torstai 30. tammikuuta 2014

Suru opettaa

Olen nyt kirjoittanut tätä blogia noin kolmen viikon ajan. Tuntuu, että olen saanut kirjoittamisesta paljon apua. Vaikka blogin kautta mietinkin keskenmenooni liittyviä asioita kohtuullisen usein, koen, että kirjoittaminen on vähentänyt sellaista epämääräistä surussa vellomista (vaikka se tietysti ajankin kanssa vähenee). 

Kirjoittaminen tekee suruprosessista strukturoidumpaa, jolloin voin keskittyä paremmin muihin asioihin silloin kun on niiden aika. Vaikka kukaan ei blogiani koskaan lukisikaan, uskon silti, että pelkkä  kirjoittaminenkin helpottaisi oloani. Toki vertaistuki on se kaikkein tärkein asia :) 

Hämmästelen itsekin sitä, että edelleenkin saatan keskenmenosta puhuessani tai jopa vain sitä ajatellessani ruveta vollottamaan. Aluksi ajattelin, että pääsen tästä yli parissa viikossa, mutta se oli harhakuvitelmaa. Ei niin, että keskenmeno juurikaan enää häiritsisi arkeani, mutta kai se on vain muuttanut minua hieman ihmisenä. Suhtaudun joihinkin asioihin eri tavalla ja ymmärrän toivottavasti paremmin muita keskenmenon kokeneita. 

Ei minulla ennen keskenmenoakaan ollut erityisen ruusuista kuvaa lastenhankintaprosessista, koska lähipiirissäni on useita, joille se on ollut kaikkea muuta kuin helppoa, mutta henkilökohtainen kokemus luonnollisesti antaa vielä syvällisemmän näkökulman. Ja vaikka olenkin jo kauan tiennyt, ettei lapsia noin vain "hankita", niin en kuitenkaan ennen yrittämisen aloittamista ollut vakavasti huolissani, että voisimme jäädä lapsettomiksi. Turhahan sitä on etukäteen murehtia.

Kukaan ei kuitenkaan voi elää elämäänsä ilman suruja ja vaikeita aikoja. Ja jos ei olisi pahoja asioita, ei voisi olla oikein hyviäkään. Sekä positiiviset että negatiiviset kokemukset vahvistuvat siitä, että ne ovat toistensa vastakohtia. Miten muuten voisimme tietää, että asiat ovat oikein hyvin, jos ei olisi mitään huonoa mihin verrata?

Haluan kuitenkin uskoa, että kaikesta pahasta seuraa aina jotain hyvääkin. Lopputulema saattaa luonnollisesti silti jäädä paljonkin miinuksen puolelle, sitä en kiistä. Itselläni on kuitenkin käynyt tähän mennessä hyvä tuuri, ja olen ainakin vielä plussan puolella. Koen esimerkiksi, että sairastumiseni myötä minusta tuli onnellisempi ihminen. Tämä tosin tapahtui sen jälkeen, kun tilanne oli jo hieman rauhoittunut, enkä kokenut sairauttani jatkuvana uhkana tai minua kohdanneena vääryytenä. 

Sairastumiseni lähensi minua ja perhettäni. Aiemmin minun oli paljon vaikeampi puhua huolenaiheista tai suruista. Sairastuminen toi myös ajatteluuni paljon suhteellisuudentajua. Tunnen usein olevani jopa etuoikeutetussa asemassa, koska minulle olisi voinut käydä paljon, paljon pahemmin.

Elämä on julmalla tavalla epävarmaa. Se on kai vain hyväksyttävä (mikä on helpommin sanottu kuin tehty).

tiistai 28. tammikuuta 2014

Ovisplussa!!!

Bongasinkin ovisplussan yllättäen jo tänään! Koska on vasta kp 14 niin yllätyin hieman, mutta positiivisesti tietenkin. Kierto ei ehkä menekään täysin harakoille :) Toisaalta olin jo valmistautunut siihen, että olisin saanut olla levollisempi loppukierrosta, jos ei juurikaan olisi ollut mahdollisuuksia tulla raskaaksi. Mutta aina parempi näin :)

Lähden siis huomenna kolmen päivän koulutukseen toiseen kaupunkiin. Koulutuksen jälkeen en tule heti kotiin, koska järjestämme hyvälle ystävälle babyshower-juhlat. Minua ahdisti tämä tilaisuus aluksi aika paljon, koska ajankohta ei yhtään sopinut kuukautiskiertoni vaiheeseen (nyt toki tilanne onkin onneksi hieman toinen). 

Lisäksi sinne tulee yksi juuri äidiksi tullut, raskaana oleva siskoni ja tietysti tämä viimeisillään raskaana oleva ystävä. Toki myös sellaisia ihmisiä, jotka eivät ole vielä äitejä tai raskaana tai edes suunnittele raskautta :) Välillä minulla on kuitenkin sellainen tunne, että KAIKKI muut ovat raskaana, paitsi minä. Yksi vauvakuumeen oire sekin. 

En varmasti voi välttyä surullisilta ajatuksilta näissä juhlissa, vaikka kuinka yrittäisin ajatella positiivisesti. On ihanaa, että tämä ystävä saa aivan pian vauvan, mutta minua ei huvittaisi juhlia sitä, että muut saavat lapsia, kun itse olen jo joutunut kerran luopumaan omasta Pienestä eikä toista ole ainakaan vielä näköpiirissä. Minua hävettää, kun ajattelen näin ilkeitä ajatuksia, mutta minkäs sitä tunteilleen mahtaa...

sunnuntai 26. tammikuuta 2014

Kp 12

No niin. Tässä vaiheessa olen jo antanut itselleni luvan laskea, missä vaiheessa kiertoa mennään :) Kp 12 siis. Edellisissä kierroissa ovisplussa on tullut kp 12, kp 16 ja kp 15. Tuo ensin mainittu tuli keskenmenon jälkeisten kuukautisten jälkeen, jolloin kierto oli vielä hieman sekaisin, joten oletan, että ovulaatio tapahtuu (jos tapahtuu) tässä kierrossa kp 16 tai 17.

Ennen syksyistä raskaaksi tuloani tikuttelin ovista parissa kierrossa (en siinä, jossa tärppäsi), mutta en saanut kunnon plussaa missään vaiheessa. Toki viiva vähän tummui, mutta ei tullut selvää positiivista. Myöhemmin olen ajatellut, että olisi varmasti kannattanut tehdä testi kaksi kertaa päivässä. Tietysti on mahdollista, etten ovuloinut ollenkaan noissa kierroissa. Sitäkin tapahtuu ilmeisesti kohtuu usein ilman erityistä vikaa tai syytä.

Aloitin ovistestailun perjantaina. Tähän mennessä negatiivista. Valkovuoto on kyllä alkanut runsastumaan. Todennäköisestihän tässä kuitenkin käy niin, että olen poissa kotoa juuri väärään aikaan... Pitää täyttää siittiövarastot huolella :)

Hautajaiset eivät olleet niin masentavat kuin olin pelännyt. Jäi hyvä mieli.  

perjantai 24. tammikuuta 2014

Oman lapsen kaipuu

Olin ajamassa yksin töistä kotiin, kun päähäni pälkähti ajatus, että vieressäni pelkääjän paikalla voisi istua oma lapsemme. Kuvittelin hänet noin seitsemänvuotiaaksi tytöksi, pieneksi koululaiseksi. Mietin, miltä tuntuisi saada kysyä omalta lapselta, miten koulupäivä meni, onko hän saanut oppia jotain jännää, mitä välitunneilla leikittiin, lohduttaa jos jokin asia huolettaisi. Tuolla hetkellä kaipasin äärettömän paljon omaa pientä, josta saisin huolehtia ja jota rakastaisin niin paljon.

torstai 23. tammikuuta 2014

Hautajaisia odotellessa

Viikonloppu pian taas edessä. Minun osaltani ei kovin mukava, koska lauantaina järjestetään isovanhemman hautajaiset. Vaikka hautajaiset tapahtumana ovat varmasti hyödyllinen asia suruprosessissa, niin eihän niissä todennäköisesti tule mukavaa olemaan. Ovat vielä toisella paikkakunnallakin noin 4-5 tunnin ajomatkan päässä... hiphei. Ja osani on tietysti olla sukulaisten silmissä se epäonninen kahdesta siskoksesta, joka EI ole raskaana.

En ole vieläkään oikein tajunnut, että isovanhempani on kuollut. Koska emme asuneet samassa kaupungissa enkä muutenkaan nähnyt häntä kovin usein, niin kuolema ei ole juuri vaikuttanut arkeeni. Siksi sitä on varmaan vaikeampi sisäistää. 

Tämä isovanhempi oli minulle kuitenkin hyvin rakas. Kuvittelen edelleen, että hän touhuille kotonaan juuri tällä hetkellä kuten ennenkin, ja kuulen hänen äänensä, kun hän kertoo härskejäkin vitsejä, kyselee kuulumisia tai kertoo omistaan. Tätä ihmistä, joka löytyy sisältäni niin elävänä, ei enää ole. Eihän se ole mahdollista. Etten koskaan enää saa puhua hänen kanssaan. Että käymiämme keskusteluja ei enää muista kuin minä itse. Että hän ei saa koskaan tavata minun lapsiani tai lapseni häntä.

Kuulun kirkkoon, mutta en ole erityisen uskovainen. Silti haluaisin ainakin kuvitella, että jokin osa ihmisestä jää kuoleman jälkeen eloon. Työssäni näen paljon kuolemaa, ja olen huomannut, että kuollut ja elävä ihminen ovat kuin yö ja päivä. Minun on aina vaikea kuvitella kuolleen nähdessäni, että tuo henkilö on joskus syönyt, juonut, liikkunut, ajatellut. Kuolleesta tuntuu puuttuvan jotain. En edes oikein osaa ajatella, että kuollut vain nukkuisi, koska näyttää siltä, kuin se ei olisi koskaan elänytkään.

Ehkäpä se on se sieluksi kutsuttu, joka erottaa elävän ihmisen kuolleesta. En tiedä minne sielu menee, tai lakkaako se vain olemasta kun ihminen kuolee, mutta varmaa taitaa olla vain se, että kuolleet elävät ainakin toisten ihmisten muistoissa. Ja sitten kun ei kukaan enää muista, niin sitten ihminen tavallaan kuolee lopullisesti. Ellei "sielu" sitten matkaa jonnekin paikkaan, mistä me elävät emme tiedä mitään. Jää nähtäväksi.

tiistai 21. tammikuuta 2014

Hyvä päivä

Olen menossa toiselle paikkakunnalle koulutukseen juuri seuraavien strategisten päivien aikoihin. Tajusin tämän jo pari kuukautta sitten, mutta minkäs sille nyt mahtaa... Taitaa mennä yksi kierto hukkaan. Edelliset kuukautisetkin tulivat aivan ajallaan, joten mitään suuria viivytyksiä ei taida olla luvassa, jollen nyt alkaisi stressata niin paljon, että ovulaatio sopivasti siirtyisi :) Eipä sellaista pidä toivoa. Surua on ollut ihan riittämiin viime aikoina.

Tänään elämä tuntuu kuitenkin monella tapaa oikein hyvältä. Työt sujuivat, ostimme miehen kanssa muutaman uuden viherkasvin ja tänään on lisäksi "vapaa" ilta ilman erityistä sovittua ohjelmaa :) Ja sain vieläpä aiemmin päivällä kertoa murheistani hyvälle ystävälle. Tällaisia päiviä tarvitsisin enemmän. Voisin silloin useammin unohtaa, että elämästämme puuttuu jotain. En edes ole laskenut, monesko kp tänään on! Enkä aiokaan. Ihana tunne. 

maanantai 20. tammikuuta 2014

Ovulaatioajankohdan määrittämisestä

Kuukautiset alkavat olla lopuillaan, mikä tarkoittaa sitä, että kohta on aika taas alkaa odotella ovulaatiota :) Vasta keskenmenon jälkeen aloin tarkkailla hedelmällisyyttäni myös muilla tavoilla kuin ovistesteillä ja kalenterin avulla.

Löysin sattumalta tämän blogin, kun rupesin miettimään, miten voisin yrittää määrittää ovulaatioajankohtaa tarkemmin kuin aiemmilla menetelmilläni. Kannattaa käydä katsomassa! Ainakin itse sain monta ahaa-elämystä. Blogissa pääpaino on luonnollisessa ehkäisyssä, mutta raskauden yrittäminenhän on saman kolikon toinen puoli, joten oman kehon tuntemusta voi käyttää yhtä lailla molempiin tarkoituksiin. Kuten blogin kirjoittajakin on tehnyt :)

Olen yrittänyt välttää sitä, että lapsenteosta tulisi liian "tieteellistä", mutta toisaalta innostuin erityisesti kohdunsuun ja valkovuodon tarkkailusta osittain ammatillisesta mielenkiinnosta. Ei meille tosiaan näitä asioita lääkärikoulussa opetettu :)

sunnuntai 19. tammikuuta 2014

Lääkärissäkäyntejä

Muutaman viikon sisään sattui (sattumalta) kaksikin lääkärikäyntiä. Toinen näistä oli aiemmin tällä viikolla (ja toinen vasta tulossa). Verikokeet näyttivät hyviltä, ja olen ollut yli kaksi vuotta täysin oireeton. Mikäs sen parempaa. Raskautumisyritykset saavat siis jatkua ainakin toistaiseksi.

Suhtautumistani sairauteeni ja siihen liittyviin asioihin värittää vahvasti se, että olen itse lääkäri. Lisäksi minusta on tulossa juuri tämän erikoisalan lääkäri, johon sairautenikin kuuluu. Oma sairastumiseni ei ollut vaikuttamassa uravalintaan, koska se tapahtui vasta opiskeluaikana, mutta erikoisalan valintaan sillä on saattanut olla vaikutusta. Potilaslääkärinä olemisessa on sekä hyvät ja huonot puolensa.

Kun käyn laboratoriossa ja odotustila on maanantairuuhkan vuoksi täynnä, tunnen itseni epämukavaksi, koska tiedän, että suurella todennäköisyydellä sieltä löytyy usempikin entinen tai nykyinen potilaani (minulla on lisäksi huono kasvomuisti, ja monen mielestä olen saattanut vaikuttaa epäkohteliaalta, kun en ole tervehtinyt, mutta lääkäri tapaa  kuitenkin päivän aikana usemman potilaan kuin potilas lääkärin). Asuinkaupunkini on sellainen keskisuuri paikkakunta, jossa isommassa ruokakaupassa asioidessa lähes aina näkee ainakin yhden tutun tai puolitutun ihmisen. 

Toisaalta voin lääkärinä koska vain työpäivän aikana kääntyä kollegan puoleen, jos minua mietityttää jokin sairauteeni liittyvä asia. Ja, koska olen nuorempaa polvea, kukaan ei ainakaan vielä oleta minun tietävän ja osaavan kaikkea, mikä liittyy tulevaan erikoisalaani. Tunnen itseni turvalliseksi kollegoideni hoidossa. Aluksi, silloin kun en vielä ollut valmistunut, pelkäsin, että minut sen jälkeen jätettäisin oman onneni nojaan, että saisin hoitaa itse itseni. Se oli tosi typerä pelko, koska nyt tiedän ja tajuan, että eihän lääkäri voi hoitaa itseään (vaikka tietäisikin periaattessa tarpeeksi)! Ei omaisiaankaan pidä hoitaa, koska tässä työssä pitää osata ottaa etäisyyttää potilaaseen, eikä se onnistuisi itseni tai perheenjäsenen kohdalla.

Tieto lisää tuskaa, toisaalta se voi myös helpottaa. Välillä toivon, että voisin mennä lääkärin vastaanotolle tietämättä yhtään mitään. Että lääkäri voisi kertoa minulle mitä vain, ja voisin uskoa siihen. Tuntea, että joku muu osaa jotain jota en itse osaa, ja pitää terveydestäni huolta. Tällainen tunne minulla on esimerkiksi, kun käyn hammaslääkärissä (hammaslääketieteestä en tiedä paljon mitään) tai gynekologilla (gynekologiasta tiedän jonkin verran, mutta on ihmeellistä, miten nopeasti koulussa opetetut asia häviävät päästä, jos niitä ei tarvitse työssään kovin usein).

En usko, että sairastuminen on tehnyt minusta mitenkään parempaa lääkäriä, mutta ainakin minulla on hieman erilainen näkökulma asioihin. Voi siitä varmasti olla hyötyä.

perjantai 17. tammikuuta 2014

Suru suuresta ilosta

Keskenmeno ei ollut elämäni kamalimpia kokemuksia, mutta kyllä se tuntui todella pahalta, silloin kun se tapahtui. Pari viikkoa itkin päivittäin, minkä jälkeen suru asteittain väheni. Edelleenkin saatan ruveta itkemään, kun ajattelen asiaa, ja raskaana olevien naisten ja pienten lasten näkeminen tekee pahaa, mutta pikkuhiljaa olen hyväksynyt asian osaksi elämääni, eikä se enää ole ajatuksissani koko ajan. 

Vaikka raskaus ei vielä ollut kovin pitkällä, olin jo aloittanut äidiksi valmistautumisen, ja sitten se kaikki otettiin pois. Sisälläni aluksi tuntunut tyhjä aukko on täyttynyt jollakin muulla, tai sitten en vain enää tunne sitä. Ajattelen yhä, että varhaisultra, jossa sain mieheni kanssa nähdä pienen sydämen sykkivän, oli yksi tähänastisen elämäni onnellisimmista hetkistä. 

Totta kai tuntui epäreilulta, että muut saavat vauvoja, mutta itse jouduin vetämään oman Pieneni vessanpöntöstä alas, ennen kuin siitä edes oli ehtinyt tulla Henkilö. Jokin tarkoitus tälläkin keskenmenolla on, vaikka en ole vielä sitä keksinyt. Ehkäpä sen tarkoitus valkenee sitten, kun vihdoin saan syliini oman Pienen.

Yksi asia ylitse muiden on muistuttamassa minua keskenmenosta joka päivä. Minä ja siskoni tulimme raskaaksi vain muutaman päivän välein, ja nyt siskollani on menossa raskausviikko 24 ja minulla kp 3. 

Minun on ollut todella vaikeaa iloita siskoni puolesta, ja olen puhunut siitä hänelle monta kertaa. Siskoni ymmärtää ja hyväksyy tunteeni. Uskon, että hän tuntisi ihan samalla tavalla, jos osamme olisivat päinvastaiset. Keskenmenoni oli suuri suru paitsi miehelleni myös siskolleni. Muutaman viikon ajan ehdimme haaveilla yhdessä samaa tahtia etenevästä raskaudesta ja yhteisestä ajasta vauvojemme kanssa. 

On ihanaa, että minusta tulee pian täti, ja olen tietysti onnellinen siskoni puolesta, mutta minulla on silti tunne, että minua on kohdeltu epäreilusti. Kuka näistä asioista sitten päättääkin. Miksi minun raskauteni keskeytyi, mutta siskoni sai jatkua? Jos siskoni ei olisi raskaana, uskon, että ajattelisin keskenmenostani eri tavalla kuin nyt teen. Se ei ehkä tuntuisi yhtä suurelta menetykseltä.

Ohhoh, tulipas pitkä vuodatus. Kertominen helpottaa, siksi kai minäkin tätä blogia kirjoitan. Ei niin, ettenkö olisi saanut valtavasti tukea perheeltäni, mutta tähän mennessä he ovat saaneet kuulla tästä asiasta jo niin paljon, että minun täytyi etsiä uutta yleisöä :) En sitä paitsi viitsisi pilata siskoni koko raskausaikaa jauhamalla hänelle siitä, että minun on vaikeaa iloita hänen puolestaan. Katkeroitumista yritän välttää viimeiseen saakka. Silti pelkään, että se on jo hiipinyt mieleeni.  

keskiviikko 15. tammikuuta 2014

Kuukautiset

Hiphei. Kuukautiset alkoivat tänään, aivan ajallaan. Aamulla ehdin tehdä raskaustestinkin (tyylipuhdas negatiivinen tietysti) ja itkeä miehelleni toisen viivan puuttumista, ennen kuin vuoto alkoi. Raskauskiekon nuoli on asetettu kohtaan 15.1. Nyt alkaa lokakuussa syntyvän vauvan odotus. Mieli on hieman maassa myös muista syistä. Pitäisi sulatella isovanhemman toissaöistä kuolemaa, ja lisäksi lähteä parin tunnin päästä yöksi töihin (vaikka tulin sieltä juuri). Vatsakin on kipeä. Mutta huomenna on uusi päivä, ja viikonloppukin häämöttää :)

maanantai 13. tammikuuta 2014

Odottelua...

Miten kuukausi voikin tuntua niin pitkältä ajalta välillä? Varsinkin silloin, kun toivoo raskautta. Voin vain kuvitella, miten turhauttavaa on niillä, joiden kuukautiskierto on todella epäsäännöllinen, tai joilla kuukautiset tulevat vaikkapa kahden kuukauden välein. Tai vain pari kertaa vuodessa. Itselläni saattaisi kyllä olla sellaisessa tilanteessa vaikeuksia positiivisen asenteen ylläpitäisessä.

Tänään on kp 28. Mitään erityisiä tuntemuksia ei ole edelleenkään. Hankalaa tässä on se, että en voi olla ajattelematta sitä kiertoa, jossa raskaus syksyllä onnistui. Että miksi minulla ei ole niitä ja näitä tuntemuksia, kun silloin oli? Tiedän kyllä, että naisen eri raskaudet voivat olla keskenään kovin erilaisia, mutta eipä se juuri auta.

Kun tämä ensimmäinen on vielä niin tuoreessa muistissa, on vaikea olla vertaamatta... Silloin minulla oli tässä vaiheessa kiertoa selvästi arat nännit, nyt ei ole. Kiinnittymisen aikoihin tuli kolmena päivänä tilkka rusehtavaa vuotoa. Nyt ei ole tullut. Loppukierrosta alavatsalla oli paineen tunnetta ja pientä nippailua lähes koko ajan. Nyt ei ole, ainoastaan välillä. Silti ajattelen hetkittäin, että TIETYSTI olen raskaana! Ja petyn sitten pahasti kun niin ei olekaan.

En ole vielä päättänyt, koska aion testata. Odotanko keskiviikkoon, jolloin kuukautisten pitäisi alkaa, vai teenkö testin jo huomenna? Vai vasta torstaina, jollei vuoto ala? En millään jaksaisi odottaa esim. niin kauan että kuukautiset olisivat viikon myöhässä. En vain pystyisi pitämään näppejäni erossa testivälineistä :)

sunnuntai 12. tammikuuta 2014

Kp 27

Tänään on kp 27 ja dpo 11 (oletettavasti). Ovulaatiotesti näytti positiivista 31.12. (kp 15). Jouduin tekemään kaksi testiä sinä päivänä, koska aamulla viiva oli kyllä tummempi kuin edellisenä päivänä, mutta ei vielä yhtä tumma kuin kontrolli. Muutama tunti ensimmäisen testin jälkeen viiva olikin sitten TODELLA tumma, paljon tummempi kuin kontrolliviiva. Tiedän kyllä, että ovulaatiotestejä ei pitäisi tehdä aikaisin aamulla, mutta minulla se on silti toiminut hyvin. 

Olisin kyllä laskenut tuon ensimmäisenkin testin positiiviseksi, mutta tein uuden myös mielenkiinnosta. Nyt olen ainakin varma siitä, että LH-huippu oli aamulla vasta tulossa, eikä ollut jo mennyt. Mielestäni saimme strategiset päivät hyödynnettyä hyvin :)  

Mitään erityisiä oireita minulle ei ole. Rinnat tuntuvat päinvastoin "löysiltä" verrattuna siihen, mitä ne yleensä ovat näin lähellä kuukautisia. Hieman alavatsalla on tuntunut painetta ja juilintaa, ei kuitenkaan koko ajan. Nännit olivat tosi arat ovulaation aikoihin, mutta se on jo mennyt ohi.

Kiertoni on yleensä säännöllinen, tavallisesti 29 päivää, joskus 27 tai 28. Tosin ensimmäinen kierto keskenmenon jälkeen oli vain 24 päivää (eli siis ensimmäisten ja toisten kuukautisten väli, koska ensimmäisiä kuukautisia edeltävää kiertoa ei kai lasketa kierroksi ollenkaan?). Ovistestit ovat näyttäneet positiivista nyt nämä kaikki kolme kiertoa km:n jälkeen, mistä olen todella iloinen, vaikka tulosta ei olekaan syntynyt, vielä :) 

lauantai 11. tammikuuta 2014

Hieman itsestäni

Olen hieman alle kolmekymppinen vaimo, ja sillä tavalla ”vakiintunut”, että vauvan sopisi tulla. Jo pitkään olen toivonut (tai ainakin kuvitellut toivovani) kolmea lasta. Puolisen vuotta sitten muutin mieheni kanssa uuteen omakotitaloomme. Olemme molemmat koti-ihmisiä, ja parasta mitä tiedämme, on rauhallinen viikoloppuilta kotona kahdestaan, tai miksei myös hyvien ystävien tai perheen seurassa. Silti me molemmat kaipaisimme kovasti perheenlisäystä. Ajoittain koti tuntuu tyhjältä, kuin täältä puuttuisi jotain. Päälukua kasvattaa tällä hetkellä vain muutama jyrsijä. Viihdyn työssäni, vaikka se onkin henkisesti (ja välillä fyysisestikin) ajoittain rankkaa. Antoisaa kyllä, ja voisi kai sanoa, että olen kutsumusammatissani. Silti en ole koskaan ajatellut, että työ olisi elämäni ykkösjuttu, vaan se on aina ollut perheen perustaminen. 

Vuosi 2013 tuntuu pyörineen lähinnä kahden asian ympärillä: äitiyshaaveet ja talonrakennus. Jopa talonrakennuskin jää kyllä kakkoseksi. En usko, että koko vuotena olisi kulunut yhtäkään päivää, jolloin raskausasiat eivät olisi kertaakaan käyneet mielessäni. Mieheni ei voi täysin tätä ymmärtää, mutta hyväksyy kyllä vouhotukseni.

Tähän mennessä äitiyden esteenä ovat olleet seuraavat asiat: 
- pitkäaikainen sairaus, joka vielä parisen vuotta sitten ei ollut täysin rauhallisessa vaiheessa, jolloin ei myöskään ollut viisasta yrittää raskautta
- samaisen sairauden lääkitys, jonka raskauteen sopivaksi muuttamiseen kului puolisen vuotta
- lokakuussa 2013 varhainen keskenmeno viikolla 10

Juuri nyt on menossa keskenmenon jälkeinen yk 3. Koen olevani loputon optimisti (joka vaipuu epätoivoon aina silloin tällöin), joten olen tähän mennessä uskonut olevani raskaana ihan jokaisen yrityskuukauden jälkeen, ja melkein aina olen myös itkenyt päivän tai pari sitä että en ollutkaan raskaana. Tiedän kuitenkin, että olen suhteellisen onnellisessa asemassa siksi, että ainakin tiedän voivani tulla raskaaksi, koska olemme jo kertaalleen siinä onnistuneet (eikä kyseessä ollut tuulimuna tai vastaava). Minulla vain on sellainen tunne, että haluan lapsen NYT. Tai ainakin haluan tulla raskaaksi HETI. Se on kai ihan biologiaa. Välillä oman vauvan kaipuu on ihan sietämättömän kova, kuin fyysistä kipua melkein. Enkä usko, että se miten kauan on lasta yrittänyt, välttämättä ratkaise sitä, miten surullinen on silloin kun huomaa, ettei vieläkään tärpännyt. 

Blogi!

Minun ei todellakaan ikinä ollut tarkoitus ruveta pitämään blogia, mutta kuinkas kävikään... Katsotaan, mitä tästä oikein tulee.  Suunnitelmissani on kirjoittaa lähinnä tämänhetkisen elämäni suurimmasta haaveesta: että saisin tulla äidiksi. Tervetuloa lukemaan!