Rv 35+6

Huomenna alkaa taas uusi raskausviikko, 37. jo. En milläään pysy tässä asioiden kehityksessä enää mukana. Että pitäisi synnyttää muutaman viikon sisällä!?! Miten usein olenkaan vuosien varrella kuvitellut miltä nämä viimeiset viikot oikein tulevat tuntumaan. Vaikea sitä oli etukäteen kuvitella. Hämmentävää tämän on, enimmäkseen. Ja ihanaa. Ja vähän kamalaa.

En oikein tiedä, mitä sanoa. Tulevaisuus näyttäytyy samalla harvinaisen selkeältä, mutta samalla mitä epävarmimmalta. Miksi en vain voisi nauttia yhdestä päivästä kerrallaan, vaan aina pitää olla huolissaan jostakin? Jos huolenaiheena ei ole vauvan vointi tai vauvan tarjonta tai vauvan sitä ja tätä, niin sitten se on työ ja erikoistumisaikataulu (joka on ihan levällään tällä hetkellä) tai jokin muu asia. No, minä nyt vain olen tällainen murehtijatyyppi. Kun sitten hieman itken asioita miehelle ja juttelemme, niin sitten elämä näyttääkin jo pian taas valoisalta. Meistä tulee ihan kohta vanhempia!

Voinnissa ei edelleenkään mitään muutosta. Portaissa hengästyttää ja kumartuminen aiheuttaa supistuksia, selkä kipeytyy helposti istuessa ja maatessa. Osa supistuksista alkaa jo olla hieman kipeitä, sellaista lievää kuukautisjomotusta, joka helpottaa supistuksen myötä vajaassa minuutissa. Näitä tällaisia on ollut ehkä edelliset pari-kolme viikkoa.

Toissa yönä näin unta, että olin synnyttänyt jonkinlasen Vilman ja vauvan välimuodon. En kuitenkaan muistanut synnytyksestä yhtään mitään, ja kyselin perheenjäseniltäni, että synnytinkö alakautta ja miten muuten synnytys sujui. Mietin kovasti, että mitä ihmeen lääkkeitä minulle oli synnytyksen aikana annettu, kun en muistanut mitään. Se oli aika ikävä tunne.

Alkuviikon suuri huoli

Olen ihan tarkoituksellisesti harventanut blogpostauksia. Myös muiden blogien lukeminen on jäänyt harvemmalle tällä viikolla. Aikoinaan taisin päättää, ettei tästä blogista koskaan tule mitään raskausblogia, mutta tuntuu yllättävän vaikealta luopua kirjoittamisesta. Jatkan siis toistaiseksi :)

Alkuviikkoa leimasi huoli kaikenlaisista asioista. Se alkoi nenäluupohdiskelulla. Näkyikö se ultrassa vai ei? Jos ei näkynyt, niin olisikö kätilö sanonut? Googletin parina päivinä monta tuntia, välillä huolestuin lisää ja välillä helpotuin, vertasin itse ottamiani ultrakuvia ja päädyin lopulta siihen, että Pienellä todennköisesti on nenäluut näkyvissä.

Panikointi ei kuitenkaan loppunut tähän. Nt-ultran jälkeen en ollut tarkastellut sieltä mukaan saatua lappusta sen tarkemmin, kun kerran Down-riskiluvuksi oli saatu se 1:20 000. No, kaivoin jostakin syystä lapun esiin, ja huomasin, että ne hCGb- ja PAPP-A korjatut MoM-luvut ovat tosi matalat (0,27 ja 0,34). Siitä alkoi taas uusi epätoivoinen googlettaminen. Jossakin vaiheessa olin jo ihan varma, että Pienellä on kromosomipoikkeavuus. Kun on huolissaan, niin suhteellisuudentaju katoaa aika tehokkaasti.

Päädyin soittamaan äitiyspoliklinikalle, mutta sain sieltä juuri sen vastauksen, mitä olin odottanutkin: riskiluku oli normaali, päläpäläpälä. Kätilö kuulosti puhelimessa ärsyyntyneeltä. Kertoi, että erityistä seurantaa ei tarvita, kun PAPP-A MoM on yli 0,30. Ei kuitenkaan osannut selittää sen tarkemmin, mutta antoi ymmärtää, ettö olen ihan pöljä kun olen huolissani, riskilukuhan on normaali. Joo, tiedetään...

Google ja keskustelut miehen, siskon ja ystävien kanssa ovat kuitenkin (kerrankin!!!) saaneet minut  jotenkuten rauhalliselle mielelle. Kun nt-ultrassa oli kaikki kunnossa ja niskaturvotus pieni, niin noilla verikokeilla ei siksi ehkä ole niin suurta merkitystä. Downin syndroomaan liittyy tyypillisesti korkea hCGb ja matala PAPP-A, eli ei sovi minun arvoihini, mutta sen sijaan trisomia 18- ja 13-riski  lienee kohonnut (meidän kunnassa ei anneta trisomia 18-riskilukua erikseen). 

Lukemani perusteella kromosonipoikkeavuuden riski lienee kuitenkin pieni, koska niskaturvotus ja rakenteet olivat normaalit. Istukan toimintaa ja vauvan kasvua kyllä usein seurataan tarkemmin loppuraskaudesta, jos arvoissa on ollut jotain poikkeamaa, koska jos ne ovat matalat, niin ne saattavat kertoa istukan heikentyneestä toiminnasta, johon kyllä liittyy esim. hieman kohonnut keskenmeno- ja raskausmyrkytysriski. Kuitenkaan nämä minun arvoni ovat ilmeisesti kuitenkin liian hyvät edellyttääkseen mitään erityistä seurantaa.

Netistä löytyvien tietojen perusteella ymmärsin, ettei kaikissa kunnissa edes anneta odottajille näitä MoM-arvoja, elleivät ne sitten ole riittävän poikkeavat (miksei näin ole kaikkialla!). Kun olin vähän saanut itseni rauhoittumaan, tilalle tuli harmi siitä, että miksi en nyt vain saisi nauttia raskaudesta täysillä. Että pitikö minun joutua tästäkin asiasta olemaan huolissani, vaikka kokonaisuutena tilanne vaikuttaa ihan hyvältä. Riskeistä ei kukaan kuitenkaan pääse kokonaan eroon.

Yritän nyt vain ajatella, että kaikki on kunnossa ja nauttia raskaudesta kuten tähänkin saakka olen yllättävän hyvin pystynytkin. Rakenneultraan on kuutisen viikkoa. Menisipä aika HYVIN nopeasti. Tänäänkin on jo rv 14+6, huomenna alkaa KUUDESTOISTA raskausviikko. Hurjaa!

Jos joku muuten haluaa kommentoida tähän jotain, niin kaipaisin sellaista positiivista näkökulmaa, kiitos ;)

Muuten vointi on ollut ihan hyvä, tosin vielä keskiviikkona oksensin aamulla oikein kunnolla, niin että naama tuli verenpurkaumia täyteen :) Oksentamisessa olikin ollut viikon tauko. Myös perjantaina iltapäivällä lensi laatta. Muuten kyllä pahaoinvointi on jo siinä määrin helpottanut, ettei se juurikaan häiritse. Kohtu tuntuu kasvavan hyvin, mutta pullotuksen aste vaihtelee hieman. Esimerkiksi tänään aamulla ja edelleenkin se tuntuu tosi isolta, vaikka rakkokaan ei ole täynnä. Ehkä Pienen asento vaikuttaa siihen, miten pullealta kohtu tuntuu. Jo parin viikon ajan olen ollut havaitsevinani vaalean linea negran. Katsotaan, tummuuko se vai ei.

Hirveä päivä ja hieno päätös

Pari päivää sitten kiinnitin huomioita siihen, että pahoinvointi ei ollut enää ollenkaan niin selkeää kuin aiemmin. Välillä se tuntui jopa kokonaan loppuneen, paitsi silloin kun olen ollut nälkäinen. Viime yön päivystyskin meni pahoinvoinnin osalta hyvin. Sitä kun ei juuri ollut, ja siksi huolestuin. Aamulla huomasin vielä, etteivät nännit ole enää lainkaan arat. Tässähän olikin sitten jo sopan ainekset koossa.

En ole googlaillut mitään pitkään aikaan, koska 22.12. ultran jälkeen on ollut kaikin puolin seesteinen ja luottavainen olo. No, nyt sitten luin keskustelupalstoja muutaman tunnin ajan, ja tuntui siltä, että kaikki, joiden oireet ovat loppuneet yhtäkkiä, ovat saaneet keskenmenon. Toki paljon myös päinvastaisia kokemuksia, mutta huolestuneet aivot suodattavat positiiviset esimerkit kohtuullisen tehokkaasti. Huoli vain kasvoi kasvamistaan.

Noin tunti sitten olin täysin vakuuttunut, että kaikki on mennyt päin persettä. Harkitsin vakavasti uutta ultraakin, ja ajattelin että huomisen loppiais-miniloma on täysin pilalla. Puhumattakaan siitä, että en olisi enää raskaana. Sain kuitenkin mielenrauhan hieman yllättävältä taholta.

Olen etsinyt siskoni kotidopplerilla sydänääniä jo joulusta saakka (rohkaistuneena keskustelupalstojen väitteistä, että joku olisi kuullut sydänäänet kotilaitteella jo rv 7+), mutta mitään ei ole vielä kuulunut. En ole tätä ennen ollut siitä mitenkään huolissani, koska tiedän, ettei sydänääniä usein kuulla kuin vasta hieman myöhemmin. Tänään aamulla äänten kuulumattomuus kuitenkin vain vahvisti paniikkiolotilaani.

Oli jo täysin luovuttajafiilikset, kun äsken päätin vielä kokeilla sydänäänten etsintää dopplerilla. En uskonut, että mitään löytyisi, kun aamullakaan ei tärpännyt. Mutta kuinka ollakaan, melkein heti etsimisen aloitettuani, kuulin tasaisen ja nopean jumputukset, Pienen sydänäänet!!! Olin niin helpottunut, että itkuhan siinä tuli. Ne kuuluivat paljon ylempää, kuin olin odottanut, noin viisi senttiä häpyluun reunasta ylöspäin. Toisaalta, kun kuuntelin uudemman kerran, niin ne olivat taas siirtyneet ihan häpyluun reunan tuntumaan. Laskin pulssiksi useaan kertaan noin 180, mikä taitaa olla ihan normaali syke näillä viikoilla, eli siis rv 9+1 tänään.

Tuntuipa hienolta vihdoinkin kuulla Pienen sydämen lyövän <3 Kyllä tämä tekee päivästä loppujen lopuksi hyvän, vaikka alku olikin hirveä. Jo eilen alkanut päänsärky tosin jatkuu edelleen, vaikka nukuin töissä 3-4 tuntia ja kotona vielä toisen mokoman. Panadol ei auta juuri yhtään, mutta lämmin kauratyyny on kiva :)

Nyt vain odottelen, että saan hakea miehen töistä, ja kertoa iloisia uutisia. Ja täytyyhän miehenkin saada kuulla Pienen jumputus <3

Jokin tässä mättää...

Tänään on jo kp 28. Huomasin eilen, että ei kyllä ole yhtään sellainen olo, että kuukautiset alkaisivat. Rinnat ovat ihan pehmeät eivätkä arista millään tavalla, vaikka tässä vaiheessa kiertoa ne ovat aina tosi arat ja turvonneet ja mitä kaikkea. Tarkoittaako tämä nyt sitä, että vuotoa on odotettava vielä vaikka kuinka kauan??? Jos en tietäisi, mikä kp nyt on, niin veikkaisin että jotain pre-ovulaatioaikoja. Mutta kun ovistuntemuksetkin olivat mitä selvimmät! Tämänkö takia seuraava hoito nyt sitten siirtyy yhä kauemmaksi tulevaisuuteen? Sanonpa vaan että murrrr.

Fertinovasta sentään tuli tänään postia. Kaikki on siis valmista julkisen puolen suunnittelukäyntiin. Labrassakin kävin tiistaina. Ai niin, MIES ei ole vielä käynyt. Täytyypä muistuttaa ;)

Kuukautisten mahdollista viivästymistä enemmän minua huolettaa sairauteni, vaikka voinnissani ei tällä hetkellä olekaan mitään vikaa. Tiistain rutiinilabrat, joita tänään tarkastelin etukäteen, eivät kuitenkaan näyttäneet täysin hyviltä. Ne näyttävät siltä, että pian voi alkaa tapahtua jotain ikävää. Pelottaa, että emme voikaan jatkaa hoitoja niin kuin nyt on suunniteltu. Että jodumme pitämään hoidoissa ties minkälaisia taukoja. Että lääkitystäni joudutaan tehostamaan. Että saan lopulta anella lupaa yrittää tulla raskaaksi, mutta että sitä ei myönnetä. Mitä me sitten oikein teemme, kysynpä vaan???

Vaikka tuo edellinen kappale povaileekin maailmaloppua, en silti ole kovin huonoissa fiiliksissä. Vaikka on sellainen olo, että kaikki saattaa mennä perseelleen, niin silti minulla on vahva tunne, että lopulta asiat kuitenkin järjestyvät. Siispä on turha surra etukäteen. Kaikesta huolimatta odotan kohtuu luottavaisesti suunnittelukäyntiä. Eihän siihen ole kuin kolme viikkoa!

pp5: Orastava huoli

Olipa mukava reissu ystävien kesken! Suurinta osaa ajasta en ole aktiivisesti miettinyt, että alkio on sisälläni, mutta tietysti olen toivonut, toivonut niin kovasti joka päivä että siitä voisi tulla meille lapsi.  En tiedä, pitäisikö minun huolestua kun mitään tuntemuksia ei ole ollut. Reissussa tosin ummetus vaivasi, mutta niin se tekee melkein aina, kun on jossain muualla kuin kotona eikä vessaan pääse aina silloin kuin haluaisi :) Ja rinnat ovat arat kuten tässä kierron vaiheessa normaalistikin. Perjantaina pistin Gonapeptylin ja muuten olen tietysti jatkanut lääkityksiä entiseen tapaan.

On aika hirveää, että jo reilun viikon päästä tiedämme miten tässä käy. En haluaisi toivoa liikaa, mutta en voi sille mitään, että tiedän pettyväni tosi paljon, jos tämä siirto ei onnistu. Optimismi on kuitenkin alkanut laantua, ja minun alkaa olla yhä vaikeampi uskoa, että vihdoinkin saisimme sen lottovoiton.

Kuten olen aikaisemminkin monta kertaa sanonut, niin keskenmenoon päättyneen raskauden ja kemiallisenkin raskauden oireet vaikuttavat hirveästi ajatuksiini. Esimerkiksi niin, etten usko siihen, että en jo ennen testausta aavistaisi olevani raskaana. Tai että olen hieman huolissani siitä, etten ole tuntenut mitään oireita kiinnittymisestä. Kun ne olivat niin selkeät ensimmäisellä kerralla! Vaikka teidän, että raskauden voivat olla keskenään hyvin erilaisia.

Vaikka en olekaan niin positiivisella mielellä enää, niin en myöskään ole erityisen stressaantunut, en ainakaan niin että uskoisin sen vaikuttavan negatiivisesti alkioon tai jotain. Eniten huolettaa itse asiassa se, miten mies ottaa mahdolliset tulevat huonot uutiset. Jos mies pettyy minua enemmän, niin sitten saan lohduttajan roolin, joka minulla on viime aikoina ollut yhä useammin. Rupean saman tien lohduttamaan myös äitiäni ja siskoani, joita tiedän myös harmittavan tosi paljon, jos tämäkään siirto ei onnistu. Erikoinen asetelma, eikö totta. Toki olen kiitollinen siitä, että on sellaisia ihmisiä, jotka rakastavat minua niin paljon, että lapsettomuutemme on myös heidänkin surunsa.

Sanoin jokin aika sitten äidilleni, että toivon kaikilta mahdollisimman positiivista asennetta, enkä todellakaan kaipaa kommentteja tyyliin "ehkä teidän pitäisi alkaa jo miettiä sitä adoptioita". Jos tuollaista kuulen, niin revin kyllä pelihousuni. Jos MINÄ en ole antamassa periksi vielä äärettömän pitkiin aikoihin, niin muiden pitäisi ainakin pystyä pitämään epäilyksensä omana tietonaan.

pp 7: Huoli

Tämä huoli ei johdu lapsettomuudesta, vaan jostakin ihan muusta. Juuri nyt tuntuu siltä, että jäisin vaikka vapaaehtoisesti lapsettomaksi, jos asia selviäisi parhain päin. Todennäköisesti näin käykin, mutta juuri nyt huoli on jatkuvasti läsnä. Taidan pitää ainakin muutaman päivän tauon bloggaamisesta, kun on niin paljon muuta mietittävää. Palailen viimeistään sunnuntaina, joka on testipäivä. Maanantain kaltaisia vatsavaivoja ei ole enää ollut, vain jotain lievempiä tuntemuksia. Eipä taida tästäkään kierrosta tulla plussaa. Mutta suoraan sanottuna en nyt välitä siitä ollenkaan.