Kotiäitinä taas!

Miten kotiin jääminen tuntuukaan niin tutulta. Olemme nyt taas kesäksi palaanneet varsinaiseen kotikaupunkiimme ennen hieman pidempää työjaksoa muualla, joten siinäkin mielessä kaikki on kovin tuttua. Hassua, että jokin niin äskettäin tapahtunut ajanjakso jo nyt tuntuu ihan nostalgiselta! Eivät ne perusjutut ole kovin paljon muuttuneet, paisti että viimeksi kun olin pojan kanssa kotona kahdestaan, niin olihan hän paljon enemmän vauva eikä konttailut innoissaan ympäri taloa :) Nyt vain yritän ottaa tästä toisesta kotiäitijaksosta kaiken irti. Eihän sitä koskaan tiedä, tuleeko seuraavaa kertaa ollenkaan.

Mutta nautin kyllä kovasti työssäkäymisestä. Ettei tarvinnut huolehtia työpäivän aikana kuin itsestään (ja potilaista tietysti). Ja mitä luksusta, kun ei tarvinnut kiirehtiä hiki hatussa päiväkotiin hakemaan lasta tiettyyn aikaan mennessä, vaan olen saanut tehdä omat hommani rauhassa loppuun. Onneksi tämä järjestely jatkuu vielä syksyllä parin kuukauden ajan. Noin kuukausi takaperin haimme pojalle syys-lokakuun vaihteesta alkaen hoitopaikkaa. Toivomme perhepäivähoitopaikkaa, ja  laitoimmekin sen ainoaksi vaihtoehdoiksi, koska palveluohjaaja näin suositteli. Ainakin kuulosti siltä, että perhepäivähoitopaikka pitäisi järjestyä.

Pojalle ja miehelle kehkeytyi kotona ollessa sellainen rutiini, että molemmat kävivät aika nopeasti aamupuuron jälkeen yhteisille päiväunille miedän sänkyymme, tai siis ainakin poika nukkui, ja mies usein surffaili tabletillaan. Aamupäivästä poika on hyvin saattanut nukkua kaksikin tuntia, ja sitten vielä iltapäivällä ehkä tunnin pari uudestaan (parhaassa tapauksessa). Jos joku näistä päiväunista on jäänyt väliin, niin poika on kiukkuinen ja iltaisin usein niin väsynyt, että iltapuuron syöminen ei meinaa onnistua.

Olen miettinyt, että onkohan tuo ensimmäinen päiväunijakso jonkinlainen yöunen jatke? Poika herää yleensä kuuden ja seitsemän välissä, ja haluaa melkein heti puuroa, vaikka aamuimetys onkin ihan kunnollinen. Poika kyllä nukkuu öisin yleensä kokonaisuudessaan noin 10-11 tuntia. Olisi ihan kätevää, jos poika nukkuisi päiväunet yhteen pötköön lounaan jälkeen esimerkiksi. Siinä ehtisi jo hoitaa kotityöt alta pois ja tehdä kaikkea muutakin ;)

Sukulaisvauvan herättämiä ajatuksia ja ajankohtaista arkielämästä

No joo, taas on aikaa hieman päässyt kulumaan :D Miten ennen olikaan aikaa kirjoittaa monta kertaa viikossa... Mihin kaikki vapaa-aika ennen poikaa edes kului? Mitä IHMETTÄ teimme silloin, kun koiraakaan ei vielä ollut?!?

Miehen siskolle ja puolisolle syntyi vajaa viikko sitten ensimmäinen lapsi. Kaikki puheet raskaudesta, synnytyksestä ja vauvasta saivat minut taas pohdiskelemaan ja muistelemaan minun ja mieheni pikkuisen karikkoista matkaa vanhemmiksi. Perille kuitenkin pääsimme, ja siitä olen niin kovin kiitollinen. 

Miten kauan onkaan siitä, kun malttamattomana odotin, että saisimme aloittaa raskautumisyritykset, silloin kun emme vielä tienneet mitään tulevista ongelmista. Miten surinkaan ensimmäistä kesken mennyttä raskautta. Miten ahdistavaa oli päivästä toiseen pelätä, ettei meistä tulisikaan koskaan vanhempia. Miten usein itkinkään aina vain uusia pettymyksiä. Miten IHMEELLISTÄ oli, kun sain kuulla olevani uudestaan raskaana. Miten pelottavaa raskaana oleminen välillä oli. Miten kamalaa ja ihanaa oli synnyttää. Miten samaan aikaan on sekä niin upeaa, kamalaa, palkitsevaa, pelottavaa, rasittavaa että hauskaa olla vanhempi.

Miten paljon tunteita, sekä iloa että surua, onkaan näihin muutamaan vuoteen mahtunut! (Ja miten IHANIA vastasyntyneet ovatkaan!) Vaikka uuden vauvan herättämät ajatukset ovatkin olleet enimmäkseen positiivisia, niin en aluksi voinut olla tuntematta pientä katkeruutta, koska kyseinen vauva saatiin alulle naurettavan helposti, ja tulevien vanhempien yksi suurimmista huolista tuntuu olleen se, että miten ihmeessä he sitten osaavat vaihtaa vauvalle vaipan (näin vähän kärjistetysti). Kaikkihan on tietysti suhteellista. Eivätkä ihmiset kai ole kovin hyviä ymmärtämään sellaisia asioita, joita eivät ole itse kokeneet.

Sitten vähän tästä meidän omasta, isosta pienestä vauvelista <3 Edellisen postauksen jälkeen on pojan kehityksessä tapahtunut aika paljon. Juuri ennen yhdeksäkuukautispäiväänsä poika rupesi konttaamaan (ei siis edeltävästi ryöminyt ollenkaan), pian myös nousi itse seisomaan tukea vasten, ja nyt jo aika hyvin kävelee kävelykärryn kanssa kun hänet sen eteen laitetaan, toki niin että joku on siinä ihan vieressä ottamassa vastaan, jos poika muksahtaa nurin :) Poika myös osaa taputtaa, vilkuttaa ja ravistaa päätään, kun näytetään mallia. Pinsettiotteessa on vielä vähän hiomista, eikä nokkamukikaan ole vielä oikein kiva juttu ;)

Kun aluksi motorinen kehitys oli aika paljon jäljessä, niin tuntuu hassulta, että yhtäkkiä poika osaakin jo kaikenlaista, ja konttailee hyvää vauhtia ympäri asuntoa etsimässä johtoja pureskeltavaksi, lehtiä silputtavaksi, verhoja revittäväksi ja koiran häntää vedettäväksi :) Kun aloitin töissä reilu puolitoista kuukautta sitten, poika viihtyi vielä aika paljon selällään, ei liikkunut mihinkään eikä noussut itse istumaan, ja kuukausi sitten vasta alkoi työntämään itseään vatsalla taaksepäin.

Nukkumisen suhteen on ollut sekä huonoja että hyviä jaksoja viime kirjoitukseni jälkeen. Useita peräkkäisiäkin öitä on mennyt hirmu hyvin, esim. kaksi yötä sitten ennätysyö malliin kahdeksan jälkeen nukkumaan, kertaalleen tutin laitto noin klo 23 ja herätys 6.30 jolloin sitten imetin :) Kun   miehen kanssa heräsimme, huolestuin ensin, että onko jotain sattunut, kun olemme saaneet nukkua näin hyvin, mutta melkein heti alkoikin poika äännellä omassa huoneessaan :) Viime yönä poika sitten taas huusikin tunnin pari. Hmm. Mutta suunta on kuitenkin selvästi parempaan päin, koska viimeisen parin viikon aikana suurin osa öistä on kuitenkin mennyt ilman pidempiä huutojaksoja,  ehkä vain muutama tutinlaitto ja sitten aamusta imetys.

Viikon päästä jään sitten taas kahdeksi ja puoleksi kuukaudeksi kotiin. Jännä nähdä, miltä tuntuu olla jälleen kotona, tällä kertaa hieman isomman lapsen kanssa. On ollut ihanaa olla töissä, tietäen miten hyvin mies ja poika ovat pärjänneet kahdestaan, mutta odotan myös tätä tulevaa hoitovapaata. On upeaa seurata oman lapsen kehittymistä, mutta kyllä arki lapsen kanssa kahdestaan kotona on pidemmän päälle vähän tylsää, ainakin minun mielestäni. Niinhän se on tietenkin hyvä pienelle lapselle, tylsää ja turvallista ja toistuvia rutiineja :)