Ja aikaa vaan kuluu... Viime viikolla kävin pojan kanssa 1,5-vuotislääkärineuvolassa. Poika käyttäytyi oikein mallikkaasti, vaikka paikalla oli lääkärin ja terveydenhoitajan lisäksi vielä kaksi lääketieteen opiskelijaakin seuraamassa vastaanottoa. Antoi kuunnella keuhkot ja sydämen, painella vatsaa ym. Vain päänympäryksen mittaus ei ollut niin kivaa, eikä tietenkään vesirokkorokote. Poika rakenteli palikoista korkeita torneja ja puhui paljon, vaikka yleensä vieraiden seurassa vaaditaan yleensä ehkä vartti jään sulattelua. Poikaa kehuttiin kaikin puolin taitavaksi, ja se tuntui oikein kivalta.
Pituutta ja painoa oli tullut tasaisesti, eli poika on edelleen pienikokoinen, ja siitä lääkäri muisti oikein erikseen mainita. Se vähän ärsytti, että lapsen pituus on aina jotenkin niin iso asia. Eihän koskaan kommentoida, että niin, teidän lapsellahan on sitten siniset silmät. Tai lapsenne on tämän ikäiseksi vielä aika kalju. Nykyäänhän ei kyllä Suomessa juuri jäädä pienikokoisiksi sen takia, että ravintoa on liian vähän, vaan suurin osa saa kasvaa ihan sen pituisiksi, mitä geenit antavat myöten.
Niin että miksi se sitten on niin tärkeää, kuinka pitkä lapsi on? Miksi pituuden pitäisi määritellä ihmistä niin paljon? Eihän se ole mikään saavutus, että joku lapsi kasvaa + 2-käyrällä, koska geenithän sen määräävät.
Epäilen vähän, että ihmisillä on edelleen taipumusta ajatella, että pienikokoiset lapset olisivat jotenkin sairaita, kuten ennen vanhaan, kun ylipäänsä oltiin pienikokoisempia, kun kasvuolosuhteet eivät aina olleet optimaaliset. Nykyisin kyllä sellainen lapsi, joka yhtäkkiä pomppaisi vaikka nollakäyrältä +2-käyrälle, on todennäköisemmin sairas, kuin sellainen, joka tasaisesti kasvaa -2-käyrällä. Ihmisten vaikuttaa vain ylipäätään olevan vaikea ymmärtää tätä.
Tulikin tämmöinen vuodatus. Pojan pituus vain on sellainen asia, joka itseäni kovasti mietityttää, koska itse olen aina ollut pienikokoinen, ja minua on aina luultu nuoremmaksi kuin oikeasti olen, varsinkin teini-iässä, ja myöhäinen murrosikä vain korosti asiaa entisestään. Jos minua nyt ei suoranaisesti ole siitä kiusattu, niin ainakin jouduin läpi teini-iän kuulemaan taivasteluita, että en ole yhtään ikäiseni näköinen ym. Se ei tehnyt kovin hyvää itsetunnolleni silloin, vaikka aikuisena olen ennemminkin kokenut, että lyhyys on osa minua, enkä voisi kuvitellakaan olevani pidempi. Toisin sanoen olen oikein tyytyväinen itseeni näin. Omat kokemukseni saavat minut silti toivomaan, että poika olisi hieman pidempi, koska en haluaisi hänelle samanlaisia kokemuksia kuin itselleni.
Poika on nykyisin aika haka nuppipalapelien teossa. Ihan ensimmäistä kertaa jotain palapeliä tehdessäkin saatta heti löytää paloille oikeat paikat. Kirjat ja autot ovat muut tärkeät asiat. Poika on aina ihan innoissaan, kun näkee mitä tahansa autoja. Sanavarastosta löytyvät ainakin "auto", "kekka" = rekka, "kakto" = traktori, "ambu" = ambulassi ja "buppi" = bussi. Kirjoja poika jaksaa kuunnella jo hyvin, ja päivittäin poika tulee kirjan kanssa luokse ja haluaa syliin, ja sitten luetaan. Kun yksi kirja on loppu, niin poika usein hakee monta kertaa uuden kirjan ja kömpii takaisin syliin.
Nukkuminen sujuu nykyisin oikein hyvin, poika nukahtaa helposti (usein kyllä lauleskelee noin vartin itsekseen ensin) eikä juuri herää öisin. Tosin viikonloppuisinkin, vaikka nukkumaanmeno saatta hieman venähtää, niin poika harvemmin nukkuu yli kahdeksaan. Tyypillinen heräämisaika on puoli seitsemän... Syöminen on muutaman viikon ajan ollut aikamoista tappelua, mutta jos vain jaksamme olla sitkeitä ja olla antamatta "eipää" =leipää ja "pappia" = ksylitolipastillia, niin poika yleensä myöntyy syömään sitä mitä on tarjolla. Enimmäkseen poika syö itse, mutta joskus esim. väsyneenä tai oikein nälkäisenä saattaa antaa vielä syöttääkin.
On tosi ihanaa, kun pojan kanssa voi jo aika hyvin kommunikoida. Ero on ihan huikea, jos vertaa tilanteeseen puoli vuotta taaksepäin. Tuntuu, että kehityksessä on vuoden ja puolentoista vuoden välillä tapahtunut paljon suurempi loikka kuin puolen vuoden ja vuoden välissä. Eihän poika edes kävellyt vielä puoli vuotta sitten! Katselimme miehen kanssa jokin aika sitten videoita, joissa poika oli noin kymmenen kuukauden ikäinen. Kyllähän poika silloinkin oli oma itsensä, mutta miten paljon enemmän hän on nyt tavallaan "henkilö", jolla on oma persoonallisuus ym. Ovathan vauva ihania, mutta vanhemman lapsen kanssa yhdessäolo on kuitenkin ihan erilaista, monipuolisempaa ja tavallaan "palkitsevampaa". Jos ymmärrätte mitä tarkoitan.
Työt ja arki sujuvat kivasti, kevät tulee kovaa vauhtia ja se on ihanaa! Yritän olla stressaamatta turhista jutuista, koska stressin aiheita kyllä riittää... Kun yksi poistuu niin tulee kaksi uutta tilalle... Mutta yleisesti ottaen meillä menee oikein hyvin :)