Miten toista voi rakastaa niin paljon, ja silti tuntuu että rakkaus koko ajan lisääntyy?
Elämäni hienoin hetki tähän mennessä oli se, kun poikamme syntyi tasan vuosi sitten. En ollut odottanutkaan, että heti tuntisin suurta rakkautta poikaa kohtaan. Enemminkin ihmetystä ja onnea, että tällainen pieni ihminen on meille annettu huolehdittavaksi. Mielestäni poika oli kaunein vauva ikinä ja olisin voinut tuijotella häntä loputtomiin. Mutta rakkaus on tullut vasta jälkikäteen ja vähitellen.
Vauvavuosi on muuttanut elämäämme aika paljon, mutta vaikka nyt olenkin äiti, en koe että olisin ihmisenä kuitenkaan muuttunut kovinkaan paljon. Se on ollut helpottavaa huomata. Olen edelleen minä, vaikka olen vanhempi. Samat asiat, joista pidin ennen äidiksi tuloa, ovat minulle edelleen tärkeitä. Ystäväni ovat pysyneet läheisinä, ja parisuhteen kestävyyttä en ole koskaan epäillytkään. Tulevaisuuden haaveisiini jo pitkään sisältynyt lapsia, joten tavoitteeni elämässä eivät ole muuttuneet.
Onko jokin vanhemmuuteen liittyvä asia sitten tullut yllätyksenä? Ehkä se, miten samaan aikaan tuntuu, että lapsi olisi ollut meillä aina, mutta silti vasta aika vähän aikaa. Miten luonnolliselta vanhemmat rooli minusta nopeasti tuntui. Miten vaikea on edelleenkin tajuta, että tuo ihana lapsi on meidän, puolet minusta ja puolet miehestäni. Miten paljon lasta voi rakastaa. Ja miten kauhealta menettämisen pelko tuntuu.
P.S. VIHDOINKIN meillä nukutaan hyvin! Olen NIIN tyytyväinen. Yöimetysten lopettamisen jälkeen poika on jatkuvasti nukkunut heräämättä noin 20-21 alkaen suunnilleen 8-9 tuntia omassa huoneessaan, jonka jälkeen melkein joka aamu vielä tunnin pari meidän välissämme.
