Rv 12+5

Otsikon mukaiset viikot tänään. Olin ajatellut, että pahoinvointi alkaisi helpottamaan pikkuhiljaa, mutta tällä viikolla olen oksentanut kahtena aamuna heti aamupalan jälkeen, ja tänäänkin melkein oksensin, maha oli tosin ihan tyhjä niin mitään ei tullut ulos. Monta kertaa päivässä olen lisäksi käynyt pöntöllä yökkimässä. Toisaalta tämä ei ole samanlaista kuin alussa siinä mielessä, että pahoinvointi saattaa olla monta tuntia poissa. Aluksi sitä oli koko ajan silloin kun ei ollut juuri syömässä jotain, mutta lievempänä. Nyt sitä on lähinnä aamuisin ja silloin kun ruokailusta on kulunut liian pitkä aika.

Yöpäivystykset eivät myöskään helpota pahoinvointia. Torstaina päivystyksen jälkeen olo oli aika hirveä. Silloin ei tosin tarvinnut oksentaa, yökkäillä vain vähän väliä.

Alavatsalla on jo monen päivän ajan tuntunut usein painetta. Kohtu se siellä taitaa kasvaa :) En ole enää moneen viikkoon pystynyt käyttämään tavallisia farkkujani (ne menivät päälle vain parin viikon ajan sitten kun hyperiturvotus oli laskenut), vaan kylmällä säällä olen kotoa lähtiessäni laittanut jalkaan yleensä mukavat ulkoiluhousut, töissä kun ei onneksi tarvitse käyttää omia vaatteita. Jos olen halunnut pukeutua siistimmin, niin olen käyttänyt siskoltani lainassa olevia äitiysfarkkuja. Todella mukavat :) Kaikkia alushousujani tai pitkiä kalsareita en enää voi käyttää, koska pienikin ylimääräinen puristus alavatsalla tekee pahaa oloa ja tuntuu muutenkin ikävältä. Löysät olohousut ovat ihan parhaat :)

Kuuntelen edelleen Pienen sydänääniä kotidopplerilla. Eilen töissä kurkkasin myös ultralaitteella, ja siellähän Pieni edelleen liikuskeli <3 Kunnon mittoja en saanut, kun Pieni ei suoristautunut kunnolla, mutta vaikutti kyllä kasvaneen sitten maanantain :) Pituus oli ehkä noin 65 mm. Miten huimaa vauhtia Pieni kasvaakaan!

Kollegani on jo parin viikon ajan ehdotellut, että katsoisin nyt, kuten hänkin teki omien raskauksiensa aikana, mutta en halunnut katsoa omin päin ennen nt-ultraa. Jos vaikka löytäisin jotain, mikä jäisi huolettamaan. Nyt oli nt-ultrasta kuitenkin niin lyhyt aika, että ajattelin ettei sieltä nyt mitään kovin pahaa voi löytyä :) Rakenneultra-aika on heti pääsiäisen jälkeen tiistaina. Eli hieman alta parin kuukauden kuluttua. Silloin olisi raskaus jo puolessavälissä! En todellakaan aio näiden parin kuukauden aikana ultrailla itse kuin korkeintaan muutaman kerran. Ehkä en kertaakaan, jos saan pidettyä itseni kurissa. Kotidoppleri on ollut kyllä minun mielenterveyteni pelastus ;)

Päivittäin saatan edelleen havahtua siihen, että ai niin, olen raskaana! En sanoisi, että asia on missään nimessä arkipäiväistynyt, ei todellakaan, mutta kun viikkoja edelleenkin on vain 12+, niin huomaan etten vielä pysty haaveilemaan tulevasta ihan holtittomasti. Haluaisin kyllä, ihan hirveästi, suunnitella kaiket päivät hankintoja ja nimiä ja muuta, ja miettiä että minkähänlainen lapsi sisälläni kasvaa. Tätähän olen odottanut jo monta vuotta, jo paljon kauemmin kuin aloimme raskautta yrittämäänkään. Mutta vaikka olenkin optimistinen raskauden suhteen, niin SILTI. Tulisipa viikkoja pikavauhtia vielä muutama lisää. Koko tämä raskaus tuntuu epätodellisen ihmeelliseltä asialta. 

Nt-ultra

Olipa ihmeellistä, kun ultraruudulle ilmestyi liikkuva pieni ihminen <3 Tuntui tosi epätodelliselta, että kaikki ruudulla näkyvä tapahtuu minun sisälläni. Emme voineet olla hymyilemättä, kun Pieni potki ja kääntyili ja heilutteli käsiään :)

Kaikki oli hyvin tämänpäiväisessä nt-ultrassa, siinä määrin kuin nyt tässä vaiheessa voi sanoa. Pieni vastasi mitoiltaan hyvin viikkoja, CRL oli 54 mm ja vastasi juuri tasan viikkoja 12+0, pään läpimitta taas viikkoja 11+6. Niskaturvotus oli 0,87. Verikokeiden ja muiden arvojen yhdistelmästä tuli riskiluvuksi 1:20 000, eli hyvä. Näyttäähän Pieni jo ihan ihmiseltä <3

Epätodellista, että kaikki on edelleen hyvin. En vain voi uskoa sitä. Aamulla jännitti niin, että heräsin jo 04.20 enkä sitten saanut enää unta. En kuitenkaan pelännyt hirveästi. Tuntui, että kyllä siellä varmasti kaikki on ihan kunnossa, vaikka onkin epätodellinen olo. Huimaava ajatus, että Pieni elää sisälläni koko ajan, liikkuu ja puuhailee mitä nyt näin nuoren ihmisenalun kuuluukin tehdä. Ihmeellistä. Saisiko nyt jo hieman huokaista helpotuksesta?

Nt-ultra huomenna

Tänään on rv 11+6 ja huomenna jo 12+0. Miten ihmeessä olemme jo päässeet näin pitkälle!?! Ei siitä kovin kauan ole, kun viikkoja oli 4+ jotain ja ajattelin, että "turvallisemmille" viikoille on hirveän pitkä aika. Huomenna on nt-ultra. Juuri nyt olen aika rauhallisella mielellä, mutta mitenkäs huomenna? Voisiko olla mahdollista, että ultrassa olisi kaikki kuten pitääkin? Tiedän toki, että Pieni on elossa, mutta kun niin moni muu asia voi olla vialla. Onko niskaturvotus ok? Onko Pieni kasvanut normaalisti?

Sitten hieman oirepäivitystä. Pahoinvointia on tällä hetkellä ensimmäkseen silloin, kun on nälkä tai heti aamupalan jälkeen. Yleisesti ottaen on kyllä vähenemään päin. Rinnat ovat kohtuu isot, mutta eivät mitenkään valtavat. Nännit ovat arat mutta muuten rinnat eivät niinkään. Kohtu kasvaa selvästi. Kun se aluksi tuntui juuri ja juuri häpyluun alla, nyt pohja tuntuu makuuasennossa (ja tyhjällä rakolla) ainakin 5 senttiä häpyluun yläpuolella. Vaikka olen vatsan kasvusta puhuttaessa vielä aikaisilla viikoilla, niin mielestäni alavatsa on alkanut pullottamaan. Paino on kyllä noussut pari kiloa, joten saattaapi olla ihan vain lihomista ;)

Ai niin. Mitään vuotoa ei ole enää tullut, ei myöskään yhdyntöjen jälkeen. Sain keskiviikkona myös vakilääkäriltäni luvan lopettaa Klexanen, joten tiistai-illan piikki jäi viimeiseksi. Aluksi tuntui pelottavalta lopettaa, mutta mitään pahaa ei ole tapahtunut, joten tällä hetkellä piikitysten lopettaminen tuntuu pelkästään hyvältä asialta. Eipähän tarvitse muistaa pistää joka päivä, ja kyllä se aina vähän kirpaiseekin. Ja pääsen vihdoinkin eroon vatsan ja reisien mustelmista! Kaikki seurantalabrat olivat muuten kunnossa, paitsi että Hb oli hieman laskenut 109:ään. Kokeilen nyt ottaa kahta rautatablettia päivässä, jos sillä saisi hemoglobiinin vähän korkeammaksi.

Huomenna minulla on toivottavasti hyviä uutisia päivitettävänä. Iiik. Miksei ultra-aika voisi olla jo ihan aamusta??? Nyt pitää odottaa iltapäivään saakka (ja yritettävä jotenkin tehdä normaalisti töitä aamupäivällä). Hui. Hui. HUI.

"My Dog is Cuter Than Your Ugly Baby"

Tämän päivän hesarissa oli kulttuurisivuilla artikkeli Elina Brotheruksen "Carpe Fucking Diem"-valokuvakirjasta, jossa taiteilija käsittelee omaa lapsettomuuttaan. Minua puhutteli hirveästi yksi kirjan valokuvista nimeltään "My Dog is Cuter Than Your Ugly Baby". Jotenkin kiteyttää aika hyvin sen liiankin tutun katkeruuden, joka lapsettomuuteen usein liittyy. Hienoa, että lapsettomuutta tuodaan mediassa esiin.

Sen sijaan hs.fi:n ensimmäinen lukijakommentti artikkeliin liittyen sai näkemään punaista. Älkää lukeko sitä, jos ette halua suuttua. Lapsettoman lapsenkaipuu on kuulemma riippuvuus, jota pitäisi hoitaa vieroituksella, ja kommentoija rinnastaa lapsen "haluamisen" siihen, että itse haluaisi Porchen tai uuden kännykän. Teki mieli kirjoittaa vastaus noin loukkaavaan kommenttiin, mutta en sitten viitsinyt. Olisi saattanut tulla vähän asiatonta tekstiä.

Vähän verta

Maanantai-iltana, kun kävin vessassa, pikkuhousuissa oli verta. Kaikki tuntui hetkeksi pysähtyvän, ja vain katselin hyvin hennon vaaleanpunaista länttiä ja mietin, mitä tämä kaikki oikein merkitsee. Hyvin nopeasti muistin, että olimme ehkä noin tuntia aiemmin olleet yhdynnässä. Ja että (edelleenkin) käytän sekä Primaspania että Klexanea. Menin mieheni luokse, kerroin havainnostani ja kysyin mitä hän tästä oikein ajattelee. Päädyimme yhdessä samaan lopputulokseen, kuin minä itsekseni hetkeä aiemmin: ei ole mitään syytä menettää yöunia tämän asian vuoksi.

Onhan jopa ihmeellistä, että vuotoa ei ole tullut aikaisemmin yhdynnän jälkeen, kun kuitenkin käytän verenohennuslääkitystä. Kun esimerkiksi niistäessäkin tulee nykyisin aina verta nenästä. Mitään kipuja ei ole ollut. Pienen sydänäänet kuuluvat kuten ennenkin. Raskausoireet ovat ennallaan (eilen  oksensin aamupalan jälkeen). Ja mikä parasta, vuoto oli todellakin hyvin pientä. Eilen pikkuhousunsuojaan tuli muutama läntti ruskeaa, mutta pyyhkiessä ei mitään. Sen jälkeen ei ole tullut mitään vuotoa. 

En ole huolissani. Olen todella ihmeissäni, miten en ruvennut panikoimaan, juuri ollenkaan. Nukuin toissayön hyvin, ja viime yönä päivystyksen aikana tuskin enää muistin koko asiaa. Ehkä tämä oli  epäsuora vinkki, että minun tosiaan kuuluisi lopettaa Klexane. Mutta kun en haluaisi. Tänään lääkäri soittaa minulle rutiinilabroistani. Kysyn samalla Klexanesta. Jos vaikka jatkaisin vielä seuraavaan ultraan.

Onko muilla kokemuksia (oletettavasti harmittomista) raskaudenaikaisista vuodoista yhdynnän jälkeen?

Rv 11+0

Kävin viime viikolla labroissa, ja samalla otettiin neuvolasta pyydetyt seulontakokeet ja vielä kertaalleen gynen polin kautta se Fidd-arvo. Soitin tänään meidän lapsettomuusgynelle, kun se oli yrittänyt tavoittaa minua jo perjantaina. Fidd oli laskenut normaaliksi. Lapsettomuusgyne oli vielä keskustellut myös sen gynen kanssa, joka pitää äitiyspolia, ja tulivat siihen tulokseen, että Klexanen voisi nyt lopettaa.

Tiedän, että on ihan tyhmää jatkaa Klexanea, jos siihen ei ole mitään lääketieteellistä syytä, mutta minua kyllä ahdistaa tuo lopettaminen. Jos se SITTENKIN olisi tarpeen. Olen käyttänyt sitä nyt viikolta 4+ alkaen, ja jokailtainen piikki on tuntunut turvalliselta. Nytkö pitäisi vain jättää pistämättä??? 

"Ilmoittauduin" raskauden vuoksi viime viikolla perussairauttani seuraavan poliklinikan lääkärille, ja yllätys, yllätys, kävin viime viikolla tämän seurauksena vielä toistamiseen labroissa. Tuloksista en vielä tiedä. Seuraavat samantyyppiset kokeet otetaan kuukauden päästä. Vaikka haluaisin luottaa gynekologeihin, niin juttelen vielä tästä Klexane-asiasta myös tämän toisen lääkärin kanssa.

Lapsettomuusgyne kyseli puhelimessa vointiani, ja vastasin iloisesti että hyvin täällä menee. Gyne ihmetteli, miten olen näin rauhallinen (kuten ehkä muistatte, gyne pitää minua hermoheikkona tyyppinä, mitä varmasti osittain olenkin). Kerroin kotidopplerista, ja gyne nauroi että sitä saan kyllä käyttää vaikka kolme kertaa päivässä, jos haluan. Piti laitteen käyttöä itse asiassa jopa suositeltavana, ainakin minun tapauksessani :D

Mittasin tänään pitkästä aikaa Pienen syketaajuuden, ja se oli noin 160. Eli laskenut (kuten kuuluukin) parin viikon takaisesta, jolloin se oli 180. Olen kyllä ihan korvakuuloltakin huomannut, että syke on rauhallisempi. Viime päivinä sydänäänten löytäminen on ollut yleisesti ottaen vaikeampaa kuin aluksi. Syke tuntuu vaihtavan paikkaa usein, ja saattaa yhtäkkiä kadota, vaikka  pidän anturia ihan liikkumatta. Ehkä se johtuu siitä, että Pieni liikkuu enemmän?

Tänään alkoi jo KAHDESTOISTA raskausviikko. Ihme juttu. Tasan viikko nt-ultraan. 

Mutta ei lapsettomuudesta johtuva suru ole edelleenkään kadonnut mihinkään. Kun eilen kuulin radiosta yhden kappaleen, jota kuuntelin paljon ensimmäisen raskauden aikana ja sitten myös keskenmenon jälkeen, rupesi hirveästi itkettämään. Yhtäkkiä keskenmenosta aiheutunut suru tuntui taas ihan tuoreelta. Vaikka tapahtuneesta on jo reilusti yli kaksi vuotta.

En muuten ole huomannut, että mielialani olisi kovasti erilainen raskauden aikana. Kun normaalistikin saatan liikuttua melkein mistä vain (ja sitä sattuu lähes päivittäin). Viime viikolla ärsyynnyin parista pikkuasiasta, ja hetkessä olin niin vihainen ja ärsyyntynyt, että en tiennyt miten päin olla. Tuntui, että sisälläni kiehui raivosta. Heittelin tavaroita ja tein riuskoin ottein kotitöitä jonkin aikaa, ja sitten se alkoi helpottaa. Tällaisia tuntemuksia minulla oli teininä viikottain ja myöhemminkin erityisesti minipillereitä käyttäessäni, mutta harvemmin enää vanhempana. Korkeintaan pari kertaa vuodessa :) Ehkä tämänkertaisen voi laittaa raskauden piikkiin ;)

Rv 10+6

Torstaina piti taas yökkäillä, mutta sen jälkeiset päivät olen taas voinut paljon paremmin. Onneksi, kun ohjelmassa on ollut koulutusta ja päivystystä riittämiin. 

Juuri äsken tarkistin, että Pienen sydänäänet ovat tallella <3 Reilun viikon päästä nt-ultra. Noin viikko sitten erehtyin lukemaan naistentautien oppikirjaa. Se keskittyy enemmän poikkeaviin kuin normaaliin raskauteen. Kun sitä selailee, niin tulee sellainen olo, että miten ihmeessä kukaan saa ihan terveitä lapsia :D Päätin, että tuohon kirjaan en kyllä enää koske kun vasta sitten jos/kun minulla jo on vauva sylissä...

Muuten elämä on sujunut aika rauhallisesti. Yritän liikkua ja nukkua riittävästi ja syödä terveellisesti. Alkuviikosta sain sellaisen oivalluksen, että kylmäsavustettu lihahan on periaatteessa raakaa. Muutamia voileipiä ehdin syödä, ja sen jälkeen teinkin vain lämpimiä leipiä uunissa :) Mutta periaatteessahan siis kaikki meetvurstitkin pitäisi syväjäädyttää ennen käyttöä, kun niissä voi olla toksoplasmaa. Ja sitten jos paketti on ollut avattuna pidempään tai viimeinen käyttöpäivä lähestyy, niin sitten voi olla taas Listeriaa... 

On kyllä todella paljon sellaista, mistä ei raskauden aikana saisi syödä. Hankalaa pysyä kärryillä ihan kaikesta. Onneksi vegesusheja saa meidän suosikkiravintolastamme vaikka kuinka montaa sorttia! Merilevää ei tietysti saisi syödä liikaa jodin takia, mutta susheissa käytettävässä nori-merilevässä ei ole kuin vähän jodia, joten sen pitäisi olla ok. Eilen teki tosi paljon mieli maksamakkaraa, ja ostin yhden pötkylän. 200 g/viikko riittänee ihan hyvin ;) Muuten en mitään maksaruokia kyllä syö.

Ultra-aika!

Tänään tuli postissa aika nt-ultraan! Se olisi 25.1. eli alle kahden viikon päästä. Viikkoja olisi tuolloin kasassa tasan 12+0. Ihanaa, ettei tarvitse sen pidempään odotella! Jännää. Aika on vasta iltapäivällä. Parasta olisi ollut tosi aikaisin aamulla, mutta emmeköhän tästä selviä :)

Pahoinvointi on ollut taas pari päivää selvempää. Tänään on ällöttänyt oikeastaan koko ajan, ihan riippumatta siitä, kuinka kauan on kulunut edellisestä ruokailusta. Ei mitään yökkäilyä tai oksentelua kuitenkaan, onneksi. Ja on se vaan niin, että jos on paljon tekemistä (=töitä), niin en sitä pahoinvointia niin huomaa, kun ajattelen muita asioita.

Yöksi taas päivystämään. Jotenkin hassusti olen itse jakanut itselleni neljä päivystystä reilun viikon sisään. Mitä ihmettä oikein ajattelin silloin joulukuussa??? Helmikuussa meno vähän rauhoittuu, onneksi...

Mutta eihän minulla oikeastaan ole mitään syytä valittaa. Olen raskaana. RASKAANA. Vau. Miten ihmeessä kävi näin???

Rv 10+0

Tänään alkoi jo yhdestoista raskausviikko. Edelleen monta kertaa päivässä tulee sellainen tunne, että minäkö muka olen raskaana? Miten se on mahdollista? Ehkä näenkin unta ja herään kohta yhtä vähän raskaana kuin ennenkin? Jos tämä on totta, niin miten ihmeessä olemme saaneet näin hienon lahjan??? Tuntuu ihmeelliseltä, että siitä pienestä preblastosta on kasvanut sikiö. Niin, tänään kai (toivottavasti) alkiovaihe päättyy, ja Pientä kutsutaankiin sikiöksi. Alkio on kyllä sanana paljon nätimpi :)

Oirerintamalla on ollut aika tasaista. Aamuisin, ja päivisin, ja iltaisin on pahoinvointia, mutta enimmäkseen liittyen siihen, että ruokailusta on liian pitkä aika tai en ole syönyt tarpeeksi. Muutaman kerran olen taas joutunut syömään yöaikaan. Tänään pahoinvointi on ollut jatkuvaa, mutta olenkin ollut yön töissä. Nukuin kyllä nelisen tuntia ja kotona vielä kolme lisää, joten eiköhän tämä tästä. Nännit ovat taas arat. Oikeastaan ne olivat ihan aristamattomat vain pari päivää viime viikolla siinä yhteydessä, kun luulin, että kaikki on mennyt päin persettä. Vatsalla tuntuu monta kertaa päivässä kaikenlaista, välillä nipistelyä, välillä lievää jomotusta tai painetta.

Pienen sydänääniä olen kuunnellut päivittäin jopa kaksi kertaa, viimeksi aamulla <3 Miten ihanaa onkaan, kun omien verisuonteni suhahdusten lomasta erottuu nopea jumputus. Se kuulostaa ihan junalta :) Jonkun mielestä on varmasti puhdasta hysteriaa kuunnella sydänääniä kaksi kertaa päivässä, mutta minulle ne ovat päivän parhaita hetkiä, jolloin saan taas huokaista helpotuksesta. Tähän asti kotidoppleri on osoittautunut vallan mainioksi keksinnöksi. On ihanaa saada tietää, että Pieni on edelleenkin elossa.

Väsymys

Neuvolantäti kysyi eilen, että onko väsyttänyt. Moni muukin on sitä kysynyt. Tähän asti olisin vastannut, että eipä erityisemmin. Keskellä talvea herääminen kun on aina vaikeaa. Tänään on väsymys kuitenkin ollut tavallisuudesta poikkeavaa. Vaikka nukuimme miehen kanssa lähes kymmenen tunnin yöunet. Silti vain väsyttää. Nukuin äsken sohvalla koiran kanssa vielä noin puoli tuntua.

Jos tarkemmin asiaa mietin, niin olen jo monena päivänä ollut väsynyt iltaisin jo heti päivällisen jälkeen. Olisi kaikkea tekemistä, mutta ei vain jaksa. Töistä tullessa jalat ovat olleet sen tuntuiset, kuin olisi ollut treenaamassa. 

Vieläkin väsyttää. Eilisen hesarin sain selattua läpi, syötyä aamupalaa ja sitten avattua blogin. En juuri muuta. Mietin vain koko ajan sitä, mitä ajoin syödä myöhemmin tänään. Pitäisi varmaankin raahautua pihalle, mutta kun on niin kylmä. Koiraakin alkaa paleltaa parin minuutin päästä, vaikka olisi talvitakki päällä, ja se haluaa vain takaisin sisälle :)

Ensimmäinen neuvola rv 9+4

Outoa, miten ensimmäinen neuvolakäynti sai minut tuntemaan itseni melkein normaaliksi yhteiskunnan jäseneksi. Kai tämä lapsettomuus on tuottanut niin vahvoja päinvastaisia tunteita... Neuvolantätinä oli tällä kertaa eri kätilö kuin aiemmin, koska vakiokätilö on vuorotteluvapaalla. Tämäkin oli kyllä mukava, onneksi.

Aluksi juttelimme (toivottavasti) tässä vaiheessa takana olevista hoidoista ja jaksamisesta yleisesti, vähän parisuhteesta ja tukiverkoistamme ym. Sitten pakolliset terveyteen liittyvät läpikäynnit ja lippuset ja lappuset. Vaaka näytti vähän liikaa, mutta syytän painavia talvikenkiä ;) Hb oli 118 eli minulle tosi hyvä, verenpaine taas 118/65. Kotona ainakin yläpaine tapaa olla tuota matalampi. 

Neuvolantäti kysyi, että haluanko että kuunnellaan sykkeitä. Vastasin myöntävästi, vaikka edellisen kerran huonot kokemukset kummittelivatkin yhä mielessä. Nyt kuitenkin luotin siihen, että sykkeet löytyvät, olinhan itse kuunnellut niitä viimeksi eilen illalla :) Sydänäänet ovat tähän mennessä yleensä löytyneet vasemmalta puolelta, mutta nyt ei sieltä kuulunut mitään, ja neuvolantäti etsi ja etsi. Itse en niinkään hermostunut, ja löytyihän se jumputus viimein, hieman keskemmältä kuin olin odottanut <3

Olin odottanut neuvolakäyntiä erityisesti siksi, että saisin sen jälkeen varata ajan nt-ultraan. Kotikaupungissamme on kuitenkin parin vuoden aikana käytäntö muuttunut niin, että neuvolasta laitetaan lähete, ja aika tulee postissa kotiin. Ennen siis soitettiin itse ja varattiin aika. Eli ei kun postia odottelemaan :) Ultra pyritään tekemään 13. viikolla, joten eihän siihen joka tapauksessa ole kovin pitkä aika, lyhyimmillään hieman yli kaksi viikkoa :)

Varasin tänään jo ajan ensi viikolle seulontaverikokeisiin, ja muutaman viikon päähän sokerirasitukseen. Seuraava neuvola on helmikuun puolivälin jälkeen 19.2.

Varsinkin tämän ensimmäisen neuvolakäynnin jälkeen raskausasia on entisestään konkretisoitunut. Melkein kauhunsekaisin tuntein huomaan, miten sekä minä että mies jo keskustelemme luontevasti  vanhempainvapaista, lastenvaunuista, lastenkasvatuksesta, seuraavasta kesästä jolloin olen viimeisilläni raskaana. Tämä on myös vahvistanut pelkoa kaiken menettämisestä. Se ei ole kovin aktiivisesti ajatuksissa, mutta mielessä silloin tällöin. Että miten selviäisimme taas yhdestä menetyksestä ja pettymyksestä. 

On kammottava ajatus, että joutuisimme aloittamaan kaiken taas alusta, luopumaan tästäkin Pienestä ja romuttamaan tulevaisuuden varalle jo tekemiämme suunnitelmia. Toisaalta tämän raskauden yllä ei tunnu leijuvan mitään uhkaavia myrskypilviä. Sitähän olen koko ajan hokenut, että tuntuu hyvältä. Siihen tunteeseen on vain luotettava.

Hirveä päivä ja hieno päätös

Pari päivää sitten kiinnitin huomioita siihen, että pahoinvointi ei ollut enää ollenkaan niin selkeää kuin aiemmin. Välillä se tuntui jopa kokonaan loppuneen, paitsi silloin kun olen ollut nälkäinen. Viime yön päivystyskin meni pahoinvoinnin osalta hyvin. Sitä kun ei juuri ollut, ja siksi huolestuin. Aamulla huomasin vielä, etteivät nännit ole enää lainkaan arat. Tässähän olikin sitten jo sopan ainekset koossa.

En ole googlaillut mitään pitkään aikaan, koska 22.12. ultran jälkeen on ollut kaikin puolin seesteinen ja luottavainen olo. No, nyt sitten luin keskustelupalstoja muutaman tunnin ajan, ja tuntui siltä, että kaikki, joiden oireet ovat loppuneet yhtäkkiä, ovat saaneet keskenmenon. Toki paljon myös päinvastaisia kokemuksia, mutta huolestuneet aivot suodattavat positiiviset esimerkit kohtuullisen tehokkaasti. Huoli vain kasvoi kasvamistaan.

Noin tunti sitten olin täysin vakuuttunut, että kaikki on mennyt päin persettä. Harkitsin vakavasti uutta ultraakin, ja ajattelin että huomisen loppiais-miniloma on täysin pilalla. Puhumattakaan siitä, että en olisi enää raskaana. Sain kuitenkin mielenrauhan hieman yllättävältä taholta.

Olen etsinyt siskoni kotidopplerilla sydänääniä jo joulusta saakka (rohkaistuneena keskustelupalstojen väitteistä, että joku olisi kuullut sydänäänet kotilaitteella jo rv 7+), mutta mitään ei ole vielä kuulunut. En ole tätä ennen ollut siitä mitenkään huolissani, koska tiedän, ettei sydänääniä usein kuulla kuin vasta hieman myöhemmin. Tänään aamulla äänten kuulumattomuus kuitenkin vain vahvisti paniikkiolotilaani.

Oli jo täysin luovuttajafiilikset, kun äsken päätin vielä kokeilla sydänäänten etsintää dopplerilla. En uskonut, että mitään löytyisi, kun aamullakaan ei tärpännyt. Mutta kuinka ollakaan, melkein heti etsimisen aloitettuani, kuulin tasaisen ja nopean jumputukset, Pienen sydänäänet!!! Olin niin helpottunut, että itkuhan siinä tuli. Ne kuuluivat paljon ylempää, kuin olin odottanut, noin viisi senttiä häpyluun reunasta ylöspäin. Toisaalta, kun kuuntelin uudemman kerran, niin ne olivat taas siirtyneet ihan häpyluun reunan tuntumaan. Laskin pulssiksi useaan kertaan noin 180, mikä taitaa olla ihan normaali syke näillä viikoilla, eli siis rv 9+1 tänään.

Tuntuipa hienolta vihdoinkin kuulla Pienen sydämen lyövän <3 Kyllä tämä tekee päivästä loppujen lopuksi hyvän, vaikka alku olikin hirveä. Jo eilen alkanut päänsärky tosin jatkuu edelleen, vaikka nukuin töissä 3-4 tuntia ja kotona vielä toisen mokoman. Panadol ei auta juuri yhtään, mutta lämmin kauratyyny on kiva :)

Nyt vain odottelen, että saan hakea miehen töistä, ja kertoa iloisia uutisia. Ja täytyyhän miehenkin saada kuulla Pienen jumputus <3

Uusi vuosi

Vaikka olinkin eilen "vain" kuskina, niin meni myöhäiseksi, kun kyydittäväni eivät olisi halunneet lähteä kotiin nukkumaan ;) Pääsimme sänkyyn hieman yli kolme, ja heräsin noin kymmeneltä. Sen jälkeen kyllä lojuin sängyssä vielä noin tunnin ajan. En pystynyt enää nukahtamaan, vaikka olin hirveän väsynyt. Kuin olisin rekan alle jäänyt. Eihän se nyt ihmekään ole, kun tämä oli jo toinen lyhyt yö peräkkäin. Tänään menen ajoissa nukkumaan.

En vieläkään tiedä, miten minun pitäisi raskauteen suhtautua. Haluaisin miettiä tulevaisuutta koko ajan, haaveilla ja niin pois päin, mutta mieli laittaa kovasti jarrua päälle, ettei ihan vielä. No koska sitten? Nt-ultra siintää tulevaisuudessa ajankohtana, jonka jälkeen voisin ruveta olemaan "oikeasti" raskaana. Jos siis kaikki on hyvin. Mutta vaikka kaikki on tähän mennessä sujunut hyvin, niin en halua vieläkään luottaa siihen, että hyvä onni jatkuisi. Kyse ei ole niinkään siitä, etten pystyisi luottamaan, vaan siitä, etten vielä halua. 

En ymmärrä, mistä tämä luottamus oikein on peräisin! Ensimmäisessä raskaudessa, niin kauan kuin sitä kesti, olin todella hermostunut ja huolestunut lähes koko ajan. Tällä kertaa, vaikka stressin aiheita onkin ollut, pohjalla on koko ajan ollut vahva usko onnistumiseen (paitsi sen paniikkiultran jälkeen). Ihan ihme juttu. Toki hyperstimulaatioasia sotki asioita aika tavalla. Olen pohtinut, miten olisin suhtautunut alkuraskauteen, jos hyperstimulaatiota ei olisi tullut. Sen myötä sain tietysti paljon muuta ajateltavaa itse raskauden lisäksi. Ja pahimmat piinailut jäivät hyperstimulaatio-oireiden varjoon.

Mutta voiko tosiaan olla niin, että tänä vuonna meistä tulee vihdoinkin vanhempia? Lapsettomuuden suru ei varmasti katoa siitäkään huolimatta kokonaan, koska vaikkei siitä onneksi ole ehtinyt tulla minua määrittävää asiaa, niin se jatkuvat epävarmuus, katkeruus ja toistuvat pettymykset ovat silti jättäneet jälkensä. Ärsyynnyn edelleenkin siitä, että osa raskautuu niin helposti, eivätkä edes tajua olla kiitollisia, vaan pitävät sitä itsestäänselvyyteenä. Sydäntäni viiltää, kun mietin muita lapsettomia. Kuinka epäreilua elämä voi olla.

Olen lueskellut ensimmäisen raskauden ainoalla normaalilla neuvolakäynnillä saamaani Vauvan odotus-kirjasta. Ensimmäisissä kappaleita lukiessani en voinut olla tuntematta jonkinlaista ulkopuolisuuden tunnetta, kun kerrottiin siitä, miten "me kaikki olemme saaneet alkumme": munasolu irtoaa, siittiöt uiskentelevat sitä kohti, hedelmöitys tapahtuu ja alkio vaeltaa kohtuun. Onneksi se ei nykyisin ole ainoa mahdollinen tapa saada uusi ihminen alulle. Nyt raskaana ollessani en muuten ole tuntenut itseäni mitenkään ulkopuoliseksi, pikemminkin tunnen kerrankin olevani kuten muut. Ehkä minunkin kehoni pystyy kasvattamaan lapsia.