Eilen töissä uskoin jo melkein, että olin päässyt eroon katkerista ajatuksistani liittyen siskoni raskauteen. Olin muutamana edeltävänä päivänä jopa hieman odottanutkin tädiksi tuloa. Sitten tulin kotiin ja erehdyin ajattelemaan jotain ikävää, ja siellä ne taas olivat päässäni, ne katkerat ajatukset. Miksi siskoni on raskaana mutta minä sain keskenmenon?
Nykyisin pystyn elämään aika hyvin suruni kanssa, ja se esiintyy arjessani ensimmäkseen pelkkänä taustakohinana. Olen kuitenkin huomannut, että tietyt asia tuovat menetykseen liittyvät tunteet uudelleen pintaan. Varsinkin, jos yhteiset ystävämme ovat siskoni raskaudesta innoissaan, tulen surulliseksi tietysti siksi, että en itse ole raskaana, mutta myös koska minua harmittaa, etten itse pysty iloitsemaan samalla tavalla. Tunnen vain itseni ihan hirveäksi ihmiseksi, kun en pysty olemaan onnellinen siskoni puolesta.
Vaikka siskoni jaksaa hokea, että ymmärtää tunteeni ja että minun ei tarvitse teeskennellä että olen tulevasta vauvasta innoissani, jos minusta ei siltä tunnu, niin varmasti häntäkin ajoittain ärsyttää käytökseni. Olen kuin hemmoteltu kakara, joka kiukuttelee, kun ei heti saanut haluamaansa. Antaisin melkein mitä vain, jotta pääsisin näistä tunteista eroon. Onko kenelläkään vastaavanlaisia kokemuksia?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti