Käynti lapsettomuuspoliklinikalla

No niin. Tänään oli vihdoinkin se kauan odottamani päivä! Gynekologian poliklinikalla olikin toinen lääkäri kuin se, jonka tapasimme yksityispuolella, koska oli kuulemma sairauslomalla, mutta tämäkin gynekologi oli minulle tuttu entuudestaan ja oikein mukava. Kävimme läpi tutkimustuloksia, jotka meillä olikin jo etukäteen tiedossa. Ei siis muuta poikkeavaa kuin miehen sperma, vaikka se tietysti on yksinäänkin hyvin ratkaiseva asia.

Gynekologi kyseli kiertoni vaiheesta. Tänäänhän on kp 15, enkä uskonut ovulaation vielä tapahtuneen, koska ovistestit ovat vielä olleet negatiivisia, kipuja ei ole ollut, lima edelleenkin runsasta eikä nänneissä ole ollut arkuutta. Arvaukseni osui oikeaan, koska ultraäänessä vasemmalta löytyi 20 mm:n johtofollikkeli, ja sen perusteella ovulaatio tapahtuu todennäköisesti huomenna. En ole vielä tehnyt ovistestiä nyt illalla (aamulla näytti negatiivista), mutta kaiken järjen mukaan sen pitäisi olla positiivinen viimeistään huomenna.

Koska kiertoni oli sopivassa vaiheessa, gynekologi ehdotti siinä pritsillä maatessani, että tehtäisiin saman tien munatorvien aukiolotutkimus. Ensin ajattelin, että hui mitäs kamalaa olinkaan tästä tutkimuksesta lukenut, mutta se meni oikein hyvin ja nopeasti, ja munatorvet olivat hyvin auki. Gynekologi naureskeli, että yleensähän kaikki tutkimukset ja toimenpiteet epäonnistuvat juuri silloin kun ne tehdään kollegalle, mutta onneksi ei tällä kertaa :) Mitään "esilääkitystä" en saanut, mutta jälkeenpäin tarjottiin Buranaa. Sanoin, että minulla on laukussa Panadolia, mutta en sitten loppujen lopuksi ottanut ollenkaan kipulääkettä. Loppu työpäivä sujui silti hyvin. Ehkä noin tunnin pari oli menkkamaista jomotusta.

Sitten ehkä tärkeimpään, eli miten tästä eteenpäin. Tämänpäiväinen gyne kyseli, että mitä toisen gynen kanssa oli puhuttu. Kerroimme, että oli ollut puhe siitä että mentäisiin suoraan ivf:ään. Gyne sanoi vielä keskustelevansa kollegansa kanssa, mutta laittoi meidät nyt sitten ivf-jonoon. Mies jättää uuden spermanäytteen vielä tammikuussa. Kunnallisella puolella ivf-jono on vuoden verran, ja meille annettiin ohjeeksi soittaa poliklinikalle elokuussa, jos edelleen tarvitsemme hoitoja. Yksityispuolelle tietysti saamme hakeutua koska vain, ja niin olemme kyllä alusta asti ajatelleet tehdäkin, vaikka hinnat ovatkin korkeita. Tällä hetkellä taloudellinen tilanteemme on kuitenkin onneksi ihan hyvä. Ja vuoden odotusaika kunnalliselle puolelle tuntuu aivan mahdottoman pitkältä ajalta.

Googlailin heti vähän yksityispuolen mahdollisuuksia. Meille lähin klinikkakaupunki on Tampere, jossa myös kunnallisen puolen lapsettomuushoidot tehdään. Siellä on käsittääkseni kaksi lapsettomuushoitoklinikkaa, Fertinova ja Ovumia. Onko jollain näistä jotain kokemuksia?? Ajattelin kyllä olla piakkoin yhteydessä ainakin jompaan kumpaan. Hinnoissa tuskin on mitään hirveän suuria eroja? Tutkiskelin hieman hinnastoja, mutta niiden perusteella on kyllä vaikeaa arvioida kokonaiskustannuksia, kun en tiedä, mitä kaikkea nuo eri jutut oikein pitävät sisällään... Mutta jotain 2000-3000 euroa plus lääkkeet ehkä? Ja jatkossa, jos siirretään pakastettuja alkioita, niin se on sitten ainakin halvempaa. ICSI tietysti vielä kalliimpi...

Toivon tietysti, ettei mitään hoitoja tarvittaisi. Eihän se ihan mahdotonta ole, että raskaus onnistuisi luomustikin. Toivon edellen ihan joka kierrossa, mutta en odota ihmeitä. Vaikka jokainen onnistunut raskaus on kyllä mielestäni IHME. Niin hemmetin vaikeaa tämä tuntuu olevan. Tällä hetkellä mieliala on silti toiveikas. Kyllä me vielä lapsen saamme.

Hilpeää perjantai-fiilistä...

En ole kirjoittanut hetkeen, kun en ole taas juurikaan ajatellut lapsettomuusasioita. Lähinnä odotan ensi viikon poliklinikkakäyntiä, mutta muuten tunteitani ovat sekoittaneet ihan muut asiat. Töissä oli pari vähän ikävää juttua, ja mieheni mummi kuoli pari päivää sitten. Tänä vuonna onkin ollut paljon kuolemaa. Ensin minun mummini, sitten aika äskettäin enoni ja nyt vielä mieheni mummi. Töissäkin näen kuolemaa myös ihan riittämiin, mutta harvemmin ne asiat jäävät vaivaamaan, vaikka joskus saatan miettiä jotain kuollutta potilasta montakin päivää. Jos potilaan kasvot jäävät mieleeni, niin ne tupsahtavat joskus mieleeni pitkänkin ajan päästä.

Elämäähän tässä kyllä pitäisi miettiä, eikä kuolemaa, mutta kun ne ovat saman kolikon kaksi puolta. Ei niitä voi erottaa toisistaan. Pelkään välillä kuolemaa aika paljonkin. Enemmän kyllä toisten kuolemaa, kuin omaani. Oma kuolemani tuntuu ahdistavalta, jos alan sitä ajattelemaan. Onkohan se normaalia, vaikka olen vielä näinkin nuori? Mutta kun elämässäni on miljoona syytä, joiden vuoksi haluan elää. Ja mihin ajatukseni katoavat sitten, kun kuolen? Häviävätkö ne vain tyhjyyteen? Onko se edes mahdollista? Olisi hirveää kuolla niin että koko elämä jäisi kesken. 

On aika erikoista, että oikeastaan ainoa ajanjakso elämässäni, etten lainkaan ajatellut kuolemaa pitkään aikaan, oli silloin kun sairastuin vakavasti. Se ei jostain syystä tullut silloin mieleeni lainkaan. Jälkeenpäin olen tullut siihen tulokseen, että siihen aikana koko mieleni toimi ihan oudosti. Varmasti se oli jonkinlainen suojamekanismi. Että tarpeen tullen aivot voivat panna osan putiikista kokonaan kiinni. Tavallaan kätevää, jos se auttaa vaikeiden asioiden käsittelyssä.

Taitaa olla kp 10. Vaikka onko sillä niin väliä? No, mutta kuukautiskierron vaiheesta minun joka tapauksessa piti alun perin kirjoittaa. Tekstin otsikkona oli ensin ihan vain "Kp 10". Mutta sittenpä rupesinkin kirjoittamaan kuolemasta. En todellakaan mieti näitä asioita kovinkaan usein, mutta tulipahan nyt vain mieleeni. Eipä minulla kuukautiskierrosta kyllä olekaan mitään sanottavaa.

Eipä sitten muuta kuin hyvät viikonloput kaikille. Tänään on ollut kaikesta huolimatta oikein hyvä päivä, ja mikäs sen hienompaa, kuin kaikista töistä vapaan viikonlopun perjantai-ilta :)

Kp 2

Vuoto alkoi eilen. Ei se kovasti jaksanut surettaa tai hämmästyttää. Olinkin ajatellut, että vuoto saattaisi alkaa jo eilen, koska ovis oletettavasti oli hieman tavallista aikaisemmin. Tuntuu, että todellinen elämäni junnaa paikoillaan, kun suunniteltu elämäni karkaa aina vain kauemmaksi jossakin rinnakkaisessa todellisuudessa. Tänään se ei niin haittaa, koska olen tyytyväinen elämääni juuri nyt, enkä oikein osaa tällä hetkellä ajatella kovin pitkälle tulevaisuuteen. Tiedän, että meidän on tehtävä jatkossa paljon isoja päätöksiä, mutta vielä ei ole niiden aika. Yksi asia kerrallaan. Tällä hetkellä ensimmäinen etappi on se lapsettomuuspoliklinikkakäynti. Siihen on enää kaksi viikkoa. Jännittää.

Maailman paras isä

Onneksi isänpäivä on tältä vuodelta ohi. Minulle tuli tosi kurja olo aina kun näin lehdissä tai telkkarissa mainoksia siitä, mitä isälle pitäisi ostaa lahjaksi. Ja lehdissä oli juttuja isistä ja lapsista ja siitä, kuinka mahtavaa se vanhemmuus onkaan. Itselläni on mielestäni oma maailman paras isä, joka on sitä juuri minulle, ja tietysti häntä on mukava juhlia, mutta toivoisin niin kovasti, että miehenikin saisi olla omille lapsilleen se maailman paras isä.

Tutkimukset ja (turha?) toivo

Mieheni kävi kivespussi ultraäänessa, eikä siinä todettu mitään poikkeavaa. Tarkistin verikokeet etukäteen, ja ne olivat myös kunnossa (paitsi testosteroni jota ei ollut vastattu vielä)! Ei siis mitään Y-mikrodeleetioita tms. On helpottunut olo. 

Toisaalta alan taas käydä levottomaksi. Aluksi, kun saimme huonoja uutisia, oli sellainen fiilis että nyt sitten vain odottamaan hoitoja ja ehkä voisin vähän relata tässä välillä, mutta nyt olen taas alkanut toivomaan luomuraskautta, vaikka sen mahdollisuus pitäisi olla häviävän pieni. Ihmisen aivot eivät toimi aina niin loogisesti... 

26.11. on aika lapsettomuuspolille. Jännittää, että minkälaisella aikataululla lapsettomuushoitoja aletaan suunnitella, vai odotammeko ensin uuden spermanäytteen tulosta. Sittenhän se nähdään. Eihän poliaikaan ole enää kuin kaksi ja puoli viikkoa. Noin viikon päästä pitäisi kuukautistenkin alkaa. Kp 23 tänään.

Suru

Mies on töissä päivän, itse menen yöksi. Koko aamupäivä on ollut surullinen olo. Taas tulossa joulu ilman omaa lasta tai edes raskautta. Toissa jouluna odotin malttamattomana, että saisimme aloittaa yrittämisen, ja olin varma, että seuraavana jouluna olen jo raskaana. Viime jouluna surin keskenmennyttä raskautta, mutta olin silti varma, että seuraavana jouluna meillä on jo vauva tai että olisin ainakin raskaana. Nyt itken yksikseni täällä kahdelle ihmiselle ja yhdelle koiralle ihan liian suuressa kodissamme. En edes uskalla ajatella, kuinka kauan voi vielä kestää, ennen kuin saamme oman vauvan.

Näin viime yönä unta, että tein positiivisen raskaustestin, ja aloin syödä Primaspania. Primaspanit olivat värikkäitä suklaarakeita, joten söin niitä ehkä kourallisen. Aamulla kun heräsin, oli hyvin tyhjä olo.

Voi hyi tätä itsesäälin määrää. Yritänpä tästä ryhdistäytyä, ettei koko sunnuntai mene piloille.

Epätodellinen olo

En vieläkään oikein tiedä, mitä tämän raskautumisprojektin uusimmasta käänteestä pitäisi ajatella.  On epätodellinen ja ulkopuolinen olo, että eihän tämä meille olekaan tapahtunut, vaan jollekin toiselle. Toisaalta on ehkä helpottavaakin, jos miehen siittiöiden vähyys selittäisikin, miksi tämä on ollut niin vaikeaa. Ja syy ei ehkä olekaan minussa. Sekin tuntuu hieman helpottavalta, mutta ei se tarkoita sitä, että syyllistäisin miestäni jotenkin. Olen ehkä hieman yllättynytkin, ettei ole ilmennyt minkäänlaista syyllistämistarvetta.

Koko asia tuntuu minusta kuitenkin edelleenkin oudolta. Miksi me onnistuimme kerran ja toisenkin, jos siittiöitä on noin vähän? Tietysti löydös vielä tarkistetaan muutaman kuukauden kuluttua, mutta jos siittiötiheys on nyt noin surkea, niin tuntuu kummalliselta, että se yhtäkkiä korjaantuisi jotenkuten normaalille tasolle. En tiedä, minkälainen mahdollisuus on tilastollisesti tulla raskaaksi tuollaisella siittiömäärällä, mutta eipä se liene kummoinen. Siksi ihmettelemme.

Mutta silti. Ettäkö IVF tai ICSI olisi ainut mahdollisuuteni tulla raskaaksi? Ei käy järkeen. Onko tämä nyt se sairas pila, josta joskus aiemmin mainitsin? Että ensin tulen nopeasti raskaaksi ja kaikki näyttää hyvältä ja vauvan piti syntyä jo puoli vuotta sitten mutta sitten käykin näin. 

Tällä hetkellä kaikki aiempi ovistestien kanssa läträily, "takapuoli ja jalat ylös yhdynnän jälkeen" ym. tuntuu typerältä ja täysin vieraalta ajanvietteeltä. Nuo asiat ovat jostain helpommasta elämästä, jossa raskaaksi tuleminen oli vielä mahdollista ihan normaalisti. Jos jollekin olen tällä hetkellä vihainen, niin kaikille niille tuntemattomille naisille, jotka ovat tulleet raskaiksi ilman sen suurempaa ongelmaa. Ja hesarin vauva-ilmoituksille. "Takapenkki täynnä" ym. paskaa.

En ole vielä päättänyt, miten aion suhtautua tähän kuluvaan kiertoon. Toivon tietysti edelleen tärppiä, mutta onko sallittua pettyä, jos mahdollisuudet alun perinkin ovat surkeat?