Ajattelin kirjoittaa postauksen ensimmäisestä keskenmenosta, kun en ole tainnut sitä vielä tehdä. Kun asiat ovat vielä jotenkuten mustissa, ja tämä uusi keskenmenokin tietysti sai jälleen ajattelemaan tätä edellistä.
Rv 8+1 eli 20.9.2013 alkoi niukka, rusehtava vuoto, ja ensimmäisenä päivänä oli myös jonkin verran "normaalia" enemmän alavatsakipuja, mitä minulla oli muuten raskauden aikana siihen mennessä ollut. Olimme juuri samana aamuna miettineet tulevalle lapselle nimeä. Tuolloin oli lauantaipäivä, joten kärvistelin maanantaiaamuun, jolloin soitin neuvolaan, ja olin niin huolissani, että en voinut pidätellä itkua puhelimessa. Neuvolantäti sanoi, että voin tulla heti käymään, niin hän yrittää kuunnella sydänäänet. Eipä niitä kuulunut, mutta eihän niitä välttämättä noilla viikoilla aina löydykään.
Sain lähetteen gynekologian päivystykseen. Automatkalla itkin ja olin vähällä ajaa ensin risteyksessä parin pyöräilevän lapsen yli ja sitten vielä melkein yhden auton perään. Pääsin kuitenkin turvallisesti sairaalaan. Odotustilassa onnistuin vielä hillitsemään itseni, ja olin vielä toiveikas, vaikka välillä iskikin epätoivo. Vasta kun tutkimuspöydällä gynekologi laittoi ultraäänianturin sisääni ja ruudulle ilmestyi kuva Pienestä ilman sykkivää sydäntä, rupesin taas itkemään, eikä siitä sitten meinannut tulla loppua.
Gynekologi oli oikein mukava ja empaattinen, vaikka mitkään sanat eivät tuolloin lohduttaneetkaan, kun koko elämäni tarkoitus oli otettu minulta pois (siltä se silloin tuntui, eikä viimeistä kertaa). Toinenkin lääkäri kutsuttiin ultraamaan. "Näin yleensä tehdään, jos raskaus on ollut toivottu", gynekologi selitti, niin ettei potilaalle jää sellaista tunnetta, että mitä jos sikiö olikin vielä elossa, mutta sydämensykettä ei vain saatu näkyviin. Itselläni ei ollut epäilystäkään. Pieni oli kuollut kuin kivi, kokokin vastasi vain viikkoja 7+4.
Odottelimme hetken toisen gynekologin saapumista, ja ensimmäinen lääkäri rupesi jo kyselemään, että haluanko lääkkeellisen tyhjennyksen vai odotetaanko, että kohtu tyhjenee spontaanisti. Sanoin, että haluan lääkkeellisen tyhjennyksen. Toinen gynekologi tuli, tutki nopeasti ja pahoitteli tilannetta. Kun olin pukeutunut, sain vielä istua alas hetkeksi, ja ensimmäinen gynekologi kävi läpi käytännön asioita. Aina välillä rupesin uudelleen itkemään. Gynekologi katsoi minua säälivästi, ja kysyi, haluaisinko jutella asiasta jonkun kanssa. Vastasin, että voin kyllä hyvin keskustella läheisteni kanssa. Viikon sairasloman gynekologi kyllä kirjoitti, ja se tuli TODELLA tarpeeseen.
Ennen kuin lähdin polilta kotiin, hoitaja antoin vielä ohjelappusia ja Mifegyne-tabletin. Vuoto alkoi vähitellen runsastua, ja kahden päivän päästä aamulla, ennen kuin minun oli tarkoitus mennä taas sairaalaan lääkkeellistä tyhjennystä varten, alkoi selvästi runsaampi vuoto, ja heräsin aika kovaan vatsakipuun.
Sairaalassa sain heti ensimmäiset Cytotec-tabletit (otin suun kautta) ja yhden Panacod-poretabletin. Panacod-pore veteen sekoitettuna oli KAMMOTTAVAA. Join kuitenkin litkun marisematta, vaikka kokemuksesta tiedän, että Panacod ei ole minulle kovin tehokas kipulääke.
Yön aikana alkanut vatsakipu vahvistui noin vartissa lääkkeenoton jälkeen, ja oli pian kuin pahin koskaan kokemani kuukautiskipu, mutta jatkuva sellainen. Mikään asento ei tuntunut hyvältä ja kieriskelin sairaalasängyssäni (en saanut säädettyä edes pääpuolen kallistuskulmaa). Rupesin ihan tärisemään, kun kipu oli niin kova. Soitin kelloa ja hoitaja tuli paikalle. Pyysin että voisinko saada jotain kipulääkettä, mutta vastaus oli että en voi saada, kun sain juuri sen Panacodin.
Kun hoitaja oli lähtenyt, rupesin itkemään. En edes tajunnut vaatia kivunlievitystä hanakammin, kun minulla oli niin huono olo. Kovaa kipua kesti ehkä noin tunnin, jolloin hoitaja tuli käymään, ja totesi että joo-o, kokeillaanpa lämpötyynyä.
Ennen lömpötyynyä kävin vessassa. Istuin pöntöllä ja vatsaan sattui niin paljon, että oli paha olo. Hetken päästä huomasin, että alapäästäni roikkuu noin parin sentin paksuinen pötkylä hyytynyttä verta. Se oli inhottavaa, ja minulle tuli sellainen olo, että haluan sen pötkylän pois tuolta ja HETI. Yritin ponnistaa, ja hetken päästä sisälläni tuntui sellainen epämiellyttävä "slurps"-tuntemus, kuin imurilla olisi imetty, ja siinä samassa se pötkylä luiskahti pönttöön, ja perässä tuli aika iso klöntti JOTAIN (Pieni se varmasti oli) ja lisäksi kellertävää nestettä (lapsivettä kai). Purskahdin heti itkuun, kun se koko tilanne oli niin hirveä, eikä kukaan ollut pitämässä kädestä kiinni.
Tämän vessareissun jälkeen kivut olivat edelleen ajoittain kovia, mutta tulivat selvästi erillisinä supistuksina, joihin lämpötyyny auttoi mukavasti. Sain vielä kahteen otteeseen Cytotec-tabletteja, mutta mitään isoja hyytmiä ei enää tullut. Odottelin sairaalassa iltaan, jolloin ultraäänellä katsottiin, että kohtu oli kunnolla tyhjentynyt, ja sain sitten lähteä kotiin.
Sairausloma meni lähinnä ajatellessa ja itkiessä tuntoja mieheni ja muun perheen kanssa. Sen jälkeen ensimmäinen työpäivä oli tosi kurja. Mikään ei sujunut ja lisäksi minulla oli sellainen tunne, että millään ei ole juuri väliä, eikä työ tuntunut lainkaan mielekkäältä, kun en odottanutkaan enää vauvaa. Odotus oli jotenkin antanut merkityksen kaikelle muullekin elämässäni. Nyt oli jäljellä vain tyhjä kolo sisälläni. Sydämeen sattui, ja minulla oli tunne siitä, etten voisi enää koskaan iloita kunnolla mistään.
Ehkä olin lapsellisesti ajatellut, että tuon viikon jälkeen elämä jatkuisi kuten ennenkin. Ei se ihan niin mennyt. Minulla on tunne, että oikeastaan koko loppusyksyä varjosti tämä keskenmenoasia. Tavallaan hyväksyin asian päällisin puolin aika nopeasti, eikä minusta ehkä huomannut niin paljon ulospäin, ettei kaikki ollut hyvin, mutta katkerat tunteet olivat välillä todella hallitsevia, varmasti osittain siskoni raskauden vuoksi. Vaikka pystyin puhumaan läheisteni kanssa asiasta, tunsin sittenkin että tarvitsin jonkin ulkopuolisen jolle purkaa tunteitani. Silloin tämä blogi astui kuvaan, ja hyvin se on tehtävänsä täyttänyt.
Aiemmin, kun kävin mielessäni läpi keskenmenoa, rupesin aina itkemään. Nyt tätä kirjoittaessani sitä ei enää tapahtunut. Tuntuu jotenkin siltä, että tämä uusi keskenmeno auttoi minua pääsemään lopullisesti yli ensimmäisestä keskenmenosta, vaikka se ei kovin loogiselta kuulostakaan. Mutta niin se vain taitaa olla, ja se on IHANAA.
Rv 8+1 eli 20.9.2013 alkoi niukka, rusehtava vuoto, ja ensimmäisenä päivänä oli myös jonkin verran "normaalia" enemmän alavatsakipuja, mitä minulla oli muuten raskauden aikana siihen mennessä ollut. Olimme juuri samana aamuna miettineet tulevalle lapselle nimeä. Tuolloin oli lauantaipäivä, joten kärvistelin maanantaiaamuun, jolloin soitin neuvolaan, ja olin niin huolissani, että en voinut pidätellä itkua puhelimessa. Neuvolantäti sanoi, että voin tulla heti käymään, niin hän yrittää kuunnella sydänäänet. Eipä niitä kuulunut, mutta eihän niitä välttämättä noilla viikoilla aina löydykään.
Sain lähetteen gynekologian päivystykseen. Automatkalla itkin ja olin vähällä ajaa ensin risteyksessä parin pyöräilevän lapsen yli ja sitten vielä melkein yhden auton perään. Pääsin kuitenkin turvallisesti sairaalaan. Odotustilassa onnistuin vielä hillitsemään itseni, ja olin vielä toiveikas, vaikka välillä iskikin epätoivo. Vasta kun tutkimuspöydällä gynekologi laittoi ultraäänianturin sisääni ja ruudulle ilmestyi kuva Pienestä ilman sykkivää sydäntä, rupesin taas itkemään, eikä siitä sitten meinannut tulla loppua.
Gynekologi oli oikein mukava ja empaattinen, vaikka mitkään sanat eivät tuolloin lohduttaneetkaan, kun koko elämäni tarkoitus oli otettu minulta pois (siltä se silloin tuntui, eikä viimeistä kertaa). Toinenkin lääkäri kutsuttiin ultraamaan. "Näin yleensä tehdään, jos raskaus on ollut toivottu", gynekologi selitti, niin ettei potilaalle jää sellaista tunnetta, että mitä jos sikiö olikin vielä elossa, mutta sydämensykettä ei vain saatu näkyviin. Itselläni ei ollut epäilystäkään. Pieni oli kuollut kuin kivi, kokokin vastasi vain viikkoja 7+4.
Odottelimme hetken toisen gynekologin saapumista, ja ensimmäinen lääkäri rupesi jo kyselemään, että haluanko lääkkeellisen tyhjennyksen vai odotetaanko, että kohtu tyhjenee spontaanisti. Sanoin, että haluan lääkkeellisen tyhjennyksen. Toinen gynekologi tuli, tutki nopeasti ja pahoitteli tilannetta. Kun olin pukeutunut, sain vielä istua alas hetkeksi, ja ensimmäinen gynekologi kävi läpi käytännön asioita. Aina välillä rupesin uudelleen itkemään. Gynekologi katsoi minua säälivästi, ja kysyi, haluaisinko jutella asiasta jonkun kanssa. Vastasin, että voin kyllä hyvin keskustella läheisteni kanssa. Viikon sairasloman gynekologi kyllä kirjoitti, ja se tuli TODELLA tarpeeseen.
Ennen kuin lähdin polilta kotiin, hoitaja antoin vielä ohjelappusia ja Mifegyne-tabletin. Vuoto alkoi vähitellen runsastua, ja kahden päivän päästä aamulla, ennen kuin minun oli tarkoitus mennä taas sairaalaan lääkkeellistä tyhjennystä varten, alkoi selvästi runsaampi vuoto, ja heräsin aika kovaan vatsakipuun.
Sairaalassa sain heti ensimmäiset Cytotec-tabletit (otin suun kautta) ja yhden Panacod-poretabletin. Panacod-pore veteen sekoitettuna oli KAMMOTTAVAA. Join kuitenkin litkun marisematta, vaikka kokemuksesta tiedän, että Panacod ei ole minulle kovin tehokas kipulääke.
Yön aikana alkanut vatsakipu vahvistui noin vartissa lääkkeenoton jälkeen, ja oli pian kuin pahin koskaan kokemani kuukautiskipu, mutta jatkuva sellainen. Mikään asento ei tuntunut hyvältä ja kieriskelin sairaalasängyssäni (en saanut säädettyä edes pääpuolen kallistuskulmaa). Rupesin ihan tärisemään, kun kipu oli niin kova. Soitin kelloa ja hoitaja tuli paikalle. Pyysin että voisinko saada jotain kipulääkettä, mutta vastaus oli että en voi saada, kun sain juuri sen Panacodin.
Kun hoitaja oli lähtenyt, rupesin itkemään. En edes tajunnut vaatia kivunlievitystä hanakammin, kun minulla oli niin huono olo. Kovaa kipua kesti ehkä noin tunnin, jolloin hoitaja tuli käymään, ja totesi että joo-o, kokeillaanpa lämpötyynyä.
Ennen lömpötyynyä kävin vessassa. Istuin pöntöllä ja vatsaan sattui niin paljon, että oli paha olo. Hetken päästä huomasin, että alapäästäni roikkuu noin parin sentin paksuinen pötkylä hyytynyttä verta. Se oli inhottavaa, ja minulle tuli sellainen olo, että haluan sen pötkylän pois tuolta ja HETI. Yritin ponnistaa, ja hetken päästä sisälläni tuntui sellainen epämiellyttävä "slurps"-tuntemus, kuin imurilla olisi imetty, ja siinä samassa se pötkylä luiskahti pönttöön, ja perässä tuli aika iso klöntti JOTAIN (Pieni se varmasti oli) ja lisäksi kellertävää nestettä (lapsivettä kai). Purskahdin heti itkuun, kun se koko tilanne oli niin hirveä, eikä kukaan ollut pitämässä kädestä kiinni.
Tämän vessareissun jälkeen kivut olivat edelleen ajoittain kovia, mutta tulivat selvästi erillisinä supistuksina, joihin lämpötyyny auttoi mukavasti. Sain vielä kahteen otteeseen Cytotec-tabletteja, mutta mitään isoja hyytmiä ei enää tullut. Odottelin sairaalassa iltaan, jolloin ultraäänellä katsottiin, että kohtu oli kunnolla tyhjentynyt, ja sain sitten lähteä kotiin.
Sairausloma meni lähinnä ajatellessa ja itkiessä tuntoja mieheni ja muun perheen kanssa. Sen jälkeen ensimmäinen työpäivä oli tosi kurja. Mikään ei sujunut ja lisäksi minulla oli sellainen tunne, että millään ei ole juuri väliä, eikä työ tuntunut lainkaan mielekkäältä, kun en odottanutkaan enää vauvaa. Odotus oli jotenkin antanut merkityksen kaikelle muullekin elämässäni. Nyt oli jäljellä vain tyhjä kolo sisälläni. Sydämeen sattui, ja minulla oli tunne siitä, etten voisi enää koskaan iloita kunnolla mistään.
Ehkä olin lapsellisesti ajatellut, että tuon viikon jälkeen elämä jatkuisi kuten ennenkin. Ei se ihan niin mennyt. Minulla on tunne, että oikeastaan koko loppusyksyä varjosti tämä keskenmenoasia. Tavallaan hyväksyin asian päällisin puolin aika nopeasti, eikä minusta ehkä huomannut niin paljon ulospäin, ettei kaikki ollut hyvin, mutta katkerat tunteet olivat välillä todella hallitsevia, varmasti osittain siskoni raskauden vuoksi. Vaikka pystyin puhumaan läheisteni kanssa asiasta, tunsin sittenkin että tarvitsin jonkin ulkopuolisen jolle purkaa tunteitani. Silloin tämä blogi astui kuvaan, ja hyvin se on tehtävänsä täyttänyt.
Aiemmin, kun kävin mielessäni läpi keskenmenoa, rupesin aina itkemään. Nyt tätä kirjoittaessani sitä ei enää tapahtunut. Tuntuu jotenkin siltä, että tämä uusi keskenmeno auttoi minua pääsemään lopullisesti yli ensimmäisestä keskenmenosta, vaikka se ei kovin loogiselta kuulostakaan. Mutta niin se vain taitaa olla, ja se on IHANAA.
