Toimiva kroppa ja toimivat testit

Vielä yksi kierto aikaa varmistella ovulaatiotestien toimivuutta, mutta tämä kierto ainakin meni nappiin: sekä kroppani että testit (kaikki kolme erimerkkistä!) toimivat! Myös halvat tikkutestit! Mutta ei niihin silti oikein ole luottamista, kun viime kierrossa eivät näyttäneet mitään... Muut käyttämäni testit ovat siis Apteekin puikkotesti ja sitten Clearblue digital.

Huomasin muuten, että nämä Clearbluen digitestit ovatkin joitain superedistyksellisiä, koska ne näyttävät joko tyhjää ympyrää (= ei hedelmällinen), vilkkuvaa hymynaamaa (= korkea hedelmällisyys) tai ei-vilkkuvaa hymynaamaa (= maksimaalinen hedelmällisyys). Kävin apteekissa muissa asioissa, ja olisin ostanut varastoon lisää hymynaamatestejä, mutta eihän siellä ollut kuin sellaisia, joissa näkyy vain joko tyhjä ympyrä tai vilkkumaton hymynaama! Kuka nyt ei haluaisi maksaa turhasta! Tuntui, että on pakko saada niitä vielä parempia. Ei siinä oikeastaan ole mitään järkeä, koska en ole vielä kummassakaan testikierrossa nähnyt yhtäkään vilkkuvaa naamaa, vaan tyhjä ympyrä on aina heti muuttunut vilkkumattonaksi hymynaamaksi... Olisi jotenkin älyttömän tyydyttävää saada nähdä se vilkkuvakin hymynaama joskus...!

No mutta, joka tapauksessa alkaa tuntua siltä, että siirto luomukiertoon voisikin olla oikein hyvä ajatus. Jotenkin se lääkkeiden kanssa pelaaminen ei yhtään innosta, kun on tarjolla paljon helpompi vaihtoehto.

Välillä mieleen tulee että oho, parhaassa tapauksessa saatan olla raskaana jo tänä kesänä! Harvemmin olen kuitenkaan viime aikoina ehtinyt tai jaksanut sen enempää haaveilla (toisin kuin vielä syksyllä, jolloin itkeskelin harva se päivä siksi, että vain toivoin vauvaa niin kovasti). Tässä kevään aikana vauva-ajatukset ovat valitettavasti olleet pitkälti käytännön asioiden pohdintaa. Uudessa päivätyössäni riittää haasteita ihan eri tavalla kuin syksyllä, sitten vielä päivystykset päälle. Illat kuluvat ruokakaupassa, ruoanlaitossa, kotitöissä ja pojan kanssa touhutessa. Lisäksi kaikki arjen hoidettavat asiat, neuvolat ja koiran rokotukset ja auton katsastukset yms jutut.

Pitäisi sitten vielä ehtiä harrastamaankin jotain (= minä harrastan lähinnä lukemista kaikissa muodoissa ja mies toljottaa ruutujaan, kun arki-iltaisin saadaan korkeintaan pari tuntia omaa aikaa, viikonloppuisin taas saatetaan yhtäkkiä huomata, että poika on ollut nukkumassa jo niin kauan, että kohta se taas herää...!!!). Niin että tähän soppaan sitten vielä vauva lisäksi. Hyvin usein huomaan pohtivani, että yhden lapsen kanssa on kyllä tosi helppoa, enimmäkseen. Mutta toivon silti kovasti lisää lapsia. En ymmärrä, miten joku EI haluaisi lisää sellaisia lapsia kuin tämä meidän poika, kun se on niin ihana ;) <3

Enemmän tai vähemmän luotettavia ovulaatuotestejä

Olin eilen gynekologian polilla käymässä, ja keskustelin gynen kanssa jatkosuunnitelmista. Alkionsiirto yritetään tehdä vielä kesäkuussa ennen TAYS:in lapsettomuuspolin kesäsulkua. Aikataulujen on osuttava aika hyvin kohdilleen, koska siirtoajankohta olisi todennäköisesti juuri kuun puolivälin jälkeen, ja sitten siinä on juhannuskin ylimääräisenä haasteena.

Olisin itse vähän toivonut siirtoa lääkkeelliseen kiertoon, mutta ensisijaisesti tähtäämme kuitenkin luomukiertoon. Onhan se tietty paljon helpompaa, ja lääkkeellisessä kierrossa pitäisi pistää Klexaneakin.

Ovulaatio vain vähän huolettaa. Viime kuussa en halvoilla tikkutesteillä nähnyt mitään ovulaatioon viittaavaakaan, mutta luomukiertoon siirrettäessä ovulaatiosta pitäisi olla tosi varma. Vasemmalla oli eilen sellainen yli 20 millinen johtofollikkeli, joka ei kuitenkaan ollut vielä puhjennut, vaikka olikin jo kp 15. Keskiviikkona halpa testi näytti sellaista melkein-positiivista, mutta eilen aamulla taas ei mitään. Gyne suositteli kokeilemaan eri testejä ja jatkamaan vielä testaamista tässä kierrossa,, jotta löytyisi joku luotettava. No, ostin apteekista melkein kuudellakympillä kymmenen kappaleen paketin Clearbluen digitestejä (uusi tuttavuus) ja vielä seitsemän kappaleen paketin apteekkarin testejä.

Eilen illalla tein kohtuullisen pituisen pidätysajan jälkeen ensimmäiset Clearbluen ja apteekkarin testit. Clearblue näytti heikkoa hedelmällisyyttä eikä apteekkarin testikään ollut plussaa lähelläkään. Tänä aamuna kylpyhuone muistutti jotain laboratoriota uusine ja vanhoine testeineen ja pissapurkkeineen. Tein kaikki kolme eri testiä samaan aikaan. Halpa testi (rfsu) oli selkeästi negatiivinen, apteekkarin ehkä melkein plussaksi tulkittava, mutta Clearblue näyttikin huippuhedelmällisyyttä!

Nyt illalla apteekkarin testi näytti plussaa ja halpa testi negaa. Olisin halunnut tehdä myös Clearbluen, mutta sehän ei onnistunut, koska huippuhedelmällisyydestä kertova hymynaama möllöttää testilaitteessa edelleen, ja itse asiassa se häviää siitä vasta noin puolentoista vuorokauden kuluttua! Eikä testaamista voi jatkaa ennen sitä. Aika harva varmaan haluaisikaan jatkaa testaamista tämän jälkeen, koska nythän on tarkoitus vain heiluttaa peittoja oikein olan takaa...

Minä taas vain olisin halunnut varmistaa, että onko laite luotettava vai ei. No, itse asiassa tässä kirjoittaessa onkin alkanut tuntumaan nipistelyä vasemmassa munasarjassa, joten ehkä se hymynaama oli oikeassa. Ja apteekkarin testit samoin. Eli nyt on vielä kaksi kiertoa aikaa kokeilla testien luotettavuutta. Onneksi en tuhlannut koko Clearblue-pakettia tähän kiertoon. Mutta nuo rfsu:n testit eivät siis oikein toimi. Hassua, koska muistaakseni olen aikaisemmin käyttänyt juuri näitä testejä ihan hyvällä menestyksellä...

Väliaikatietoja

Viime kierrossa haaskasin 14 ovulaatiotestin paketillisen, eikä missään vaiheessa ollut mitään viitettä ovulaatiosta. Ei kyllä oireidenkaan perusteella. Kuukautiset tulivat suurinpiirtein ajallaan, mutta vaihtelu on ollut aika suurta viime kuukausina (kierron pituus 26-30). Nyt viimeisimmät kuukautiset ovat loppuneet, ja kylpyhuoneen laatikossa odottaa uudet 14 testiä. Olen vanhasta tottumuksesta testannut sekä aamulla että illalla, koska ainakin kerran olisi ovulaatioplussa mennyt ohitse, jollen olisi testannut kahta kertaa päivässä. Katsotaan nyt, mitä tässä kierrossa tapahtuu, mutta ehkä se lääkkeelliseen kiertoon siirtäminen ei olisi ihan huono idea. 

TSH:n kävin ostattamassa, ja se oli hyvällä tasolla. Omalääkärilläni kävin tänään, ja kaikki kokeet olivat kunnossa. Olen muutenkin ollut ihan oireeton pitkään, joten raskaus sopisi tähän väliin oikein hyvin :) Sovimme, että lopetan yhden pitkäaikaislääkkeistäni huhti-toukokuun vaihteessa. Tämä on nyt se sama lääkitys, joka lopetettiin jo kertaalleen 2013 ennen kuin raskautumisyritykset alkoivat. Lääkkeellä on kuuden viikon varoaika, joten olen sitten kesäkuun puolivälissä valmis pakastealkionsiirtoon. Tosi jännää!!! :)

Himpun verran lähempänä tositoimiin ryhtymistä!

Tapasin lapsettomuusgynemme sairaalan ruokalassa muutama viikko sitten, mutta en ihan heti kehdannut ruveta ahdistelemaan, että tiedäksä NYT me haluttais ehkä pian lisää lapsia...! Joten odottelin pari viikkoa, ja lähetin tällä viikolla meiliä, että miten nyt sitten toimitaan, kun alkaisi olla ajankohtaista miettiä sitä toista lasta.

Kun alkiot ovat siellä pakkasessa (onneksi!) odottamassa, niin meidän ei tarvitse mitenkään jonottaa, vaan siirto voidaan periaatteessa tehdä sitten, kun se meille sopii. Kysyin, että mitenkäs kesäkuu, ja se olisi kyllä ok, kunhan TAYS:in lapsettomuuspoli ei ole silloin kesälomalla. Yleensä kesäsulku on kuitenkin heinäkuussa, mutta tästä ei ollut tullut vielä varmistusta. Ennen tositoimiin ryhtymistä pitäisi vielä tarkistaa TSH, kun edellisestä kerrasta on jo aikaa. 

Gyne suositteli luomukiertoon siirtämistä, mutta mainitsin sitten siitä, että yksityispuolella ensimmäisen ICSI:n alkioista kaksi siirrettiin luomukierrossa, ja siirron ajoitus oli molemmilla kerroilla vaikeaa. Ovulaatio ei tapahtunut silloin, kuin sen olisi munarakkulan koon perusteella pitänyt tapahtua (jotenkin follikkelini vaan paisuvat ja paisuvat, eivätkä meinaa poksahtaa). 

Gynen mukaan voisin soittaa poliklinikalle ja varata ajan maalis-huhtikuulle, jotta voimme vielä keskustella tästä asiasta. Onhan luomukiertoon siirto paljon yksinkertaisempi juttu, kuin lääkkeellinen  kierto, mutta en oikein tykännyt siitä epävarmuudesta. Voisin kuulemma tehdä nyt vähän ovulaatiotestejä, ja raportoida havannoista sitten myöhemmin keväällä. Sopii minulle, koska rakastan kaikenlaista testaamista :) Ja nyt saan tehdä niitä ihan luvan kanssa! Kuukautiset ovat juuri meneillään, joten aloitan testaamisen heti tässä kierrossa, hahaa!

Alkiot tallessa!

Nukuin yön huonosti, kun minua pelotti kuulla alkioiden kohtalosta. Soitin lapsettomuuspolille heti kahdeksalta, ja sain takaisinsoittoajan vähän yli yhdeksäksi. Aiemmin varatun kampaaja-ajan vuoksi jouduin luovuttamaan puhelimeni miehelle, joka sitten sai hoitaa koko asian. 

Kun tulin kampaajalta kotiin, mies ilmoitti heti ovesta sisään astuessani, että alkiot ovat tallessa. Olin niin helpottunut! Hemmetin sopimuspaperi, joka antoi ymmärtää, ettei mitään kirjeitä lähetettäisi. Kuulemma meille olisi lähdössä postiin sellainen vielä ennen joulua. Olin siis muistanut ihan oikein, että kyllä jatkosäilytyksestä kysytään vielä erikseen. Toisaalta, ei huolemme ihan aiheeton ollut, koska muuton vuoksi postin kulussa olisi tietysti saattanut olla ongelmaa. Nyt ainakin tiedämme, että ellei kirjettä kuulu, niin kysymme asiasta uudelleen.

Näin jälkikäteen ajatellen, olisihan se nyt aika raakaa, että tällaiset asiat annettaisiin kokonaan lapsettomuushoitoihin tulevien omalle vastuulle. Ihmiset kun ovat ihmisiä, ja unohduksia sattuu. Mutta kun asia eilen äkillisesti tuli eteemme tuon aiemmin mainitun sopimuspaperin muodossa, niin hätäännyimme ihan hirveästi ja pelkäsimme heti pahinta. Tuollaisessa tilanteessa järjen ääni ei tapaa kuulua kaiken muun metelin yli.

Onkohan vauvaprojekti vol. 2 on nyt sitten tämän episodin myötä virallisesti käynnistetty ;)

Surullinen, vihainen, pettynyt ja mitä kaikkea muuta

Tänään päähäni pälkähti aivan yhtäkkiä, että nythän on jo joulukuu, mutta TAYS:ista ei ole kuulunut kirjettä alkioiden jatkopakastuksesta, vaikka aikaa on kulunut jo kolme vuotta. Minulle tuli heti hieman ikävä aavistus, ja riensin kaivamaan esiin niitä kaiken maailman lapsettomuushoitopapereita.

Rupesi kylmäämään, kun luin, minkälaisen paperin olimme allekirjoittaneet 15.11.2015. Meidän pitäisi olla yhteydessä hedelmöityshoitopolille 2 kk ennen kolmen vuoden määräaikaista alkioiden säilytysajan päättymistä (eli 15.11.2018), ja jos ei meistä kuulu mitään, niin alkiot hävitetään viimeistään, VIIMEISTÄÄN kuukausi kolmen vuoden säilytysajan päättymisen jälkeen, eli sehän olisi sitten 15.12.2018. Eli eilen.

Voiko tämä tämmöinen olla edes totta...?!? Että miten joku voi sössiä näin tärkeän asian näin totaalisesti...?!?

Harmittaa vietävästi. Olen äärettömän pettynyt itseeni. Hävettää. Hemmetin ääliö. Miten KUKAAN voi unohtaa näin tärkeän asian? En ilmeisesti ole edes lukenut kunnolla kaikkia niitä papereita, joita ennen hoitojen alkua allekirjoitimme. Mieskin luotti sokeasti minuun, kun sanoin, että saamme sitten kirjeen, kun kolme vuotta on kulumassa umpeen. Ihan höpöhöpöä. 

Tässä sitä sitten haaskataan terveydenhuollon resursseja. Hirvittävän noloa, että joudumme uuteen hoitoon siksi, että kaksi hyvää alkiota hävitettiin oman huolimattomuutemme takia. Ja mistäs sen tietää, ehkä miehellä ei ole enää siittiöitä, ehkä soluistamme ei saakaan enää hyviä alkioita, ehkä en tule enää raskaaksi, ehkä tulee keskenmenoja, ehkä emme saakaan enää lisää lapsia.

Niin, tältä se lapsettoman elämä sitten tuntuikin. Epävarmuutta, epäonnistumisia ja itsesyytöksiä.

Soitan tietysti poliklinikalle heti huomenna aamulla, mutta tuntuu hyvin epätodennäköiseltä, että ne olisivat edelleen jäljellä. Olen niin vihainen itselleni, että näin pääsi käymään. Mutta kun olen jo parin vuoden ajan jotenkin ajatellut, että TAYS:ista tulee ilmoitus sitten kun säilytysaika on päättymässä. Olin asiasta niin varma, etten ole tarkistanut papereitakaan. Ehkä se olikin niin, että Fertinovassa oli se käytäntö, että säilytyksen jatkamisesta kysytään erikseen, sitten kun kolme vuotta on kulunut, ja siksi olin siinä uskossa, että TAYS:issa on sama käytäntö. Ehkä jostakin syystä jotenkin pääsi pikkaisen unohtumaan kaikki tämmöiset asiat silloin hoitojen, raskauden alkamisen ja muiden pikkujuttujen pyörteessä. Ja muutenkin on vuosi pari mennyt pitkälti aivan muita asioita ajatellessa. 

En toki silloin kolme vuotta sitten edes ajatellut, että väli seuraavan lapsen yritykseen edes venähtäisi näin pitkäksi. Kolme vuotta tuntui silloin hirveän pitkältä ajalta. Nyt olemmekin yhtäkkiä tässä tilanteessa, että ne kaksi hyvää alkiota, joista olimme niin onnellisia, ovatkin todennäköisesti joutuneet roskiin. Surettaa. Hävettää. Harmittaa. Vituttaa. Johan minä sen jo kerroinkin.

Mutta oikeasti. Onko kenellekään muulle muka koskaan tapahtunut hoidoissa näin äärikamalaa mokaa??? Saa ilmoittautua.

Alustavia suunnitelmia ensi vuodelle

Ihan pian muutamme takaisin kotipaikkakunnalle, sopivasti jouluksi :) Ainoa asia, mikä minua tosissaan tässä muutossa surettaa, on se, että pojan päivähoitopaikkaa tulee kova ikävä. Poika viihtyy siellä niin hyvin, että vapaapäivinäkin kyselee, että koska pääsee päiväkotiin. Molemmat hoitajat ovat tosi ihania, ja varsinkin toiseen poika on tosi kiintynyt. Vielä emme tiedä, mihin hoitopaikkaan lapsi menee muuton jälkeen, mutta ihan näinä päivinä sekin pitäisi selvitä. 

Muuton ja joulun jälkeen odottaa uusvanha työ, kylläkin paljon suuremmalla vastuulla kuin ennen. Jännittää, mutta enimmäkseen positiivisella tavalla.

Siskon perheeseen syntyi ihana, pieni tyttö muutama viikko sitten. Meidän poika oli ihan yhtä pieni syntyessään, mutta silti en vain voi tajuta, että se on ollut noin pieni.

Vauvakuume oli tässä välissä taas hieman taka-alalla, kun oli kaikenlaista pienempää, mutta yhtäaikaista stressinaihetta. Nukuin myös muutaman viikon melkein jatkuvasti ihan liian vähän, eri syistä (joista tärkein taisi olla se, että iltaisin on vain välillä niin vaikea päästä ajoissa sänkyyn, kun oma aika tuntuu juuri silloin arvokkaammalta kuin kunnon yöunet, vaikka pitkän päälle yöunien nipistämisestä seuraa vain ongelmia), ja silloin olin välillä ihan että miten ihmeessä jaksaisin vielä hoitaa jotain vauvaa???

Juuri nyt on taas sellainen olo, että arki on hallinnassa. Silloin tuntuu myös, että miksikäs emme selviäisi arjesta myös kahden lapsen kanssa. Pelonsekaisin tuntein kyllä kuuntelen työpaikan kahvihuoneessa toisten vanhempien juttuja kammottavan kuuloisesta harrastusrumbasta. Onneksi meidän perheemme ei ole vielä siinä elämänvaiheessa :)

Aion puhua oman lääkärini kanssa lääkitykseni saattamisesta siihen kuntoon, että voisimme sitten loppukeväästä/alkukesästä (tai sitten alkusyksystä) ajatella hoitojen jatkamista. Ainakin viimeiset verikokeet olivat kunnossa, joten sen suhteen ei ole huolta. Olen myös tyypilliseen tapaani täysin oireeton. Joko olen kunnolla kipeä, tai sitten tuntuu kuin ei sairautta olisikaan (mikä on tietysti ihana asia).

Alkuvuodesta aion joka tapauksessa olla yhteydessä gynen polille käytännön asioista. Muistaakseni silloin joskus minulle kerrottiin, että voin vain soittaa ja ilmoittaa, että nyt haluaisimme jatkaa hoitoja, eikä tarvitsisi mitenkään erityisemmin edes jonottaa. Mutta pitää nyt tosiaan vielä varmistaa tuo, ettei sen takia tule turhia viivästyksiä. 

Onpas ihan vatsanpohjassa asti kihelmöivä ajatus, että ehkä voisin jo reilun puolen vuoden päästä olla taas raskaana! Niin, siis parhaassa tapauksessa tietenkin ;) En kuitenkaan jaksa ruveta kehittelemään mitään katastrofiajatuksia tulevaisuudesta. Yritän ajatella, että olemme nyt vain astumassa uudelle tielle ja uuteen elämänvaiheeseen, ja aika näyttää mitä sitten tapahtuu. Vielä ei tietysti ole hajuakaan  miten pitkä matka on edessä, mutta minulla on  hyvin toiveikas olo, että sen päässä odottaa uusi pieni ihminen. Jännittäviä aikoja on joka tapauksessa edessä!

Vauvakuume ja pohdintoja tulevaisuudesta

Näin sitten pääsi käymään, että minullekin tuli taas vauvakuume. Pitkään ajattelin, että hei, ihan hyvinhän tämä menee, kun katselin vauvoja sillä lailla, että onneksi meillä ei ole tuollaista kotona (vielä).

Mutta. Sitten naapuriin syntyi vauva. Sen jälkeen ei tapahtunut heti mitään radikaalia, mutta jonkin ajan kuluttua hyvälle ystävälleni syntyi vauva. Siskoni tuli myös raskaaksi, vatsa alkoi kasvaa ja äskettäin sain hypistellä uusimman äitiyspakkauksen (runsasta) sisältöä. Sitten olimme taas naapurien kanssa enemmän tekemisissä, ja ai että kun vauvat ovatkin ihania! Monena iltana olen juuttunut puhelimeni ääreen, ja selannut läpi kaikki omat raskausajan kuvani ja pojan vauvakuvat. Varsinkin ne, joissa poika on TOOOSI pieni.

Poika täytti vajaa kuukausi sitten kaksi vuotta. Työkuvioni ensi vuodesta eteenpäin selvisivät toivotulla tavalla, ja pian pääsemme vihdoinkin muuttamaan taas kotipaikkakunnalle. Tuntuu, että nyt alkaisi olla hyvä aika alkaa yrittämään toista lasta. Ensin kuitenkin pitäisi saada purettua pois yksi lääkkeistäni, sen jälkeen odotella muutama viikko, ja SITTEN... Tavallaan melkein sama tilanne, kuin silloin kun pojan yritys alkoi reilu viisi vuotta sitten. Paitsi että vuoden takainen paha sairastuminen kyllä muuttaa asioita hieman, ja tietysti se, että meillä jo on yksi ihana lapsi. Lääkityksen lopetus pelottaa, koska mitä jos sitten tapahtuu jotain? Onko itsekästä haluta toinen lapsi, jos siitä seuraakin kurjuutta koko perheelle?

Mitäs sitten, jos hoidot eivät seuraavalla kerralla onnistukaan? Yritän uskotella itselleni, että elämä jatkuu, vaikkemme saisikaan lisää lapsia. Tai tietysti se jatkuu, mutta hieman mietteliäs olen sen suhteen, että kuinka suuri suru se minulle (ja miehelle) sitten on, jos ei lapsia tulekaan lisää. Että jos olisi vain parempi olla yrittämättä, ja olla nykyiseen tilanteeseen tyytyväinen. Jos siis vaihtoehtona on se, että hoitojen uudelleen aloituksen myötä kaikki toiveet nousevat kattoon, ja niistä luopuminen olisi sitten tosi vaikeaa.

En vain oikein ole sellainen ihminen, joka jättäisi leikin kesken, jos ajattelen, että kiviä on vielä kääntämättä. Jos haluaa jotain, niin sitten on vain lähdettävä määrätietoisesti sitä kohti. Olen kyllä mielestäni ollut monessa suhteessa todella onnekas, ja elämä on usein mennyt juuri kuten olen toivonut, olkoon se sitten ollut kovan työn tai vain hyvän tuurin ansiota. Olen tottunut siihen, että yrittäminen ja kärsivällisyys palkitaan. Peloista huolimatta en vain voi olla uskomatta, ettei tässäkin asiassa kävisi lopulta hyvin.

Kesäterveisiä laiskalta bloggaajalta

En voi ymmärtää, että blogitaukoni on venynyt näin pitkäksi...! Missään vaiheessa en ole vakavissani pohtinut bloggamisen lopettamista kokonaan, mutta kun mitään tänne sopivaa kirjoitettavaa ei vain ole ollut. Tai no, varmaan olisi, mutta ei ole huvittanut/ollut aikaa. Ei, kyllä aikaa olisi ollut, mutta en ole vain viitsinyt.

Odottelen edelleen, että pääsisin kirjoittamaan tänne hoitojen uudelleen aloittamisesta, mutta niiden aika ei ole vielä. Tässä välissä tapahtuu vielä kaikenlaista muuta. Muutamme takaisin kotipaikkakunnalle, käyn erikoislääkäritentissä, poika täyttää kaksi vuotta, aloitan uusvanhassa työpaikassa vuodenvaihteen jälkeen. Kesä kuluu 1-2 viikon lomapätkien ja työviikkojen vuorotellessa. Juuri nyt meillä on ensimmäinen lomaviikko meneillään.

Kevät on kulunut päivätöissä, ja päivystäessä, koulutuksissa ja normaalin pikkulapsiarjen parissa, ts. illat menevät lähinnä kotitöitä tehdessä, ruokaa laittaessa ja pojan kanssa puuhaillessa, ja esim. suunnitelmallinen liikunta on meillä tällä hetkellä tuntematon käsite. Kuntoilu jäi kuvioista pois, kun syksyllä sairastuin, mutta vaikka nyt voin ihan normaalisti, niin en vain ole saanut aikaiseksi aloittaa mitään sen kummempaa liikuntaa kuin 10-15 minuutin kävely töihin ja takaisin + satunnaiset pidemmät kävelylenkit perheen kanssa. Toki työpäivän aikanakin liikun usein aika paljon ja joskus kävelen kahdeksanteen kerrokseen monta kertaa päivässä. Parempi sekin kun ei mitään.

Poika on mitä mainioin vähän vajaa kaksivuotias. Tutin jätimme kokonaan pois muutama kuukausi sitten, ja sen jälkeen nukahtaminen oli aluksi hieman hankalaa, mutta tällä hetkellä taas vakiintunut aika ongelmattomaksi, vaihtelu kuitenkin on aika suurta. Pottailu sujuu myös vaihtelevasti, mutta ainakin poika on nyt alkanut ilmoittamaan hädästä juuri ennen kuin tekee jotain vaippaan, edistystä sekin :) Muuten olemme yrittäneet käyttää poikaa potalla aina ruokailujen jälkeen, ja sillä tavalla tulosta kyllä syntyy. Poika on aina tosi ylpeä, kun kakka tai pissa tulee pottaan, huudahtelee "vau!", "kato!" ym. Parhaiten pottailu sujuu näin lomaikaan, kun on aikaa olla järjestelmällinen.

Puhetta pojalla tulee aika kivasti, enimmillään viiden sanan lauseita, ja ainakin omasta mielestäni puhe on usein jo niin selkeää, että ulkopuolisetkin voivat sitä ymmärtää. Pojan kanssa voi jo aika paljon neuvotellakin asioista, esim. "ensin käydään potalla, sitten mennään ulos", tai että "vielä yksi mansikka, sitten ne ovat loppu". Keväällä pojalla oli voimakas uhmavaihe, eikä oikein mikään asia sujunut ilman itkua ja huutoa. Juuri nyt on meneillään tasaisempi vaihe, eivätkä minun tai miehen hermot ole aivan riekaleina ;)

Viime viikolla suutuin, kun miehen puhelin ei toiminut, ja poika totesi siihen että "jumalauta!". Minulta ei ole kyllä oppinut, vaan mieheltä sitten varmaan :D Hauskaa (tai huolestuttavaa) tässä oli se, että poika ei ainakaan kyseisenä päivänä ollut kuullut kirosanoja, vaan kaivoi tämän muististaan ihan spontaanisti, kun ajatteli sopivan asiayhteyteen. Hups.

Poika 1,5 vuotta

Ja aikaa vaan kuluu... Viime viikolla kävin pojan kanssa 1,5-vuotislääkärineuvolassa. Poika käyttäytyi oikein mallikkaasti, vaikka paikalla oli lääkärin ja terveydenhoitajan lisäksi vielä kaksi lääketieteen opiskelijaakin seuraamassa vastaanottoa. Antoi kuunnella keuhkot ja sydämen, painella vatsaa ym. Vain päänympäryksen mittaus ei ollut niin kivaa, eikä tietenkään vesirokkorokote. Poika rakenteli palikoista korkeita torneja ja puhui paljon, vaikka yleensä vieraiden seurassa vaaditaan yleensä ehkä vartti jään sulattelua. Poikaa kehuttiin kaikin puolin taitavaksi, ja se tuntui oikein kivalta.

Pituutta ja painoa oli tullut tasaisesti, eli poika on edelleen pienikokoinen, ja siitä lääkäri muisti oikein erikseen mainita. Se vähän ärsytti, että lapsen pituus on aina jotenkin niin iso asia. Eihän koskaan kommentoida, että niin, teidän lapsellahan on sitten siniset silmät. Tai lapsenne on tämän ikäiseksi vielä aika kalju. Nykyäänhän ei kyllä Suomessa juuri jäädä pienikokoisiksi sen takia, että ravintoa on liian vähän, vaan suurin osa saa kasvaa ihan sen pituisiksi, mitä geenit antavat myöten. 

Niin että miksi se sitten on niin tärkeää, kuinka pitkä lapsi on? Miksi pituuden pitäisi määritellä ihmistä niin paljon? Eihän se ole mikään saavutus, että joku lapsi kasvaa + 2-käyrällä, koska geenithän sen määräävät.

Epäilen vähän, että ihmisillä on edelleen taipumusta ajatella, että pienikokoiset lapset olisivat jotenkin sairaita, kuten ennen vanhaan, kun ylipäänsä oltiin pienikokoisempia, kun kasvuolosuhteet eivät aina olleet optimaaliset. Nykyisin kyllä sellainen lapsi, joka yhtäkkiä pomppaisi vaikka nollakäyrältä +2-käyrälle, on todennäköisemmin sairas, kuin sellainen, joka tasaisesti kasvaa -2-käyrällä. Ihmisten vaikuttaa vain ylipäätään olevan vaikea ymmärtää tätä.

Tulikin tämmöinen vuodatus. Pojan pituus vain on sellainen asia, joka itseäni kovasti mietityttää, koska itse olen aina ollut pienikokoinen, ja minua on aina luultu nuoremmaksi kuin oikeasti olen, varsinkin teini-iässä, ja myöhäinen murrosikä vain korosti asiaa entisestään. Jos minua nyt ei suoranaisesti ole siitä kiusattu, niin ainakin jouduin läpi teini-iän kuulemaan taivasteluita, että en ole yhtään ikäiseni näköinen ym. Se ei tehnyt kovin hyvää itsetunnolleni silloin, vaikka aikuisena olen ennemminkin kokenut, että lyhyys on osa minua, enkä voisi kuvitellakaan olevani pidempi. Toisin sanoen olen oikein tyytyväinen itseeni näin. Omat kokemukseni saavat minut silti toivomaan, että poika olisi hieman pidempi, koska en haluaisi hänelle samanlaisia kokemuksia kuin itselleni.

Poika on nykyisin aika haka nuppipalapelien teossa. Ihan ensimmäistä kertaa jotain palapeliä tehdessäkin saatta heti löytää paloille oikeat paikat. Kirjat ja autot ovat muut tärkeät asiat. Poika on aina ihan innoissaan, kun näkee mitä tahansa autoja. Sanavarastosta löytyvät ainakin "auto", "kekka" = rekka, "kakto" = traktori, "ambu" = ambulassi ja "buppi" = bussi. Kirjoja poika jaksaa kuunnella jo  hyvin, ja päivittäin poika tulee kirjan kanssa luokse ja haluaa syliin, ja sitten luetaan. Kun yksi kirja on loppu, niin poika usein hakee monta kertaa uuden kirjan ja kömpii takaisin syliin.

Nukkuminen sujuu nykyisin oikein hyvin, poika nukahtaa helposti (usein kyllä lauleskelee noin vartin itsekseen ensin) eikä juuri herää öisin. Tosin viikonloppuisinkin, vaikka nukkumaanmeno saatta hieman venähtää, niin poika harvemmin nukkuu yli kahdeksaan. Tyypillinen heräämisaika on puoli seitsemän... Syöminen on muutaman viikon ajan ollut aikamoista tappelua, mutta jos vain jaksamme olla sitkeitä ja olla antamatta "eipää" =leipää ja "pappia" = ksylitolipastillia, niin poika yleensä myöntyy syömään sitä mitä on tarjolla. Enimmäkseen poika syö itse, mutta joskus esim. väsyneenä tai oikein nälkäisenä saattaa antaa vielä syöttääkin.

On tosi ihanaa, kun pojan kanssa voi jo aika hyvin kommunikoida. Ero on ihan huikea, jos vertaa tilanteeseen puoli vuotta taaksepäin. Tuntuu, että kehityksessä on vuoden ja puolentoista vuoden välillä tapahtunut paljon suurempi loikka kuin puolen vuoden ja vuoden välissä. Eihän poika edes kävellyt vielä puoli vuotta sitten! Katselimme miehen kanssa jokin aika sitten videoita, joissa poika oli noin kymmenen kuukauden ikäinen. Kyllähän poika silloinkin oli oma itsensä, mutta miten paljon enemmän hän on nyt tavallaan "henkilö", jolla on oma persoonallisuus ym. Ovathan vauva ihania, mutta vanhemman lapsen kanssa yhdessäolo on kuitenkin ihan erilaista, monipuolisempaa ja tavallaan "palkitsevampaa". Jos ymmärrätte mitä tarkoitan.

Työt ja arki sujuvat kivasti, kevät tulee kovaa vauhtia ja se on ihanaa! Yritän olla stressaamatta turhista jutuista, koska stressin aiheita kyllä riittää... Kun yksi poistuu niin tulee kaksi uutta tilalle... Mutta yleisesti ottaen meillä menee oikein hyvin :)

Hyvää uutta vuotta!

Vietimme oikein mukavan perhejoulun, vaikka flunssassa olinkin. Muuten olen kyllä voinut erinomaisesti, eikä syksyisestä sairastumisesta muistuta kuin ihan lievät jäännösoireet. Ehkä nekin vielä häipyvät :) Lomaa meillä oli molemmilla miehen kanssa yli viikko, mutta olisihan ollut kiva jatkaa lomailua vielä vaikka viikko. Uusi vuosi on kuitenkin alkanut töiden osalta jo ihan mukavasti. Ei suuria käynnistymisvaikeuksia ;) Nyt sitten vain kevättä kohti. Tosi mukava ajatus, että valoisa aika jatkuvasti taas lisääntyy. Tällä hetkellä en valoa juuri näe muuten kuin viikonloppuisin, ellen sitten satu arkisin työskentelemään ikkunallisessa huoneessa, tai pääse lähtemään töistä poikkeuksellisen aikaisin.

Juuri joulun pyhien aikana poika alkoi yhtäkkiä puhua vaikka mitä, ei nyt sentään lauseita, mutta tuntuu, että sanoja tulee päivittäin lisää, ja poika yrittää matkia kaikkea, mitä sanomme (kohta saammekin olla tarkkana mitä oikein suusta päästämme). Kaksi kieltä kyllä vähän sekoittaa asioita, ja suurin osa sanoista on kyllä suomea ainakin toistaiseksi, mutta olemme miehen kanssa omien äidinkieltemme kanssa johdonmukaisia. Pojan suosikkikirja tällä hetkellä on minullekin lapsena luettu "Teemu on pieni" :) ja sitten sellainen luukkukirja, jossa on autoja, työkoneita, autoja, moottoripyöriä ja myös muutama auto... 

Autoista puheenollen, niin pojan selvä suosikkileikki on pikkuautojen kuljettaminen olohuoneen pöydällä. Välipäivinä saimme yhtenä aamuna syödä rauhassa aamupalaa, kun poika kuljetti yhtä ja samaa autoa pöytää ympäri ja ympäri ainakin 20 minuutin ajan. Sitten poika taisi katsella vähän jotain kirjaa, jonka jälkeen autoleikki taas jatkui :D Ihmettelen, miten yksivuotiaalla välillä voi olla noin paljon kärsivällisyyttä (tavallisestihan sitä ei ole juuri lainkaan).

Kolme ystävääni on tällä hetkellä raskaana viimeisellä kolmanneksella. Ihanaa, kun syntyy uusia vauvoja, mutta onneksi itselläni ei ole yhtään vauvakuumetta. Vaikka mistäs sen tietää sitten, kun pääsen tapaamaan uusia mini-ihmisiä. Mutta en siis todellakaan edes toivo mitään vauvakuumetta. Siinäpä vasta salakavala tauti.

Tänään tapasin töissä erään ihmisen, ja huomasin vasta ehkä kymmenen minuutin jälkeen, että tämä henkilö on raskaana. Se tuntui ihmeelliseltä, koska ennen kuin itse tulin raskaaksi, tai kun olin raskaana, huomasin aina heti, jos joku muu oli raskaana (niin pitkällä siis että se ulospäin näkyi). Kuin kaikki hedelmällisessä iässä olevat naiset olisivat olleet potentiaalisia mielensäpahoittamisen aiheita, eikä kanssakäymistä voinut aloittaa, ennen kuin olin tarkistanut, millä tavalla minun pitäisi heihin mielessäni suhtautua. Ihan kamalaa, eikö totta. On upeaa elää ilman sitä katkeruutta, mikä lapsettomuuteen liittyi.

Poika 1 v 3 kk

En voi uskoa, että jouluun on vain kuukausi aikaa. Jotenkin tämä syksy on sujahtanut ohi hurjaa vauhtia. Mutta meille kuuluu kyllä oikein hyvää. Itse voin entistä paremmin, töissä sujuu ihan hyvin ja niin pois päin. Vapaa-aikaa toivoisin tietysti että pojan vuoksi olisi hieman enemmän. Illat kuluvat nopeasti ruoanlaitossa ja muissa kotitöissä, mutta onneksi meitä sentään on kaksi vanhempaa iltaisin kotona (harvoja poikkeuksia lukuunottamatta), joten poikakin saa tarpeeksi huomiota osakseen.

Poika on entisetä enemmän isomman lapsen oloinen. Juokseminen ei vielä oikein onnistu, mutta poika ravaa ympäri asuntoa niin kovaa kuin pääsee, riemukkaasti nauraen ja ehkä jokin lelu toisessa kädessä, ja tasaisin väliajoin tulee hymyillen ja kädet levällään minun tai miehen syliin. Yksi suosikkileikki on piilosilla olo, joka käytännössä tarkoittaa sitä, että poika etsii vaikkapa verhon taakse piiloutuneen leikkikaverin, ja aina on yhtä hauskaa, kun piilo löytyy.

Muumi-nuppipalapeli (jossa on taustakuvat) on suosittu lelu, ja usein poika jo tietää, mihin mikäkin pala kuuluu ja välillä saa sen ihan itse paikoilleenkin. Toinen kiva juttu on Brion pellelelu, jossa rinkuloita pujotetaan tikkuun. Autot ovat edelleen suosikkeja myös, ja niillä poika saattaa leikkiä itsekseen vaikka kuinka pitkään. Ihmeesti pojalla näyttäisi olevan paljonkin kärsivällisyyttä esim. palapelien kokoamisessa. Tietysti väsyneenä tai nälkäisenä sitä ei sitten ole juuri lainkaan :)

Muutamia sanoja pojalla on, "mamma", "pu" = pupu, "oho" (jos jotain hauskaa tai yllättävää tapahtuu), "kakaa" = kukkuu. Koko ajan poika osoittelee kaikkea, ja haluaa tietää mikä asia on kyseessä. Ja tietysti kaikkea olisi kiva tutkia lähemmin, erityisesti puhelimia, tietokoneita ja muita teknisiä laitteita :) Mitään älylaitteita poika ei saa käyttää, ja telkkaria katsotaan vasta sitten, kun poika on mennyt nukkumaan.

Noin viikko sitten tajusin, että poikahan osaa jo juoda ihan tavallisesta mukista. Päivähoidossa ei kuulemma ole pitkään aikaan suostunut juomaan enää nokkamukista :) Kotona kyllä annamme maidon edelleen nokkamukista, mutta vettä tavallisesta mukista. Tänään aamulla poika söi melkein itse koko puuroannoksen, mitä nyt vähän kaavin hutiosumia ruokalapun kaukalosta tai pöydältä. Haarukkaa emme ole vielä ottaneet käyttöön, mutta sillä olisi kyllä lusikkaa helpompi poimia lautaselta esim. perunan- tai broilerinpaloja. 

Ruokahalu tuntuu olevan ihan valtava, ja päiväkodissa tädit ihmettelevät, miten pieneen poikaan mahtuu niin paljon ruokaa :) Tässä asiassa poika ei ole tullut äitiinsä ollenkaan. Itse olin lapsena aina tosi pieniruokainen ja ronkeli. Pizzassa sai olla vain pohja eikä mitään aineksia saanut sekoittaa keskenään jne. ;)

Pojan pituudesta ei ole hajuakaan, mutta paino on noin 10 kg kotivaa'an mukaan. Puolitoistavuotisneuvola olisi joskus helmikuussa, mutta emme ole vielä saaneet aikaiseksi varata aikaa. Vaatekoko pojalla on 74-80, eli pituus varmaan jotain tältä väliltä :) Vaippoina on edelleenkin Muumi baby neloskoon teippivaipat ja vitoskoon housuvaipat. Pottaan tule kakoista ehkä noin kolmasosa, hieman olosuhteista riippuen. Pissaa myös aika usein, mutta enimmät vaippaan. Vessahädästä poika ei oikein osaa vielä kertoa mitenkään, mutta ruoan jälkeen jos laittaa potalle, niin kyllä poika siinä usein istuu kiltisti, kunnes tulosta syntyy :)

Tuntuu, että poika on parissa kuukaudessa kehittynyt ihan valtavasti. Uusia taitoja tulee nopeasti, ja kommunikaatio on entistä mielekkäämpää, kun osapuolet ymmärtävät toisiaan paremmin ;) Kävelemään opittuaan poika ei enää automaattisesti joudu istumaan rattaissa ulkona tai kaupassa, mutta toki vaatii paljon ylimääräistä meiltä vanhemmilta, jos poika on "vapaalla jalalla". Kehoitukset ja kiellot kun vielä suurimmaksi osaksi menevät yhdestä korvasta sisään ja toisesta ulos. Poika ei myöskään hirveästi välitä kulkea käsi kädessä, vaan haluaa mennä vapaasti kun kerran pääsee rattaista pois.

Kiva jos jaksoitte lukea loppuun saakka. Tämänkin piti vain olla nopea päivitys, sillä aikaa kun mies ja poika ovat päiväunilla, mutta näillä jutuilla on taipumus päätyä romaaneiksi :) On oikein ihanaa, että edelleen jaksatte seurata blogiani, vaikkei tämä meno olekaan ollut kovin aktiivista viime aikoina... 

Kuten olen aiemminkin kertonut, haaveilen tulevaisuudesta, jossa tämä blogi muuttuu jälleen yritys- ja odotusblogiksi. Toisaalta, jos terveysjutut jotenkin tulevat esteeksi, niin uskon, että hyväksyisin myös sen että poika jäisi ainoaksi lapseksi. Näin en ajatellut vielä pari-kolme kuukautta sitten, mutta ihmeesti vaikeat asiat elämässä voivat muokata asioihin suhtautumista. Toivo kuitenkin elää vahvasti, että pääsemme toisen lapsen yritykseen jossakin vaiheessa. Nyt elämässä on kuitenkin tärkeintä juuri tämä hetki.

Hieman uudenlainen arki

Enpä todellakaan olisi kuukausi sitten uskonut, että olen kuukauden päästä taas töissä ja että kaikki on sujunut oikein hienosti! Nyt on menossa jo toinen työviikko, ja välillä jopa unohdan, että olen ollut tässä välissä hieman pidempään poissa. Tietystikään kahdeksanteen kerrokseen kapuaminen ei suju kuten se sujui ennen, mutta hyvää harjoitusta se kyllä on :) Ehkäpä lihaskunto pikkuhiljaa palaisi ainakin melkein ennalleen, ja jalat alkaisivat tuntua entistä enemmän omiltani.

Vajaa kolme viikkoa sitten, 7.10. klo 23.30 tapahtui ihan yhtäkkiä jotain upeaa. Istuin vessanpöntöllä  katetri jo käyttövalmiina kädessäni, kun pönttöön alkoi lorista pissaa ihan tavalliseen tapaan, ensimmäistä kertaa kuuteen viikkoon. Olin ensin ihan pöllämystynyt ja sitten innoissani. Jotenkin olin jo ehtinyt melkein luovuttaa sen suhteen, että rakon toiminta palaisi. Aluksi sain itse ulos vain pieniä määriä, mutta tällä hetkellä tuntuu, että saan rakon jo aika hyvin tyhjäksi. Tosin joskus toimituksen alkaminen on kyllä aika tiukassa. Välillä saatan turhautua ja vain kaivaa katetrin esiin :) Mutta muuten en ole katetreja enää juuri tarvinnut, mitä nyt ehkä pari kertaa päivässä vielä tyhjännyt jämät.

Ihotunto ei sitten kyllä ole oikein palautunut. Käytännössä koko kroppa hieman olkapäistä alaspäin on osittain puuduksissa, osittain vain vähän oudon tuntuinen, mutta koko alueelta tosi kylmänarka. Ilman pitkiä kalsareita on kurja olla ulkona tai edes sisällä, ja minulla on koko ajan tavallisten sukkien lisäksi myös villasukat jalassa. Silti tuntuu, että jalkateriä koko ajan palelisi, vaikka ne enimmäkseen ovat ihan lämpimät.

Kurjinta tässä tunto-ongelmassa on se, että kosketus ei enää oikein tunnu hyvältä :( Ja kyllä, alapäässä on ihan sama ongelma. Kun tämän tajusin, olin ensin ihan maassa muutaman päivän, ja sitten vihainen, kun menetin jotain näin tärkeää. Mutta ehkä ainakin osa näistä ongelmista vielä korjaantuu. Olemme miehen kanssa joutuneet opettelemaan hieman uudenlaisia läheisyyden muotoja, ja kyllä se näinkin sujuu.

Muissa asioissa arki on ihme kyllä palannut aika samanlaiseksi kuin se ennen sairastumistani oli. Tai siis no, onhan poika aloittanut päivähoidon, mutta se on sujunut niin hyvin, etten oikein huomannut surrakaan pojan laittamista hoitoon, kun edeltävästi tapahtui niin paljon muuta. Se on varmaan sitä suhteellisuudentajua, joka astui kehiin. Toki yhteistä aikaa on pojan kanssa on aiempaa paljon, paljon vähemmän, mutta tuntuu silti, että kaikki osapuolet ovat sopeutuneet tilanteeseen todella hyvin.

Pojassa on erityisesti parin viime kuukauden aikana alkanut ilmenemään (tutun oloista) vahvaa tempperamenttia. Herkästi heittäydytään lattialle teatraalisin elkein ja tavaroita paiskotaan, jos ei heti saa mitä haluaa ;) Toisaalta poika myös rauhoittuu nopeasti, kun huomaa ettei sitä tai tätä asiaa saakaan, ja hyvällä tuulella ollessaan on aivan ihana iloinen ja kujeileva lapsi. Sydän melkein pakahtuu rakkaudesta, kun näen pojan onnellisen hymyn, kun hän ylpeänä esittelee uusia taitojaan. Olenko todella tuon maailman parhaimman pienen ihmisen äiti?!?

Kävelemään poika lähti kunnolla vasta pari viikkoa sitten, eli reilun vuoden ja kahden kuukauden ikäisenä. Tavallaan kävelemiselle olisi ollut edellytyksiä jo pitkän aikaa, mutta poika tykkäsi kontata, kun siten pääsi paljon nopeammin perille :) Nyt konttaaminen on melkein kokonaan jäänyt pois. Suosikkiajanvietettä on autoilla (ja kaikella muullakin pyörällisellä tavaralla) leikkiminen, kirjojen katselu, sohvalla kiipeily ja tyynyjen seassa möyriminen.

Varsinkin nyt, kun elämä on alkanut palata raiteilleen, koko tapahtumaketju sairastumisesta töihin paluuseen tuntuu välillä aika epätodelliselta. Niin paljon on tapahtunut lyhyessä ajassa, että huomaan edelleen päivittäin käyväni mielessäni läpi kaikkea tapahtunutta uudestaan ja uudestaan, hieman näkökulmaa vaihdellen. Se on kaiketi osa sitä prosessia, millä tämäkin elämänvaihe ja siitä seuranneet muutokset liittyvät osaksi elämääni, ja perheeni elämää. Juuri nyt on sellainen olo, että kaikki on hyvin.

Kuukausi sitten elämä kääntyi päälaelleen

Kulunut kuukausi toi elämäämme paljon uutta ja odottamatonta. Kaksi viikkoa ehdin olla töissä, ja arki alkoi sujua. Miehen oli tarkoitus olla pojan kanssa rauhassa kotona vielä puolitoista kuukautta. 

Sitten kaikki muuttui ihan totaalisesti. Sairastuin aivokalvontulehdukseen, ja epäonnekseni sain lisäksi vielä  selkäytimen tulehduksen. Aiheuttajasta kenelläkään ei ole selvää käsitystä, mutta todennäköisesti syypää olisi reumatautini plus ehkä jokin virus. Muutamassa päivässä molemmat jalkani halvaantuivat osin, ihotunto heikkeni varpaista ylös rintojen tasolle eikä virtsarakon tai suolen tyhjentäminen enää onnistunut normaalisti. Tie vei parin viikon jälkeen omasta sairaalastani puolentoista viikon keikalle yliopistosairaalaan, ja sieltä mies haki kotiin muutama päivä sitten.

Liikkuminen sujuu ilman apuvälineitä ja on jo todella paljon parempaa kuin alkuvaiheessa. Jalat vain eivät tunnu yhtään omilta. Osa ihotunnosta on onneksi palautunut. Rakko ei tyhjene normaalisti edelleenkään, mutta toivoa vissiin vielä on, että toiminta palautuisi. Siihen saakka (tai loppuelämäni ajan) kertakatetroin itse kotona.

Poikaa en edelleenkään pysty itsenäisesti hoitamaan, koska kantaminen ja nostaminen ei vielä onnistu, mutta muuten tekemisiäni rajoittaa lähinnä väsymys. Poika oli tietysti aluksi kovasti hämmentynyt, kun minua ei juuri kotona näkynyt, imetys loppui samaan aikaan ja silloin kun poika ja mies vierailivat sairaalassa luonani, olin aluksi niin huonossa kunnossa, etten edes sylissä voinut pitää. Lasta oli kova ikävä, ja vietin pitkiä aikoja sairaalassa katsellen miehen lähettämiä videoita ja kuvia pojasta. 

Miehen ja pojan suhde on toki tänä aikana lähentynyt huimasti, jopa niin että mies jossakin vaiheessa oli selvästi se "ykkösvanhempi", joka minä olin tähän mennessä ollut. Tärkeintä on tietysti ollut, että lapsi on tuntenut olonsa turvalliseksi minun poissaolostani huolimatta. Nyt kun olen taas palannut kotiin, roolimme ovat aika lailla tasoittuneet, eikä poika mitenkään suosi meistä kumpaakaan.

Imetyksen siis jouduin lopettamaan ennen aikojaan alunperin lääkitysten vuoksi. Olen ehkä surrut sitä suhteettoman paljon, mutta siitä jäi vain jotenkin katkera olo. Että viimeinen imetys tapahtui sairaalan päivystyspoliklinikalla (silloin kyllä uskoin, että voisin muutaman päivän lääkityksen jälkeen vielä jatkaa, mutta tulikin hieman pidempi keikka). Toisaalta voi ajatella niinkin, että lopetus tuli ihan hyvään aikaan, ja sujui lopulta ainakin pojan kannalta suhteellisen kivuttomasti, tai siltä se ainakin vaikutti. Nukkuminen on edelleen parantunut sen jälkeen, kun imetys loppui kokonaan. Tätä nykyä poika nukkuu kokonaisia öitä omassa sängyssään ja myös nukahtaa ilman ongelmia. Eli jotain hyvääkin kaiken pahan keskellä.

Aluksi, kun oli vielä epäselvää että palautuuko liikkumiskykyni edes jotenkuten ennalleen, ykköshuolenaiheeni oli työyvyn lisäksi se, että miten jatkossa pystyn huolehtimaan pojasta. Aika pian tulivat myös ajatukset, että miten käy haaveidemme toisesta tai jopa kolmannesta lapsesta. Tällä hetkellä lapsihaaveiden esteenä on lähinnä uudelleen aloitettu lääkitys, sama joka lopetettiin neljä vuotta sitten, kun aloitimme yrittämään raskautumista. Siitä on sitten päästävä uudelleen eroon, ennen kuin lapsettomuushoidot voidaan aloittaa uudelleen. 

Mutta se on sitten sen ajan murhe. Juuri nyt viimeinen asia, jota kaipaisin, olisi raskaus tai vastasyntynyt vauva. Ajatukset ovat kuitenkin vahvasti tulevassa, töihinpaluussa ja muussa, vaikkei elämä ihan ennalleen ehkä palaakaan. Uskon ja toivon, että pääsen taas aloittamaan työt muutaman viikon kuluttua.

Ensin en ajatellut kirjoittaa tästä asiasta blogiin mitään, mutta sitten vain tuli sellainen tarve. Eihän tämä oikeastaan liity juuri mitenkään blogin alkuperäiseen aiheeseen, mutta kun minulla nyt on tällainen kanava olemassa, niin onhan kirjoittaminen hyvää terapiaa.

Rakkaus

Miten toista voi rakastaa niin paljon, ja silti tuntuu että rakkaus koko ajan lisääntyy? 

Elämäni hienoin hetki tähän mennessä oli se, kun poikamme syntyi tasan vuosi sitten. En ollut odottanutkaan, että heti tuntisin suurta rakkautta poikaa kohtaan. Enemminkin ihmetystä ja onnea, että tällainen pieni ihminen on meille annettu huolehdittavaksi. Mielestäni poika oli kaunein vauva ikinä ja olisin voinut tuijotella häntä loputtomiin. Mutta rakkaus on tullut vasta jälkikäteen ja vähitellen.

Vauvavuosi on muuttanut elämäämme aika paljon, mutta vaikka nyt olenkin äiti, en koe että olisin ihmisenä kuitenkaan muuttunut kovinkaan paljon. Se on ollut helpottavaa huomata. Olen edelleen minä, vaikka olen vanhempi. Samat asiat, joista pidin ennen äidiksi tuloa, ovat minulle edelleen tärkeitä. Ystäväni ovat pysyneet läheisinä, ja parisuhteen kestävyyttä en ole koskaan epäillytkään. Tulevaisuuden haaveisiini jo pitkään sisältynyt lapsia, joten tavoitteeni elämässä eivät ole muuttuneet.

Onko jokin vanhemmuuteen liittyvä asia sitten tullut yllätyksenä? Ehkä se, miten samaan aikaan tuntuu, että lapsi olisi ollut meillä aina, mutta silti vasta aika vähän aikaa. Miten luonnolliselta vanhemmat rooli minusta nopeasti tuntui. Miten vaikea on edelleenkin tajuta, että tuo ihana lapsi on meidän, puolet minusta ja puolet miehestäni. Miten paljon lasta voi rakastaa. Ja miten kauhealta menettämisen pelko tuntuu.

P.S. VIHDOINKIN meillä nukutaan hyvin! Olen NIIN tyytyväinen. Yöimetysten lopettamisen jälkeen poika on jatkuvasti nukkunut heräämättä noin 20-21 alkaen suunnilleen 8-9 tuntia omassa huoneessaan, jonka jälkeen melkein joka aamu vielä tunnin pari meidän välissämme. 

Ajatuksia vauvavuoden viimeisinä päivinä

Kesälomaa vielä reilu pari viikkoa jäljellä, sitten aloitan taas työt. Ihan kivalta se tuntuu, vaikka onhan loma aina loma. Alkusyksystä on tulossa vielä viikon loma, jolloin lähdemme ulkomaanreissulle, joten sekin helpottaa töihinpaluuta, kun tietää että kivoja juttuja odottaa ihan nurkan takana. Ja poika jää vielä isän kanssa kotiin, joten hoitokuvioitakaan ei tarvitse ihan heti töiden alettua miettiä. Odotamme jo kovasti tietoa tulevasta hoitopaikasta.

Puolentoista viikon päästä poika täyttää vuoden, ja vietämme synttäreitä pienimuotoisesti lähisuvun kanssa. Pojasta tulee siis kohta ihan virallisestikin taapero, eikä ole sitten enää vauva. Ei poika minusta kyllä ole vauvalta enää tuntunutkaan pitkään aikaan. 

Vauvavuodessa on ollut omat ihanat juttunsa, ja onhan vauva aina vauva, mutta kaikkea aikansa. Katselen vuoden aikana otettuja kuvia lähinnä ihmetyksen vallassa, että tuollainen supersöpö rääpäle meidän vauva joskus oli :) Ainakaan tällä hetkellä ei ole mitenkään haikea olo. Ehkä sisimmässäni minulla vain on kova luotto siihen, että me kyllä saamme vielä kokea vauvavuoden uudelleen. Juuri nyt olen vain hirveän innoissani siitä, että pojasta kasvaa koko ajan enemmän ja enemmän oma persoonansa.

Kunhan vain saan erikoistumiskuviot hoidettua alta pois, niin haaveissa olisi vielä ainakin yksi lapsi. Vauvavuosi ei ole jättänyt mitään syviä traumoja, mutta toki meilläkin on ollut omat haasteemme, mutta mielestäni ei mitään varsinaisia ongelmia. Valvominen on ehkä ollut se isoin juttu, ja varsinkin viime kuukausina olen usein hieman katkerana kuunnellut muiden vanhempien juttuja hyvin nukkuvista vauvoista.

Pojan ollessa ihan pieni, en oikeastaan juuri huomannut väsymystä, mutta vuoden kuluessa olen yhä enemmän alkanut huomata vaikutuksia liian vähäisestä nukkumisesta. Suunnitelma yhdestä aamuöisestä imetyksestä ei ole käytännössä oikein toiminut, koska pojan heräily on koko ajan vain aikaistunut, ja viime viikkoina meillä on useina öinä huudettu hysteerisesti noin kolmesta eteenpäin joskus parikin tuntia. Olemme ottaneet pojan loppuyöksi väliimme, mutta sekään ei aina ole rauhoittanut riittävästi, vaan tissiä pitäisi saada. Loman aikana olemme saaneet pidennettyä aamu-unia niin että minä olen imettänyt useita kertoja, mutta ei se ole kovin pitkään pitänyt poikaa tyytyväisenä, koska hänellä ilmiselvästi on nälkä ja puuroahan siinä tarvittaisiin. Poika kuitenkin ehti tottua siihen, että maitobaari on auki koko aamuön.

Noin viikko sitten kyllästyimme miehen kanssa totaalisesti pojan yöllisiin heräämisiin ja levottomiin aamuöihin toistuvine imetyksineen, joten toissayönä noin kello kolme päätin, että tähän saavat yöimetykset loppua. Tuona ensimmäisenä yönä nukuin ehkä kolme tuntia, mutta viime yönä poika nukahti yhdeksältä ja heräsi ensimmäisen kerran puoli kuusi, ja nukkui sitten vielä tunnin meidän välissämme ilman mitään huutoja. Jos vain malttaisimme itsekin mennä ajoissa nukkumaan, niin saisimme nukkua tosi hyvin, mutta kun oma aika on niin tärkeää, ettei malttaisi mennä sänkyyn ollenkaan... :)

Jo ennen päätöstä yöimetysten lopettamisesta olimme yrittäneet lisätä ruokamääriä päivän aikana, ja varsinkin iltapalalla (vaihdoimme peruskaurapuuron sellaiseen, jossa on maitoa ja vähän muutakin), jotta poika jaksaisi paremmin yön yli. Eihän tämän ikäisen tietenkään pitäisi tarvita enää mitään yöruokailuja! Jännä nähdä, miten tämä tuleva yö sujuu. Aika nopeasti luulisi lapsen ymmärtävän, ettei yöllä enää tarjoilla ruokaa. Tehdäkseni asian pojalle vieläkin selvemmäksi, olen nyt molempina aamuina imettänyt vasta sitten kun olemme jo nousseet ylös sängystä. 

Ainakin viime yön perusteella tämä meidän strategiamme näyttäisi toimivan. Eilinen päivä oli kyllä yön lailla rankka, kun poika roikkui minussa koko ajan, itkeskeli pienimmästäkin ja alituiseen oli repimässä minua paidasta ja taputtelemassa tissejä. Kävi kyllä pientä niin sääliksi :) Tänään poika onkin sitten ollut ihan hangon keksinä (ja päiväunia nukkui yhteensä viisi tuntia, kun toissayö jäi vähän lyhyeksi). Ette usko, kuinka useasti olen haaveillut imetyksen lopettamisesta ihan kokonaan. Kohtahan vuosi tulee täyteen, mutta vaikka kuinka kovasti haluaisinkin lopettaa, niin samalla en sitten kuitenkaan. Kunhan vain nukkuminen saataisiin jotenkuten kondikseen, niin jatkan kyllä mielelläni vielä päiväaikaisia imetyksiä. Mutta NYT nukkumaan :D

Poika 10 kuukautta

Kaksi ja puoli viikkoa sitten tiistaina poika täytti 10 kuukautta. Enää puolitoista kuukautta ja sitten vietetään jo yksivuotissynttäreitä! Ihan uskomatonta. Tähän nyt sitten se klisee, että kylläpä aika menee nopeasti. Mutta niinhän se vaan menee!

Viimeisimmässä neuvolassa meni kaikki hyvin. Meillä siis oli nyt vasta 10-kuukautisena se 8-kuukautis lääkärineuvola, kun sitä jouduttiin siirtämään monta kertaa lääkärin sairastumisen ym. vuoksi. Painoa oli tasan 8,5 kg ja samalla noin -5 %-käyrällä se oli kuin aikaisemminkin. Sen sijaan pituutta oli tullut suhteessa enemmän, melkein 5 cm 2,5 kk:n aikana (nyt 72,4 cm) ja SD-käyrällä se sijoittuikin paljon ylemmäs kuin ennen, eli -1.2-kohtaan. Ihmekös pojalle sopiikin yhtäkkiä jopa 80 senttiset vaatteet! Enimmäkseen kyllä käyttää 74 senttistä. Jotakin 68 senttisiä ikuisuusbodeja on vielä käytössä, samoin jopa 62 senttisiä housuja joissa on aukikäärittävät lahkeet, mutta housut ovatkin koko ajan olleet ainakin yhtä kokoa pienempiä kuin bodyt.

Pojalle annettiin nyt jo hieman etukäteen ensimmäinen MPR-rokote, koska lähdemme heinäkuussa reissuun keskieurooppaan, jossa monissa maissa tuhkarokkotartunnan vaara on ihan todellinen.

Noin viikko sitten (vihdoinkin!) huomasimme ensimmäisen hampaanalun alaleuassa, ja pari päivää sitten toisen. Samaan aikaan ensimmäisen hampaan puhkeamisen aikoihin ajoittui myös flunssa ja lisäksi MPR-rokotteesta oli viikko (jolloin kuulemma tyypillisimmin voi tulla kuumetta), joten en sitten tiedä, mistä pieni lämpöily loppujen lopuksi johtui. Poika on edelleenkin aika räkäinen. Itselläni on myöskin ollut flunssa, ja pari päivää oli kuumettakin.

Muutama viikko sitten laitoin pojan huvin vuoksi potalle istumaan, ja sattumalta sinne tulikin pissat. Tästä rohkaistuneena aloimme istuttamaan poikaa potalla aina ruokailujen jälkeen tai muuten vaipanvaihdon yhteydessä, koska poika siitä tykkää ja viihtyy pitkiäkin aikoja kun vaikka luetaan kirjaa tai muuta. Suurin osa kakoista tuleekin nyt pottaan, ja poikakin selvästi tykkää enemmän kakata pottaan kuin pusertaa tavaraa vaippaan. Meille vanhemmillekin kyllä kivempi, kun ei ole enää niin paljon liiskaantuineita kakkoja mitä pitää pestä pepusta ;) Pissat tulevat kyllä enimmäkseen vaippaan, pottaan lähinnä sattumalta. Enkä todellakaan vielä ajatellut kouluttaa poikaa kuivaksi, jos nyt oppisi ensin vaikka kävelemään ja sanomaan pissa ;)

Vaippoina meillä on Muumi baby koon 4 teippivaipat ja koon 5 housuvaipat. Teippivaippojen pukeminen on nykyisin tosi hankalaa, ellei poika sitten satu olemaan erityisen väsynyt ja malttaa olla hetken selällään. Teippivaippoja emme ole vielä oppineet pukemaan niin että poika seisoo, vaan teipit menevät aina ihan miten sattuu :) Housuvaipat ovat tässä suhteessa paljon helpompia.

Kuukauden pari poika on jutellut entistä enemmän kaikenlaista, mutta vielä ei ole selvästi sellaisia sanoja, jotka tarkoittavat tiettyä asiaa. Jokin aika sitten ihan kaikki oli "kakka", tällä hetkellä "tatata", "gagaga", dadada", välillä tulee "kukka", "mammamma", "pappa" ym.

Tällaista meillä tällä hetkellä. Nyt lähdetään juhannuksen viettoon! Hauskaa viikonloppua kaikille lukijoille!

Kotiäitinä taas!

Miten kotiin jääminen tuntuukaan niin tutulta. Olemme nyt taas kesäksi palaanneet varsinaiseen kotikaupunkiimme ennen hieman pidempää työjaksoa muualla, joten siinäkin mielessä kaikki on kovin tuttua. Hassua, että jokin niin äskettäin tapahtunut ajanjakso jo nyt tuntuu ihan nostalgiselta! Eivät ne perusjutut ole kovin paljon muuttuneet, paisti että viimeksi kun olin pojan kanssa kotona kahdestaan, niin olihan hän paljon enemmän vauva eikä konttailut innoissaan ympäri taloa :) Nyt vain yritän ottaa tästä toisesta kotiäitijaksosta kaiken irti. Eihän sitä koskaan tiedä, tuleeko seuraavaa kertaa ollenkaan.

Mutta nautin kyllä kovasti työssäkäymisestä. Ettei tarvinnut huolehtia työpäivän aikana kuin itsestään (ja potilaista tietysti). Ja mitä luksusta, kun ei tarvinnut kiirehtiä hiki hatussa päiväkotiin hakemaan lasta tiettyyn aikaan mennessä, vaan olen saanut tehdä omat hommani rauhassa loppuun. Onneksi tämä järjestely jatkuu vielä syksyllä parin kuukauden ajan. Noin kuukausi takaperin haimme pojalle syys-lokakuun vaihteesta alkaen hoitopaikkaa. Toivomme perhepäivähoitopaikkaa, ja  laitoimmekin sen ainoaksi vaihtoehdoiksi, koska palveluohjaaja näin suositteli. Ainakin kuulosti siltä, että perhepäivähoitopaikka pitäisi järjestyä.

Pojalle ja miehelle kehkeytyi kotona ollessa sellainen rutiini, että molemmat kävivät aika nopeasti aamupuuron jälkeen yhteisille päiväunille miedän sänkyymme, tai siis ainakin poika nukkui, ja mies usein surffaili tabletillaan. Aamupäivästä poika on hyvin saattanut nukkua kaksikin tuntia, ja sitten vielä iltapäivällä ehkä tunnin pari uudestaan (parhaassa tapauksessa). Jos joku näistä päiväunista on jäänyt väliin, niin poika on kiukkuinen ja iltaisin usein niin väsynyt, että iltapuuron syöminen ei meinaa onnistua.

Olen miettinyt, että onkohan tuo ensimmäinen päiväunijakso jonkinlainen yöunen jatke? Poika herää yleensä kuuden ja seitsemän välissä, ja haluaa melkein heti puuroa, vaikka aamuimetys onkin ihan kunnollinen. Poika kyllä nukkuu öisin yleensä kokonaisuudessaan noin 10-11 tuntia. Olisi ihan kätevää, jos poika nukkuisi päiväunet yhteen pötköön lounaan jälkeen esimerkiksi. Siinä ehtisi jo hoitaa kotityöt alta pois ja tehdä kaikkea muutakin ;)

Sukulaisvauvan herättämiä ajatuksia ja ajankohtaista arkielämästä

No joo, taas on aikaa hieman päässyt kulumaan :D Miten ennen olikaan aikaa kirjoittaa monta kertaa viikossa... Mihin kaikki vapaa-aika ennen poikaa edes kului? Mitä IHMETTÄ teimme silloin, kun koiraakaan ei vielä ollut?!?

Miehen siskolle ja puolisolle syntyi vajaa viikko sitten ensimmäinen lapsi. Kaikki puheet raskaudesta, synnytyksestä ja vauvasta saivat minut taas pohdiskelemaan ja muistelemaan minun ja mieheni pikkuisen karikkoista matkaa vanhemmiksi. Perille kuitenkin pääsimme, ja siitä olen niin kovin kiitollinen. 

Miten kauan onkaan siitä, kun malttamattomana odotin, että saisimme aloittaa raskautumisyritykset, silloin kun emme vielä tienneet mitään tulevista ongelmista. Miten surinkaan ensimmäistä kesken mennyttä raskautta. Miten ahdistavaa oli päivästä toiseen pelätä, ettei meistä tulisikaan koskaan vanhempia. Miten usein itkinkään aina vain uusia pettymyksiä. Miten IHMEELLISTÄ oli, kun sain kuulla olevani uudestaan raskaana. Miten pelottavaa raskaana oleminen välillä oli. Miten kamalaa ja ihanaa oli synnyttää. Miten samaan aikaan on sekä niin upeaa, kamalaa, palkitsevaa, pelottavaa, rasittavaa että hauskaa olla vanhempi.

Miten paljon tunteita, sekä iloa että surua, onkaan näihin muutamaan vuoteen mahtunut! (Ja miten IHANIA vastasyntyneet ovatkaan!) Vaikka uuden vauvan herättämät ajatukset ovatkin olleet enimmäkseen positiivisia, niin en aluksi voinut olla tuntematta pientä katkeruutta, koska kyseinen vauva saatiin alulle naurettavan helposti, ja tulevien vanhempien yksi suurimmista huolista tuntuu olleen se, että miten ihmeessä he sitten osaavat vaihtaa vauvalle vaipan (näin vähän kärjistetysti). Kaikkihan on tietysti suhteellista. Eivätkä ihmiset kai ole kovin hyviä ymmärtämään sellaisia asioita, joita eivät ole itse kokeneet.

Sitten vähän tästä meidän omasta, isosta pienestä vauvelista <3 Edellisen postauksen jälkeen on pojan kehityksessä tapahtunut aika paljon. Juuri ennen yhdeksäkuukautispäiväänsä poika rupesi konttaamaan (ei siis edeltävästi ryöminyt ollenkaan), pian myös nousi itse seisomaan tukea vasten, ja nyt jo aika hyvin kävelee kävelykärryn kanssa kun hänet sen eteen laitetaan, toki niin että joku on siinä ihan vieressä ottamassa vastaan, jos poika muksahtaa nurin :) Poika myös osaa taputtaa, vilkuttaa ja ravistaa päätään, kun näytetään mallia. Pinsettiotteessa on vielä vähän hiomista, eikä nokkamukikaan ole vielä oikein kiva juttu ;)

Kun aluksi motorinen kehitys oli aika paljon jäljessä, niin tuntuu hassulta, että yhtäkkiä poika osaakin jo kaikenlaista, ja konttailee hyvää vauhtia ympäri asuntoa etsimässä johtoja pureskeltavaksi, lehtiä silputtavaksi, verhoja revittäväksi ja koiran häntää vedettäväksi :) Kun aloitin töissä reilu puolitoista kuukautta sitten, poika viihtyi vielä aika paljon selällään, ei liikkunut mihinkään eikä noussut itse istumaan, ja kuukausi sitten vasta alkoi työntämään itseään vatsalla taaksepäin.

Nukkumisen suhteen on ollut sekä huonoja että hyviä jaksoja viime kirjoitukseni jälkeen. Useita peräkkäisiäkin öitä on mennyt hirmu hyvin, esim. kaksi yötä sitten ennätysyö malliin kahdeksan jälkeen nukkumaan, kertaalleen tutin laitto noin klo 23 ja herätys 6.30 jolloin sitten imetin :) Kun   miehen kanssa heräsimme, huolestuin ensin, että onko jotain sattunut, kun olemme saaneet nukkua näin hyvin, mutta melkein heti alkoikin poika äännellä omassa huoneessaan :) Viime yönä poika sitten taas huusikin tunnin pari. Hmm. Mutta suunta on kuitenkin selvästi parempaan päin, koska viimeisen parin viikon aikana suurin osa öistä on kuitenkin mennyt ilman pidempiä huutojaksoja,  ehkä vain muutama tutinlaitto ja sitten aamusta imetys.

Viikon päästä jään sitten taas kahdeksi ja puoleksi kuukaudeksi kotiin. Jännä nähdä, miltä tuntuu olla jälleen kotona, tällä kertaa hieman isomman lapsen kanssa. On ollut ihanaa olla töissä, tietäen miten hyvin mies ja poika ovat pärjänneet kahdestaan, mutta odotan myös tätä tulevaa hoitovapaata. On upeaa seurata oman lapsen kehittymistä, mutta kyllä arki lapsen kanssa kahdestaan kotona on pidemmän päälle vähän tylsää, ainakin minun mielestäni. Niinhän se on tietenkin hyvä pienelle lapselle, tylsää ja turvallista ja toistuvia rutiineja :)

Pisin blogitauko ikinä

Olen TODELLA monta kertaa jo miettinyt että pitäisi tulla tänne kertomaan kuulumisia, töiden aloittamisesta ja muusta, mutta (yllättäen) aika onkin iltaisin mennyt ihan muihin asioihin. Olen kyllä lukenut muiden blogeja noin kerran viikossa.

Meillä asustaa tätä nykyä aivan superihana hymypoika, ikää noin 8,5 kuukautta. Poika ei juurikaan vielä vierasta, ja hymyilee ihan kaikille vieraillekin :) Isän kanssa on kotona pärjätty mainiosti, mitä nyt välillä poika vähän itkee aamuisin kun lähden töihin. Poika juttelee jo kovasti kaikenlaista, ei toki mitään sellaista mitä me vanhemmat vielä ymmärtäisimme, mutta kuitenkin ;) Kirjoja olemme lukeneet pojalle ihan muutaman viikon ikäisestä saakka, mutta nyt tämän ikäisenä huomaa, että poika alkaa oikeasti nauttia kirjojen lukemisesta, kun jaksaa hyvin istua paikoillaan ja katsella kuvia. Kaikenlainen kutitus ja hassuttelu saa aikaan kovaa kikatusta :) Käsillä rummuttaminen on yksi suosikkiajanvietteistä. Leluja ravistellaan, mäiskitään, maistellaan ja tunnustellaan ym. Kaikenlainen paperi on tosi mielenkiintoista, ja sitä on kiva rapistella.

Kylpemisestä poika nauttii todella paljon. Aina kun kylpy loppuu, niin pääsee itku. Poika voisi istua ammeessa kuinka pitkään tahansa läiskyttämässä vettä ja tavoittelemassa kylpyleluja :) Kylvettäminen on nykyään meille vanhemmillekin paljon mukavampaa, kun poikaa ei tarvitse olla enää pitämässä kiinni, vaan istuu itse tosi tukevasti ja mekin voimme enemmän keskittyä pojan kanssa leikkimiseen.

Motorinen kehitys on kyllä edennyt, mutta edelleen poika on kyllä aika jäljessä keskimääräisestä. Ilman tukea on istunut jo pari kuukautta, mutta ei vielä itse pääse ylös istumaan, mutta istualta pääsee kyllä vatsalleen. Pari viikkoa sitten poika alkoi yks kaks työntää itseään taaksepäin lattialla, ensin vatsallaan ja nyt myös istuma-asennossa. Lisäksi on jo pitkän aikaa pyörinyt oman akselinsa ympäri. Muutama viikko on myös tehty konttausasentoharjoituksia ja poika myös "lankuttaa" niin että vain kädet ja jalkaterät ovat maassa :D Tätä nykyä poika jo välillä pääseekin konttausasentoon, enimmäkseen istuma-asennosta, ja silloin siinä hytkytään edestakaisin, kun vielä ei pääse eteen eikä taakse :)

Kahdeksankuukautisneuvolan lääkäriosuus siirtyi meillä vasta kesäkuulle, kun lääkäri oli ensin koulutuksessa ja sitten sairaana. Kävimme kuitenkin neuvolantätiä tapaamassa hieman etukäteen, kun poika oli noin 7,5 kk, muuten olisi pitänyt mennä uuteen neuvolaan uudella paikkakunnalla. Poika oli taas kasvanut omalla käyrällään tasaisesti. Tästäkin käynnistä minun oli tarkoitus tehdä oma postaus, mutta unohdin sen ihan kokonaan, kun oli muuttoa ja muuta mietittävää. Nyt en sitten ihan kaikkea enää edes muista, mutta neuvolakorttiin on kirjoitettu, että "motoriikka ikätasoista". Se taisi sitten lohjeta siitä, kun sanoin että poika kyllä pyörii lattialla ympäri, vaikkei vielä liikkunutkaan eteen- tai taaksepäin :)

Ruoka maistuu yleensä aika hyvin, varsinkin sileät soseet. Olemme yrittäneet pikkuhiljaa antaa vähän karkeampaakin ruokaa, mutta sille poika usein vähän nyrpistelee nenäänsä (ei sentään enää joka kerta yökkää, kun suuhun päätyy jotain riisinjyvä kokoista). Hampaita pojalla ei vielä ole. Ensin olin  tyytyväinen, kun hampaita ei kuulunut (eipähän pure tissejä eikä tarvitse harjata hampaita), mutta nyt olisi jo kiva että poika pääsisi pureskelemaan paremmin. 

Puuro on kestosuosikki, hedelmäsoseen kera tietysti :) Sormiruokana annamme mm. maissi- ja ruisnaksuja, riisikakkuja, banaania, avokadoa, omenaa ym. Nokkamukeja lähinnä pureskellaan, mutta hyvin imettämiseni ilmeisesti edelleen riittävät täyttämään nestetarpeen. Nykyisellään imetän kerran aamulla, sitten heti töistä tullessa ja illan aikana vaihtelevasti vielä kerran tai kaksi, ja yöllä kerran. 

Unikoulun vähäiset saavutukset valuivat aika lailla hukkaan, kun poika sai kuumeisen flunssan ensimmäisellä työviikollani. Heräilyjä tuli aiempaa enemmän, ja päädyimme miehen kanssa siihen, että kaikki nukkuvat paremmin jos imetän kerran joskus 00-02 välillä ja toisen kerran 04-05 aikaan. 

Viime viikolla päätin, että nyt kahdesta yösyömisestä on päästävä eroon. Perjantai-lauantai-yönä huutoa oli suunnilleen 1 tunti + 1 tunti, ja vähän itsekin itkeskelinkin, kun poika ei meinannut millään rauhoittua vaikka kannoimme ympäri asuntoa. Harmitti ja tuli huono omatunto, kun pojan huuto ärsytti niin kovasti. Aamulla poika oli taas mahdottoman hyvällä tuulella, ja omakin paha mieli oli tiessään. 

Seuraava yö olikin meidän paras yömme koskaan tähän mennessä: poika nukkumaan kymmeneltä (eli aika paljon myöhemmin kuin normaalisti) ja sai juuri ennen kunnon satsin maitoa, ja seuraavan kerran heräsi vasta viideltä! Meille siis jotain ihan ennenkuulumatonta ;) Taisi olla aika rankka se huutoyö. Viime yökin oli ihan ok, kahdeksalta nukkumaan ja neljältä tissiä, välissä muutama tutinlaitto jotka mies hoiti.

Tänään alkoi jo viides työviikkoni. Viihdyn töissä oikein hyvin, vaikka ensimmäinen päivä olikin aikamoinen järkytys. Olisi ollut helpompi palata vanhaan työpaikkaani äitiyslomalta, mutta nyt yhdistyivät sekä uusi työpaikka uudessa kaupungissa että vanhempainvapaalta töihin paluu. Kun tulin töistä kotiin ensimmäisen työpäivän jälkeen, oli henkisesti ihan raunio. En voinut ymmärtää, miten jaksan olla töissä ja sitten vielä äiti ja imettää ja tehdä jotain mukavaa vapaa-ajallakin ja mitä kaikkea. Onneksi työhön sopeutuminen sujui nopeammin kuin olin osannut kuvitella, eikä arki tunnu enää hallitsemattomalta kaaokselta :) Sen sijaan olen nauttinut kovasti työssäkäymisestä. Odotan silti myös kesän hoitovapaata ja lomaa kun olemme koko perhe yhdessä :)

Olen tosi iloinen siitä, että imetys edelleen jatkuu, eikä poika ainakaan vielä ole osoittanut mitään merkkejä siitä, että alkaisi hyljeksiä tisseja tms. Ensimmäisten työpäivien jälkeen tissit olivat aika pinkeät, mutta se meni tosi nopeasti ohi. Mitä nyt ensimmäisellä viikolla olin kerran iltakoulutuksessa eli käytännössä poissa kotoa yli 12 tuntia, ja silloin tuli kyllä toiseen rintaan tukos, joka onneksi aukesi heti ensimmäisellä imetyksellä. Pari viikkoa sitten olin ensimmäistä kertaa ön poissa, ja silloin säköpumppu oli kyllä ihan korvaamaton. En tiedä, miten olisin selvinnyt ilman, kun tuo käsin lypsämisen tekniikka ei oikein koskaan ole auennut :)

No niin, eiköhän tämä postaus ala olla tässä :) Ihanaa kevättä teille kaikille, yritän palailla kirjoittamaan seuraavan kerran hieman nopeammin kuin nyt!

Kuukautiset!

Olin vähän aavistellut, että alkavatkohan kuukautiset pian, kun parin viikon ajan valkovuoto oli aiempaan verrattuna poikkeavan runsasta ja ehkä viikon ajan imettäminen on sattunut, ensimmäistä kertaa moneen kuukauteen. Tässä parina päivänä olin huomaavinani, että valkovuoto oli hieman rusehtavaa, ja eilen kuukautiset sitten alkoivat. 

On ollut helppoa, kun ei ole tarvinnut huolehtia kuukautisista näin pitkään aikaan, mutta olin silti myös iloinen, kun ne alkoivat. Kuin todiste siitä, että kroppani edelleen toimii. En tosin tarvitse kuukautisia mihinkään tällä hetkellä, koska käytännön syistä seuraavan raskauden yritykset alkavat vasta aikaisintaan vuoden ja mahdollisesti vasta parin vuoden päästä. MUTTA haaveilen jo siitä, että tästä blogista tulee joskus taas yritys- ja ehkä myös odotusblogi vol. 2 :)

Onneksi pojassa on tällä hetkellä ihan riittämiin tekemistä. Mielelläni olisin suonut nämä kuukautiset jollekin enemmän tarvitsevalle. Ainakin yhdessä seuraamassani blogissa odotellaan jo malttamattomana kuukautisia alkavaksi.

Omalla kohdallani kuukautisten alkamiseen vaikutti varmaankin imetyksen vähentäminen. Laskin, että imetän tällä hetkellä 6-7 kertaa päivässä: aamulla, lounasaikaan, välipalan yhteydessä, päivällisaikaan ja iltapalalla sekä yöllä 1-2 kertaa. Yleensä ne ovat ihan "kunnon" imetyksiä, tosin välillä saa tehdä hieman hommia sen eteen, että poika malttaa syödä riittävän pitkään. 

Sitten kun aloitan työt, jää noista ainakin arkipäivisin automaattisesti pois lounas- ja välipalaimetys, jotka olemme miehen kanssa ajatelleet korvata ihan vain vedellä. Olettaisin, että poika sitten syö hieman enemmän jäljelle jääneillä imetyskerroilla. En todellakaan haluaisi vielä lopettaa imetystä kokonaan, ja toivon, että voisimme jatkaa vielä ainakin siihen saakka kun poika täyttää vuoden. Mutta mielenkiinnolla odotan, millaiseksi imetys muotoutuu kun olen päivät poissa kotoa.

Vähiin käy ennen kuin se loppuu...

...nimittäin äitiysloma. Enää kaksi ja puoli viikkoa, ja sitten minun pitäisi aloittaa työt, vieläpä uudessa työpaikassa ja ihan uudessa kaupungissakin. 

Olen pohtinut ja surrut ja tuntenut haikeutta ja innostusta ja iloa ja miettinyt miten huono äiti olen, kun en halua olla niin pitkään kotona lapseni kanssa. Kaikki itseni syyllistäminen on toki ihan turhaa, sen kyllä tiedän, koska jokainen vanhempi tekee omat ratkaisunsa. Meillä se ratkaisu on se, että lapsen isä jää kotiin pariksi kuukadeksi, sitten taas minä ja sitten vielä isä. Eikä asia todellakaan ole minulle helppo, että vain lähtisin riemusta kiljuen töihin. Jos tällä hetkellä saisin valita, ottaisin sekä työt että kotiäitiyden.

Vaikkei päivähoito ole ihan vielä meille ajankohtainen asia, täytyy kyllä myöntää, että pahoitin hieman mieleni näistä viimeaikaisista keskusteluista mediassa, jonka mukaan päiväkotiin lapsensa ennen kolmen vuoden ikää laittavat ovat huonoja vanhempia. Siksi päätinkin, etten enää lue mitään asiaan liittyviä juttuja. Ihan riittää jo sekin, että työkeikoilla joku on huudahtanut puolijärkyttyneenä minut nähdessään, että "Mitä sä täällä oikein teet, eikö sun pitäis olla KOTONA?!?"

Mielestäni tämä kotihoito vs. päivähoito-keskustelu on joka tapauksessa ihan typerä. Ihan kuin se olisi yhteiskuntamme pahin lapsiin liittyvä ongelma! Toki on mahtavaa, jos lapsi saa välittäviltä aikuisilta parasta mahdollista yksilöllistä huomioita, mutta minua ärsyttää, että ainut tavoittelemisen arvoinen asia on se, että lapsi saa täydellisen kasvatuksen (sisältäen luomuruoan, perhepedin ja piiiiiitkän imetyksen). Ihan kuin kukaan pystyisi jatkuvasti olemaan täydellinen vanhempi! 

Suurin osa vanhemmista on ihan riittävän hyviä omille lapsilleen, joten mielestäni on suhteetonta, että pyritään täydellisyyteen ja kaikesta muusta syyllisestään, kun sitten taas on niitä lapsia, joita OIKEASTI laiminlyödään. Se on OIKEA ongelma. Ei se, että Pikku-Kalle joskus jää viimeisenä päiväkotiin odottamaan kun äiti on vähän myöhässä, tai että kotona laitetaan muumit pyörimään kun vanhemmilla on ollut rankka päivä töissä.

Unikoulu

Muutama päivä ennen kuin poika täytti kuusi kuukautta, päätin yks kaks keskellä yötä, että NYT aloitamme sen unikoulun. Ajatuksena oli siis lähinnä päästä pois tiheästä, 1,5-2,5 tunnin välein tapahtuvasta ruokailusta. Kiinteitähän tuossa kuuden kuukauden kohdalla meni jo niin paljon, että vaikka yösyöttöjä vähennettäisiin, en uskonut lapsen joutuvan olemaan nälissään.

Olin googlaillut erilaisista unikouluista, ja silloin keskellä yötä menetelmäksi valikoitui jonkinlainen sovellus tassukoulusta. Päätin siis vain että nyt en annakaan ruokaa, vaan yritän saada pojan rauhoittumaan sylissä ja silittelemällä. 

Ensimmäisenä yönä poika narisi ja huusi (enimmäkseen narisi) kahden tunnin ajan alkaen noin kello kahdestatoista. Välillä pidin sylissä ja välillä silittelin niin että poika oli sängyssä. Ruokaa annoin ekan kerran joskus kolmen aikaan, ja tässä välissä poika siis oli nukkunut ehkä tunnin (yöunille oli menty joskus yhdeksän aikaan). Seuraavana yönä poika heräsi ekan kerran jo noin tunnin päästä nukahtamisesta, mutta rauhoittui heti tutilla. Sitten poika kuitenkin heräsi parin tunnin ajan noin vartin välein, mutta tutti toimi joka kerralla. Ruokaa sai joskus kolmen aikaan. Kolmas yö meni niin että kymmeneltä nukahti, puoliltaöin heräsi ja rauhoittui tutilla, kahdelta sama juttu, neljältä syöttö ja 6.30 heräsimme sitten kaikki.

Tämän jälkeen on ollut aika vaihtelevia öitä, parhaimmillaan niin että eka pätkä oli kuusi tuntia ilman mitään toimenpiteitä meidän vanhempien puolelta, mutta sitten taas on ollut niitä öitä että varmaan viisi-kuusi kertaa on pitänyt laittaa tuttia suuhun. Mutta sen nyt ainakin olemme todenneet, että yksi syöttö yössä ehkä vielä tarvitaan joskus neljän-viiden aikaan, mutta ei todellakaan sellaista parin tunnin välein tapahtuvaa ruokailua.

Tutti on tässä nyt sekä hyvä että paha juttu. Toisaalta poika rauhoittuu sillä hyvin, mutta sitten kun herää ja on sylkäissyt/yskäissyt/itse vetänyt tutin pois, niin sitten tarvitseekin meidän apuamme nukahtaakseen uudestaan. Toki uskon, että tuo heräileminen varmaan iän myötä harvenee, tai niin kai yleensä tapahtuu jossakin vaiheessa ;)

Joka tapauksessa siis yhteenvetona, ett unikoulu vähensi yösyömiset vain yhteen kertaan per yö (yleensä), mikä on tosi hieno juttu. Lisäksi eka unipätkä on pidentynyt unikoulun aloituksen jälkeen niin että se kuluneen viikon aikana on keskimäärin ollut yli 3,5 tuntia. Samalla päiväunien kesto on lyhentynyt niin, että aamupäivällä poika nukkuu noin 1,5 tuntia, alkuiltapäivästä ehkä tunnin ja mikäli toiset päikkärit eivät siirry kovin myöhäiseksi, niin saattaa nukkua alkuillasta vielä noin tunnin. Yöunille mennään tavallisesti yhdeksän aikoihin, ja (mistä olen kovin tyytyväinen) poika nukahtaa iltarutiinien jälkeen ihan itsekseen, kuten on aina tähän saakka tehnytkin. Eli meidän ei tarvitse millään lailla "nukuttaa", vaan lauletaan sylissä iltalaulu, sitten laitetaan poika omaan sänkyynsä, tutti suuhun ja unipupu kainaloon :)

6-kuukautisneuvola ja asiaa ruokailusta

Eilen tuli täyteen puoli vuotta vanhemmuutta. Samalla loputtoman pitkä ja todella lyhyt aika. Pystyn edelleen hyvin muistamaan, miltä tuntui kun ei ollut lasta, mutta tuntuu myös kuin poika olisi ollut osa elämäämme jo hyvin kauan. 

Ajan kuluminen, tai ehkä enemmäkin se seikka, että lapset kasvavat nopeasti, tulee selvästi esiin valokuvia katsellessa. Onko kyseessä todella sama pieni poika?!? Mikä valtava muutos avuttomasta  vastasyntyneestä nykyiseen vauvaamme, joka uhkaavasti jo alkaa muistuttaa taaperoa. Ilman valokuvia olisi vaikea tajuta, miten nopeasti poika on kasvanut. Tai no, välillä hipelöin niitä 50-senttisiä kauan sitten pieniksi jääneitä vaatteita, jotka alkuaikoina roikkuivat väljinä pojan päällä. Tällä hetkellä suurin osa vaatteista alkaa olla 68-senttisiä. Vaatekokojen vaihtuminen ja sylituntuma toki myös kertovat siitä, että kasvua on tapahtunut :)

Kuusikuukautisneuvolassa eilen odotti vastaanottohuoneessa jumppamatto, jolla sitten testailtiin kaikenlaista. Osasin kyllä odottaa keskustelua fysioterapialähetteestä, koska vaikka poika kääntyi selältä vatsalleen (taisi olla vahingossa) pari viikkoa sitten, ei sitä sen jälkeen olekaan enää tapahtunut. Kyljillään poika kyllä viihtyy, ja selällään ehkä turhankin hyvin. Nykyisin myös vatsallaan on ihan kiva olla, käsiä ja jalkoja nostellaan ylös, tavoitellaan leluja ja punnerretaan hieman ylös suorin käsivarsin. Istuminenkin onnistuu jo tosi vähällä tuella.

Neuvolantäti sanoi, että jos en välttämättä halua fysioterapialähetettä heti, niin voimme hyvin vain treenailla kotona, ja jos tuntuu siltä että haluammekin fysioterapiaan, niin voin soittaa ja saamme lähetteen. Ei se kääntyminen nimittäin kovin paljosta ole kiinni. Enemmänkin pojalle pitää vain näyttää niitä liikeratoja ja muistuttaa, että näinkin voi tehdä. Jo tänään itsenäinen kääntyminen on mielestäni ollut paljon lähempänä, joten eiköhän tämä tästä :) Olen jo kauan sitten todennut, että vertailu esimerkiksi pojan serkkuun (kääntyi vatsalleen jo alle kolmikuisena ja oli muutenkin motorisesti nopea kehittymään ensimmäisinä kuukausinaan) ei kannata :D

Painoa oli kuukauden aikana tullut lisää 700 g (6370 g -> 7070 g) ja pituutta vajaa sentti (nyt 65,5 cm). Nythän meillä menee jo aika paljon kiinteitä, aamuisin ja iltaisin 1-1,5 desiä puuroa + hedelmäsose ja päivän aikana yleensä lounas, välipala ja päivällinen. Lounaalla ja päivällisellä olemme tavanneet antaa kaupan lihaa tai kalaa sisältävää purkkiruokaa sekoitettuna omiin vihannessoseisiin (kokonaisuudessaan noin desi per ateria). Välipalaksi yleensä hedelmäsosetta. Näiden lisäksi pari kertaa päivän aikana sormiruokaa, esim. maissinaksuja, avokadoa tai banaania. Tuo sorimruokailu nyt on vielä sellaista harjoittelua ensimmäkseen, mutta maissinaksut menevät kyllä jo hyvin suuhunkin asti :) Eilen annoin pojalle ensimmäisen kerran nokkamukista vettä. Poika tajusi jo aika hyvin, mitä niillä kahvoilla kuuluu tehdä, mutta taisi hämmentyä siitä, että  juotavaa tuli suuhun ihan itsestään :) Edelleen myös aina imetän ennen jokaista kiinteää ateriaa ja muutenkin tarpeen vaatiessa, toki imetyskerrat ovat (onneksi) harventuneet.

Tällaista meille kuuluu tällä hetkellä. Jottei tekstistä taas tulisi mitään maratonia, niin kerron unikoulukokemuksistamme vasta seuraavassa postauksessa :)

Pieni postaus onnellisuudesta

Poika on tavanomaisilla aamupäivän päiväunillaan ulkona. Minulla on kahvikuppi vieressäni pöydällä ja maailman paras koira pötköllään lattialla, kuuntelen lempimusiikkiani, koti on siisti, ikkunoista näkyy kaunis aamu, on perjantai eikä miehellä tai minulla kummallankaan ole töitä viikonloppuna. Olen viime päivinä ehtinyt pojan päiväunien aikaan puuhastella kotona kaikkea omaa pientä, mistä pidän: kirjojen ja lehtien lukua, lempileffan katsomista, askartelua, musiikin kuuntelua, kodin järjestelyä. 

Kun poika hymyilee, kikattaa, oppii uusia asioita ja osoittaa kiintymystä meihin, tunnen olevani vanhemmuuden positiivisten puolien ytimessä. Ensimmäisinä viikkoina pojan syntymän jälkeen itkin usein sitä, että aika kuluu liian nopeasti. Ajan kulku ei ole tuntunut haikealta enää alkuaikojen jälkeen. Ennemminkin odotan innolla tulevia asioita, pojan kasvamista ja luonteen kehittymistä. Millaisen ihmisen olemmekaan saaneet luoksemme?

Kaikki tulevaisuuteen liittyvä on lapsen myötä muuttunut ihan eri tavalla mielekkääksi. Vanhempia tulemme aina olemaan, ja siinä on jo elämäntehtävää riittämiin, kaikkien muiden asioiden lisäksi. En toki ennen lastakaan ajatellut tulevaisuutta mitenkään synkäksi, mutta varsinkin lapsettomuuden myötä se näyttäytyi kovin epävarmana. Pojan saamisen myötä on tullut mahdolliseksi haaveilla tosissaan myös toisesta ja ehkä kolmannestakin lapsesta.

Kotona olo on ollut enimmäkseen mukavaa, varsinkin kun olen saanut säännöllisesti tehdä työkeikkoja ja tuntea itseni edelleen kykeneväksi ja tarpeelliseksi silläkin saralla. Työnarkomaani en ole koskaan ollut, mutta työni ja ammattini on silti tärkeä osa elämääni ja minuuttani, ja vaikka työ onkin välillä rankkaa ja väsyttävää niin se on myös suuri voimavara.

Äitiyslomalla olen saanut olla juuri niin sosiaalinen (tai epäsosiaalinen) kuin olen halunnut. Minulla ei ole vielä kertaakaan ollut tylsää (koska raskastan kotona puuhastelua), tai pakottavaa tarvetta tavata muita aikuisia. En kaipaa uusia tuttavuuksia tai ystäviä, mutta kun niitä on enemmän tai vähemmän sattumalta ilmaantunut, olen ollut iloinen. Neuvolan äitiryhmä, naapurin äitikaveri, vuorotyötä tekevät ystävät (mahdollisuus tavata päiväsaikaan!) ja omat epäsäännöllisesti töitä kotoakin käsin tekevät ja lähellä asuvat vanhemmat ovat tyydyttäneet hyvin sosiaaliset tarpeeni päiväsaikaan. Mutta on ihanaa, kun ei ole PAKKO tavata ketään.

Yritän joka päivä tuntea kiitollisuutta kaikesta, mitä olen saanut. Eikä se ole kovin vaikeaa. Olen onnellinen juuri nyt. Minusta tuli vihdoinkin äiti ja miehestäni isä. Olemme vanhempia ja meillä on ihana lapsi ja toisemme. Elämässä on niin paljon, mistä olla iloinen ja tyytyväinen.

Mietin usein lapsettomuutta ja matkaamme vanhemmiksi, mutta enää se ei tee minua surulliseksi, kuten ennen, vaan saan siitä voimaa. Tästäkin me selvisimme, kuten myös isoista ja pienistä arjen suruista ja vaikeuksista, ja varmasti myös tulevista haasteista.

5-kuukautisneuvola

Olenpas laiskistunut. Vasta ensimmäinen postaus tänä vuonna! Silti tuntuu, että ihan äskenhän kirjoittelin :) Mutta kiitos vielä kaikille edellisen postauksen kommenteista! Oli mukava kuulla, miten  muilla on sujunut töihin meno vauvan ollessa vielä suht pieni. Emmeköhän mekin sitten löydä omaa tapaamme selvitä arjesta. Jännä nähdä, millaiseksi se muotoutuu :)

Poika täytti loppiaisena jo viisi kuukautta, ja sen kunniaksi kävimme taas tiistaina näyttäytymässä neuvolassa. Olin pari kertaa käynyt pojan kanssa yhdessä vaa'alla, ja sillä menetelmällä sain pojan painoksi jotain kuuden ja kuuden ja puolen kilon välillä. Toki ihan perinteinen manuaalinen vaaka kyseessä, joten eipä noille lukemille voinut antaa kovin paljon painoarvoa. Hieman kyllä mietin, että jos poika painaa vain kuusi kiloa, niin sitten ei ole kyllä ruokinta kovin hyvin onnistunut...!

No, tällä kertaa onneksi neuvolan lukemat olivat ihan hyvällä mallilla. Paino oli 6370 g, tasan 600 g oli tullut lisää kuukauden takaiseen verrattuna. Ei nyt mitenkään valtavasti, mutta riittävästi. Eli pituus-painokäyrä pysyi siellä -10 % tuntumassa. Pituus oli 64,6 cm ja pysyi entisellä -1.6 SD-käyrällä.

Kyselin puuron aloittamisesta, ja sitä neuvolantäti suositteli. Aloitimme nyt kaurapuuron sekä aamuun että iltaan. Ensimmäisen iltapuuron jälkeen poika nukkui melkein neljä tuntia! Jee! Katsotaan nyt miten jatkossa menee, että oliko vain sattumaa :) Toki kiinteitä pitää päivän aikana  varmaan mennä aika paljon enemmän kuin meillä nyt, jotta se voisi vaikuttaa yöuniin enemmän. Mutta pikkuhiljaahan määrät kuitenkin lisääntyvät. Yritän kyllä pitää kiinni siitä periaatteesta, että aina ennen kiinteitä kunnon imetys, jotta maito ei pääse vähenemään.

Poika on tähän mennessä istunut sitterissä kun annamme kiinteitä, mutta tänään ajattelin kokeilla syöttötuolia, ja hyvinhän se sujui! Meillä on Ikean syöttötuoli, jossa on kunnon toppaukset, ja kun vähän lisäsin harsoa eteen, niin poika pysyi istumassa oikein hyvin. Joten voimme varmasti alkaa antaa soseet ja puurot jatkossakin syöttötuolissa, kun ei kuitenkaan ole kyse kuin lyhyistä hetkistä. Annoin myös kokeeksi banaaninpalan, ja kyllä poika sitä vähän maistoi, mutta ei vielä saanut kovin hyvää otetta itse :) 

Kiinteiden aloitus

Anteeksi pitkä blogihiljaisuus! Aikani ja ajatukseni vain ovat kuluneet ihan muihin asioihin kuin bloggailuun :) Poika lähenee jo viiden kuukauden ikää, ja tuntuu edelleen päivä päivältä tulevan meille yhä rakkaammaksi. Yöllä imetysten päätteeksi on ihanaa pitää hetki nukkuvaa lasta sylissä niin että poskemme ovat toisiaan vasten, kuunnella tuhinaa ja tuntea lämmin vauva ihan lähellä <3

Tuon edellisen postaukseni jälkeen aloitimme siis kiinteiden maistelut, ja en sitten tiedä johtuuko vain sattumasta, mutta ainakin poika alkoi heti nukkua pidempiä pätkiä. Tietysti joku tiheän imun kausikin saattoi vain loppua. Valitettavasti yöt ovat edelleen aika rikkonaisia, ja ne pidemmät unijaksot tyyliin 3,5 tuntia kerrallaan, ajoittuvat harvoin yöhön, vaan päivään. 

Tällä hetkellä yösyöttöjä tulee aika tasaisesti 2-2,5 tunnin välein, joskus joku lyhyempi tai vähän pidempikin jakso. Joku voisi epäillä, ettei poika ole öisin välttämättä nälkäinen vaan kaipaa vain lohtua, mutta kun poika tarttuu joka kerta tissiin yhtä innokkaasti ja kertoo myös äänekkäästi kun on aika vaihtaa toiselle rinnalle. Eli ei se ole vain sitä, että imaisee pari kertaa ja nukahtaa sitten. Omasta puolestani tämä syöttötahti on vielä ihan ok, koska olen lakannut haaveilemasta kokonaisista öistä, ja menen eteenpäin sen ajatuksen voimalla, että tämä kuitenkin on väliaikaista.

Aloitan kuitenkin työt taas maaliskuun lopussa, jolloin mies jää pojan kanssa kotiin. Siihen mennessä olisi tietysti ihan kiva, jos yösyötöistä olisi päästy eroon. Onko turhan optimistinen suunnitelma? :) Muutenkin olen miettinyt, että miten imetyksen käy sitten, kun olen päivät poissa kotoa. Kaipaisin mielellään kokemuksia, jos muilla on lapsi jäänyt saman ikäisenä isän kanssa kotiin tai laitettu päivähoitoon. Pärjääkö lapsi päivän ajan ilman äidinmaitoa? Voiko tuon ikäiselle antaa vettä janojuomaksi vai pitääkö alkaa pumppaamaan pakkaseen/antaa korviketta? Jotain vinkkejä yösyötöistä vieroittamiseen? Tuossa iässä lapsen kai pitäisi pärjätä jo ilman yösyömisiä?

Sitten vähän kiinteiden aloituksesta :) Aloitimme maistelut heti kun poika täytti 4 kuukautta, ja tällä hetkellä annamme soseita yleensä kaksi kertaa päivässä imetyksen jälkeen, esim. bataattia tai peruna-porkkanaa noin kahden jääpalan verran kerrallaan. "Jälkiruoaksi" vähän hedelmäsosetta, jotka ovat olleet todella suosittuja :) Poika söisi varmaan koko purkillisen, jos antaisin. Nuo vihannessoseet olen tehnyt itse ja pakastanut kätevästi jääpalamuotteihin. Vihannessoseet maistuvat melkein yhtä hyvin kuin hedelmäsoseet. Ei ole vielä tähän mennessä vaadittu mitään 10-15 maistelukertaa. Luumusoseelle poika kyllä irvisteli muutaman kerran.

Kiinteiden aloituksen myötä kakka muuttui kiinteäksi, ja vatsa toimii ehkä viiden päivän välein, kun se aiemmin toimi monta kertaa päivässä. Toisaalta niinä päivinä, kun vatsa toimii niin tulee kyllä useita satseja. Jouluaattona kakkaa ei ollut tullut viikkoon, mutta illalla alkoi tulla pientä papanaa ja sitten joulupäivänä oikein kunnon lasteja muutama :D Vain yhtenä päivänä poika todennäköisesti huusi vatsaansa, mutta muuten harventunut vatsan toiminta ei ole vaikuttanut pojan vointiin mitenkään. Muutenkin on mielestäni ollut tyytyväisempi sen jälkeen kun alkoi saamaan kiinteitä, vaikka määrät edelleenkin ovat pieniä.

Jännä nähdä, miten poika on kasvanut viimeisten viikkojen aikana. Viisikuukautisneuvola on vajaan parin viikon päästä.

Lopuksi haluan toivottaa kaikille lukijoille oikein onnellista uutta vuotta. Teille edelleen tahattomasti lapsettomille toivon, että vuosi 2017 toisi tullessaan plussatestejä ja vauvoja :)

4-kuukautisneuvola ja henkinen jälkipyykki

Emme taaskaan saaneet neuvolasta ihan "puhtaita papereita" kasvun suhteen. Tällä kertaa vajaassa kahdessa viikossa oli tullut pituutta kyllä hyvin 2,3 cm (pituus nyt 62,3 cm), mutta painoa vain 160 g (paino nyt 5770 g). 

Mitään välikontrollia ei silti sovittu, koska neuvolalääkärin mukaan kaikki vaikutti kuitenkin olevan ihan mallillaan. Kerroin kyllä vauvan huutamisesta rinnalla, ettei tunnu tulevan enää juuri koskaan täysin tyytyväiseksi. Mutta toisaalta muuten on enimmäkseen hyväntuulinen ja kehittyy hienosti. Terveydenhoitaja ja lääkäri sanoivat, että ei tässä mitään hätää ole, mutta jos minusta siltä tuntuu, niin voin kyllä antaa vähän lisämaitoa. Iltavellikin mainittiin vaihtoehtona.

Kun neuvolan jälkeen kävimme pojan kanssa ruokakaupassa, seisoin pitkään äidinmaidonkorvike-ja vellihyllyn edessä hiplailemassa tetroja. En kuitenkaan ostanut mitään. Tuli pikkaisen huono omatunto, kun luin neljän kuukauden iästä eteenpäin tarkoitetun vellipaketin kyljestä, että äidinmaitoa suositellaan lapsen ainoaksi ravinnoksi kuuden kuukauden ikään saakka. No joo, kyllähän minä sen tiedän, ja lain mukaan on kaikissa korvikepaketeissa oltava varoitusteksti. Siitä tulee kuitenkin sellainen olo, kuin olisit ostamassa jotain myrkkyä (kuten tupakkaa esimerkiksi). Tarkoitus on toki hyvä, eli rohkaista jokaista äitiä mahdollisuuksien rajoissa imettämään suositusten mukaisesti.

Mutta itsepähän päätän, mitä lapselleni annan. Jos pieni jää huutamaan nälkäänsä eikä oma maitoni riitä, niin miksen voisi antaa vaikka illalla vähän velliä? Toki ajattelen sitäkin, että nukkuisipa poika vähän pidempiä pätkiä öisin. Onko se vain itsekästä? Vai voiko vauvakin paremmin, jos se nukkuu yöllä pidempään heräämättä, kun vatsa on täynnä?

Imetystukiryhmistä sain imetystaipaleeni alkuvaiheessa sen käsityksen, että kyllä imetys onnistuu, kunhan tarpeeksi yrittää. Mietin säälien niitä kaikkia äitejä ennen vanhaan, jotka eivät saaneet imettää kuin enintään kolmen tunnin välein, ja joiden maito ei sitten riittänyt. Mutta jos tämä omakaan TODELLAKIN vauvantahtinen imetykseni ei riitä takaamaan riittävää maitomäärää, niin mikä sitten? Eihän meidän poika mitenkään aliravittu ole, ja on tähän saakka kasvanut riittävästi äidinmaidolla, mutta mitä minun sitten olisi pitänyt tehdä eri tavalla? Sanokaapa se...

Oli miten oli, olen joka tapauksessa omaan imetykseeni tyytyväinen, ja neuvolassa sanottiin, että saan jatkaa kuten tähänkin saakka. Tietysti haluaisin jatkaa imetystä vaikkapa vuoden ikään saakka jossakin muodossa, jos se vain onnistuu. Ja jos vielä pärjäämme ilman korvikkeita, se on vain plussaa.

Silti olen kyllä aika riemuissani, että juurikin tänään, kun poika on neljä kuukautta ja yhden päivän vanha, olen suunnitellut antavani ensimmäisen perunasosemaistiaisen. Hassuun aikaan illalla siitä syystä, että mies haluaa olla paikalla historiallisena hetkenä :) Neuvolassa muuten korostettiin, että näistä maistiaisista huolimatta kyse on edelleen täysimetyksestä. Toki tästä on olemassa eri mielipiteitä, ja moni kyllä väittäisi nyt vastaan, että täysimetykseen eivät kuulu minkään sortin maistiaiset, vain äidinmaito ja d-vitamiinilisä.

Itselleni asia on aika lailla yhdentekevä. Määrittelykysymyshän se vain on. Koska jos noita maistiaisia todellakin jatketaan siihen kuuden kuukauden ikään saakka, ei niistä saatava energiamäärä ole kovinkaan suuri, että se riittäsi korvaamaan maidosta saatavaa energiaa. Omalla kohdallani tosin luulen, että jos poika osoittaa suurta kiinnostusta soseita kohtaan, niin varmaan lisäämme määriä jo ennen puolta vuotta. Ja sehän ei sitten olisi enää täysimetystä, vaikka suurin osa energiasta tulisi edelleenkin äidinmaidosta. Mutta en usko lapsen menevän siitä pilalle :)