siirretään pakastettuja alkioita, niin se on sitten ainakin halvempaa. ICSI tietysti vielä kalliimpi...

Toivon tietysti, ettei mitään hoitoja tarvittaisi. Eihän se ihan mahdotonta ole, että raskaus onnistuisi luomustikin. Toivon edellen ihan joka kierrossa, mutta en odota ihmeitä. Vaikka jokainen onnistunut raskaus on kyllä mielestäni IHME. Niin hemmetin vaikeaa tämä tuntuu olevan. Tällä hetkellä mieliala on silti toiveikas. Kyllä me vielä lapsen saamme.

Hilpeää perjantai-fiilistä...

En ole kirjoittanut hetkeen, kun en ole taas juurikaan ajatellut lapsettomuusasioita. Lähinnä odotan ensi viikon poliklinikkakäyntiä, mutta muuten tunteitani ovat sekoittaneet ihan muut asiat. Töissä oli pari vähän ikävää juttua, ja mieheni mummi kuoli pari päivää sitten. Tänä vuonna onkin ollut paljon kuolemaa. Ensin minun mummini, sitten aika äskettäin enoni ja nyt vielä mieheni mummi. Töissäkin näen kuolemaa myös ihan riittämiin, mutta harvemmin ne asiat jäävät vaivaamaan, vaikka joskus saatan miettiä jotain kuollutta potilasta montakin päivää. Jos potilaan kasvot jäävät mieleeni, niin ne tupsahtavat joskus mieleeni pitkänkin ajan päästä.

Elämäähän tässä kyllä pitäisi miettiä, eikä kuolemaa, mutta kun ne ovat saman kolikon kaksi puolta. Ei niitä voi erottaa toisistaan. Pelkään välillä kuolemaa aika paljonkin. Enemmän kyllä toisten kuolemaa, kuin omaani. Oma kuolemani tuntuu ahdistavalta, jos alan sitä ajattelemaan. Onkohan se normaalia, vaikka olen vielä näinkin nuori? Mutta kun elämässäni on miljoona syytä, joiden vuoksi haluan elää. Ja mihin ajatukseni katoavat sitten, kun kuolen? Häviävätkö ne vain tyhjyyteen? Onko se edes mahdollista? Olisi hirveää kuolla niin että koko elämä jäisi kesken. 

On aika erikoista, että oikeastaan ainoa ajanjakso elämässäni, etten lainkaan ajatellut kuolemaa pitkään aikaan, oli silloin kun sairastuin vakavasti. Se ei jostain syystä tullut silloin mieleeni lainkaan. Jälkeenpäin olen tullut siihen tulokseen, että siihen aikana koko mieleni toimi ihan oudosti. Varmasti se oli jonkinlainen suojamekanismi. Että tarpeen tullen aivot voivat panna osan putiikista kokonaan kiinni. Tavallaan kätevää, jos se auttaa vaikeiden asioiden käsittelyssä.

Taitaa olla kp 10. Vaikka onko sillä niin väliä? No, mutta kuukautiskierron vaiheesta minun joka tapauksessa piti alun perin kirjoittaa. Tekstin otsikkona oli ensin ihan vain "Kp 10". Mutta sittenpä rupesinkin kirjoittamaan kuolemasta. En todellakaan mieti näitä asioita kovinkaan usein, mutta tulipahan nyt vain mieleeni. Eipä minulla kuukautiskierrosta kyllä olekaan mitään sanottavaa.

Eipä sitten muuta kuin hyvät viikonloput kaikille. Tänään on ollut kaikesta huolimatta oikein hyvä päivä, ja mikäs sen hienompaa, kuin kaikista töistä vapaan viikonlopun perjantai-ilta :)

Kp 2

Vuoto alkoi eilen. Ei se kovasti jaksanut surettaa tai hämmästyttää. Olinkin ajatellut, että vuoto saattaisi alkaa jo eilen, koska ovis oletettavasti oli hieman tavallista aikaisemmin. Tuntuu, että todellinen elämäni junnaa paikoillaan, kun suunniteltu elämäni karkaa aina vain kauemmaksi jossakin rinnakkaisessa todellisuudessa. Tänään se ei niin haittaa, koska olen tyytyväinen elämääni juuri nyt, enkä oikein osaa tällä hetkellä ajatella kovin pitkälle tulevaisuuteen. Tiedän, että meidän on tehtävä jatkossa paljon isoja päätöksiä, mutta vielä ei ole niiden aika. Yksi asia kerrallaan. Tällä hetkellä ensimmäinen etappi on se lapsettomuuspoliklinikkakäynti. Siihen on enää kaksi viikkoa. Jännittää.

Maailman paras isä

Onneksi isänpäivä on tältä vuodelta ohi. Minulle tuli tosi kurja olo aina kun näin lehdissä tai telkkarissa mainoksia siitä, mitä isälle pitäisi ostaa lahjaksi. Ja lehdissä oli juttuja isistä ja lapsista ja siitä, kuinka mahtavaa se vanhemmuus onkaan. Itselläni on mielestäni oma maailman paras isä, joka on sitä juuri minulle, ja tietysti häntä on mukava juhlia, mutta toivoisin niin kovasti, että miehenikin saisi olla omille lapsilleen se maailman paras isä.

Tutkimukset ja (turha?) toivo

Mieheni kävi kivespussi ultraäänessa, eikä siinä todettu mitään poikkeavaa. Tarkistin verikokeet etukäteen, ja ne olivat myös kunnossa (paitsi testosteroni jota ei ollut vastattu vielä)! Ei siis mitään Y-mikrodeleetioita tms. On helpottunut olo. 

Toisaalta alan taas käydä levottomaksi. Aluksi, kun saimme huonoja uutisia, oli sellainen fiilis että nyt sitten vain odottamaan hoitoja ja ehkä voisin vähän relata tässä välillä, mutta nyt olen taas alkanut toivomaan luomuraskautta, vaikka sen mahdollisuus pitäisi olla häviävän pieni. Ihmisen aivot eivät toimi aina niin loogisesti... 

26.11. on aika lapsettomuuspolille. Jännittää, että minkälaisella aikataululla lapsettomuushoitoja aletaan suunnitella, vai odotammeko ensin uuden spermanäytteen tulosta. Sittenhän se nähdään. Eihän poliaikaan ole enää kuin kaksi ja puoli viikkoa. Noin viikon päästä pitäisi kuukautistenkin alkaa. Kp 23 tänään.

Suru

Mies on töissä päivän, itse menen yöksi. Koko aamupäivä on ollut surullinen olo. Taas tulossa joulu ilman omaa lasta tai edes raskautta. Toissa jouluna odotin malttamattomana, että saisimme aloittaa yrittämisen, ja olin varma, että seuraavana jouluna olen jo raskaana. Viime jouluna surin keskenmennyttä raskautta, mutta olin silti varma, että seuraavana jouluna meillä on jo vauva tai että olisin ainakin raskaana. Nyt itken yksikseni täällä kahdelle ihmiselle ja yhdelle koiralle ihan liian suuressa kodissamme. En edes uskalla ajatella, kuinka kauan voi vielä kestää, ennen kuin saamme oman vauvan.

Näin viime yönä unta, että tein positiivisen raskaustestin, ja aloin syödä Primaspania. Primaspanit olivat värikkäitä suklaarakeita, joten söin niitä ehkä kourallisen. Aamulla kun heräsin, oli hyvin tyhjä olo.

Voi hyi tätä itsesäälin määrää. Yritänpä tästä ryhdistäytyä, ettei koko sunnuntai mene piloille.

Epätodellinen olo

En vieläkään oikein tiedä, mitä tämän raskautumisprojektin uusimmasta käänteestä pitäisi ajatella.  On epätodellinen ja ulkopuolinen olo, että eihän tämä meille olekaan tapahtunut, vaan jollekin toiselle. Toisaalta on ehkä helpottavaakin, jos miehen siittiöiden vähyys selittäisikin, miksi tämä on ollut niin vaikeaa. Ja syy ei ehkä olekaan minussa. Sekin tuntuu hieman helpottavalta, mutta ei se tarkoita sitä, että syyllistäisin miestäni jotenkin. Olen ehkä hieman yllättynytkin, ettei ole ilmennyt minkäänlaista syyllistämistarvetta.

Koko asia tuntuu minusta kuitenkin edelleenkin oudolta. Miksi me onnistuimme kerran ja toisenkin, jos siittiöitä on noin vähän? Tietysti löydös vielä tarkistetaan muutaman kuukauden kuluttua, mutta jos siittiötiheys on nyt noin surkea, niin tuntuu kummalliselta, että se yhtäkkiä korjaantuisi jotenkuten normaalille tasolle. En tiedä, minkälainen mahdollisuus on tilastollisesti tulla raskaaksi tuollaisella siittiömäärällä, mutta eipä se liene kummoinen. Siksi ihmettelemme.

Mutta silti. Ettäkö IVF tai ICSI olisi ainut mahdollisuuteni tulla raskaaksi? Ei käy järkeen. Onko tämä nyt se sairas pila, josta joskus aiemmin mainitsin? Että ensin tulen nopeasti raskaaksi ja kaikki näyttää hyvältä ja vauvan piti syntyä jo puoli vuotta sitten mutta sitten käykin näin. 

Tällä hetkellä kaikki aiempi ovistestien kanssa läträily, "takapuoli ja jalat ylös yhdynnän jälkeen" ym. tuntuu typerältä ja täysin vieraalta ajanvietteeltä. Nuo asiat ovat jostain helpommasta elämästä, jossa raskaaksi tuleminen oli vielä mahdollista ihan normaalisti. Jos jollekin olen tällä hetkellä vihainen, niin kaikille niille tuntemattomille naisille, jotka ovat tulleet raskaiksi ilman sen suurempaa ongelmaa. Ja hesarin vauva-ilmoituksille. "Takapenkki täynnä" ym. paskaa.

En ole vielä päättänyt, miten aion suhtautua tähän kuluvaan kiertoon. Toivon tietysti edelleen tärppiä, mutta onko sallittua pettyä, jos mahdollisuudet alun perinkin ovat surkeat?

Oho

Gynekologi soitti tänään miehelleni ja kertoi, että spermanäyte oli poikkeava. HYVIN poikkeava. Siittiöitä oli vain noin 500 000/ml, kun normaali on jotain vähintään 35 miljoonaa. Se sanoi, että ainut mahdollisuus raskautua olisi IVF. Sehän tietysti kuulostaa vähän hassulta, kun siitiöt ovat löytäneet perille jo kaksi kertaa (?). Kyseessä oli siis vain siittiöiden poikkeava vähyys, eli oligospermia. Liikkuvuus oli kyllä hyvä.

Mieheni soitti minulle töihin ja kertoi uutiset. Ensin olin aika lamaantunut ja itkettin hieman, mutta sitten oli pakko ryhdistäytyä, kun olin sopinut tapaamisen (haastavan) potilaan ja (vielä haastavamman) omaisen kanssa (olin aivan varma, etten selviä siitä keskustelusta, mutta hyvin se sitten meni, vaikkemme olleetkaan kaikista asioista yhtä mieltä). 

Mieheni sai lähetteen verikokeisiin ja kivesten ultraääneen. Verikokeista katsotaan ainakin FSH, LH, prolaktiini, TSH, kromosomit ja että onko Y-mikrodeleetiota. Nuo kromosomit katsotaan siksi, että siitiöiden määrä on niin vähäinen. Alle 1 miljoonaa/ml tarkoittaa vaikeata häiriötä, ja näissä tapauksissa yli 20 %:lta löytyy jokin kromosomivika. 

Aika paljon sulateltavaahan tässä nyt on. Ajattelimme molemmat, että tämä spermanäyte on ihan rutiinijuttu ja että se on varmasti normaali, koska olen jo ollut raskaana. Siksi tämä tieto ehkä tuntuikin tulevan täysin puskasta. Lisäksi mieheni on aina ollut terve, joten jo tutkimuksiin meneminenkin on hänelle ihan uusi asia. Sitten jos jotain vielä löytyykin...

Minun pahin pelkoni on se, että tutkimuksissa löytyy jokin sellainen poikkeavuus, joka estäisi kokonaan mieheni siittiöiden käytön lapsettomuushoidoissa. Puhuimme jo alustavasti luovutetun spermankin käytöstä. Jos ei muu auta, niin se on kyllä ehdottomasti vaihtoehto, vaikkakin se tuntuisi tosi oudolta ja surulliselta, ettei lapsi olisikaan biologisesti mieheni. 

Ensin tilanne tuntui täysin toivottomalta. Nyt näyttää jostain syystä hieman valoisammalta jo. Puhuimme mieheni kanssa siitä, että kaikista tärkein asia on kuitenkin se, että meillä on toisemme. Ja todennäköisesti tulemme saamaan lapsia, vaikka emme tiedäkään vielä miten ja milloin.

Kyllä me tästä selviämme. Ei auta kuin mennä eteenpäin vaihe kerrallaan. Odotellaan nyt ensin nämä labratulokset. Eihän niistä välttämättä ilmene mitään erityistä, mutta IVF:ään kai tie kuitenkin vie. Ei se minua sinällään haittaa. Kunhan me vain saisimme lapsen.

Ai niin. Vaikka tuntuukin jotenkin oudolta miettiä tällaisia asioita nyt, niin tänäänhän on kp 14. Nännin kipeytyivät jo eilen, mutta mitään oviskipuja ei ole ollut. Tein eilen illalla ovistestin, mutta se näytti negatiivista, ja myös tänään aamulla testi oli negatiivinen. Siihen ne testit loppuivatkin. Rintojen arkuudesta päätellen ovis olisi kuitenkin jo tapahtunut. Oudon aikaisin kyllä siinä tapauksessa. 

En ole menettänyt toivoani, etteikö luomuraskautuminenkin voisi vielä onnistua uudelleen. Ehkäpä miehen harvat siittiöt ovat erityisen sitkeää laatua :)

Lapsettomuuslabrat

Kävin katsomassa labratulokseni etukäteen tänään aamulla ennen kuin lähdin töistä kotiin päivystyksen jälkeen. Kilpirauhasarvot olivat normaalit, samoin prolaktiini. Progesteroni kiinnosti ehkä eniten, ja sekin oli tulkintani mukaan kyllä normaali, joka kertoisi siitä että kyseisessä kierrossa tapahtui ovulaatio JA että keltarauhanen toimii normaalisti. 

Sitten oli katsottu vielä joku AMH (Anti-Muller hormoni), joka ilmeisesti kertoo munasarjojen toiminnasta. Se oli myös viiterajojen sisällä. Eli ei siis mitään erityistä, onneksi. Tai no, katsotaan mitä mieltä gynekologi on, kun enhän minä mikään asiantuntija ole :) Kilpirauhasarvot ja prolaktiinin sentään osaan tulkita, mutta muut lähinnä laboratorio-ohjekirjan avulla :)

Tänäänhän on muuten kp 13. Kaapista löytyy vain kaksi ovistestiä, joten teen ensimmäisen vasta huomenna. Yllättävän nopesti on aika taas kulunut, vastahan oli edellisen kierron puoliväli. Nyt aion kuitenkin nauttia vapaasta päivästä. Sain nukkua viime yönä töissä ennätykselliset SEITSEMÄN TUNTIA! Vieläpä yhteen pötköön :)

Aika lapsettomuuspoliklinikalle!

Tänään tuli postissa aika lapsettomuuspolille. 26.11. on päivämäärä, eli alle kuukauden kuluttua! Aika on aamupäivällä, joten saa nähdä miten järjestämme työt... Täyttelimme jo yhdessä esitietolomakkeita valmiiksi. Vähän outoa vastata kysymyksiin huostaanotetuista lapsista tai vapausrangaistuksista :) Mutta liittyvät ilmeisesti lapsettomuushoitolakiin jotenkin. Nyt sitten vain odotellaan! Tässä välissä on tietysti vielä yksi raskautumismahdollisuuskin, mutta olisihan se aika erikoista, jos juuri tästä kierrosta tulisin raskaaksi. Ei toki mahdotona, johan tässä on seitsemäs kierto menossa ilman että mitään on tapahtunut... 

Eipä mitään uutta...

Raskautumisyritysrintamalle ei kuulu yhtään mitään uutta. Elän taas näitä mukavia päiviä, jolloin kierron loppuun ei enää tunnu olevan mahdottoman pitkä aika, mutta edelliset kuukautisetkaan eivät enää sureta tai hankaloita arkea. Kp 9 taitaa olla nyt. Toivo ei ole kadonnut mihinkään. Suurin haaveni on saada viettää joulua tietäen että sisälläni kasvaa uusi pieni ihminen. Se olisi maailman paras joululahja.

Ei kovin paha pettymys

Vuoto alkoi pienellä määrällä jo torstai-iltana, yöllä kunnolla. Kivut tulivat vasta töissä iltapäivällä, mutta en ottanut särkylääkettä. Ajattelin, että kärsitään nyt sitten, mutta olo ei mennytkään missään vaiheessa kovin pahaksi. Vietin torstai-illan hyvien ystävien kanssa, ja meillä oli niin mukavaa, että en oikeastaan ehtinyt tuntea pettymystä. 

Perjantaina totesin pariin otteeseen miehelle, että eipä meistä vieläkään tule vanhempia, mutta ei se itkuksi mennyt, kerrankin. Kai olin nyt vihdoinkin onnistunut pitämään ajatukseni oikeasti realistisina: kun ei ollut oireen oiretta, niin tuntuuhan se epätodennäköiseltä, että olisin ollut raskaana. Tai sitten kroppani yllättää minut ensi kerralla, ja kuukautisten poisjäänti onkin ensimmäinen oire. Mistä sen tietää. 

Pettymystä odotellessa...

Tänään on taas sellainen olo, että en TODELLAKAAN ole raskaana. Kp 27 ja no, vatsassa tunutuu jotain, mutta niinhän siellä aina... Mietin, että pitäisikö tehdä raskaustesti jo etukäteen, jotta pettymys ei tuntuisi sitten vuodon alkaessa niin pahalta. Ei tämä päivä silti mitenkään huono ole, mutta valvoin töissä koko yön, ja sehän ei varsinaisesti edesauta positiivista ajattelua... Kaikenlaista kivaa puuhasteltavaa olen kuitenkin vielä tälle päivälle suunnitellut, ja pian lähdemme vanhempieni luokse syömään.

Yk 12 ja kp 23

Turha sitä kai on kaunistella. Koska tuo toinen epäonnistunut raskaus lasketaan kemialliseksi, niin miksikä se laskuria nollaisi. Nyt on siis yrityskierto 12. Oho.

Kävin eilen verikokeissa. Tuskinpa maltan odottaa tuloksia poliklinikkakäyntiin asti, vaan käyn todennäköisesti tarkistamassa ne itse. Joidenkin näytteiden analysoinnissa menee tosin jopa kaksi viikkoa. En lähemmin ajateltuna oikein usko siihen, että saisimme lapsettomuuspolille ajan jo neljän viikon päähän. Mutta odottelen silti innokkaasti lisäpostia sairaalasta.

Kp 23 siis tänään. Taas käynnistyi tämä inhottava the Viikko, kuukautiskierron viimeinen viikko, jolloin tunteet risteilevät ääripäästä ääripäähän. Toiveikkaasta varmuudesta epätoivoon. Viimeksi reagoin tosi voimakkaasti kuukautisten alkamiseen, ja tämän kertainen reaktioni hieman pelottaa. Menenkö taas ihan hajalle pettymyksestä? Toisaalta siitä oli viimeksi paljon hyötyäkin: saimme aikaiseksi hyviä päätöksiä. Ja enhän ole koskaan surrut kuukautisten alkua kuin päivän pari. Sitten elämä taas hymyilee ja toiveikkuus nostaa päätään ovulaation jälkeen. 

Nyt en taas tiedä, että mitä minun pitäisi tuntea. Ainakaan vielä ei ole todettu mitään sellaista syytä, miksi raskaus ei voisi alkaa koska vain. Odotan ja kuulostelen raskausoireita, joita ei ole, mutta eipä niitä vielä tarvitsisikaan olla. 

Käyn taas lukemattomia kertoja läpi samoja ajatuksia kuin ennenkin: Kuinka kauan tässä vielä kestää? Saammeko koskaan lapsia? Mitä jos seuraavakin raskaus menee kesken?  Mikä minussa on vikana? Miksi en pysty siihen mihin naisen pitäisi pystyä? Miksi se on toisille niin naurettavan helppoa?

Kirje naistentautien poliklinikalta

Kävin tänään töissä kurkkaamassa omaa sähköistä sairauskertomustani, ja näin että lähete lapsettomuuspoliklinikalle oli hyväksytty heti seuraavana päivänä gynakologikäynnistä. Hämmästyin aika paljon, kun näin mitä lähetteen hyväksynyt lääkäri oli kirjoittanut: käynti 5 viikon päästä ja edeltävästi verikokeita. Olin kyllä odottanut paljon, PALJON pidempää odotusaikaa! Oikein iloinen yllätys!

Verikokeet oli määrätty otettavaksi kp 21-23. Tein pikaisen laskutoimituksen, ja totesin, että tänäänhän on kp 21. Ja huomenna on perjantai, eli jos aion tässä kierrossa ehtiä kokeisiin, niin viimeinen (ja ainut) mahdollisuus on huomenna. Tästä hieman ehdin huolestua, mutta kun tulin kotiin, niin postilaatikosta löytyi kuin löytyikin kirje naistentautien poliklinikalta. Labralähete on siis tehty, joten voin hyvin mennä kokeisiin huomenna. Kirjeessä sanottiin, että poliklinikka-aika tulee postissa myöhemmin. 

Huominen ei kyllä kaikin puolin ole paras mahdollinen päivä verikokeita ajatellen. Minulla on nimittäin tänä yönä päivystys, ja jos kävisi niin hyvä tuuri, että aamusta olisi rauhallista ja saisin nukkua muutaman tunnin, niin eipä se noin vain käykään, koska ennen kokeita on oltava hereillä kolme tuntia, ja ne on otettava ennen kello kymmentä. Eli viimeisetään seitsemältä on noustava, vaikka päivystysvuoro vaihtuu vasta kahdeksalta. Paastota ei onneksi tarvitse, koska se olisi mahdotonta. Minun on ihan pakko syödä yöllä, kun olen töissä, muuten tulee hirveän huono olo eikä ajatus kulje.

Gynekäynnin jälkeen en ole hirveästi miettinyt tulevia tutkimuksia. Mutta nyt kun jotain alkaa todella konkreettisesti tapahtua, niin olen toki helpottunut, mutta tuntuu myös kurjalta, että ylipäänsä olemme tähän tilanteeseen joutuneet.  En kyllä koskaan oikeasti odottanut, että joudumme joskus lapsettomuustutkimuksiin, kun onnistuimme ensin heti neljännestä kierrosta. Se on vain ollut sellainen absoluuttinen takaportti, jonka olemassaolo helpotti vaikeina hetkinä, mutta että oikeasti olemme nyt menossa tutkimuksiin... se tuntuu epätodelliselta. Vastahan minä niin kovasti odotin, että edes saisimme aloittaa raskautumisyritykset, ja jännitin ja laskin kiertopäiviä ja kuvittelin kaikenlaisia oireita.

Ja tässä sitä ollaan, puolitoista vuotta myöhemmin. Monet asiat ovat muutuneet sinä aikana parempaan suuntaan: olemme muuttaneet omaan ihanaan taloon, meillä on Vilma, olen päässyt yli uuteen työpaikkaan liittyvästä alkukaneudesta ja jännittämisestä ja viihdyn tosi hyvin, parisuhteemme voi mainiosti. Olen onnellinen, mutta en siltikään tyytyväinen. Tiedän, etten todennäköisesti tule olemaan yleisellä tasolla sen tyytyväisempi sittenkään, kun saamme lapsia, mutta minusta on vain pitkään tuntunut, että se on seuraava vaihe elämässäni. Kehoni haluaa sitä, mieleni haluaa sitä. Siksikö, koska olen niin päättänyt, vai koska se on fysiologinen juttu? En tiedä. Mutta lapsettomaksi jäävää elämää en voisi kuvitellakaan. Mikä sitten olisi elämäni tarkoitus?

Käynti gynekologilla

Eilen kävimme yksityispuolella keskustelemassa gynekologin kanssa lapsettomuudestamme. En ole vielä ihan ehtinyt miettiä läpi kaikkea, mistä puhuimme, koska valvoin koko viime yön töissä, mutta yleisfiilis on tällä hetkellä helpottunut. Ei käynti oikeastaan tuonut tullessaan mitään suuria yllätyksiä. Tosin hämmästyin, kun gynekologi totesi melkein ensimmäisessä lauseessaan, että laittaa heti lähetteen sairaalan poliklinikalle, että kaikki tutkimukset (paitsi miehen siemennestenäyte) tehdään sitä kautta. Olin kai odottanut jotain epämääräistä hymistelyä, että ensin jotain labraa ja sitten odotellaan ja ehkä sitten vasta lähetetään lapsettomuuspolille. Sopiihan tämä tietysti meille hyvin. 

Lääkäri oli sitä mieltä, että toinen raskauteni kyllä lasketaan kemialliseksi, kuten olin miettinytkin. Silloinhan tietysti se vuosi tuloksetonta yritystä tulee pian täyteen, ja jatkotutkimukset ovatkin aiheellisia. Kävimme vastaanotolla läpi kaikki oleelliset esitiedot ja sitten minulle tehtiin ihan perus gynekologinen tutkimus. Mies sai mukaan purkin ja ohjeet siemennestenäytteen ottoa varten. Itse lapsettomuushoidoista emme puhuneet tässä vaiheessa, ja hyvä niin. Ei pidä mennä asioiden edelle. 

Olin miettinyt vastaanoton alkua paljon etukäteen ja mielestäni valmistautunut siihen hyvin henkisesti, päättänyt jopa että en sitten ala vollottamaan tai mitään. No, ääneni murtui heti ensimmäisen lauseen aikana, että se siitä hyvästä valmistautumisesta sitten. No, olin kai alitajuisesti odottanut niin paljon sitä, että saan kertoa huolemme jollekin ulkopuoliselle, jonka tehtävä on auttaa meitä eikä vain lohduttaa, että tunteet eivät vain pysyneet kurissa. Lopuksi, kun lääkäri vielä sanoi jotain että kyllä asiat vielä järjestyvät ja että nähdään sitten sairaalan poliklinikalla, niin kyyneleet tulivat taas silmiin. 

Vaikka olemme vain yksi hyvin monista lapsettomuudesta kärsivistä pariskunnista joita tämä lääkäri on tavannut ja hoitanut, niin tuli silti sellainen tunne, että hän piti juuri meidän ongelmaamme tärkeänä. Niinhän se pitäisi aina lääkäri-potilassuhteessa olla. Lisäksi minua liikutti sekin, että lääkäri ei veloittanut käynnistä mitään, vaikka tiedän ettei sekään ole mikään henkilökohtainen juttu, vaan lääkärien välinen tapa, että kun käymme toistemme vastaanotolla yksityispuolella, niin yksi käynti vuodessa tarjotaan maksutta.

Kun tulimme vastaanottokäynnin jälkeen kotiin, tein ovistestin. Kyllä, olen tehnyt taas testejä (kylläkin vasta eilisestä), mutta en ole kokenut että se olisi lisännyt stressiä erityisemmin. Ajatus oli kai "käyttää loppuun" laatikon pohjalle jääneet muutamat testit, mutta eilen testiin pamahtikin sitten jo kp 14 hyvin selvä ovisplussa, ja se tuntui niin hyvältä, että ehkä jatkan testien tekoa tulevissakin kierroissa :) Saa nähdä.

Tänään oikeanpuoleisen munsarjan seudussa on jomotellut ja pistellyt niin selvästi, että ovulaatio se siellä varmasti on joko tulossa tai menossa. Eilen koko alavatsaa jomotti gynekologisen tutkimuksen jäljiltä, kuten minulla aina tekee, joten en osannut sanoa, oliko tätä tämänpäiväistä kipua jo silloin, mutta pitänee tehdä vielä lisää talletuksia tänään illalla ;) Olen oikein tyytyväinen, että ovis tuli näin hyvissä ajoin, koska nyt odottelua on pari päivää normikiertoa vähemmän.

Ihanaa elämää

Elämä tuntuu juuri nyt oikein onnelliselta. Olin perjantaina Helsingissä todella mielenkiintoisessa koulutuksessa, eilen teimme puutarhahommia miehen kanssa ja söimme hyvää ruokaa, tänään olin pidemmällä kävelylenkillä Vilman kanssa raikkaassa syyssäässä. Ihan kotimme lähellä on paljon vähän käytettyjä metsäpolkuja, joita kuljen sata kertaa mieluummin kuin asfalttikävelyteitä :) 

Vilma on oppinut jo melkein sisäsiistiksi ja muutenkin sen kanssa menee hyvin. Ihana karvapallo! On solahtanut pieneen perheeseemme ja arkeemme oikein hienosti. Emme voisi enää kuvitella elämää ilman sitä <3 

Ei arkiseen onneen tarvita niin paljoa. Tänään on hyvä päivä, kun en keksi mitään erityistä huolenaihettakaan (vaikka niitä toki aina on). Ensi viikolla on luvassa ystävien tapaamista ja harrastuksia. Ja sitten se gynekologiaika. En ole siitäkään yhtään huolissani, enemmäkin odotan sitä mielenkiinnolla.  

Päätöksiä

Ensimmäiset kiertopäivät kuluivat taas aika nopeasti, nyt onkin jo kp 5. Olen kyllä ajatellut välttää laskemista tässäkin kierrossa, mutta luulen että se on vaikeampaa, koska 19.9. eli kp 1 oli päivämääränä mielessäni niin hyvin jo aiemmin muistakin syistä, joten en tiedä miten unohtaminen onnistuu...

No juu. Vuoto alkoi siis töissä aamulla. Olin viettänyt yönkin töissä, ja tehnyt raskaustestin joskus viiden aikaan (koska olin silloin saanut nukuttua muutaman tunnin), ja sehän oli tietysti negatiivinen. Kun taas kerran tajusin, ettei testiin tule ilmestymään toista viivaa, istuin hetken lamaantuneena päivystyskämpän vessan lattialla. Eivätkö nämä pettymykset koskaan lopu? Sen jälkeen sain vielä nukkua pari tuntia ennen yön viimeistä potilasta. Kun heräsin, olin jo paremmalla mielellä, vaikka olinkin nähnyt unta siitä että testiin olikin ilmestynyt toinen viiva. Kotimatkalla kuitenkin nieleskelin taas kyyneleitä.

Kun pääsin kotiin, siskoni tuli käymään, ja sain vihdoinkin purkaa pettymykseni kunnolla (mikä tarkoitti parkumista noin kahden tunnin ajan). Jälkeenpäin olo oli aivan tyhjä, mutta loppupäivä olikin sitten ihan kiva, kuten koko viikonloppu. Ehkä se johtui siitä, että varasin ajan gynekologille lapsettomuusasioissa, tai siitä, että teimme mieheni kanssa päätöksen työasioiden jatkon suhteen siinä tapauksessa, että raskautuminen ei edelleenkään onnistuisi seuraavan puolen vuoden aikana.

Kun nyt olen jälleen kerran päässyt yli pahimmasta pettymyksestä, olen taas suunnannut ajatukseni eteenpäin. Vallalla on sellainen mieliala, että ei ole mitään syytä, miksi raskaus ei alkaisi pian. Gynekologiaika on muuten jo ensi viikolla. Luulen, että varasin ajan lähinnä siksi, että haluaisin jonkun vahvistavan ajatukseni siitä, että mitään hätää ei ole, kyllä me vielä onnistumme. 

Tietysti, kun nyt on jo yk 12 ensimmäisen keskenmenon jälkeen ja yk 7 toisen keskenmenon/kemiallisen raskauden jälkeen, niin ehkä perustutkimukset ovat paikallaan. Itseäni tosin on kyllä tutkittu niin paljon muista syistä, etten usko että mitään poikkeavaa löytyy, mutta voisihan olla hyvä tarkistaa miehen sperman laatu (jossa ei kyllä siinäkään ainakaan jatkuvasti voi olla kovin suurta vikaa, kun kaksi kertaa on jo tärpännyt).

Tänään jäin muuten töistä kotiin, koska yöllä heräsin pahoinvointiin ja oksensin monta kertaa parin tunnin aikana ja sitä seurasi vielä kunnon närästyspolttelu. Nyt olo on lähes normaali, joten arvelisin, että kyseessä oli ruokamyrkytys, mutta jos se onkin jotain tarttuvaa, niin on parempi pysyä kotona. Silti minulla on hieman huono omatunto, kun tiedän, että joku toinen joutuu tekemään minun työni omiensa lisäksi. Ole todella harvoin sairauslomalla, mutta aina sama juttu: mietin perusteellisesti, onko oloni tarpeeksi huono, että kehtaan jäädä kotiin. Tiedän, että tämä kuulostaa älyttömältä, mutta koettakaa ymmärtää :) 

Kp 1

MIKSI tämä ei onnistu?

Vihaa ja rakkautta

Tuossa pari tuntia sitten löysin pikkuhousuistani pienen tuhruläntin. Sen jälkeen olen tietysti kuulostellut vatsakipuja, ja äsken jomottikin ihan kuin olisi menkat alkamassa, mutta mitään muuta vuotoa ei ole tullut. Yleensä minulla ei koskaan tule tuhrua ennen runsaamman vuodon alkua, paitsi molempien keskenmenojen jälkeen ensimmäisten kuukautisten yhteydessä. Ei auta kuin odottaa. Koko päivän olen kyllä tuntenut kaikenlaista alavatsalla, välillä pientä nipistelyä, välillä aivan lievää painetta. Hmm. Miksen voisi suhtautua kuukautisiin kuten ennen tein, ilman hirveää tunnelatausta?

Monesti olen nostalgisena miettinyt entisiä aikoja, jolloin kuukautiset olivat yleensä positiivinen yllätys ja merkki siitä, että kehoni toimii niin kuin sen kuuluukin. Luulisin, että tämä positiivisuus johtui siitä, että kuukautiseni alkoivat vasta 16-vuotiaana, mistä syystä ehdin odotella niitä monta vuotta. Jouduin myös aikoinaan tutkimuksiin myöhäisen murrosiän ja pienen kokoni vuoksi, ja kun mitään poikkeavaa ei löytynyt, niin enpä sitten voinut muuta kuin odottaa.

Sairauskertomukseeni kirjattiin diagnoosiksi "lyhytkasvuisuus", mikä edelleenkin harmittaa. Se on nimittäin ensimmäinen asia, mikä pomppaa silmille, kun sähköisen sairauskertomukseni avaa :) Itselleni tulee tuosta nimityksestä mieleen ensimmäiseksi se, että olisin todella lyhyt kääpiö, mutta en sentään. Kaukana keskimitasta, mutta esimerkiksi Kiinassa tunsin itseni täysin normaalin pituiseksi :) 

Aiemmin menkkoihin liittynyt positiivisuus johtui varmasti myös siitä, että kivut eivät ole koskaan olleet kaikkein pahimmasta päästä. Jos otan kipulääkkeen ajoissa, selviän niistä yleensä parin tunnin kärvistelyllä, ja vain ehkä noin kymmenen kertaa on ollut todella niin huono olo, että pyörryttää ja oksettaa ja muuta, niin että olen joutunut lähtemään koulusta tai töistä kotiin. Mutta ymmärrän, jos jotakuta ihmetyttää, että kukaan voi suhtautua positiivisesti tällaiseen riesaan :)

Nykyisin kuukautisten alkaminen on tietysti täysin muuttanut merkityksensä. Vihaan sitä hennon vaaleanpunaista väriä, joka vessapaperiin ilmestyy, kun vuoto alkaa. Kiertojen lopuilla pelkään sitä hetkeä, kun pöntöllä istuessani sinne alkaa valua punaista. Ja sehän voi tapahtua periaatteessa koska tahansa. Yhdessä hetkessä toivot olevasi raskaana, ja sitten oletkin ykskaks kaivamassa kaapista siteitä.

Kartalla taas

Niin. Eilen sitten vihdoin tarkistin kalenterista, että missä vaiheessa kiertoa oikein elellään. Vahva aavistus oli, että h-hetki koittaa loppuviikosta. Niinhän se sitten olikin. Eilen oli kp 28, mikä tarkoittaa sitä, että huomenna olisi se kp 30, joka useimmin on ollut vuodon alkupäivä. Tieysti vuoto olisi voinut alkaa jo tänäänkin, mutta ei ole vielä alkanut *elättelee jo todennäköisesti turhia toiveita* Lasken aina vuotopäivän alun vuorokauden mukaan, eli jos tänä yönä alkaisi menkat vaikka puoli yhdeltä, niin lasken se jo huomiseksi.

Vatsatuntemuksia minulla on ollut tämän päivän aikana säännöllisesti. Voi tietty olla liiallisen mielikuvituksen tuotettakin. Ainut oikea "oire", mistä tällä hetkellä kärsin, on sulkapallon pelaamisesta alkanut rannekipu :) Ja sillä ei taida olla mitään tekemistä raskauden kanssa ;)

Luulen, että jos emme olisi suunnitelleet näitä viikonlopun rapujuhlija, olisin saattanut jatkaa pimennossa elämistä vielä pidempäänkin. Suosittelen todella muillekin kiertopäivien laskemisen unohtamista. Ainakin voi yrittää. Se vaati ainakin minulta alkukierrossa paljon tahdonvoimaa eli aktiivista unohtamista :) Mutta lopputulokseen olen tyytyväinen. Yleisesti ottaen olen ollut rennompi ja tyytyväisempi.

Arki rullaa eteenpäin

Viikonloppu oli tosi rentouttava, ei töitä kummallakaan. Puuhasteltiin pihalla ja tavattiin lähiperhettä. Autotallin maalausurakka on nyt vihdoin valmis, olemmekin pakertaneet sen parissa koko kesän enemmän ja vähemmän säännöllisesti. Taloahan emme maalanneet itse, mutta autotallin kohdalla mietimme, että olisi ihan mukavakin maalata itse, mutta oli se kyllä paljon suurempi homma kuin olimme kuvitelleet :) 

Sitä paitsi minä sain olla se, joka kiipeili tikkaita pitkin kaikkein korkeimmalle (eli noin kuuteen metriin), koska miehelläni on pahempi korkeanpaikankammo kuin minulla ja isääni (vaikka onkin hyvässä fyysisessä kunnossa) en päästänyt noin ylös, kun se jo lähenee kuudenkympin ikää :)

Vatsassa on silloin tällöin ollut tuntemuksia, nytkin vähän nipistää. Rinnat normaalin arat kuukautiskiertoon nähden, nänneissä ei arkuutta. Kiertopäivä tuntematon, tosin epäilen että se normi noin kp 30 jolloin vuoto tavallisesti alkaa, ajoittuisi loppuviikolle. Mutta en siis tiedä, eikä kiinnosta :) 

Perjantaina järjestämme kyllä kavereiden kesken rapujuhlat, joten viimeistään silloin minun varmaan pitäisi testata, jos ei vuoto ennen sitä ala. Hieman alkoholia joisin mielelläni, jos ei ilmaannu esteitä :) Viimevuotisista rapujuhlista muistan erityistesti sen, että noin viikkoa aiemmin olin saanut keskenmenon. Voiko siitä olla jo niin pitkä aika? Ja nollapisteessä edelleen...

Paljon kysymyksiä ilman vastauksia

En edelleenkään ole laskenut, mikä kiertopäivä nyt on. Silti aiempi rentous alkaa jo osoittaa haihtumisen merkkejä. Monta kertaa päivässä huomaan miettiväni taas niitä iänikuisia kysymyksia: Miksi raskautuminen ei onnistu? Kuinka kauan tässä vielä kestää? Miksi juuri meillä kestää? Miksi ensin onnistuimme neljässä kuukaudessa, ja nyt on jo yhdestoista kierto ilman (kunnollista) raskautta? Miksi lapsen saaminen on niin vaikeaa meille (ja monille muille), kun se on toisille naurettavan helppoa?

Olen pohtinut sitäkin, että vaikka tässä odotan raskautumista kuin kuuta nousevaa, niin eihän positiivinen raskaustesti vielä mitään takaa. Mitä jos seuraavakin raskaus menee kesken? Tai sitä seuraava? Mitä me sitten teemme? Siitä olen varma, että emme voi ainakaan luovuttaa. Ja eihän se olisikaan mikään vaihtoehto. Haluamme ehdottomasti lapsia, ja silloin ei oikein ole muuta vaihtoehtoa, kuin jatkaa yrittämistä, vaikka se onkin raskasta, kun epäonnistumiset seuraavat toisiaan.

Kuten olen joskus kertonutkin, niin suurin stressin aihe koko tässä lastenhankintatouhussa on se, että meidän pitää minun erikoistumiseni vuoksi muuttaa toiselle paikkakunnalle puoleksitoista vuodeksi jossakin vaiheessa, jotta saan erikoistumiseni valmiiksi. En voi jäädä erikoistuvaksi lääkäriksi loppuelämäkseni. Ja jos nyt suunnittelisimme lähtöä, niin se tietäisi käytännön syistä aika pitkää taukoa raskauden yrittämiseen, koska en voi jäädä äitiyslomalle kesken tuon puolentoista vuoden jakson. Ja eihän tässä nuoremmaksi tulla. Lisäksi on salakavala sairauteni, joka voi aktivoitua ihan koska vain, ja se saattaisi tarkoittaa raskauden aikana kiellettyjä lääkityksiä tai yritystaukoa ihan vain terveydellisistä syistä.

Näistä yllämainituista asioista johtuen raskauden tulokseton yrittäminen tuntuu välillä melkein ylivoimaisen raskaalta. Tuntuu, ettei minulla ole mitään mahdollisuuksia vaikuttaa omaan tulevaisuuteeni. Elämäni on hyvää juuri nytkin, mutta toivoisin mahdollisuutta tehdä hieman selkeämpiä tulevaisuudensuunnitelmia. Pitäisi vain jaksaa uskoa, että kaikki käy lopulta hyvin. 

Kp jotain

En tosiaankaan tiedä, mikä kp tänään on. Tietty jotain hataraa aavistusta on, mutta olen aktiivisesti yrittänyt välttää laskemista. Ja se onkin onnistunut hyvin. Aina, jos mieleni alkaa vahingossa harhailla raskausjutuissa, niin täytän ajatukseni sellaisella kuvitellulla hyrinällä, etten kuule mitään muita ajatuksia. 

Tiedän, että ovulaatio tuli ja meni. Muutaman kerran tarkastin valkovuodon koostumuksen ja nyt ovat nännit toista päivää arat (tai jo kolmatta, jos lieväkin arkuus lasketaan). Tiedän senkin, että kuka tahansa teistä pystyisi vaikka saman tien kertomaan minulle, mikä kiertopäivä nyt on. Voisin itsekin sen laskea, jos lukisin edellisen postaukseni. 

MUTTA EN HALUA TEHDÄ SITÄ. Yksinkertaista. Elämäkin on näin paljon yksinkertaisempaa :) Ei ainaista laskemista ja ajan eteenpäin matelemista, kun kp-luku ei tunnu millään lisääntyvän. En mieti raskausjuttuja yhtään niin usein kuin edellisissä kierroissa.

Kuluneella viikolla olemme taas kerran olleet paljon tekemisissä kummityttömme kanssa. Onko mitään hienompaa, kuin pieni lapsi, joka nukahtaa syliin ja tuhisee siinä sitten luottavaisena? En nyt tällä hetkellä keksi mitään sen voittanutta <3 

Kp 13

Mietiskelen tässä, että koska aloitan ovistestailun - jos aloitan. Miksi minun oikeastaan pitäisi? Miksi minun on pakko tietää tuleeko LH-huippua vai ei? Jos ottaisin vain tämän kierron vähän rennommin (kun olen niin hyvin päässyt alkuun)?

Ihana ja vähän surullinen syksy

Rakastan syksyä näin kesän jälkeen! Viileää ja sateista ulkona, kodikasta sisällä :) Olemme käyneet sienimetsässä, pakastaneet vadelmia ja viinimarjoja ja olen keittänyt myös hilloja ja muuta. Enkä ole ajatellut niin paljon raskausasioita. 

Yhtenä päivänä kyllä järjestelin jotain omia vanhoja lelujani ja vauvanvaatteitani tulevaan lastenhuoneeseen, kun siellä on kaapit tyhjillään odottamassa. Se tuntui aika surulliselta, niin että vähän itkinkin. Jo rakennusvaiheessa laitoimme sinne lastenhuoneeseen sopivaa tapettia. Kaksi kertaa olen luullut, että kohta saan ruveta sisustamaan, mutta eipä sitä ole sitten tarvittukaan.

Nyt onkin jo kp 7. Ehkä jo kolmen viikon päästä saan tehdä positiivisen raskaustestin. Eihän sitä koskaan tiedä, milloin se taas tapahtuu :) En malttaisi odottaa. 

Uusi kierto

Joopa joo. Eilenhän se vuoto sitten alkoi, aivan kuten ennustin. Ei se ihan katastrofilta tunnu, mutta nämä edelliset päivät olen kyllä miettinyt tätä lapsettomuusasiaa PALJON. Se on mielessä varmaankin joka tunti. Myös töissä aina välillä. Kun nyt alkoi jo yk 6/yk 11 (jos ensimmäisestä keskenmenosta lasketaan). Että mitä jos tämä ei vain onnistu? Miten kauan voi odottaa ja silti pysyä ihan järjissään? 

Kun kukaan ei voi sataprosenttisen varmasti luvata, että ikinä saamme lapsia. Ihmiselle voi luvata, että ensi vuonnakin tulee kesä, ja että kaikki kuolevat joskus, mutta lapsia ei kukaan voi varmasti luvata kenellekään. Sehän tässä hirveää onkin. Että käyttäisin seuraavat 15 vuotta odottamiseen, enkä kuitenkaan saisi sitä mitä elämässä kaikkein eniten toivon. En ymmärrä, miten jotkut kestävät tällaista epävarmuutta vuodesta toiseen, kun yksi vuosikin jo tuntuu pahalta.

Onnittelin tänään töissä erästä raskaana olevaa työkaveria perheenlisäysestä. Mielestäni onnistuin aika hyvin (en siis kuulostanut katkeralta tai mitään). Tietysti raskaus on iloinen asia. Toivottavasti ainakin sille, joka on raskaana. 

Joskus aiemmassa työssäni jouduin tekemään potilaille lähetteitä raskaudenkeskeytyksiin. Miten vähän näistä asioista silloin ymmärsin, kun lastenhankinta ei vielä ollut itselleni ajankohtaista. En tiennyt miten kipeältä joskus tuntuisi ajattella niitä pieniä ihmisenalkuja, joista joku halusi päästä eroon, kun itse antaisin nyt melkein mitä vain jos minunkin sisälläni voisi kasvaa sellainen.

En siis todellakaan vastusta raskaudenkeskeytyksiä, vaikka tämä saattaakin siltä kuulostaa. Mielestäni naisella on täysi oikeus päättää, haluaako hän antaa kehonsa sikiön käyttöön vai ei, ja vahinkojahan voi sattua. Harmillista on se, että usein keskeytykseen päädytään oman huolimattomuuden tai välinpitämättömyyden vuoksi. Ja se tuntuu elämän haaskaukselta. 

Valehaamu ja muita tarinoita

Sunnuntaina tein tosi typerän tempun. Itsehillintäni petti jostakin syystä, ja tein raskaustestin, vaikkei mitään oireita ollut. Kaiken kukkuraksi olin näkevinäni testissä jonkun haamun haamun. No, se taisi olla varmaan joku varjostuma testin epätasaisesta pinnasta. Maanantaina aamulla testi oli ihan negatiivinen. 

Ehkä testien tekemisestä oli hyötyäkin. Nyt on nimittäin tämän kierron suurimmat pettymykset jo purettu. Maanantaina ei ollut mukava päivä. Olin jo valmiiksi päivystämisestä väsynyt, ja sitten tuli tämä hieman aikaistettu tieto siitä, että en ole edelleenkään raskaana, ja olin nukkunut loppuyöstä päivystykämpässä vielä huonostikin, kun ilmaantui taas sitä aiemmin mainitsemaani ihottumaa, joka tällä kertaa jopa hieman kutisi.

Riitelimme mieheni kanssa heti maanantaina aamulla, sitten vielä illalla pariin otteeseen. Syynä kasvava turhautuminen jatkuvista epäonnistumisista. Sovimme sitten kuitenkin nopeasti. Tiedämme kyllä, ettei tästä tule mitään, jos hermostumme toisillemme. Parisuhde on kuitenkin ykkösasia, ja lastenteko tulee vasta sen jälkeen.

Jo eilen olo tuntui aika mukavalta. Toivo herää aina nopeasti uudelleen. Kyllä me vielä onnistumme.

Ai niin. Tänään on jo kp 31, mutta laskujeni mukaan silti ihan oikea päivä kuukautisten alkamiselle. Niitä sitten odotellessa. Ja ei, mitään oireita ei ole. En TODELLAKAAN aio nyt ruveta kuvittelemaan, että olisin raskaana tai jotain.

Odottamista ja ihottumaa

En tiennyt mikä kp nyt on, ennen kuin äsken nopeasti laskin, ja tulos oli 27 (hui!). Syy siihen, miksi en ole juuri kp:itä laskenut, on se, että olen uhrannut kaiken mielenkiintoni tulevaan keskiviikkoon. Silloin on (ehkä) uuden yk kuutosen (tai pessimistisen laskutavan mukaan yk yhdentoista) kp 1. Vatsan turvottelut ja ajoittainen paineentunne, ne taitavat tälläkin kertaa enteillä pelkästään kuukautisia. Perjantaina töissä olin oikein surullinen muutaman tunnin ajan, kun näin erään kollegan vauvavatsan, mutta muuten olen ollut kohtuullisen positiivisella mielellä.

Eilen illalla huomasi, että raajoissani oli punaisia, hieman ihosta koholla olevia länttejä, tai oikeastaan monen pienemmän läntin rykelmiä. Noin 15 minuutin kuluttua ne läntit olivat ihan eri mallisia, ja olivat siirtyneet toisiin paikkoihin. Silloin tajusin, että kyseessä on nokkosihottuma. Ei kyllä kutissut ollenkaan, mikä oli outoa, koska yleensä kai nokkosihottuma kutisee tosi paljon (vaikkei itselläni ole koskaan sellaista ollutkaan). 

Aamulla iho oli taas ihan siisti, mutta sitten leikkasin nurmikkoa auringonpaisteessan noin tunnin ajan, ja kun tulin sisään, niin taas oli iholle ilmestynyt punaisia länttejä, jotka muuttuivat melkein silmissä. Mielenkiinnolla jään odottamaan. 

Minulla ei ole koskaan ennen ollut nokkosihottumaa, enkä ole ikinä ollut millekään allerginen. Mistäköhän tämä nyt siis johtuu? Ensimmäinen ajatus oli, että se liittyy jotenkin perustautiini, joka on kyllä sillä lailla aika erikoinen, että siihen voi liittyä melkein minkälaisia oireita tahansa. Toivottavasti nyt ei kuitenkaan olisi mitään sellaista. On tämä lastenhankinta jo valmiiksi ihan tarpeeksi vaikeaa...

Mitä jos lasta ei vain kuulu?

Tuo otsikon ajatus on pyörinyt päässäni tänään, lähinnä töiden jälkeen (koska työt pitävät onneksi ajatukset aika tehokkaasti muissa asioissa). Minulla ei ole kysymykseen mitään vastausta, koska en koe että se on vaihtoehto ollenkaan. 

Joskus ennen kuin lapsenhankinta oli yhtään ajankohtaista, keskustelimme mieheni kanssa muutaman kerran siitä, että mitä jos emme pystyisikään saamaan biologisia lapsia. Kai se adoptioasiakin tuntui varteenotettavalta (joskin vihoviimeiseltä) mahdollisuudelta, mutta nyt en ole yhtään varma. En halua toisten lapsia. Haluan OMIA lapsia. 

Mutta elämässä on välillä pakko hyväksyä ikäviä asioita. Ei niin että tilanteemme olisi mitenkään tuomittu, päin vastoin, suurin osa varmaan ajattelisi, että meillähän on ihan yhtä hyvät mahdollisuudet saada lapsia kuin kenellä tahansa muulla parilla. 

Mutta mutta. Ei se estä huolestumista, varsinkin kun olen ollut huolestuvainen ihminen koko elämäni, eikä varsinkaan nyt, kun takana on jo vastoinkäymisiä lastenhankintasaralla. Pelkään sitä, että joutuisimme käyttämään monta vuotta elämästämme turhaan odottamiseen. 

Olen jo päättänyt, että jos raskaus ei ala tässä kierrossa tai kahdessa seuraavassa, varaan meille ajan jonnekin, ainakin että saisi keskustella asiasta. Silloin olisimme yrittäneet raskautta vuoden ajan ensimmäisen keskenmenon jälkeen (sitä toista tuskin lasketaan, mikä lie kemiallinen se sitten olikaan). Kotipaikkakunnallamme ei tosin ole yhtäkään lapsettomuusklinikkaa, mutta perustutkimukset toki saa tehtyä julkisella tai yksityispuolella.

Tänään on sellainen olo, että ei todellakaan ole tärpännyt. Se kyllä vaihtelee päivästä päivään. Kp 23 eikä oireen oiretta (mikä ei tietysti vielä tarkoita mitään).

Viimeinen lomapäivä

Oikeastaan on ihan kivakin aloittaa työt. Tulee jotain rutiineja tähän elämään. Vaikka ensi viikolla kaipaan ehkä jo takaisin lomalle :) Onneksi ensimmäisellä viikolla ei ole kuin yksi päivystys ja sekin vasta sunnuntaina.

Tänään on jo kp 21. Luulen että osasyy siihen, miksi jopa odotan töihinpääsyä on se, että olen koko ajan alitajuisesti tiedostanut, että tämän kierto loppuu vasta sitten kun lomakin on loppu. Hienoa, että on jotain kivaa odotettavaa :) Tietysti odotan joka kuukausi. Eikä se aina (eli yleensä) ole kivaa sittenkään.

Ovulaation ajankohta jäi minulle lopulta hieman epäselväksi, koska keskiviikkona illalla alkoi kipu oikean munasarjan seudussa, ja sehän sopisi hyvin ovulaatioon. Ehkä se tiistainen jomotus oli vain jotain pre-oviskipuilua? Mahdoton sanoa, mutta jompikumpi noista oireista johtui varmasti ovulaatiosta. 

Nännit olivat selvästi kipeät itse asiassa jo keskiviikkona aamulla, arkuus kesti kolme päivää ja on nyt ihan poissa. Alkaisipa se pian uudestaan :) Se tarkoittaisi sitä, että olen raskaana :) Iiih.

Sitten seuraa tuttu ennustukseni :) Vuodon pitäisi alkaa 20.8. Dpo:n laskemisesta olen kokonaan luopunut, mutta sen sijaan luteaalivaiheen kesto on tosi hyvin ennustettavissa. Jos ovisplussapäivä on päivä yksi, niin vuoto alkaa päivänä 16 (en tiedä miten luteaalivaiheen kestoa virallisesti lasketaan).

Mukavaa pian alkavaa uutta viikkoa kaikille lukijoille!  

Piinapäivä nro 1

Kp 16 ja ovistestiin ilmestyi plussa. Aamupäivällä testi ei kyllä näyttänyt vielä mitään, mutta olenkin nyt viime kierroissa tehnyt limojen perusteella todennäköisimpinä päivinä testin sekä aamupäivällä että illemmalla, ja on kannattanut. 

Joku voi tietysti ihmetellä, että miksi ihmeessä teen joka kierrossa ovulaatiotestejä, kun nekin rahat voisi käyttää johonkin muuhun. Niin. Kun kiertoni on niin säännöllinen, on totta, että minun ei tarvitsisikaan tehdä testejä. Varsinkaan kun mielestäni limojen tulkinta sujuu hyvin, ja yleensä harrastamme yhdyntöjä joka tapauksessa kierron puolivälin paikkeilla enemmän kuin muuten. 

Olen kirjoittanut tästä varmaan aiemminkin, mutta kun testien tekeminen on vaan niin KIVAA :) Sitten se kai luo jonkunlaista hallinnan tunnetta näihin raskautumisyrityksiin, joita ei voi mitenkään hallita. Jos en saisi ovistestiin plussaa, mitä tekisin eri tavalla? No, en tiedä. Luulen, että uskoisin raskautumismahdollisuuksiin joka tapauksessa yhtä paljon. Tai ehkä en ihan yhtä paljon, mutta pettymys olisi joka tapauksessa yhtä suuri. Mutta ei se poista testien tekemisen hauskuutta.

Pari tuntia sitten alkoi alavatsakipu, sellainen menkkamainen jomotus, joka säteilee jalkoihin päin. Kipu alkoi juuri ennen kuin tein positiivisen ovistestin, mutta haluaisin kyllä tulkita tämän oviskivuksi kuitenkin. Kun ovulaatiohan voi tapahtua periaatteessa koska vain LH-huipun jälkeen, ja se varsinainen huippuhan on voinut olla jo monta tuntia sitten.

Nyt ei kun piinailemaan :) Seuraavat kaksi viikkoa alkoivatkin mukavissa merkeissä, kun meillä on juuri nyt pieni kummityttö ensimmäistä kertaa muutaman tunnin ajan hoidossa. Nukkuu rauhallisesti tuossa viltillä parasta aikaa <3

Kp 15

Ovista ei vielä kuulu. Ehkä huomenna tulisi plussa testiin. Sitä odotellessa olemme viettäneet oikein mukavia kesälomapäiviä. Ja vielä viikko lomaa jäljellä. Toisaalta alan jo vähitellen kaivata syksyäkin, kun se on omalla tavallaan niin tunnelmallista aikaa. Miinusta tulee siitä että syksy tuntuu nykyisin jatkuvan ikuisuuksia, kun talvi tulee vasta joskus joulun jälkeen. Toivottavasti aiemmin tänä vuonna.

Odotan syksyltä tietysti odotusta. Tai sen alkamista. Tällä hetkellä ajattelen positiivisesti raskautumismahdollisuuksistani. Mitä väliä, vaikka se nyt onkin vähän kestänyt. Tuntuu, että onnistumme kyllä pian. Pakkohan meidän on onnistua, kun ei mitään sen suurempaa vikaa kummassakaan meistä vaikuttaisi olevan. Se on vain ajan kysymys, mutta aika voi tietysti olla pitkä... 

En haluaisi taas itkeä epäonnistumista kahden viikon päästä. Haluaisin jo siirtyä elämässä seuraavaan vaiheeseen, voida suunnitella vähän enemmän, eikä vain joka kuukausi siirtää hataria tulevaisuudensunnitelmia taas hieman eteenpäin. 

Siskoni sanoi, että hänellä on koko ajan sellainen tunne, että odotamme yhdessä lottovoittoa, siinä merkityksessä, että odotamme jotain hyvää asiaa, ei niinkään mahdotonta. Hienoahan se on odottaa upeaa asiaa, joka todennäköisesti lähitulevaisuudessa toteutuu. Mutta milloin? MILLOIN??? Odottavan ja toivovan aika on niin pitkä.

Olen muuten luvannut miehelleni, että sitten kun vihdoinkin tulen raskaaksi, en aio valittaa mistään vaivoista. No, sehän nähdään ;)

Mielensäpahoittaja

Tänään näin taas facebookissa, että joku puolituttu oli saanut "maailman ihanimman ja kauneimman tyttären". Niin. Mukavaahan se heille on, uunituoreelle pienelle perheelle. Täydellinen onni. Minä sen sijaan pahoitan aina mieleni, kun näen facebookissa vauvauutisia (läheisempien ihmisten vauvauutiset toivon tietysti kuulevani jotenkin muuten kuin facebookin kautta). Eihän se ole näiden onnellisten vanhempien syy, että tulen surulliseksi. Poistan silti aina seinältäni ne vauvauutispostaukset, koska niillä on taipumusta roikkua näkyvillä pitkään, kaikkien kymmenien tai satojen onnentoivotusten ja tykkäysten vuoksi. En tietenkään ole lainkaan kateellinen. Tulisipa se lapsi jo meillekin.

Hikistä hommaa

Eiliset ristiäiset menivät mukavasti, paitsi että oli kauhean kuuma. Kirkossa olisi voinut olla viileämpää, mutta kotiristiäiset kun olivat, niin hikoilimme sitten kaikki oikein urakalla. Meitä oli yhteensä neljä kummia, mutta minä sain olla se joka piti lasta sylissä. 

Ei se kovin helppo homma ollut. Kädet väsyivät yllättävä nopeasti, ja noin puolivälissä seremoniaa tunsin, kuinka hiki alkoi valua molempien korvieni editse. Mekkoni etumukseen muodostui nätti hikläikkä myöskin :) Ennen viimeistä virttä ajattelin, että hemmetti en enää jaksa, mutta jaksoin sitten kuitenkin. Vasen käsi oli kyllä ihan käyttökelvoton noin tunnin ajan, kasteen jälkeen, tärisin vain jos vähänkin nostin ylös.  

Vain ihan muutaman kerran päivän aikana ajattelin, että voi kun meilläkin olisi jo oma lapsi. Olen onneksi pystynyt erottamaan siskontyttöni oman lapsen puuttumiseen liittyvästä surusta. Olisi hirveää, jos joka kerta lapsen nähdessäni alkaisin ajatella katkeria ajatuksia. Päinvastoin tulen aina niin iloiseksi. Olen ihan umpirakastunut tuohon pieneen ihmeeseen :)  

Ristiäiset

Tänään minusta tulee kummi! Sitten olen sekä täti että kummitäti :) Jännittää hieman. Pieni siskontyttöni on edelleenkin todella ihana <3 Päivästä tulee varmasti hieno.

En silti ole voinut olla miettimättä hieman surullisena, että tänään piti olla se päivä, kun meidän molempien esikoiset kastetaan. Olimme sopineet silloin aikoinaan, että kun lapset syntyvät niin samoihin aikoihin, niin voisimme hyvin pitää ristiäiset samaan aikaan, ettei muualla asuvien sukulaisten tarvitsisi matkustaa tänne montaa kertaa. Nätti suunnitelmahan se oli, mutta ei totetunut.

Lasta ei edelleenkään kuulu. Vilma meillä tietysti on, ja ihana koira onkin. Tiesimme tietysti rotua valitessamme, että maltankoira on seurallinen, mutta on se silti liikkuttavaa, miten ihmisrakas tuo karvaeläin on <3 Sopeutuvainen myös, ja omaa hyvät unenlahjat :) 

Menimme nukkumaan vasta puoli kahdelta eilen, mutta Vilma kyllä kävi levolle jo aiemmin. Silti se antoi meidän nukkua kymmeneen ilman että kävi mitään vahinkoja, ja juuri nyt vetää taas sikeitä matolla minun vieressäni <3 Jonain toisena päivänä en ehkä kirjoittaisi näin ruusuista tekstiä, mutta koiran niin kuin lapsenkin kanssa on tietysti sekä hyviä että huonoja päiviä :D

Kp 2

Vuoto alkoi eilen. Aamulla olo on edelleen aika tyhjä. Toivo valuu taas kehostani ihan kirjaimellisesti, mutta sitten se taas lähtee uuteen nousuun, kohti seuraavia pettymyksiä. Tällä tavallahan se kuvio menee. 

Lomakuulumisia

Viikko on mennyt mökkeillessä, siksi tämä blogihiljaisuus. Olen kovasti yrittänyt ajatella ihan muita asioita kuin lastenhankintaa. Eipä ole ollut helppoa. Raskausasiat ovat käyneet mielessäni ehkä vain noin kerran tunnissa. Välillä olen miettinyt niitä pidemmän aikaa aktiivisesti, mutta enimmäkseen ne vain putkahtavat mieleen ja häipyvät sitten taas taka-alalle.

Ensimmäinen kesälomaviikko on ollut ihan mukava, mutta enimmäkseen se on tuntunut kuluvan ihan liian hitaasti. Ärsyttää, kun lomaa menee hukkaan tällaiseen odotteluun. Joka varmasti on taas ihan turhaa. Ehkäpä nautin loppulomasta enemmän. Unelmalomani olisi tietysti sellainen, jonka saisin viettää juuri raskaaksi tulleen onnellisessa pilvessä, mutta tuskinpa toteutuu. 

Vatsatuntemuksia on edelleen, mutta mielestäni ei kyllä ollenkaan niin selvästi kuin silloin kun olen ollut raskaana. Rinnat ovat arat, mutta nännit eivät. Eli kuukautisia kohti tässä taidetaan mennä. Silti toivon. Taas kerran. Nyt on kp 27. Vuoto taitaisi alkaa maanantaina, ja samalla uusi kp 5. Tai jos toista keskenmenoa ei lasketa, niin kp 10. Inhottava, kaksinumeroinen luku. Se on melkein 12, joka minun kohdallani tarkoittaa suunnilleen yhtä vuotta. Olemmeko sitten virallisesti lapsettomia?

Levottomuus

Jostakin syystä olen levoton. Olen koko päivän yrittänyt miettiä, mistä se johtuu. Ehkä siitä, että ajattelen, että jos tämä raskautuminen ei kohta onnistu, niin se ei onnistu ollenkaan. Kun tämä ei ole mennyt yhtään niin kuin olin ajatellut.

Kun sain ensimmäisen keskenmenoni, olin lähes satavarma, että tulen uudelleen raskaaksi kevään aikana. No, sehän kyllä toteutui. Mielikuvissani olin tietysti tässä vaiheessa edelleen raskaana. Se taas ei toteutunut. Olin odottanut, että saan ostaa raskausmahan kanssa yhteensopivan mekon tämän viikonlopun häihin. Mutta eipä ole sellaiselle tarvetta. Rahaa toki säästyy, koska voin käyttää jo kaapista löytyvää mekkoa, mutta se on aika laiha lohtu.

Miksi tästä ei tule mitään? En ihan tiedä, miten minun kuuluisi suhtautua raskauden puuttumattomuuteen. Tuntuu, että koko maailmankatsomukseni on menossa ihan uusiksi. Koska näin en ollut ajatellut tämän menevän. Elämänfilosofiani on ollut ajatella, että kaikella on tapana järjestyä. Mutta MILLOIN? 

Pidätän hengitystäni ja odotan, että elämäni palaa taas raiteilleen. Se tapahtuu sitten kun tulen jälleen raskaaksi. Niin ainakin kuvittelen, koska sitten kaikki menee taas käsikirjoituksen mukaan. Harmi vain, ettei elämästä voi laatia käsikirjoitusta.

Tänään on kp 18. Mahassa tuntuu jotain outoa. Toisaalta yöllä vatsa oli hieman löysällä pariin otteeseen. Ehkä johtuu huonosta syömisestä.

Aikainen ovis!

Ovistesti näytti selkeää plussaa juuri äsken. Olen oikein tyytyväinen. Parikin päivää aikaisempi ovis lyhentää loppukierron odotusta :) Nyt on siis kp 14.

Muutenkin aamu on alkanut hienosti. Tulin tosin äsken töistä enkä nukkunut yöllä kuin tunnin ja 45 minuuttia, mutta aamu oli niin kaunis, että en voinut olla hymyilemättä itsekseni kun pyöräilin kotiin (moni vastaantulija varmaankin ajatteli että olen ihan outo). 

Kauniit (ja vapaat) kesäaamut ovat paras mahdollinen ajankohta koko vuotena siksi että silloin on usein rauhallista, koko päivä on vielä edessäpäin eikä ole vielä liian lämmin. En ole koskaan ollut mikään hellefani ja inhoan auringonottoa, mutta aamulla tapaa olla juuri sopivan lämminä vaikka päivästä olisikin tulossa kuuma. 

Nyt en oikein osaa päättää, nukkuisinko vielä pari tuntia vaiko en :) Vaikka kropassa on tällä hetkellä hieman raskas olo, niin tiedän, että jos nyt menen nukkumaan, tuntuu herätessä sitten siltä kuin olisin rekan alle jäänyt. Joten tavallaan olo pysyy parempana, jos en nuku, mutta sitten huomenna taas väsyttää enemmän... 

Kuulumisia kp 11

Aika nopeasti nämä alkukierron päivät ovat loppujen lopuksi kuluneet. Ovulaatioajankohta odottaa jo nurkan takana, vaikka mielestäni kuukautisten ensimmäisinä päivinä seuraavat kaksi viikkoa tuntuvat aina hurjan pitkältä ajalta. Valkovuodon tarkkailemisenkin olen jo aloittanut. Mieheni mielestä se on jotenkin ällöttävää joten hän ei halua olla samaan aikaan kylpyhuoneessa :) Kun kerron, että nyt aion katsella limoja, niin hän juoksee kiireen vilkkaa muualle. Hih. 

Huomenna aloitan ovistestien teon. Ovulaatiomikroskooppi voisi muuten olla ihan kätevä. Muistin, että sellainenkin on keksitty, kun luin tätä blogia, jonka kirjoittajalla oli hyviä kokemuksia. Toisaalta Helistellen kyllä muistaakseni taisi olla sitä mieltä, että laite ei oikein toiminut... Pitää nyt katsoa.

Enää viikko kesälomaan! Ja heti ensimmäisenä lomapäivänä menemme hyvän ystäväni häihin :) Siskontytön ristiäisetkin ovat ihan pian <3 Kaikkea mukavaa siis luvassa. Mutta yllättävän äkkiä kesäkuu vain meni. Äskenhän oli alkukesä, mutta nyt on kai sitten jo pelkkä kesä ilman etuliitettä. Tänään onkin pitkästä aikaa hieno sää. Toisaalta sateet ovat tulleet ihan tarpeeseen, kun olemme kylväneet nurmikon (joka tällä hetkellä näyttää erehdyttävästi perunapellolta).

Vilma on kasvanut ihan huomaamatta. Se sai juuri toisen rokotussatsin, ja samalla punnitsimme elopainoksi hurjat 2,3 kg :) Kuukausi sitten paino oli 1.8 kg, ja kahdeksanviikkoisena 1.2 kg. On se vaan kätevän kokoinen otus <3 Saa nähdä miten isoksi se loppujen lopuksi kasvaa. Veikkaisin että hieman alle 3 kg.

Ihan hieno lauantai

Koko viikonloppu vapaa sekä minulla että miehellä, ihanaa (ensi viikonloppuna onkin sitten lauantaina töitä). Tämä päivä on kulunut taimistolla ja sen jälkeen kukkapenkkiä laittaessa ja koiran kanssa pihalla. En ole juuri miettinyt raskausasioita. Pian grillaamaan ja sitten leffaan.

Kuukautiset alkavat olla lopuillaan, kp 6 tänään. Pari-kolme päivää vuodon alusta meni osittain surressa. Se oli kyllä varmaan se, kun kuukautiset olivat myöhässä. Kun mieskin ehti jo alkaa toivoa, että olisi tärpännyt, ja ensimmäistä kertaa oli selvästi pettynyt. Aiemmin se on lähinnä ajatellut, että eihän tässä kiirettä ole, että onnistumme sitten kun onnistumme.

Paska päivä

Ja samalla kp 1. Vuoto alkoi aamupäivällä. Kierrosta tuli 31 päivän mittainen. Ei siis ihan tavatonta, mutta olin tietysti salaa toivonut, että olisin ollutkin raskaana. Vituttaa. Päätä särkee, turvottaa, vatsa on kipeä, leikkasin keittiöveitsellä sormeeni, töissä oli stressaavaa ja kaiken lisäksi työpaikkaruokalassa oli ihan hemmetin pahaa ruokaa. Ja taas on odotettava kuukausi. Tänään voisi olla jo kp 3, mutta onkin vasta kp 1, kun menkat tulivat myöhässä. Silti olen varma, että huomenna on parempi päivä. 

Ei kuukautisia

Tänään on jo kp 31. Ei vuotoa. Ei oikein oireitakaan. Ei oikein mitään. Ja kyllä, tein eilen uuden raskaustestin päiväpissasta tunnin pidätyksellä ennen illallista ja juomatarjoiluja ja se oli edelleen äärettömän paljon negatiivinen. Hmm. Todennäköisin selitys on, että menkat nyt vain ovat myöhässä pari päivää. Jatkan odottamista. Mutta hiukan ottaa päästä, että kroppani tekee minulle tällaista jäynää. Tietysti olen taas alkanut toivomaan. Hyi hyi minä.

Ei lainkaan yllättävä testitulos

Näin aamulla ihanaa unta, että tein positiivisen raskaustestin, muuten se uni oli kyllä ihan outo. Kun heräsin, tuntui tosi karulta, kun se ei ollutkaan totta. Tein testin ja oli kyllä niin nega kuin vain olla ja voi. Olin melkein unohtanut, että negatiivisesta raskaustestistä se viiva todellakin puuttuu IHAN kokonaan (toisin kuin ovistestien kohdalla). Ihan silmiin sattui... heh. 

Työpäivän aikana harmitus enimmäkseen helpotti, vaikka aamulla olikin aika luovuttajafiilis. Hemmetti kun tämän pitää olla näin hankalaa. Vieläkin ketuttaa jonkin verran, mutta ei auta kuin lähteä juhannuksen viettoon ja odotella että vuoto alkaa. Kyllä tästä varmaan ihan hyvä hieman pidempi viikonloppu tulee :)

Oikein hauskaa juhannusta kaikille (vaikkei ole kummoista säätä luvattu)!

Pelottaa vähän

Juhannuksen takiahan olin tavallaan jo päättänyt, että teen raskaustestin huomenna. Nyt toivon, että minun ei tarvitsisi tehdä testiä ollenkaan, koska taidan sittenkin olla aika varma, että se tulee näyttämään negatiivista. Jotain minimaalista vatsatuntemusta olen ollut havaitsevani, jos oikein pysähdyn kuullostelemaan, mutta sehän nyt voi johtua ihan mistä vaan. Mitään muuta merkkiä mahdollisesta raskaudesta ei ole ilmaantunut.

Kerroin jo aiemmin, etten usko pettyväni epäonnistumisesta niin pahasti kuin aiemmissa kierroissa. Luulisin, että se pitää edelleen paikkaansa, mutta silti pelottaa. Eihän testejä huvin vuoksi tehdä, jos ei olisi mitään mahdollisuutta, että olisi raskaana. Jännitän aina hirveästi, ja sitten tule mahalasku, kun toista viivaa ei ilmesty. Inhoan sitä tunnetta. Kuin matto vedettäisiin alta. Elämä on hetken ihan tyhjää. Tuli taas tyhjä arpa.

Ennakoiva vaateostos

En ole vielä ostanut yhtäkään vaatetta tai tavaraa sille vauvalle, josta haaveilemme. Anoppini hankki ensimmäisestä raskaudestani kuultuaan varastoon jonkin söpön pehmolelun, ja tiedämmehän, miten siinä sitten kävi. Vain muutaman säästetyn vaatteen omasta lapsuudestani olen pessyt ja nätisti viikannut laatikkoon odottamaan pientä käyttäjää.

Perjantaina kulutimme mieheni kanssa aikaa kauppakeskuksessa noutoruoan valmistuessa, kun sain päähäni, että tarvitsen joitain uusia vaatteita. Menimme siis vaatekauppaan, ja poimin mukaan sovituskoppiin mm. löysähkön neuletakin. 

Turvotus-pömppömahan kanssa se ei sopisi ollenkaan, mutta yritin hieman pullistaa vatsaani söpön raskausmahan muotoon, ja se näytti niin ihanalta, että rinnassani tuntui samaan aikaan sekä puristava tyhjyys ja läpättävän onnellinen usko tulevaisuuteen. 

Päätin hetken mietinnän jälkeen, että tämä vaate lähtee kanssani kotiin. Tätä voisi nyt sitten kai ajatella ensimmäisenä raskausajan hankintana (jos kylppärin lääkelaatikkoon säilöttyä Primaspan-pakettia ei lasketa), tosin ennkoivana sellaisena. Miehelleni en kertonut mitä varten tuo vaate todellisuudessa ostettiin, mutta hän lieneekin jo unohtanut, että edes kävimme vaateostoksilla :)

Ihan pieni toivo

Onkin jo monta päivää edellisestä kirjoituksesta. Olen antanut itselleni luvan hieman toivoa. Tuntuu, että ajoitukset ja muut loksahtivat niin hyvin paikoilleen, että voisihan tästä kierrosta jotain syntyäkin. Toivosta huolimatta uskon, että vaikka ei tärppäisikään, niin en ole täysin murheen murtama, siksi kai sallin itseni ajatella että mitä jos. 

Mielialani ei taida tällä hetkellä sopia sellaiseen surussa rypemiseen. En muistaakseni ole itkenyt tämän kierron aikana vielä kertaakaan kp 1:stä lukuunottamatta (en siis mistään muustakaan syystä), mikä on HUIKEA saavutus :) Edes se, että tapasin erään puolitutun ja totesin, että hän on raskaana, ei tuntunut kovin pahalta.

Vuodon pitäisi alkaa juhannuspäivänä. Olen kyllä jo päättänyt, että teen testin hieman etukäteen, jotta tiedän, onko turvallista nauttia hieman alkoholia. Sotii tietysti hieman viimeaikaisia periaatteitani kohtaan, että en ala läträämään raskaustesteillä ilman että kuukautiset ovat jääneet tulematta tai olisi muuten jotain raskauteen viittaavia oireita. Haluaisin myös mielelläni surra mahdollista epäonnistumista jo ennen juhannusta, ja sitten nauttia pitkästä viikonlopusta ilman turhaa jännitystä. Ja tietysti nauttia kuukautisvuodosta alkeellisissa oloissa, hmmm...

Sitä vaan mietin, että mahtaisiko testi näytää jo positiivista esim. torstaina ennen juhannusta? Silloin olisi kp 28. Dpo on hieman hämärä peitossa. Mitään selkeitä ovisoireita ei ollut, paitsi että nännit kipeytyivät heti ovisplussan jälkeisenä päivänä. Mikä oli muuten aikaisemmin kuin odotin, koska yleensä se on tapahtunut ehkä kaksi päivää plussan jälkeen. Ehkä ovis sitten tapahtui jo hyvinkin pian plussan jälkeen? Todennäköisimmin nyt olisi varmaan dpo 4 ja juhannusta edeltävä torstai olisi silloin dpo 11. Katsotaan.