pp13: Taas odottelemaan...

Yö meni töissä kivasti, ja nukuin melkein seitsemän tuntia, mikä on harvinaisen paljon. Aamulla mieli oli hyvä, ja kävin otattamassa vielä veritestin. Vastaustahan en vielä tiedä, mutta sitä ei liene vaikea arvata. Saan vastauksen tänään iltapäivällä tai huomenna. 

Soitin kuitenkin jo äsken sairaalamme naistentautien poliklinikalle ja ilmoitin että hoidoille olisi edelleen tarvetta. Hoitaja kyseli vähän tehdyistä hoidoista, ja sanoi että saamme postitse ajan lokakuulle hoitojen suunnittelukäynnille. Lokakuun alussa sekä minä että mies käymme vielä otattamassa uudestaan hepatiitti- ja HIV-kokeet, kun ne eivät saa olla yli kolmea kuukautta vanhat.

Tarkoittaakohan tämä nyt sitä, että hoito voidaan aloittaa marraskuussa, kun kuukautiset alkavat suurinpiirtein kuun vaihteessa? Toisaalta se on aika pian, mutta toisaalta siihen on hirveän kauan. Puhelun jälkeen tuli itku. Olin kai toivonut, että hoitoja voitaisiin jatkaa saman tien, vaikkei se nyt kovin realistista ollutkaan. Mutta johan tässä on saatu odotella, odotella ja odotella. Ja vielä odotella. Kaikki on niin hemmetin turhauttavaa.

pp12: Testi

Tein testin. En ole raskaana. Miten olinkaan haaveillut positiivisesta testistä. Mutta jo eilen illalla ennen nukkumaanmenoa olin aika varma, että ei se testi mitään tule näyttämään. Näin jopa unta että kuukautiset alkoivat.

Ensimmäinen ICSI-hoito on nyt sitten ohi. Ei tullut siitä meille lasta, ei edes tästä kymmenen-soluisesta, jossa olisi saattanut olla potentiaalia. Sen sijaan tuli iso lasku, paljon kyyneleitä ja turhautumista. Mies lähti juuri töihin, mutta ehdimme hetken ruotia yhdessä tätä tilannetta. Emme missään nimessä ole luovuttamssa. Olemme molemmat varmoja, että hoidot jossakin vaiheessa onnistuvat. Mutta koska?

Itkeskelen tässä vähän aamupäivästä, ja sitten yritän unohtaa tämän surun. Että muut saavat lapsia mutta emme me. Että saan pian taas kokea uudelleen ihastuttavan munasolujen kasvatuksen ja punktion. Päivän tavoite on saada koottua itseni niin, että uskallan taas alkaa toivoa, vaikka tiedän että joudun ehkä pettymään vielä lukuisia kertoja.

Tarkistin juuri gynekologian poliklinikan käyntitekstin marraskuulta. Kyllä siinä sanotaan, että meidät on laitetettu ICSI-jonoon, ja otamme elokuussa 2015 yhteyttä, jos hoitoihin on edelleen tarvetta. Soitan sitten sinne heti huomenna. Eipä se veritestin tulos taida mitään muuttaa. Suurin huoleni taitaa nyt olla se, että joudumme odottamaan seuraavaa hoitoa pitkään. Haluaisin aloittaa ihan heti. Tavallaan siitä tulee ihan mielenkiintoista. Ja onhan tavoitteena se, että me saisimme lapsen. Ja sen asian vuoksi olen valmis tekemään melkein mitä tahansa.

pp11: Usko ja toivo

Miksi annan itselleni luvan toivoa? Tai no, en tavallaan usko että olen raskaana, mutta silti toivon. Ajatus, että MINÄ olisin juuri nyt RASKAANA, sehän on aivan mahdoton. Tai niin mahdottoman hieno, ettei se voi olla totta. 

Olo on aika normaali. No, rinnat ovat suuret ja arat, ehkä tavallista enemmän? Paitsi mistä sen ikinä näistä oireita tietää, kun on lääkkeellinen kierto... Vatsassa ei tänään ole tuntunut juuri mitään. Mieliala on hyvä. 

Olen antanut ymmärtää miehelleni ja siskolle ja vanhemmille uskovani, etten ole raskaana. Se tuntuu hyvältä, että petyn sitten itse kovasti jos petyn, mutta mies voi jo nyt valmistautua siihen, että tästä tuli taas yksi epäonnistuminen. Olemme puhuneet julkisen puolen hoidoista siihen sävyyn että "sitten kun".

Hämmentävää tässä on se, että minä tosiaankin voisin olla raskaana. Miksikö en voisi, kun kerta alkio on siirretty? Kun nyt tuntuu erilaiselta kuin aiemmissa siirroissa, jolloin olen ollut aika varma, ETTEN ole raskaana. Nyt en ole aivan varma, ettenkö VOISI olla raskaana.

Negatestistä on kolme päivää. Siinä ajassa ehtii tapahtua aika paljon. Veritesti olisi maanantaina, mutta vastauksen saan ehkä vasta tiistaina. Olin ajatellut tekeväni pissatestin oikeaoppisesti joko jo huomenna tai sitten maanantaina, koska en todellakaan halua odottaa sitä, että veritesti kertoo minulle ensimmäisenä, etten ole raskaana. 

Maanantai on ongemallinen siltä osin, että minulla on sunnuntai-maanantaiyönä töitä, ja silloin en oikein käytännön syistä pysty testiä tekemään. Teenkö sen siis huomenna? JO HUOMENNA? Haluanko pilata sunnuntaipäivän negatiivisella testillä? Haluanko jo huomenna haudata nämä toivonrippeeni? Tätä sietääkin vielä pohtia...

pp9: Höperö minä ja jotain oireita

Voisin jopa epäillä olevani raskaana. Alavatsalla on muutaman päivän ollut kaikenlaista tuntemusta. Tänään lähinnä sellaista hyvin lievää jomotusta, kuin jokin "vetäisi" tuolla sisällä. Rinnat ovat olleet arat jo kauan, mikä kyllä kuuluu ihan normaaliinkin kiertoon. Mutta nännit ovat myös arat. Ja senhän uskoin joskus olevan minulla täysin varma raskausoire. No, ekassa lääkkeellisessä kierrossa loppupäivinä oli myös samaa oiretta, joten ei se ehkä mitään tarkoita...

Mutta...

Eilen, pp8, tein raskaustestin. Se oli negatiivinen. Ja kyllä, teidän, ettei tuossa kierron vaiheessa pitäisi tehdä testejä, koska se ei kerro yhtään mitään. Tai no, tietysti voi kertoa, jos se on positiivinen, mutta jos ei niin voin yhtä hyvin olla tai olla olematta raskaana. Miksi sitten testasin? Älkää kysykö. Tyhmyyttäni varmaan.

Aamupäivä oli muutenkin masentava, ja ajattelin, ettei negatiivinen testi ainakaan voi sitä pahentaa. Olin väärässä. Onneksi päivä kuitenkin parani vanhetessaan. Puoliltapäivin siskoni ja kummityttö tulivat käymään, ja sisko olikin se, jonka kanssa ensin vähän itkettiin elämän epäreiluutta ja sitten juteltiin pitkään vaikka mistä. Tuli niin hyvä olo, ja elämä tuntui taas ihan hyvältä.

Jotta saisitte minusta vieläkin höperömmän kuvan, niin se testipissa ei edes ollut ihan aamupissaa, vaan puolentoista tunnin pidätyksellä pissitty hieman yli yhdeksän. Se siitä luotettavuudesta...! Eli kaikki on viissiin vielä mahdollista. Ei auta kuin odottaa ja toivoa parasta.

pp5: Orastava huoli

Olipa mukava reissu ystävien kesken! Suurinta osaa ajasta en ole aktiivisesti miettinyt, että alkio on sisälläni, mutta tietysti olen toivonut, toivonut niin kovasti joka päivä että siitä voisi tulla meille lapsi.  En tiedä, pitäisikö minun huolestua kun mitään tuntemuksia ei ole ollut. Reissussa tosin ummetus vaivasi, mutta niin se tekee melkein aina, kun on jossain muualla kuin kotona eikä vessaan pääse aina silloin kuin haluaisi :) Ja rinnat ovat arat kuten tässä kierron vaiheessa normaalistikin. Perjantaina pistin Gonapeptylin ja muuten olen tietysti jatkanut lääkityksiä entiseen tapaan.

On aika hirveää, että jo reilun viikon päästä tiedämme miten tässä käy. En haluaisi toivoa liikaa, mutta en voi sille mitään, että tiedän pettyväni tosi paljon, jos tämä siirto ei onnistu. Optimismi on kuitenkin alkanut laantua, ja minun alkaa olla yhä vaikeampi uskoa, että vihdoinkin saisimme sen lottovoiton.

Kuten olen aikaisemminkin monta kertaa sanonut, niin keskenmenoon päättyneen raskauden ja kemiallisenkin raskauden oireet vaikuttavat hirveästi ajatuksiini. Esimerkiksi niin, etten usko siihen, että en jo ennen testausta aavistaisi olevani raskaana. Tai että olen hieman huolissani siitä, etten ole tuntenut mitään oireita kiinnittymisestä. Kun ne olivat niin selkeät ensimmäisellä kerralla! Vaikka teidän, että raskauden voivat olla keskenään hyvin erilaisia.

Vaikka en olekaan niin positiivisella mielellä enää, niin en myöskään ole erityisen stressaantunut, en ainakaan niin että uskoisin sen vaikuttavan negatiivisesti alkioon tai jotain. Eniten huolettaa itse asiassa se, miten mies ottaa mahdolliset tulevat huonot uutiset. Jos mies pettyy minua enemmän, niin sitten saan lohduttajan roolin, joka minulla on viime aikoina ollut yhä useammin. Rupean saman tien lohduttamaan myös äitiäni ja siskoani, joita tiedän myös harmittavan tosi paljon, jos tämäkään siirto ei onnistu. Erikoinen asetelma, eikö totta. Toki olen kiitollinen siitä, että on sellaisia ihmisiä, jotka rakastavat minua niin paljon, että lapsettomuutemme on myös heidänkin surunsa.

Sanoin jokin aika sitten äidilleni, että toivon kaikilta mahdollisimman positiivista asennetta, enkä todellakaan kaipaa kommentteja tyyliin "ehkä teidän pitäisi alkaa jo miettiä sitä adoptioita". Jos tuollaista kuulen, niin revin kyllä pelihousuni. Jos MINÄ en ole antamassa periksi vielä äärettömän pitkiin aikoihin, niin muiden pitäisi ainakin pystyä pitämään epäilyksensä omana tietonaan.

pp2: Gonapeptyl-ongelma ja ratkaisu

Aluksi kiitos vielä monista kannustavista kommenteistanne! Olette ihana tuki näinä jännittävinä aikoina <3

Sitten päivän asiaani, nimittäin Gonapeptyliin. Se tuntuu aina tuottavan ylimääräisiä haasteita elämääni. 

Edellisistä kerroista viisastuneena soitin kotikaupungin apteekkiin heti kun astuin ulos klinikalta tiistaina, ja sanoivat, että tilaavat lääkettä varastoon. No, lääkkeen saatavuus ei ollutkaan ongelma tällä kertaa, mutta kun tänään menin hakemaan ruiskullistani, niin selvisi, että se oli ollut jo yli kaksi vuorokautta huoneenlämmössä! Vaikka Tampereella viimeksi jouduin ostamaan kalliin kylmäsäilytyslaatikon apteekista, jotta sain kuljetettua lääkkeen kotiin. Outoa. 

Farmaseutti soitti lääkkeen valmistajalle, ja kuulemma viimeisimmät tutkimukset osoittavat, että Gonapeptyl kyllä säilyy hyvin huoneenlämmössä ainakin kuukauden ajan :D Eli se siitä kylmäsäilytyksestä. Juhannuksenakin kauheat järjestelyt, että sain lääkkeen kylmänä mökille... Ihan turhaan silloinkin stressasin. Vähän koomista :) Varsinkin kun lääkkeen hyödystä alkionsiirron yhteydessä ei edes ole mitään kunnon näyttöä.

No, Gonapeptylini odottaa pistämistä ihan tuossa HUONEENLÄMMÖSSÄ tällä kertaa :) Pistän sen huomenna aamulla. Viikonloppu meneekin sitten risteilyllä ja Tukholmassa siskon ja ystävien kanssa, ihan naisten kesken. Jippii! Mikään känniristeily tästä ei toki ole tarkoitus tulla, ainakaan minun osaltani. Mitään muuta kuin alkoholia en kuitenkaan aio itseltäni kieltää, mm. seisovan pöydän graavilohet sun muut ovat tässä vaiheessa ehkä vielä ihan ok ;)

pp1: Pakkanen tyhjä

Niin. Ei se toinen alkio sitten päässyt takaisin pakkaseen, vaan kehitys loppui ja roskiin päätyi. Ei se oikeastaan harmita, koska en juuri ollut muuta odottanutkaan. Mutta pikkuisen panee miettimään, että nyt on tosiaan niin, että jos tästä siirrosta ei tärppää, niin sitten eka ICSI on ohi ja on pakko turvautua uuteen hoitoon...

No, katsotaan nyt tämä kierto ensin loppuun :) En tainnutkaan kertoa vielä testipäivää. Se on 31.8. Iik. Maanantainpäivä. Muuten olisin mennyt jo ehkä 1-2 päivää aiemmin, mutta viikonloppuna ei tietenkään pääse verikokeeseen. En kyllä tiedä pystynkö olemaan tekemättä testejä kotona ennen sitä. Se riippuu varmaan siitä, tuleeko jotain tuntemuksia vai ei.

4. PAS

Ensin kiitos kaikille, jotka kommentoitte edellistä postaustani. Ihanaa, kun olette mukana kannustamassa <3

Aikaisemmilla kerroilla minulla ei ole ollut näin hyvää fiilistä siirron jälkeen, vaan oikeastaan heti siirtopäivänä on jo tullut epäilys, että mitähän tästäkin tulee. Nyt ei sellaista tunnetta ole. Toisaalta pelottaa, että lataan tähän siirtoon liikaa odotuksia ja sitten petyn pahasti.

Mutta kerron nyt vielä itse siirrosta. Vaikka sanoin, että fiilikset ovat hyvät, niin itse siirtotapahtuma oli ikävin tähän mennessä. Lääkärinä oli klinikan kolmas gyne, jota en ollut vielä tavannut. Ei ollut aivan samalla tavalla sydämellinen kuin nämä kaksi muuta, ja jotenkin epävarmempi koko toimenpiteessä. Katetrinlaitossakin oli pientä ongelmaa, jota ei aiemmin ole ollut. Biologi oli tällä kertaa mukana toimenpidehuoneessa, otti alkion lämpökaapista ja veti sen siirtokateteriin (muut lääkärit ovat tehneet sen itse). 

Alkiota siirrettäessä gynen lisäksi myös biologi ja hoitaja (molemmat tosi sympaattisia) vahtasivat ultraääniruutua silmä kovana, kuin pelkäisivät että jotain menee mönkään. Ilmeisesti kaikki kuitenkin sujui hyvin. Jälkivuotoakaan ei tullut oikeastaan yhtään. Mutta reagoinpahan vain pieniin eroavaisuuksiin kollegojen käytännöissä. Se, mikä sitten hieman ärsytti, oli se, että siirron jälkeen gyne sanoi vain että lääkitykset saman kaavan mukaan kuin ennen ja heippa. Sain melkeinpä juosta perään, että voidaanko vielä jutella vastaanottohuoneessa. Tarvitsinhan reseptin Gonapeptyliin, lähetteen verikokeeseen ym.

Ei tämä silti päivää pilannut. Mutta mielestäni tässä on niin tärkeistä asioista kyse, että voisihan siirron jälkeen käyttää aikaa muutaman minuutin lääkitysten läpikäyntiin...

Kohdun limakalvo oli muuten 10.8 mm, ainakin minulle tosi hyvä arvo! Siirretty alkio oli 10-soluinen, eilen se oli ehtinyt jo 5-soluiseksi joten jakautui siis sen jälkeen oikein symmetrisesti :)

Toisesta alkiosta en kysellyt sen tarkemmin, mutta se jäi edelleen tarkkailuun ja biologi soittaa huomenna sen kohtalosta.

Ei kun piinailemaan! :D

Tampereelle!

Siirto toteutuu! En voi uskoa, että meillä on näin hyvä tuuri :) Klinikan biologi soitti jo kahdeksalta ja kertoi, että toinen kaksisoluisista oli oikein hienon näköinen, tällä hetkellä 9- tai 10-soluinen. Sen siis käyn hakemassa kyytiin <3 Toinen alkio ei ollut aivan yhtä hyvän näköinen, mutta ei sitäkään oltu ihan heti tuomittu roskikseen, vaan sitä seurataan vielä, josko sen saisi takaisin pakkaseen. Olen joka tapauksessa mahdottoman tyytväinen.

Alkiot

Eka työpäivä loman jälkeen sujui kivasti, en stressannut juuri ollenkaan. Iltapäivällä soitin klinikalle, ja tuttu hoitaja sanoi toisessa päässä, että arvaakin mitä asiani koskee, niitä alkioita nimittäin :) No, molemmat kaksisoluiset olivat selvinneet hyvin sulatuksesta. Ensimmäinen jännitysmomentti on siis ohi, ja TOIVOTTAVASTI saan huomenna pakata laukkuni uutta Tampereen-reissua varten. Toivottavasti, toivottavasti, toivottavasti...

Sekä minä että mies olemme kuitenkin virittäytyneet sopivan pessimistisiin tunnelmiin, ettei pettymys sitten ole hirveän suuri, jos siirtoa ei tulekaan. Jos siirto ei toteudu, ts. molemmat alkiot kupsahtavat, minulla on jo sen varalle mielipahaa lievittävä toimintasuunnitelma: aion heti soittaa sairaalamme gynekologiselle poliklinikalle ja ilmoittaa että julkisen puolen palveluille olisi tarvetta. Ja toivoa, että ei tarvitsisi kovin kauaa odotella uusien hoitojen alkamista.

Hämmentävä ajatus, että juuri tälläkin hetkellä ne meidän viimeiset alkiot kellivät Tampereella labrassa jossakin elatusnesteessä. Vaikken uskonnollinen olekaan, niin nyt tekisi kyllä mieli vähän rukoilla.

Lomanloppumisfiilikset

Aloitin Lugesteronit lauantaina. Muutaman päivän ajan vatsa on ollut turvoksissa, melkein heti aamusta. Tätä en muistaakseni huomannut viime lääkkeellisessä kierrossa ennen siirtoa... Ärsyttävää. Mies vitsailee, että näytän todellakin siltä kuin olisin jo raskaana. Höh. 

Huomenna alkaa taas työt loman jälkeen. Loma oli onnistunut kaikin puolin. Töiden alkaminen ei ahdista kovin paljon, vaikka mielessä aina käykin välillä, että kuinka pitkään seuraavaa kunnon lomaa onkaan taas odotettava... Ja väkisinkin käy mielessä sekin, että vietänkö ensi vuonna ollenkaan varsinaista kesälomaa, äitiyslomalla olisin tietysti paljon mieluummin :) 

Uusia asioita on tiedossa töihin liittyen nyt syksyllä, mutta muutama ensimmäinen viikko sentään menee vielä vanhan kaavan mukaan. Voisin jatkaa lomailuakin, mutta tuntuu, että ihan niin kuin lapsettomuushoidotkin taas etenevät, niin on mukava aloittaa myös arki. Huomenna en ehkä ole enää samaa mieltä, vaan tulen tänne vinkumaan sitä että hienot säät jatkuvat mutta töissä on vain hirveästi stressiä :)

Huomenna alkiot otetaan sulamaan. Hui. Soitan iltapäivällä klinikalle, toivottavasti sieltä kerrotaan silloin hyviä uutisia. Itse ajattelisin niin, että sulatuksesta alkiot todennäköisesti voisivat selvitä, mutta että jatkaisivat vielä jakautumistakin, sitä epäilen kovasti.

Ja naapuri on... raskaana!

Toissapäivänä juttelimme ensimmäistä kertaa naapuriin muuttaneen pariskunnan nuoren rouvan kanssa. Raskaana tietysti ja ensimmäinen lapsi tulossa. Meillä ei ole vielä lapsia, kerroin, hymyillen totta kai. Muka sellaisen ihmisen hymyä, joka kaikessa rauhassa odottelee, että raskaustesti näyttää plussaa, parin kuukauden piinallisen yrityksen jälkeen tietysti. Tai ehkä naapuri kuvittelee, että olen jo raskaana.

Meillä on vain tämä koira, lisään samalla kun rouva katsoo taloamme, että onhan teillä tuossa tilaa. Niin. On väärin omistaa talo, johon mahtuu kuistille rattaat ja hiekkalaattikko pihalle, jos raskautta tai lapsia ei vielä ole. Ja ne makuuhuoneiden pallotapetit. Ne taitavatkin olla lapsettomuuteemme perimmäinen syy. Kuinka röyhkeää tapetoida ennakoivasti, emmehän tietenkään olisi saaneet olettaa, että lastensaanti on meille yhtä helppoa kuin se on monille muille!

Nämä olivat tuntemukseni tuossa tilanteessa, mutta enää en ole mitenkään pahalla tuulella. Ennemminkin hieman levoton. Soitin esimiehelleni tänään, ja hän sanoi totta kai että järjestetään tiistaiksi sijainen (ts. joku tekee kahden ihmisen työt). Harmitti, että juuri ensi viikko on tiukempi työvoiman suhteen. Ja minulla on muka jonkinlainen oikeus olla poissa töistä. Eihän työnantajani hyödy hoidoista mitenkään. Enkä minäkään, jos tulosta ei synny. Kukaan ei hyödy, mutta minulla on huono omatunto ja joku muu joutuu tekemään työni. Jos siirtoa ei tule, niin toivon että saan tietää asiasta jo ennen kuin ilmoittaudun "sairaaksi" tiistaiaamuna. Ehkä olisi vain parempi ottaa päivä palkattomana vapaana.

Minulla on sellainen aavistus, että tulen kokonaan unohtamaan Lugesteronien aloituksen lauantaina. Pitäisi varmaan jo nyt jättää kylppäriin esille jättikokoinen muistilappu. Mutta jos laitan sen jo nyt, niin sitten en ehkä enää reagoi siihen silloin kun pitäisi :) Puhelimeni muistutusohjelma on hanurista, joten sitäkään en voi käyttää...

Siirtopäivään on enää ihan lyhyt aika! Eli piinapäivät taas edessä... jos siirtoa nyt edes tulee. Toisaalta olen innoissani, mutta sitten on toisaalta välillä ihan välinpitämätön olo. Että so what miten käy. Se saattaa olla jonkinlainen psyykkinen suojautumiskeinokin, mistä minä tiedän. Valmistaudun ts. uuteen pettymykseen. Tai sitten, ehkä vihdoinkin...!

Ultra ja seuraava siirtopäivä

Ultrassa strateginen mitta eli kohdun limakalvo oli 8,0 mm. Onneksi klinikalta ei haluttu mitään kontrolliultraa, vaan siirtopäiväksi päätettiin ensi viikon tiistai 18.8. Todennäköisesti ne kaksi jäljellä olevaa alkiota on pakastettu yhdessä, joten sitten sulatettaisiinkin molemmat. 

Sulatus tapahtuu maanantaina, ja hoitaja sanoi että voin soittaa jo silloin iltapäivällä että mitä alkioille kuuluu. Hyvä tietysti tietää jo etukäteen, että lähdenkö seuraavana aamuna reissuun vai en, jos vaikka kumpikaan ei selviäisi sulatuksesta... En ole alkioiden suhteen kovinkaan toiveikas, mutta toki on aina mahdollista, että toinen niistä on SE alkio :) 

Estradot jatkuu entisellä annoksella. Lugesteronin aloitan lauantaina. Klexane ja Primaspan ennallaan, Prednisolon siirtopäivästä alkaen 5 vrk 30 mg ja sitten taas 10 mg testipäivään asti. Eli ihan tutut jutut. 

Kyselin ultraavalta gynekologilta julkisen puolen jonosysteemistä. Hänellä ei ollut mitään varmaa tietoa, mutta arveli kyllä, että tämä jono missä me nyt olemme, olisi ihan suoraan seuraavaan ICSI-hoitoon. Se kuulostaa tietysti kivalta, toivottavasti asia olisi juuri näin :) Ettei tarvitsisi sitten hirveän pitkään odotella seuraavaa ICSI nr. 2:sta. Parasta tietysti jos sitä ei tarvittaisi ollenkaan.

Siirtoajankohta sinänsä on ihan hyvä ajatellen päivystyksiä ja muuta, mutta aloitan työt loman jälkeen maanantaina, joten vähän noloa, että joudun heti olemaan poissa. Ajattelin soittaa huomenna esimiehelleni ja keskustella asiasta. Ei niin että hän voisi kieltääkään minua olemasta poissa töistä, sanoo vain että juu tottakai asia järjestyy, mutta silti joku joutuu tekemään ylimääräisiä töitä "sairauslomani" takia. Tietysti jos maanantaina selviää, että alkiot ovat roskiskamaa, niin sitten ei tätäkään ongelmaa tule...

On vähän sellainen olo, että haluaisin saada nämä jäljellä olevat kaksisoluiset nopeasti "käytettyä", jotta voisimme taas aloittaa puhtaalta pöydältä. Vaikka onkin hassua ajatella niin, koska ihan käypää tavaraahan nekin ovat, kunnes toisin todistetaan. 

Mutta kun tässä ekassa ICSI:ssä ei juuri mikään mennyt niin kuin olin ajatellut. Tuoresiirtoon ei päästy, vielä ei ole näkynyt edes kemiallista raskautta vaikka alkioita on siirretty jo kolme. Punktion jälkeen olin varma, että kyllä se ensimmäinen lapsemme on näiden munasolujen joukossa, mutta nyt se ei näytä enää kovin todennäköiseltä. Olin tietysti myös ajatellut, että emme varmasti tule tarvitsemaan julkisen puolen palveluja. Marraskuusta elokuuhun tuntui olevan hirveän pitkä aika, ja sinä aikanahan ehtisi tehdä vaikka kuinka monta siirtoa, joista varmasti jokin onnistuisi. Ja nyt on jo elokuu, ja aivan pian on jo kaksi vuotta siitä, kun ensimmäisen kerran tein positiviisen raskaustestin.

Ultraava gyne kysyi minulta tänään, että miten oikein jaksan tätä jatkuvaa odottelua ja toistuvia pettymyksiä. Sanoin, että tässähän tämä. Ei ole oikein muuta vaihtoehtoa. Ja ihan totta se on, mitä sanoin. Kyllä tämä tässä, toistaiseksi ainakin.

Adoptioajatuksia ja muuta

Lueskelin oikeastaan ensimmäistä kertaa adoptioblogeja. En ole mitenkään epätoivoisella tuulella, etsiskelin tietoa lähinnä mielenkiinnosta adoptioprosessista, -kriteereistä ja muusta. Adoptio on jo pidemmän aikaa tuntunut varteenotettavalta vaihtoehdolta, jos lapsia emme muuten saisi. Aiemmin itse lapsettomuushoidot tuntuivat siltä takaportilta, että jos ei luomusti niin hoitojen avulla viimeistään. No, nyt sitten mietin välillä jo sitäkin, että mitä jos hoitot eivät tuotakaan tulosta? Mitä sitten tapahtuu?

Tietoa etsiessäni tarkastelin joidenkin maiden listoja, että mitä vaatimuksia tulevien adoptiovanhempien pitäisi täyttää. Monessa paikassa mainittiin jopa ihan erikseen minun sairauteni selvänä vasta-aiheena. Se oli aikamoinen shokki. Ehdin jo ajatella, että jaha, siinä sulkeutui sitten sekin takaportti.

No, ihan niin huono tilanne sentään ei ole. Monista maista adoptio tuntuu olevan mahdollista niin kauan kuin mieheni on terve ja itse voin lääkitysteni kanssa hyvin. Ymmärrän toki miksi on niin paljon kaikenlaisia kriteereitä. Lapsen parastahan siinä ajatellaan, koska lapselle etsitään vanhempia eikä ensisijaisesti vanhemmille lasta. Mikä on ihan oikein.

Välillä minusta tuntuu, että kaikki aina lopulta palautuu sairauteeni. Vaikkei se vaivaa tällä hetkellä millään tavalla, otan vain lääkkeeni ja kaikki on hyvin. Mutta ei. Sairauteni nousee esiin mitä erikoisemmissa yhteyksissä ja hankaloittaa asioita, jotka terveille ovat ihan yksinkertaisia. 

Kun pitkän jahkailun jälkeen onnistuin saamaan henkivakuutuksen, se maksaa törkeän paljon. Mitään sairauskuluvakuutuksia en tietenkään voi saada. Asuntolainaan ei minun puoleltani voinut saada minkäänlaista takaisinmaksuturvaa. Kun ostin aikoinaan hääpukua, piti miettiä sitä että mitä jos kortisoniannosta joudutaan nostamaan ja paisun yhtäkkiä niin ettei puku enää mahdukaan. Osa rokotteista on kiellettyjä. Itujakaan en kuulemma saisi syödä?!? Onneksi en ole suuri itujen ystävä :D

Kun meistä tuntui siltä, että olisi hyvä hetki alkaa miettiä lastenhankintaa, niin terveydetilaani piti ensin seurata melkein vuoden ajan, raskauden kannalta vasta-aiheiset lääkitykset lopetetiin vähitellen, verikokeita seurattiin. Ja mikä tuntui kaikkein oudoimmalta oli se, että jouduin pyytämään lääkäriltäni lupaa ehkäisyn poisjättämiseen. Muistan erään puhelinkeskustelun loppukeväältä 2013, jolloin lähestulkoon anelin tuota lupaa ("voitaisko me jo nyt alkaa yrittämään?"). 

Suurin osa ihmisistä vain yksinkertaisesti jättää ehkäisyn pois. Ajattelin tuolloin, että kun alku oli meille hankala, niin ehkä itse lapsensaanti menisi sitten jouhevammin. No ei ihan :) Sitten tulivat  keskenmeno ja kemiallinen raskaus, pettymykset ja odottamiset, tieto siitä että luomuraskaus on lähes  mahdottomuus, kaikki nämä säätämiset lapsettomuushoitojen kanssa, tukos- ja taudin aktivoitumisriskit sun muut. Puhumattakaan siitä, että jos ja kun vihdoin tulen raskaaksi, niin sittenhän se show vasta alkaakin, kun tasan KAIKKI voi mennä pieleen. 

Voisiko tauti estää vielä adoptionkin???

Toivon tietysti että ei. Eivätkä nämä adoptioajatukset kuitenkaan ole tällä hetkellä lainkaan ajankohtaisia. Olen valmis vielä määrittämättömään määrään hoitoja, kunhan vain raskaus ja lapsi saataisiin aikaiseksi. Mutta aina on mukava tietää, että on olemassa vaihtoehtoja. Yhtäkkiä tuntuukin paljon epävarmemmalta, jos vaihtoehtoja karsiutuu pois.

Lukaisin tähän asti kirjoittamani, ja täytyy myöntää, että kuulostan katkeralta valittajaämmältä. En kuitenkaan koe itseäni sellaiseksi. Kaikesta huolimatta en ole katkera siitä, että minulla on tämä sairaus. Se on (vaikka se hassulta kuulostaakin) antanut elämääni sekä suorasti että epäsuorasti paljon hyvää ikävien asioiden lisäksi. Olen kiitollinen siitä, että saan hyvää hoitoa ja että tauti ei juuri rajoita elämääni tällä hetkellä. Nautin siitä, että voin hyvin juuri nyt, vaikkei tulevaisuudesta kukaan tiedäkään. Elämä on hyvien ja huonojen asioiden summa. Juuri nyt elän sitä hyvää elämää, siitä minulla ei ole epäilystäkään!

Pieni kylässä

Kesä taisi vihdoinkin tulla, onneksi lomaa on vielä jäljellä. Olimme ensimmäistä kertaa rannalla vasta tänään, ja sen jälkeen piknikillä omalla nurmikolla :) Kummityttö on meillä nyt yökylässä, ihana pieni <3 Juoksentelimme pihalla, leikimme Vilman kanssa ja illalla tyttö sai kylpeä. Omaa tahtoa kyllä löytyy jo aika paljon, ja usein tulee itku kun ei saakaan kaikkea mitä haluaisi :) Nyt vietämme iltaa kahdestaan, kun lapsi on nukkumassa. Kyllä minä oman lapsen meille ottaisin vaikka heti, jos se vain annettaisiin. Tai jos nyt ensin tulisin edes raskaaksi ;)

Kuukautiset ovat ihan loppumaisillaan, tänään on siis kp 6, tiistaina on ultraääni ja silloin saan toivottavasti jo kirjoittaa kalenteriin suunnitellun siirtopäivän. Kokemuksesta kuitenkin tiedän, ettei se välttämättä mene niin suoraviivaisesti tälläkään kertaa... 

Mietinkin tässä juuri, että onko se vain ja ainoastaan kohdun limakalvon paksuus (ja tietysti alkion ikä), jonka perusteella siirtopäivä päätetään lääkkeellisessä kierrossa? Eli jos limakalvo kasvaa hyvin, niin silloin siirron voi tehdä aiemmin kierrossa, huomioiden tietenkin edelleen se alkion ikä? Viimeksi siirto tehtiin kp 20, mutta millä perusteella se oli juuri kp 20? Viimeinen ultraääni oli kuitenkin jo kp 14 ja Lugesteronitkin aloitin vasta kp 17. Joten miksi ei siirtoa olisi esim. voitu tehdä jo kp 18 joka oli maanantaipäivä? Liittyykö se vain klinikan aikatauluihin? Vai oletetetaanko että limakalvo vielä ehtisi kasvaa lisää (minun kohdallani limakalvo oli päinvastoin ohentunut)? Tämä nyt on tällaista ns. turhaa pohdintaa... Mutta jos jollain on jotain näkökantoja asiaan niin saa mielellään jakaa minullekin :)

Kp 1

Kuukautiset alkoivat pitkästä aikaa aamulla niin että heräsin jomotteluun, ja heti kun istuin pöntölle niin tuli verta. Panadol auttoi ihan tarpeeksi hyvin, onneksi. Huomenna soitan klinikalle. Liimasin jo aamulla iholle Estradot-laastarit, puolitoista kappaletta 100 mikrg:n laastaria. Pistin ekan Klexanen, aloitin myös Primaspanin uudestaan ja tuplasin Prednisolon-annoksen 10 mg:aan/vrk. 

Eli ei kun seuraavaa PAS:ia kohti! Jos jotain pettymyksen tunteita vuodon alkamiseen liittyen ehkä olikin, niin nielaisin ne kuin pahanmakuisen pillerin ja unohdin saman tien. Huomenna soitan klinikalle, mutta eiköhän se ultraäänikontrolli tule kp 10 niin kuin edelliselläkin kerralla. Se olisi sitten tiistai 11.8. Onneksi olen silloin vielä lomalla, joten työt eivät hankaloita ultrassa käymistä. Jännittävää!