Alkiot tallessa!

Nukuin yön huonosti, kun minua pelotti kuulla alkioiden kohtalosta. Soitin lapsettomuuspolille heti kahdeksalta, ja sain takaisinsoittoajan vähän yli yhdeksäksi. Aiemmin varatun kampaaja-ajan vuoksi jouduin luovuttamaan puhelimeni miehelle, joka sitten sai hoitaa koko asian. 

Kun tulin kampaajalta kotiin, mies ilmoitti heti ovesta sisään astuessani, että alkiot ovat tallessa. Olin niin helpottunut! Hemmetin sopimuspaperi, joka antoi ymmärtää, ettei mitään kirjeitä lähetettäisi. Kuulemma meille olisi lähdössä postiin sellainen vielä ennen joulua. Olin siis muistanut ihan oikein, että kyllä jatkosäilytyksestä kysytään vielä erikseen. Toisaalta, ei huolemme ihan aiheeton ollut, koska muuton vuoksi postin kulussa olisi tietysti saattanut olla ongelmaa. Nyt ainakin tiedämme, että ellei kirjettä kuulu, niin kysymme asiasta uudelleen.

Näin jälkikäteen ajatellen, olisihan se nyt aika raakaa, että tällaiset asiat annettaisiin kokonaan lapsettomuushoitoihin tulevien omalle vastuulle. Ihmiset kun ovat ihmisiä, ja unohduksia sattuu. Mutta kun asia eilen äkillisesti tuli eteemme tuon aiemmin mainitun sopimuspaperin muodossa, niin hätäännyimme ihan hirveästi ja pelkäsimme heti pahinta. Tuollaisessa tilanteessa järjen ääni ei tapaa kuulua kaiken muun metelin yli.

Onkohan vauvaprojekti vol. 2 on nyt sitten tämän episodin myötä virallisesti käynnistetty ;)

Surullinen, vihainen, pettynyt ja mitä kaikkea muuta

Tänään päähäni pälkähti aivan yhtäkkiä, että nythän on jo joulukuu, mutta TAYS:ista ei ole kuulunut kirjettä alkioiden jatkopakastuksesta, vaikka aikaa on kulunut jo kolme vuotta. Minulle tuli heti hieman ikävä aavistus, ja riensin kaivamaan esiin niitä kaiken maailman lapsettomuushoitopapereita.

Rupesi kylmäämään, kun luin, minkälaisen paperin olimme allekirjoittaneet 15.11.2015. Meidän pitäisi olla yhteydessä hedelmöityshoitopolille 2 kk ennen kolmen vuoden määräaikaista alkioiden säilytysajan päättymistä (eli 15.11.2018), ja jos ei meistä kuulu mitään, niin alkiot hävitetään viimeistään, VIIMEISTÄÄN kuukausi kolmen vuoden säilytysajan päättymisen jälkeen, eli sehän olisi sitten 15.12.2018. Eli eilen.

Voiko tämä tämmöinen olla edes totta...?!? Että miten joku voi sössiä näin tärkeän asian näin totaalisesti...?!?

Harmittaa vietävästi. Olen äärettömän pettynyt itseeni. Hävettää. Hemmetin ääliö. Miten KUKAAN voi unohtaa näin tärkeän asian? En ilmeisesti ole edes lukenut kunnolla kaikkia niitä papereita, joita ennen hoitojen alkua allekirjoitimme. Mieskin luotti sokeasti minuun, kun sanoin, että saamme sitten kirjeen, kun kolme vuotta on kulumassa umpeen. Ihan höpöhöpöä. 

Tässä sitä sitten haaskataan terveydenhuollon resursseja. Hirvittävän noloa, että joudumme uuteen hoitoon siksi, että kaksi hyvää alkiota hävitettiin oman huolimattomuutemme takia. Ja mistäs sen tietää, ehkä miehellä ei ole enää siittiöitä, ehkä soluistamme ei saakaan enää hyviä alkioita, ehkä en tule enää raskaaksi, ehkä tulee keskenmenoja, ehkä emme saakaan enää lisää lapsia.

Niin, tältä se lapsettoman elämä sitten tuntuikin. Epävarmuutta, epäonnistumisia ja itsesyytöksiä.

Soitan tietysti poliklinikalle heti huomenna aamulla, mutta tuntuu hyvin epätodennäköiseltä, että ne olisivat edelleen jäljellä. Olen niin vihainen itselleni, että näin pääsi käymään. Mutta kun olen jo parin vuoden ajan jotenkin ajatellut, että TAYS:ista tulee ilmoitus sitten kun säilytysaika on päättymässä. Olin asiasta niin varma, etten ole tarkistanut papereitakaan. Ehkä se olikin niin, että Fertinovassa oli se käytäntö, että säilytyksen jatkamisesta kysytään erikseen, sitten kun kolme vuotta on kulunut, ja siksi olin siinä uskossa, että TAYS:issa on sama käytäntö. Ehkä jostakin syystä jotenkin pääsi pikkaisen unohtumaan kaikki tämmöiset asiat silloin hoitojen, raskauden alkamisen ja muiden pikkujuttujen pyörteessä. Ja muutenkin on vuosi pari mennyt pitkälti aivan muita asioita ajatellessa. 

En toki silloin kolme vuotta sitten edes ajatellut, että väli seuraavan lapsen yritykseen edes venähtäisi näin pitkäksi. Kolme vuotta tuntui silloin hirveän pitkältä ajalta. Nyt olemmekin yhtäkkiä tässä tilanteessa, että ne kaksi hyvää alkiota, joista olimme niin onnellisia, ovatkin todennäköisesti joutuneet roskiin. Surettaa. Hävettää. Harmittaa. Vituttaa. Johan minä sen jo kerroinkin.

Mutta oikeasti. Onko kenellekään muulle muka koskaan tapahtunut hoidoissa näin äärikamalaa mokaa??? Saa ilmoittautua.

Alustavia suunnitelmia ensi vuodelle

Ihan pian muutamme takaisin kotipaikkakunnalle, sopivasti jouluksi :) Ainoa asia, mikä minua tosissaan tässä muutossa surettaa, on se, että pojan päivähoitopaikkaa tulee kova ikävä. Poika viihtyy siellä niin hyvin, että vapaapäivinäkin kyselee, että koska pääsee päiväkotiin. Molemmat hoitajat ovat tosi ihania, ja varsinkin toiseen poika on tosi kiintynyt. Vielä emme tiedä, mihin hoitopaikkaan lapsi menee muuton jälkeen, mutta ihan näinä päivinä sekin pitäisi selvitä. 

Muuton ja joulun jälkeen odottaa uusvanha työ, kylläkin paljon suuremmalla vastuulla kuin ennen. Jännittää, mutta enimmäkseen positiivisella tavalla.

Siskon perheeseen syntyi ihana, pieni tyttö muutama viikko sitten. Meidän poika oli ihan yhtä pieni syntyessään, mutta silti en vain voi tajuta, että se on ollut noin pieni.

Vauvakuume oli tässä välissä taas hieman taka-alalla, kun oli kaikenlaista pienempää, mutta yhtäaikaista stressinaihetta. Nukuin myös muutaman viikon melkein jatkuvasti ihan liian vähän, eri syistä (joista tärkein taisi olla se, että iltaisin on vain välillä niin vaikea päästä ajoissa sänkyyn, kun oma aika tuntuu juuri silloin arvokkaammalta kuin kunnon yöunet, vaikka pitkän päälle yöunien nipistämisestä seuraa vain ongelmia), ja silloin olin välillä ihan että miten ihmeessä jaksaisin vielä hoitaa jotain vauvaa???

Juuri nyt on taas sellainen olo, että arki on hallinnassa. Silloin tuntuu myös, että miksikäs emme selviäisi arjesta myös kahden lapsen kanssa. Pelonsekaisin tuntein kyllä kuuntelen työpaikan kahvihuoneessa toisten vanhempien juttuja kammottavan kuuloisesta harrastusrumbasta. Onneksi meidän perheemme ei ole vielä siinä elämänvaiheessa :)

Aion puhua oman lääkärini kanssa lääkitykseni saattamisesta siihen kuntoon, että voisimme sitten loppukeväästä/alkukesästä (tai sitten alkusyksystä) ajatella hoitojen jatkamista. Ainakin viimeiset verikokeet olivat kunnossa, joten sen suhteen ei ole huolta. Olen myös tyypilliseen tapaani täysin oireeton. Joko olen kunnolla kipeä, tai sitten tuntuu kuin ei sairautta olisikaan (mikä on tietysti ihana asia).

Alkuvuodesta aion joka tapauksessa olla yhteydessä gynen polille käytännön asioista. Muistaakseni silloin joskus minulle kerrottiin, että voin vain soittaa ja ilmoittaa, että nyt haluaisimme jatkaa hoitoja, eikä tarvitsisi mitenkään erityisemmin edes jonottaa. Mutta pitää nyt tosiaan vielä varmistaa tuo, ettei sen takia tule turhia viivästyksiä. 

Onpas ihan vatsanpohjassa asti kihelmöivä ajatus, että ehkä voisin jo reilun puolen vuoden päästä olla taas raskaana! Niin, siis parhaassa tapauksessa tietenkin ;) En kuitenkaan jaksa ruveta kehittelemään mitään katastrofiajatuksia tulevaisuudesta. Yritän ajatella, että olemme nyt vain astumassa uudelle tielle ja uuteen elämänvaiheeseen, ja aika näyttää mitä sitten tapahtuu. Vielä ei tietysti ole hajuakaan  miten pitkä matka on edessä, mutta minulla on  hyvin toiveikas olo, että sen päässä odottaa uusi pieni ihminen. Jännittäviä aikoja on joka tapauksessa edessä!

Vauvakuume ja pohdintoja tulevaisuudesta

Näin sitten pääsi käymään, että minullekin tuli taas vauvakuume. Pitkään ajattelin, että hei, ihan hyvinhän tämä menee, kun katselin vauvoja sillä lailla, että onneksi meillä ei ole tuollaista kotona (vielä).

Mutta. Sitten naapuriin syntyi vauva. Sen jälkeen ei tapahtunut heti mitään radikaalia, mutta jonkin ajan kuluttua hyvälle ystävälleni syntyi vauva. Siskoni tuli myös raskaaksi, vatsa alkoi kasvaa ja äskettäin sain hypistellä uusimman äitiyspakkauksen (runsasta) sisältöä. Sitten olimme taas naapurien kanssa enemmän tekemisissä, ja ai että kun vauvat ovatkin ihania! Monena iltana olen juuttunut puhelimeni ääreen, ja selannut läpi kaikki omat raskausajan kuvani ja pojan vauvakuvat. Varsinkin ne, joissa poika on TOOOSI pieni.

Poika täytti vajaa kuukausi sitten kaksi vuotta. Työkuvioni ensi vuodesta eteenpäin selvisivät toivotulla tavalla, ja pian pääsemme vihdoinkin muuttamaan taas kotipaikkakunnalle. Tuntuu, että nyt alkaisi olla hyvä aika alkaa yrittämään toista lasta. Ensin kuitenkin pitäisi saada purettua pois yksi lääkkeistäni, sen jälkeen odotella muutama viikko, ja SITTEN... Tavallaan melkein sama tilanne, kuin silloin kun pojan yritys alkoi reilu viisi vuotta sitten. Paitsi että vuoden takainen paha sairastuminen kyllä muuttaa asioita hieman, ja tietysti se, että meillä jo on yksi ihana lapsi. Lääkityksen lopetus pelottaa, koska mitä jos sitten tapahtuu jotain? Onko itsekästä haluta toinen lapsi, jos siitä seuraakin kurjuutta koko perheelle?

Mitäs sitten, jos hoidot eivät seuraavalla kerralla onnistukaan? Yritän uskotella itselleni, että elämä jatkuu, vaikkemme saisikaan lisää lapsia. Tai tietysti se jatkuu, mutta hieman mietteliäs olen sen suhteen, että kuinka suuri suru se minulle (ja miehelle) sitten on, jos ei lapsia tulekaan lisää. Että jos olisi vain parempi olla yrittämättä, ja olla nykyiseen tilanteeseen tyytyväinen. Jos siis vaihtoehtona on se, että hoitojen uudelleen aloituksen myötä kaikki toiveet nousevat kattoon, ja niistä luopuminen olisi sitten tosi vaikeaa.

En vain oikein ole sellainen ihminen, joka jättäisi leikin kesken, jos ajattelen, että kiviä on vielä kääntämättä. Jos haluaa jotain, niin sitten on vain lähdettävä määrätietoisesti sitä kohti. Olen kyllä mielestäni ollut monessa suhteessa todella onnekas, ja elämä on usein mennyt juuri kuten olen toivonut, olkoon se sitten ollut kovan työn tai vain hyvän tuurin ansiota. Olen tottunut siihen, että yrittäminen ja kärsivällisyys palkitaan. Peloista huolimatta en vain voi olla uskomatta, ettei tässäkin asiassa kävisi lopulta hyvin.

Kesäterveisiä laiskalta bloggaajalta

En voi ymmärtää, että blogitaukoni on venynyt näin pitkäksi...! Missään vaiheessa en ole vakavissani pohtinut bloggamisen lopettamista kokonaan, mutta kun mitään tänne sopivaa kirjoitettavaa ei vain ole ollut. Tai no, varmaan olisi, mutta ei ole huvittanut/ollut aikaa. Ei, kyllä aikaa olisi ollut, mutta en ole vain viitsinyt.

Odottelen edelleen, että pääsisin kirjoittamaan tänne hoitojen uudelleen aloittamisesta, mutta niiden aika ei ole vielä. Tässä välissä tapahtuu vielä kaikenlaista muuta. Muutamme takaisin kotipaikkakunnalle, käyn erikoislääkäritentissä, poika täyttää kaksi vuotta, aloitan uusvanhassa työpaikassa vuodenvaihteen jälkeen. Kesä kuluu 1-2 viikon lomapätkien ja työviikkojen vuorotellessa. Juuri nyt meillä on ensimmäinen lomaviikko meneillään.

Kevät on kulunut päivätöissä, ja päivystäessä, koulutuksissa ja normaalin pikkulapsiarjen parissa, ts. illat menevät lähinnä kotitöitä tehdessä, ruokaa laittaessa ja pojan kanssa puuhaillessa, ja esim. suunnitelmallinen liikunta on meillä tällä hetkellä tuntematon käsite. Kuntoilu jäi kuvioista pois, kun syksyllä sairastuin, mutta vaikka nyt voin ihan normaalisti, niin en vain ole saanut aikaiseksi aloittaa mitään sen kummempaa liikuntaa kuin 10-15 minuutin kävely töihin ja takaisin + satunnaiset pidemmät kävelylenkit perheen kanssa. Toki työpäivän aikanakin liikun usein aika paljon ja joskus kävelen kahdeksanteen kerrokseen monta kertaa päivässä. Parempi sekin kun ei mitään.

Poika on mitä mainioin vähän vajaa kaksivuotias. Tutin jätimme kokonaan pois muutama kuukausi sitten, ja sen jälkeen nukahtaminen oli aluksi hieman hankalaa, mutta tällä hetkellä taas vakiintunut aika ongelmattomaksi, vaihtelu kuitenkin on aika suurta. Pottailu sujuu myös vaihtelevasti, mutta ainakin poika on nyt alkanut ilmoittamaan hädästä juuri ennen kuin tekee jotain vaippaan, edistystä sekin :) Muuten olemme yrittäneet käyttää poikaa potalla aina ruokailujen jälkeen, ja sillä tavalla tulosta kyllä syntyy. Poika on aina tosi ylpeä, kun kakka tai pissa tulee pottaan, huudahtelee "vau!", "kato!" ym. Parhaiten pottailu sujuu näin lomaikaan, kun on aikaa olla järjestelmällinen.

Puhetta pojalla tulee aika kivasti, enimmillään viiden sanan lauseita, ja ainakin omasta mielestäni puhe on usein jo niin selkeää, että ulkopuolisetkin voivat sitä ymmärtää. Pojan kanssa voi jo aika paljon neuvotellakin asioista, esim. "ensin käydään potalla, sitten mennään ulos", tai että "vielä yksi mansikka, sitten ne ovat loppu". Keväällä pojalla oli voimakas uhmavaihe, eikä oikein mikään asia sujunut ilman itkua ja huutoa. Juuri nyt on meneillään tasaisempi vaihe, eivätkä minun tai miehen hermot ole aivan riekaleina ;)

Viime viikolla suutuin, kun miehen puhelin ei toiminut, ja poika totesi siihen että "jumalauta!". Minulta ei ole kyllä oppinut, vaan mieheltä sitten varmaan :D Hauskaa (tai huolestuttavaa) tässä oli se, että poika ei ainakaan kyseisenä päivänä ollut kuullut kirosanoja, vaan kaivoi tämän muististaan ihan spontaanisti, kun ajatteli sopivan asiayhteyteen. Hups.

Poika 1,5 vuotta

Ja aikaa vaan kuluu... Viime viikolla kävin pojan kanssa 1,5-vuotislääkärineuvolassa. Poika käyttäytyi oikein mallikkaasti, vaikka paikalla oli lääkärin ja terveydenhoitajan lisäksi vielä kaksi lääketieteen opiskelijaakin seuraamassa vastaanottoa. Antoi kuunnella keuhkot ja sydämen, painella vatsaa ym. Vain päänympäryksen mittaus ei ollut niin kivaa, eikä tietenkään vesirokkorokote. Poika rakenteli palikoista korkeita torneja ja puhui paljon, vaikka yleensä vieraiden seurassa vaaditaan yleensä ehkä vartti jään sulattelua. Poikaa kehuttiin kaikin puolin taitavaksi, ja se tuntui oikein kivalta.

Pituutta ja painoa oli tullut tasaisesti, eli poika on edelleen pienikokoinen, ja siitä lääkäri muisti oikein erikseen mainita. Se vähän ärsytti, että lapsen pituus on aina jotenkin niin iso asia. Eihän koskaan kommentoida, että niin, teidän lapsellahan on sitten siniset silmät. Tai lapsenne on tämän ikäiseksi vielä aika kalju. Nykyäänhän ei kyllä Suomessa juuri jäädä pienikokoisiksi sen takia, että ravintoa on liian vähän, vaan suurin osa saa kasvaa ihan sen pituisiksi, mitä geenit antavat myöten. 

Niin että miksi se sitten on niin tärkeää, kuinka pitkä lapsi on? Miksi pituuden pitäisi määritellä ihmistä niin paljon? Eihän se ole mikään saavutus, että joku lapsi kasvaa + 2-käyrällä, koska geenithän sen määräävät.

Epäilen vähän, että ihmisillä on edelleen taipumusta ajatella, että pienikokoiset lapset olisivat jotenkin sairaita, kuten ennen vanhaan, kun ylipäänsä oltiin pienikokoisempia, kun kasvuolosuhteet eivät aina olleet optimaaliset. Nykyisin kyllä sellainen lapsi, joka yhtäkkiä pomppaisi vaikka nollakäyrältä +2-käyrälle, on todennäköisemmin sairas, kuin sellainen, joka tasaisesti kasvaa -2-käyrällä. Ihmisten vaikuttaa vain ylipäätään olevan vaikea ymmärtää tätä.

Tulikin tämmöinen vuodatus. Pojan pituus vain on sellainen asia, joka itseäni kovasti mietityttää, koska itse olen aina ollut pienikokoinen, ja minua on aina luultu nuoremmaksi kuin oikeasti olen, varsinkin teini-iässä, ja myöhäinen murrosikä vain korosti asiaa entisestään. Jos minua nyt ei suoranaisesti ole siitä kiusattu, niin ainakin jouduin läpi teini-iän kuulemaan taivasteluita, että en ole yhtään ikäiseni näköinen ym. Se ei tehnyt kovin hyvää itsetunnolleni silloin, vaikka aikuisena olen ennemminkin kokenut, että lyhyys on osa minua, enkä voisi kuvitellakaan olevani pidempi. Toisin sanoen olen oikein tyytyväinen itseeni näin. Omat kokemukseni saavat minut silti toivomaan, että poika olisi hieman pidempi, koska en haluaisi hänelle samanlaisia kokemuksia kuin itselleni.

Poika on nykyisin aika haka nuppipalapelien teossa. Ihan ensimmäistä kertaa jotain palapeliä tehdessäkin saatta heti löytää paloille oikeat paikat. Kirjat ja autot ovat muut tärkeät asiat. Poika on aina ihan innoissaan, kun näkee mitä tahansa autoja. Sanavarastosta löytyvät ainakin "auto", "kekka" = rekka, "kakto" = traktori, "ambu" = ambulassi ja "buppi" = bussi. Kirjoja poika jaksaa kuunnella jo  hyvin, ja päivittäin poika tulee kirjan kanssa luokse ja haluaa syliin, ja sitten luetaan. Kun yksi kirja on loppu, niin poika usein hakee monta kertaa uuden kirjan ja kömpii takaisin syliin.

Nukkuminen sujuu nykyisin oikein hyvin, poika nukahtaa helposti (usein kyllä lauleskelee noin vartin itsekseen ensin) eikä juuri herää öisin. Tosin viikonloppuisinkin, vaikka nukkumaanmeno saatta hieman venähtää, niin poika harvemmin nukkuu yli kahdeksaan. Tyypillinen heräämisaika on puoli seitsemän... Syöminen on muutaman viikon ajan ollut aikamoista tappelua, mutta jos vain jaksamme olla sitkeitä ja olla antamatta "eipää" =leipää ja "pappia" = ksylitolipastillia, niin poika yleensä myöntyy syömään sitä mitä on tarjolla. Enimmäkseen poika syö itse, mutta joskus esim. väsyneenä tai oikein nälkäisenä saattaa antaa vielä syöttääkin.

On tosi ihanaa, kun pojan kanssa voi jo aika hyvin kommunikoida. Ero on ihan huikea, jos vertaa tilanteeseen puoli vuotta taaksepäin. Tuntuu, että kehityksessä on vuoden ja puolentoista vuoden välillä tapahtunut paljon suurempi loikka kuin puolen vuoden ja vuoden välissä. Eihän poika edes kävellyt vielä puoli vuotta sitten! Katselimme miehen kanssa jokin aika sitten videoita, joissa poika oli noin kymmenen kuukauden ikäinen. Kyllähän poika silloinkin oli oma itsensä, mutta miten paljon enemmän hän on nyt tavallaan "henkilö", jolla on oma persoonallisuus ym. Ovathan vauva ihania, mutta vanhemman lapsen kanssa yhdessäolo on kuitenkin ihan erilaista, monipuolisempaa ja tavallaan "palkitsevampaa". Jos ymmärrätte mitä tarkoitan.

Työt ja arki sujuvat kivasti, kevät tulee kovaa vauhtia ja se on ihanaa! Yritän olla stressaamatta turhista jutuista, koska stressin aiheita kyllä riittää... Kun yksi poistuu niin tulee kaksi uutta tilalle... Mutta yleisesti ottaen meillä menee oikein hyvin :)

Hyvää uutta vuotta!

Vietimme oikein mukavan perhejoulun, vaikka flunssassa olinkin. Muuten olen kyllä voinut erinomaisesti, eikä syksyisestä sairastumisesta muistuta kuin ihan lievät jäännösoireet. Ehkä nekin vielä häipyvät :) Lomaa meillä oli molemmilla miehen kanssa yli viikko, mutta olisihan ollut kiva jatkaa lomailua vielä vaikka viikko. Uusi vuosi on kuitenkin alkanut töiden osalta jo ihan mukavasti. Ei suuria käynnistymisvaikeuksia ;) Nyt sitten vain kevättä kohti. Tosi mukava ajatus, että valoisa aika jatkuvasti taas lisääntyy. Tällä hetkellä en valoa juuri näe muuten kuin viikonloppuisin, ellen sitten satu arkisin työskentelemään ikkunallisessa huoneessa, tai pääse lähtemään töistä poikkeuksellisen aikaisin.

Juuri joulun pyhien aikana poika alkoi yhtäkkiä puhua vaikka mitä, ei nyt sentään lauseita, mutta tuntuu, että sanoja tulee päivittäin lisää, ja poika yrittää matkia kaikkea, mitä sanomme (kohta saammekin olla tarkkana mitä oikein suusta päästämme). Kaksi kieltä kyllä vähän sekoittaa asioita, ja suurin osa sanoista on kyllä suomea ainakin toistaiseksi, mutta olemme miehen kanssa omien äidinkieltemme kanssa johdonmukaisia. Pojan suosikkikirja tällä hetkellä on minullekin lapsena luettu "Teemu on pieni" :) ja sitten sellainen luukkukirja, jossa on autoja, työkoneita, autoja, moottoripyöriä ja myös muutama auto... 

Autoista puheenollen, niin pojan selvä suosikkileikki on pikkuautojen kuljettaminen olohuoneen pöydällä. Välipäivinä saimme yhtenä aamuna syödä rauhassa aamupalaa, kun poika kuljetti yhtä ja samaa autoa pöytää ympäri ja ympäri ainakin 20 minuutin ajan. Sitten poika taisi katsella vähän jotain kirjaa, jonka jälkeen autoleikki taas jatkui :D Ihmettelen, miten yksivuotiaalla välillä voi olla noin paljon kärsivällisyyttä (tavallisestihan sitä ei ole juuri lainkaan).

Kolme ystävääni on tällä hetkellä raskaana viimeisellä kolmanneksella. Ihanaa, kun syntyy uusia vauvoja, mutta onneksi itselläni ei ole yhtään vauvakuumetta. Vaikka mistäs sen tietää sitten, kun pääsen tapaamaan uusia mini-ihmisiä. Mutta en siis todellakaan edes toivo mitään vauvakuumetta. Siinäpä vasta salakavala tauti.

Tänään tapasin töissä erään ihmisen, ja huomasin vasta ehkä kymmenen minuutin jälkeen, että tämä henkilö on raskaana. Se tuntui ihmeelliseltä, koska ennen kuin itse tulin raskaaksi, tai kun olin raskaana, huomasin aina heti, jos joku muu oli raskaana (niin pitkällä siis että se ulospäin näkyi). Kuin kaikki hedelmällisessä iässä olevat naiset olisivat olleet potentiaalisia mielensäpahoittamisen aiheita, eikä kanssakäymistä voinut aloittaa, ennen kuin olin tarkistanut, millä tavalla minun pitäisi heihin mielessäni suhtautua. Ihan kamalaa, eikö totta. On upeaa elää ilman sitä katkeruutta, mikä lapsettomuuteen liittyi.