Koepala imettävästä rinnasta

Silloin rintatulehduksen yhteydessä kun katsottiin ultralla että onko paisetta vai ei, niin paisettahan siellä ei ollut, mutta sen sijaan kyllä jokin muu muutos, jota kyllä pidettiin todennäköisesti hyvälaatuisena fibroadenoomana. Normaalikäytännön mukaan radiologi kuitenkin halusi siitä koepalan, koska ehkä 10 prosenttia ultraäänessä fibroadenoomilta näyttävistä kyhmyistä onkin oikeasti pahanlaatuisia. 

Minulle kerrottiin, että ultrakontrolli olisi kolmen kuukauden kuluttua, ja mikäli muutos olisi edelleen nähtävissä, siitä otettaisiin koepala. Kirurgi kertoi silloin myös, että koepalaan liittyy maitofistelin muodostumisen riski. Kun imettävään rintaan pistetään reikä, niin joskus se reikä voi jäädä auki ja maitoa tulee sitten väärää kautta. Sinänsä se ei yleensä ole vaarallista, mutta kiusallista kyllä vaikka yleensä ne umpeutuvatkin hyvin jonkin ajan kuluessa. 

Kirurgi kehotti minua pohtimaan, olisinko valmis lopettamaan imetyksen hieman aiemmin (HIEMAN ei ole minusta sama asia kuin 3,5 kk:n kohdalla, jos imetys kerran sujuu). Vaihtoehtoisesti koepalan ottoa voisi tietysti siirtääkin.

Pari päivää koepalatuomion jälkeen olin hieman huolissani lähinnä sen vuoksi, että joutuisin lopettamaan imetyksen ennenaikaisesti, mutta päätin aika nopeasti, että olen valmis ottamaan sen riskin,  että saan maitofistelin. Imetystä en lopeta ennenaikaisesti, jos ei ole pakko. Sen jälkeen en ole onneksi ollut lainkaan huolissani, ja ehdin jo unohtaa koko asian. Ensisijaisesti toivoin, että koko muutos olisi hävinnyt, ja siten liittynyt tulehdukseen (tulehtuneessa rinnassa voi kuulemma näkyä ultralla melkein mitä vain). 

Ultraäänikontrolli oli nyt tiistaina. Muutos oli ennallaan ja näytti edelleen fibroadenoomalta. Radiologin mukaan se sijaitsee hyvin pinnallisesti, joten maitofistelin muodostumisen riski on todella pieni. Siispä koepalat otettiin saman tien. Toimenpide oli nopea eikä ollenkaan epämiellyttävä. Tosin koepalat otettiin stanssilaitteella, josta lähti tosi kova ääni. Pari kertaa tyhjensin rinnan pumpulla ennen kuin poika sai taas imeä, että maitotiehyisiin mahdollisesti joutunut puuduteaineen ehtisi poistua maidosta.

Koepalavastaus tulee noin kahden viikon kuluttua. Mitään maito- tai muutakaan vuotoa ei rinnan pienestä ihoviillosta ole tullut. Taisi siis koepalojen otto mennä putkeen :) Ihan turhaan olin siitä huolissani.

Vuosi sitten

Vuoden takaiset tapahtumat ovat pyörineet mielessäni paljon viime viikkoina. Vähän kuin aluksi ajattelin synnytystä tosi paljon ja kävin tapahtumia ja tunteitani läpi uudelleen ja uudelleen. Ja lapsettomuussurujen keskellä kertasin siihenastista matkaamme keskenmenoineen ja toistuvien pettymyksineen miettien, saammeko koskaan omaa lasta.

Mitä enemmän ajattelen kaikkea sitä, mitä vuosi sitten tapahtui, sitä uskomattomammalta se tuntuu. Että kaikki tämä on IHME. Vuosi sitten juuri tänä samana päivänä olimme jo ajaneet illaksi Tampereelle toisen ICSI:n munasolukeräystä varten, joka tehtäisiin seuraavana päivänä. Kasvatuspäivät olivat sujuneet hyvin. Olin innoissani siitä, että olimme taas tositoimissa, mutta samalla takaraivossa kyti pelko siitä, että emme saisi hyviä alkioita, kun kerta niiden laadun suhteen oli ollut pientä epäilystä aiemmin. Pelkäsin, että pidemmässä viljelyssä paljastuisi että kaikki alkiomme ovat huonoja eikä yksikään selviäisi ainakaan laadukkaana siirtopäivään saakka.

Näiden pelkojen värittämää taustaa vasten se, että siirtopäivänä 20.11. kohtuuni laitettiin vielä samana aamunakin hienosti edistynyt "preblasto", tuntui uskomattoman hienolta. 

Piinapäivät olivat toiveikkaimmat kuin aikaisemmin. Hyperstimulaatio-oireet (joita en vielä edes tajunnut hyperstimulaatio-oireiksi) taisivat aika tehokkaasti viedä ajatuksia piinailusta muualle. Minua on jälkikäteen hyvin monesti ihmetyttänyt, että miten en tajunnut jonkin olevan pielessä, kun vatsa oli aina vain TODELLA turvonnut, vatsa ei toiminut kunnolla, aamuisin ja öisin voin huonosti, melkein pyörryin pari kertaa, suolanhimo oli valtava enkä voinut nukkua kunnolla kun vatsa oli tiellä.  

pp7-9 olimme pääkaupunkiseudulla ystävien luona käymässä, ja siellä hyperstimulaatio-oireet (joita edelleen kuvittelin ummetuksesta johtuviksi) olivat niin voimakkaat, etten edes miettinyt raskaustestien tekemistä, vaikka olin jo pp6 saanut herkkään raskaustestiin haamun. Jotenkin en kuitenkaan oikeasti tainnut ymmärtää, että tosiaan saattaisin olla raskaana. 

30.11. jouduin osastolle todetun hyperstimulaation vuoksi, ja siitä se tunteiden vuoristorata sitten alkoikin. Saimme tietää, että olen raskaana. En missään nimessä haluaisi elää ensimmäisiä raskausviikkoja uudelleen. Epävarmuus oli ihan kammottavaa välillä. hCG nousi liian hitaasti, kohdussa ei näyttänyt olevan alkioita lainkaan, seulontaverikokeissa oli häikkää, huolestuin nenäluun vuoksi itseni melkein kipeäksi, raskausoireet hävisivät ainakin kertaalleen... Myöhemminkin huolestuin joistakin asioista (mm. perätarjonta, iso pää ja jossakin vaiheessa olin  aivan varma että pojalla on Down tai jotain vieläkin ikävämpää) mutta puolenvälin jälkeen mieliala oli suurimmaksi osaksi seesteinen.

Ja loppujen lopuksi kaikki päättyi kuitenkin hienosti. Tosin synnytys olisi voinut sujua vauhdikkaammin. Rintatulehduskin olisi voinut jäädä saamatta, samoin imetysongelmat harmittivat.  Nämä ovat kuitenkin sivuseikkoja. Vaikka en haluaisikaan kokea tätä kaikkea uudelleen (ehkä pojan ensikohtaamista lukuunottamatta), niin eihän se poista sitä tosiasiaa, että tämä on ollut uskomaton matka. 

Ei hienojakaan asioita ole tarkoitus kokea uudelleen, koska jokainen hieno hetki on ainutlaatuinen ja siitä syystä niin erityinen. Myös surut ovat muokanneet elämästämme, ajatuksistamme ja meistä itsestämme sen, mikä on nyt. Lapsen saaminen ei poistanut minusta lapsettomuuden kokemuksia. Suren tahattomasti lapsettomien vuoksi ja heidän surunsa tuntuu omaltani. Huomaan edelleenkin myös joskus surevani ensimmäistä kesken mennyttä raskautta, nyt kun todella olen ymmärtänyt mitä menetimme. 

Mutta en vaihtaisi pois näitäkään kokemuksia. Silloin en olisi tänä saman ihmisenä kokemassa elämääni juuri nyt, tuntemassa suurta kiitollisuutta siitä että saimme kokea oman ihmeemme. Että preblastosta tuli meidän oma, rakas poikamme. Vaikka uuden elämän alku on mielestäni aina ihme, niin se, että koeputkihedelmöityksissä se alku pystytään oikeasti silmin näkemään, tekee siitä jotenkin vielä ihmeellisemmän asian. Että laboratoriohenkilökunta on ruiskuttanut siittiön munasoluun, ja sitten nähnyt poikamme silloin kun hän oli vielä solurypäs. En oikein löydä sanojakaan tälle imetyksen määrälle enää, joten lopetan tähän :)

3-kuukautisneuvola

Edellisestä postauksesta on jo kaksi viikkoa. En todellakaan tiedä, mihin tämä aika oikein rientää :) Välillä toivoisin, että minulla olisi pojan kanssa kotona tosi tylsää, että aika kuluisi hitaammin. No, ei vissiin ole tylsää :) Sosiaalista elämää on ollut niin riittämiin, että välillä kaipaan ihan rauhallisia kotipäiviä ilmaan mitään ylimääräisiä ihmiskontakteja tai menoja. Pojan päiväunien aikaan en ole vielä kertaakaan itse nukkunut, kun on niin paljon kaikenlaista kivaa puuhasteltavaa, luettavaa ja kotitäiden tekemistä. 

Sunnuntaina poika täytti kolme kuukautta, ja eilen kävimme neuvolassa. Pituutta oli tullut hyvin lisää 55,3 cm -> 59,5 cm eli 4,2 cm. SD-käyrä pomppasi -2,3:sta -1,6:teen. Painoa sen sijaan ei ollut tullut lisää kuin tasan puoli kiloa, mikä ei ilmeisesti ole aivan riittävästi. Neuvolantädin mukaan tässä iässä painoa pitäisi tulla lisää 160 g viikossa, joka tekisi kuukaudessa reilu 700 g. Paino oli 5280 g.

Eli, yllätys, yllätys, edessä on parin viikon päästä taas PAINOKONTROLLI. Luulin jo, että olimme päässeet niistä lopullisesti eroon. Aloin taas tarkkailemaan pojan syömistä ihan eri tavalla kuin ennen. Näyttääkö siltä, että maitoa tulee, nieleekö poika kunnolla, tuleeko tyytyväiseksi. Kovin suuresti en ole huolissani. Lapsi on kuitekin enimmäkseen tyytyväinen ja muutenkin terveen oloinen. Ja neuvolantäti yhtyi arveluihini, että nopean pituuskasvun vuoksi paino ei ole ehtinyt ihan mukaan.

Kaikki muut asiat painoa lukuunottamatta olivat kyllä kunnossa. Neuvolantäti kehui jänteväksi ja hyvin kontaktia ottavaksi. Päätään poika kannattelee vatsallaan ollessaan jo tosi hyvin ja pidempiäkin aikoja. Käsistä ylös nostettaessa pää seuraa myös jo hyvin mukana. Kädet ovat alkaneet olemaan paljon enemmän auki eivätkä koko ajan nyrkissä. Esineisiin poika ei vielä tartu, mutta kädet tulevat kyllä nopeasti keskiviivaan, kun eteen laitta jotain kiinnostavaa. Muutaman kerran poika on ilmeisesti vahingossa onnistunut tarttumaan esimerkiksi pehmokirjaan. Omat kädet kyllä tarttuvat toisiinsa hanakasti :)

Tällä neuvolakäynnillä annettiin myös lisää rokotuksia. Toinen rota-annos suun kautta ja lisäksi pneumokokki sekä yhdistelmärokote kaikenlaista (polio, jäykkäkouristus, hinkuyskä, kurkkumätä ja B-hemofilus) piikkeinä. Tuntui pahalta kun lasta pistettiin. Tuntui melkein kuin olisin itse saamassa rokotusta. Ihan hyvin se kuitenkin meni. Iltapäivällä ja illalla annoin Panadolia ja tänään aamulla vielä yhden annoksen. Kuumetta ei poika ainakaan saanut, mutta pienet reidet lienevät hieman arat. Itse kävin neuvolan jälkeen hakemassa itselleni influenssa-rokotteen töistä. Poika on vielä niin pieni, ettei sitä voida hänelle vielä antaa, mutta meidän vanhempien rokotushan suojaa samalla myös poikaa.