Ihan pian muutamme takaisin kotipaikkakunnalle, sopivasti jouluksi :) Ainoa asia, mikä minua tosissaan tässä muutossa surettaa, on se, että pojan päivähoitopaikkaa tulee kova ikävä. Poika viihtyy siellä niin hyvin, että vapaapäivinäkin kyselee, että koska pääsee päiväkotiin. Molemmat hoitajat ovat tosi ihania, ja varsinkin toiseen poika on tosi kiintynyt. Vielä emme tiedä, mihin hoitopaikkaan lapsi menee muuton jälkeen, mutta ihan näinä päivinä sekin pitäisi selvitä.
Muuton ja joulun jälkeen odottaa uusvanha työ, kylläkin paljon suuremmalla vastuulla kuin ennen. Jännittää, mutta enimmäkseen positiivisella tavalla.
Siskon perheeseen syntyi ihana, pieni tyttö muutama viikko sitten. Meidän poika oli ihan yhtä pieni syntyessään, mutta silti en vain voi tajuta, että se on ollut noin pieni.
Vauvakuume oli tässä välissä taas hieman taka-alalla, kun oli kaikenlaista pienempää, mutta yhtäaikaista stressinaihetta. Nukuin myös muutaman viikon melkein jatkuvasti ihan liian vähän, eri syistä (joista tärkein taisi olla se, että iltaisin on vain välillä niin vaikea päästä ajoissa sänkyyn, kun oma aika tuntuu juuri silloin arvokkaammalta kuin kunnon yöunet, vaikka pitkän päälle yöunien nipistämisestä seuraa vain ongelmia), ja silloin olin välillä ihan että miten ihmeessä jaksaisin vielä hoitaa jotain vauvaa???
Juuri nyt on taas sellainen olo, että arki on hallinnassa. Silloin tuntuu myös, että miksikäs emme selviäisi arjesta myös kahden lapsen kanssa. Pelonsekaisin tuntein kyllä kuuntelen työpaikan kahvihuoneessa toisten vanhempien juttuja kammottavan kuuloisesta harrastusrumbasta. Onneksi meidän perheemme ei ole vielä siinä elämänvaiheessa :)
Aion puhua oman lääkärini kanssa lääkitykseni saattamisesta siihen kuntoon, että voisimme sitten loppukeväästä/alkukesästä (tai sitten alkusyksystä) ajatella hoitojen jatkamista. Ainakin viimeiset verikokeet olivat kunnossa, joten sen suhteen ei ole huolta. Olen myös tyypilliseen tapaani täysin oireeton. Joko olen kunnolla kipeä, tai sitten tuntuu kuin ei sairautta olisikaan (mikä on tietysti ihana asia).
Alkuvuodesta aion joka tapauksessa olla yhteydessä gynen polille käytännön asioista. Muistaakseni silloin joskus minulle kerrottiin, että voin vain soittaa ja ilmoittaa, että nyt haluaisimme jatkaa hoitoja, eikä tarvitsisi mitenkään erityisemmin edes jonottaa. Mutta pitää nyt tosiaan vielä varmistaa tuo, ettei sen takia tule turhia viivästyksiä.
Onpas ihan vatsanpohjassa asti kihelmöivä ajatus, että ehkä voisin jo reilun puolen vuoden päästä olla taas raskaana! Niin, siis parhaassa tapauksessa tietenkin ;) En kuitenkaan jaksa ruveta kehittelemään mitään katastrofiajatuksia tulevaisuudesta. Yritän ajatella, että olemme nyt vain astumassa uudelle tielle ja uuteen elämänvaiheeseen, ja aika näyttää mitä sitten tapahtuu. Vielä ei tietysti ole hajuakaan miten pitkä matka on edessä, mutta minulla on hyvin toiveikas olo, että sen päässä odottaa uusi pieni ihminen. Jännittäviä aikoja on joka tapauksessa edessä!