Japaniin!

Pari viikkoa sitten saimme TAYS:ista vihdoin kirjeen alkioiden jatkosäilytyksestä. Nyt sitten pitää vain luottaa siihen, että posti tekee tehtävänsä.

Edellinen kuukautiskierto jäi vähän tavanomaista lyhyemmäksi, 27 päivän mittaiseksi. Se alkoi viime viikon torstaina eli 25.4., joten kohta on taas aika alkaa testailla.

Lähdemme ensi viikolla kahden ja puolen viikon lomareissulle Japaniin!!! :D Olen haaveillut  uudesta matkasta siitä saakka, kun olimme edellisellä aika tasan neljä vuotta sitten. Nyt kun poika on tämän ikäinen, niin ajattelimme että on hyvä sauma lähteä, kun en halua raskaana ollessa matkustaa minnekään kauas. Tällä kertaa osaamme jo vähän kieltäkin. Olen tähän mennessä opetellut parisataa kanji-merkkiä, ja molemmat tavuaakkoset. Kiva päästä testaamaan opittua paikan päälle :) Olen ihan fiiliksissä kaikista Japani-jutuista! Olen lukenut historiaa ja kulttuuria ja japanilaisten kirjailijoiden romaaneja ja katsonut yli 20 animesarjaa ja kokkaillut (ainakin yrittänyt) kaikkea japanilaisista keittokirjoista ;)

Saa nähdä, miten meidän 2,5-vuotiaan kanssa sujuu. Poika on lentänyt aikaisemmin yhden meno-paluun, mutta paljon lyhyempi lentomatka kyllä. Sitten aikaero ja pitkä poissaolo kotoa ja tutuista kuvioista. No, yritämme mennä pojan ehdoilla, niin eiköhän se siitä.

Edellistä Japaninmatkaa edelsi ensimmäinen ICSI, peruuntunut tuoresiirto ja kaksi epäonnistunutta PAS:ia. Kesäkuussa ja elokuussa oli sitten PAS:it lääkkeelliseen kiertoon, mutta negat niistäkin. Toivottavasti tämän vuoden kesäkuu olisi onnekkaampi! Yritin tänään muistella fiiliksiä tuolta ajanjaksolta. Elämääni taisi hallita aika paljon sellainen tunteiden vuoristorata: välillä olin toiveikas ja välillä ihan epätoivoinen, kun pelkäsin ettemme saa koskaan lasta. Nyt onkin ihan eri olo. Koko prosessi hoitoineen on muuttunut paljon arkisenmaksi, mikä on ehkä vähän säälikin. Toisaalta ei ole enää aikaa pohtia ja olla samalla tavalla huolissaan. Enkä oikein osaa ajatellakaan, että edes pitäisi olla jostakin huolissaan. Meillähän on jo yksi ihana lapsi! Toinen (ja ehkä kolmaskin) olisi vain bonusta.

Minulla ei oikeastaan ole kovin hyvää käsitystä siitä, miten 4- ja 5-päiväisten alkioiden siirrot ajoitetaan ovulaatioplussan mukaan. Yritin selailla vanhoja tekstejäni kahdesta luomu-PAS:ista, mutta ne alkiot olivat nuorempia, ja siirtoajankohdan kanssa oli kyllä aikamoista säätöä. Eli jos plussa tulee vaikka  maanantaina, niin minä päivänä on siirto???

Hyvää uutta vuotta!

Vietimme oikein mukavan perhejoulun, vaikka flunssassa olinkin. Muuten olen kyllä voinut erinomaisesti, eikä syksyisestä sairastumisesta muistuta kuin ihan lievät jäännösoireet. Ehkä nekin vielä häipyvät :) Lomaa meillä oli molemmilla miehen kanssa yli viikko, mutta olisihan ollut kiva jatkaa lomailua vielä vaikka viikko. Uusi vuosi on kuitenkin alkanut töiden osalta jo ihan mukavasti. Ei suuria käynnistymisvaikeuksia ;) Nyt sitten vain kevättä kohti. Tosi mukava ajatus, että valoisa aika jatkuvasti taas lisääntyy. Tällä hetkellä en valoa juuri näe muuten kuin viikonloppuisin, ellen sitten satu arkisin työskentelemään ikkunallisessa huoneessa, tai pääse lähtemään töistä poikkeuksellisen aikaisin.

Juuri joulun pyhien aikana poika alkoi yhtäkkiä puhua vaikka mitä, ei nyt sentään lauseita, mutta tuntuu, että sanoja tulee päivittäin lisää, ja poika yrittää matkia kaikkea, mitä sanomme (kohta saammekin olla tarkkana mitä oikein suusta päästämme). Kaksi kieltä kyllä vähän sekoittaa asioita, ja suurin osa sanoista on kyllä suomea ainakin toistaiseksi, mutta olemme miehen kanssa omien äidinkieltemme kanssa johdonmukaisia. Pojan suosikkikirja tällä hetkellä on minullekin lapsena luettu "Teemu on pieni" :) ja sitten sellainen luukkukirja, jossa on autoja, työkoneita, autoja, moottoripyöriä ja myös muutama auto... 

Autoista puheenollen, niin pojan selvä suosikkileikki on pikkuautojen kuljettaminen olohuoneen pöydällä. Välipäivinä saimme yhtenä aamuna syödä rauhassa aamupalaa, kun poika kuljetti yhtä ja samaa autoa pöytää ympäri ja ympäri ainakin 20 minuutin ajan. Sitten poika taisi katsella vähän jotain kirjaa, jonka jälkeen autoleikki taas jatkui :D Ihmettelen, miten yksivuotiaalla välillä voi olla noin paljon kärsivällisyyttä (tavallisestihan sitä ei ole juuri lainkaan).

Kolme ystävääni on tällä hetkellä raskaana viimeisellä kolmanneksella. Ihanaa, kun syntyy uusia vauvoja, mutta onneksi itselläni ei ole yhtään vauvakuumetta. Vaikka mistäs sen tietää sitten, kun pääsen tapaamaan uusia mini-ihmisiä. Mutta en siis todellakaan edes toivo mitään vauvakuumetta. Siinäpä vasta salakavala tauti.

Tänään tapasin töissä erään ihmisen, ja huomasin vasta ehkä kymmenen minuutin jälkeen, että tämä henkilö on raskaana. Se tuntui ihmeelliseltä, koska ennen kuin itse tulin raskaaksi, tai kun olin raskaana, huomasin aina heti, jos joku muu oli raskaana (niin pitkällä siis että se ulospäin näkyi). Kuin kaikki hedelmällisessä iässä olevat naiset olisivat olleet potentiaalisia mielensäpahoittamisen aiheita, eikä kanssakäymistä voinut aloittaa, ennen kuin olin tarkistanut, millä tavalla minun pitäisi heihin mielessäni suhtautua. Ihan kamalaa, eikö totta. On upeaa elää ilman sitä katkeruutta, mikä lapsettomuuteen liittyi.

Vuosi sitten

Vuoden takaiset tapahtumat ovat pyörineet mielessäni paljon viime viikkoina. Vähän kuin aluksi ajattelin synnytystä tosi paljon ja kävin tapahtumia ja tunteitani läpi uudelleen ja uudelleen. Ja lapsettomuussurujen keskellä kertasin siihenastista matkaamme keskenmenoineen ja toistuvien pettymyksineen miettien, saammeko koskaan omaa lasta.

Mitä enemmän ajattelen kaikkea sitä, mitä vuosi sitten tapahtui, sitä uskomattomammalta se tuntuu. Että kaikki tämä on IHME. Vuosi sitten juuri tänä samana päivänä olimme jo ajaneet illaksi Tampereelle toisen ICSI:n munasolukeräystä varten, joka tehtäisiin seuraavana päivänä. Kasvatuspäivät olivat sujuneet hyvin. Olin innoissani siitä, että olimme taas tositoimissa, mutta samalla takaraivossa kyti pelko siitä, että emme saisi hyviä alkioita, kun kerta niiden laadun suhteen oli ollut pientä epäilystä aiemmin. Pelkäsin, että pidemmässä viljelyssä paljastuisi että kaikki alkiomme ovat huonoja eikä yksikään selviäisi ainakaan laadukkaana siirtopäivään saakka.

Näiden pelkojen värittämää taustaa vasten se, että siirtopäivänä 20.11. kohtuuni laitettiin vielä samana aamunakin hienosti edistynyt "preblasto", tuntui uskomattoman hienolta. 

Piinapäivät olivat toiveikkaimmat kuin aikaisemmin. Hyperstimulaatio-oireet (joita en vielä edes tajunnut hyperstimulaatio-oireiksi) taisivat aika tehokkaasti viedä ajatuksia piinailusta muualle. Minua on jälkikäteen hyvin monesti ihmetyttänyt, että miten en tajunnut jonkin olevan pielessä, kun vatsa oli aina vain TODELLA turvonnut, vatsa ei toiminut kunnolla, aamuisin ja öisin voin huonosti, melkein pyörryin pari kertaa, suolanhimo oli valtava enkä voinut nukkua kunnolla kun vatsa oli tiellä.  

pp7-9 olimme pääkaupunkiseudulla ystävien luona käymässä, ja siellä hyperstimulaatio-oireet (joita edelleen kuvittelin ummetuksesta johtuviksi) olivat niin voimakkaat, etten edes miettinyt raskaustestien tekemistä, vaikka olin jo pp6 saanut herkkään raskaustestiin haamun. Jotenkin en kuitenkaan oikeasti tainnut ymmärtää, että tosiaan saattaisin olla raskaana. 

30.11. jouduin osastolle todetun hyperstimulaation vuoksi, ja siitä se tunteiden vuoristorata sitten alkoikin. Saimme tietää, että olen raskaana. En missään nimessä haluaisi elää ensimmäisiä raskausviikkoja uudelleen. Epävarmuus oli ihan kammottavaa välillä. hCG nousi liian hitaasti, kohdussa ei näyttänyt olevan alkioita lainkaan, seulontaverikokeissa oli häikkää, huolestuin nenäluun vuoksi itseni melkein kipeäksi, raskausoireet hävisivät ainakin kertaalleen... Myöhemminkin huolestuin joistakin asioista (mm. perätarjonta, iso pää ja jossakin vaiheessa olin  aivan varma että pojalla on Down tai jotain vieläkin ikävämpää) mutta puolenvälin jälkeen mieliala oli suurimmaksi osaksi seesteinen.

Ja loppujen lopuksi kaikki päättyi kuitenkin hienosti. Tosin synnytys olisi voinut sujua vauhdikkaammin. Rintatulehduskin olisi voinut jäädä saamatta, samoin imetysongelmat harmittivat.  Nämä ovat kuitenkin sivuseikkoja. Vaikka en haluaisikaan kokea tätä kaikkea uudelleen (ehkä pojan ensikohtaamista lukuunottamatta), niin eihän se poista sitä tosiasiaa, että tämä on ollut uskomaton matka. 

Ei hienojakaan asioita ole tarkoitus kokea uudelleen, koska jokainen hieno hetki on ainutlaatuinen ja siitä syystä niin erityinen. Myös surut ovat muokanneet elämästämme, ajatuksistamme ja meistä itsestämme sen, mikä on nyt. Lapsen saaminen ei poistanut minusta lapsettomuuden kokemuksia. Suren tahattomasti lapsettomien vuoksi ja heidän surunsa tuntuu omaltani. Huomaan edelleenkin myös joskus surevani ensimmäistä kesken mennyttä raskautta, nyt kun todella olen ymmärtänyt mitä menetimme. 

Mutta en vaihtaisi pois näitäkään kokemuksia. Silloin en olisi tänä saman ihmisenä kokemassa elämääni juuri nyt, tuntemassa suurta kiitollisuutta siitä että saimme kokea oman ihmeemme. Että preblastosta tuli meidän oma, rakas poikamme. Vaikka uuden elämän alku on mielestäni aina ihme, niin se, että koeputkihedelmöityksissä se alku pystytään oikeasti silmin näkemään, tekee siitä jotenkin vielä ihmeellisemmän asian. Että laboratoriohenkilökunta on ruiskuttanut siittiön munasoluun, ja sitten nähnyt poikamme silloin kun hän oli vielä solurypäs. En oikein löydä sanojakaan tälle imetyksen määrälle enää, joten lopetan tähän :)

Vatsassa potkii pieni suuri ihme

Tiistaina satuin ensimmäisen kerran näkemään, miten vatsa todellakin liikkui, kun vauva potkaisi! Eikä se ollut mitään pientä epämääräistä, vaan vatsan iho selkeästi pompahti ylös ainakin puoli senttiä. Sen jälkeen olen bongannut saman jo lukuisia kertoja. Luulen, että potkut olisivat olleet nähtävissä jo aikaisemminkin (niin lujilta ne ovat käteen tuntuneet), mutta olen enimmäkseen vain pidellyt kättä vatsalla tunteakseni potkuja, enkä ole niinkään katsellut.

Viikonloppuna kävin siskon kanssa lastenkirppiksellä, ja voi kun sieltä löytyikin ihania, pieniä vaatteita! Ostin parillakympillä viitisentoista hyväkuntoista (osa jopa uusia) vauvanvaatetta. Tuli hirveä vauvakuume, kun pesin kaikki vaatteet ja ripustin kuivumaan. Ne ovat niin PIENIÄ <3 Ja meille on tulossa yhtä pieni vauva. Ihan epätodellista. 

Juuri viimeksi tänään tuli mieleeni, että olisinko mitenkään voinut puoli vuotta sitten, kun tänne blogiinkin kirjoitin muutaman katkerasävytteisen tekstin, kuvitella missä tilanteessa olisimme kuuden kuukauden kuluttua? No en kyllä varmasti. Tai siis, kyllähän olisin silloin varmasti ajatellut, että kuusi kuukautta on pitkä aika, ja että voisin tulla sinä aikana raskaaksi, mutta siinä vaiheessa tuntui myös, että raskaus ja vielä enemmän lapsen saaminen ovat ihan epätodellisilta asioilta. Eivät yhtään meitä varten. 

Ja nyt vauva potkii mahassani. Se on IHME. Miten nopeasti elämä voikaan muuttua. Jatkuisipa tämä raskaus onnellisesti loppuun asti.

Uusi vuosi

Vaikka olinkin eilen "vain" kuskina, niin meni myöhäiseksi, kun kyydittäväni eivät olisi halunneet lähteä kotiin nukkumaan ;) Pääsimme sänkyyn hieman yli kolme, ja heräsin noin kymmeneltä. Sen jälkeen kyllä lojuin sängyssä vielä noin tunnin ajan. En pystynyt enää nukahtamaan, vaikka olin hirveän väsynyt. Kuin olisin rekan alle jäänyt. Eihän se nyt ihmekään ole, kun tämä oli jo toinen lyhyt yö peräkkäin. Tänään menen ajoissa nukkumaan.

En vieläkään tiedä, miten minun pitäisi raskauteen suhtautua. Haluaisin miettiä tulevaisuutta koko ajan, haaveilla ja niin pois päin, mutta mieli laittaa kovasti jarrua päälle, ettei ihan vielä. No koska sitten? Nt-ultra siintää tulevaisuudessa ajankohtana, jonka jälkeen voisin ruveta olemaan "oikeasti" raskaana. Jos siis kaikki on hyvin. Mutta vaikka kaikki on tähän mennessä sujunut hyvin, niin en halua vieläkään luottaa siihen, että hyvä onni jatkuisi. Kyse ei ole niinkään siitä, etten pystyisi luottamaan, vaan siitä, etten vielä halua. 

En ymmärrä, mistä tämä luottamus oikein on peräisin! Ensimmäisessä raskaudessa, niin kauan kuin sitä kesti, olin todella hermostunut ja huolestunut lähes koko ajan. Tällä kertaa, vaikka stressin aiheita onkin ollut, pohjalla on koko ajan ollut vahva usko onnistumiseen (paitsi sen paniikkiultran jälkeen). Ihan ihme juttu. Toki hyperstimulaatioasia sotki asioita aika tavalla. Olen pohtinut, miten olisin suhtautunut alkuraskauteen, jos hyperstimulaatiota ei olisi tullut. Sen myötä sain tietysti paljon muuta ajateltavaa itse raskauden lisäksi. Ja pahimmat piinailut jäivät hyperstimulaatio-oireiden varjoon.

Mutta voiko tosiaan olla niin, että tänä vuonna meistä tulee vihdoinkin vanhempia? Lapsettomuuden suru ei varmasti katoa siitäkään huolimatta kokonaan, koska vaikkei siitä onneksi ole ehtinyt tulla minua määrittävää asiaa, niin se jatkuvat epävarmuus, katkeruus ja toistuvat pettymykset ovat silti jättäneet jälkensä. Ärsyynnyn edelleenkin siitä, että osa raskautuu niin helposti, eivätkä edes tajua olla kiitollisia, vaan pitävät sitä itsestäänselvyyteenä. Sydäntäni viiltää, kun mietin muita lapsettomia. Kuinka epäreilua elämä voi olla.

Olen lueskellut ensimmäisen raskauden ainoalla normaalilla neuvolakäynnillä saamaani Vauvan odotus-kirjasta. Ensimmäisissä kappaleita lukiessani en voinut olla tuntematta jonkinlaista ulkopuolisuuden tunnetta, kun kerrottiin siitä, miten "me kaikki olemme saaneet alkumme": munasolu irtoaa, siittiöt uiskentelevat sitä kohti, hedelmöitys tapahtuu ja alkio vaeltaa kohtuun. Onneksi se ei nykyisin ole ainoa mahdollinen tapa saada uusi ihminen alulle. Nyt raskaana ollessani en muuten ole tuntenut itseäni mitenkään ulkopuoliseksi, pikemminkin tunnen kerrankin olevani kuten muut. Ehkä minunkin kehoni pystyy kasvattamaan lapsia.

Vähän surua

Havahduin tänään siihen, ettei Fertinovasta ole edelleenkään lähetetty meille mitään papereita! Ja soitin sinne jo kohta kuukausi sitten... Siitä on niin kauan, että olin jo ehtinyt unohtaa koko asian. Lisään siis huomiseen "to do"-listaani "soita Fertinovaan". Ärsyttää. Ei papereilla vielä mikään tulenpalava kiire ole, mutta silti.

En ollut taas moneen päivään surrut lapsettomuutta, mutta eilen aamulla itketti, ja tänään vähän lisää. Raskaus ja lapsen saanti tuntuvat todella etäiseltä asialta tällä hetkellä, niin etäiseltä etten osaa kuvitella tilannetta, jossa haaveemme olisi toteutumassa. Näin siitä huolimatta, että rinnasta puristaa, kun oman lapsen kaipuu on niin kova. 

Miksi, miksi, miksi tämä ei onnistu? Miksi pitää odottaa? Miksi meidän pitää haluta lapsia, kun ehkä voisimme olla ihan onnellisia ilmankin? Tuntuu, että elämä ajaa ohitse. Vaikka se ei kyllä onneksi ole totta. Elämme täyttä elämää vielä täyttymättömästä unelmasta huolimatta. Mutta tekee pahaa nähdä kaikkein muiden saavan lapsia ja toisia ja kolmansia, kun meillä ei ole vielä yhtäkään. Ja alituiseen pelätä, että mitä jos emme saa koskaan lapsia, tai jos sairauteni vuoksi joutuisimme keskeyttämään hoidot. Ja nuoremmaksikaan en tule, en.

Mikähän kp nyt on? Ei hajuakaan, eikä kiinnosta.

pp 11: Testipäivä

Kuten arvelinkin, en ole raskaana. Tikku näytti aivan tyylipuhdasta negaa. Edessä on siis taukokuukausi ja seuraava siirto vasta elokuussa. Miten tässä näin kävi? Eikö juuri ollut vuodenvaihde, hoidot alkamassa ja minun piti olla raskaana viimeistään kesään mennessä? Facebookissa joku entinen tuttava hehkuttaa esikoisen yksivuotissyntymäpäivää. Tuntuu niin pahalta. Mutta kyllä se tästä, ei muu auta. 

pp 5: Fiiliksiä

Juhannus juhlittu, minun osaltani kyllä ihan rauhallisesti, vaikka parina päivänä otinkin yhden punaviinilasillisen, alkion kiinnittymistä varten :) En itse ihan usko tuohon, mutta täytyipä kokeilla. Kiinnittymispäivä oli laskennallisesti lauantaina. Mitään oireita en tuntenut. Sunnuntai-illalla automatkalla kotiin alkoi vatsa tuntua turvonneelta ja jotain lievää kipuakin oli. Panin sen tosin juhannuksen epäterveellisen syömisen piikkiin.

Tänään aamulla vatsa tuntui edelleen vähän oudolta, pientä kramppia ja painetta. Vatsa olikin sitten hieman löysällä aamupäivällä, mutta pahoinvointia ei ollut. Nyt päivän mittaan tuntemukset ovat edelleen jatkuneet. Kuin ihan lievää jomottelua. Minun on vaikea uskoa, että nämä oireet johtuisivat muista kuin suolistovaivoista, mutta eihän toki ole poissuljettua, että ne voisivat olla myös raskausoireita. En vain haluaisi ruveta toivomaan liikoja. Mutta huomaan jo, että minussa on herännyt pieni toivo. Ehkä sittenkin.

Mies odottaa tältä kierrolta paljon, niin hän tänään sanoi. Vaikka itsekin odottaisin, en missään nimessä näyttäisi sitä miehelle, koska silloin hän alkaisi toivoa entistä enemmän ja pettyisi kovasti. Miehen ja muiden läheisteni pettymystä yritän lievittää laukomalla tasaisin väliajoin pessimistisiä kommentteja tyyliin "enpä usko että tulen tästä raskaaksi" tai "sitten KUN vuoto alkaa...". Samalla yritän toppuutella myös omaa innostustani.

Kuvittelenko sitten oikeasti olevani nyt raskaana? En tiedä. Optimistinen minäni tietysti ajattelee niin, vaikka se taitaa olla uskomisen sijaan enemmäkin sellaista vaaleanpunaisilla pilvenhattaroilla leijumista. Kokonaisvaltainen olotila, jossa ei ole tilaa realistisille ajatuksille. Pessimistinen puoleni taas valmistautuu jo seuraavaan pettymykseen.

Malttamaton

Tosi monella blogikaverilla on tällä hetkellä piinapäivät menossa. En malttaisi odottaa, että pääsen taas itsekin piinailemaan :) Ultra jo maanantaina, jännittävää! Tänään olen päivystysvapaalla eikä viikonloppuna ole töitä, sen sijaan paljon mukavaa ohjelmaa, joten aika menee varmasti nopeasti. Eikös se nyt ole niin, että lääkkeellisessä kierrossa siirtopäivä päätetään ultran perusteella? Vai olenko väärässä?

Yllättävän hyvin olen sietänyt estrogeenihoitoa. Tänään on taas laastarinvaihtopäivä. Oikeastaan en ole huomannut mitään selviä oireita. Rinnat ovat mahdolllisesti epätavallisen arat kierron vaiheeseen nähden, mutta ei muuta. Mieliala oli tässä parina päivänä ikävän levoton, mutta sen panen kyllä monen pientä stressiä aiheuttavan seikan piikkiin. 

Tiedän kyllä, että jos nyt oikein rupeaisin miettimään tosiasioita, niin saisin kyllä mieleni surulliseksi ja siihen liiankin tuttuun miksi-juuri-meidän-piti-saada-lapsettomuus-vaivoiksemme-moodiin. On kuitenkin niin paljon helpompi elää, jos pystyn ajattelemaan, että lapsettomuus on vain osa muuten enimmäkseen hienoa elämääni, kuin jos lapsettomuus määrittelisi sen kokonaan. 

Oikein pahoina hetkinä minun on kuitenkin hyvin vaikea nähdä itseni juuri muuna kuin lapsettomana.  Hallitseva tunne on silloin hirvittävä epäreiluuden kokemus, mutta mieltä kalvaa myös kysymys, että mitä olen tehnyt ansaitakseni tämän surun?

Onneksi näitä pahoja hetkiä ei tule kovin usein. Ja TÄMÄ hetki ei onneksi ole sellainen. Kunhan tässä lämpimikseni kirjoittelen ;) Olen päättänyt, että tämän tekstin julkaistuani en enää ajattele lapsettomuutta tänään :) Sen sijaan on paljon muuta tekemistä, pitäisi siivota, leipoa marjapiirakka, siivota jyrsijöiden häkki ym.

Ihanaa viikonloppua!

pp11: Ei vieläkään mitään

Olen jo vahvasti sitä mieltä, ettei tämäkään siirto onnistunut. Ei ole mitään tuntemuksia. On lievästi sanottuna masentunut olo. Eilen varsinkin, kun päivä ei muutenkaan ollut onnistunut. Moni asia harmitti ja ärsytti ja itkin varmaan kolme-neljä kertaa yhteensä. Enimmäkseen suretti se, että miksi emme vain voisi saada lapsia kohtalaisen helposti, niin kuin suurin osa ihmisistä. Yritetään muutama kuukausi, odotetaan yhdeksän kuukautta ja sitten ollaan oikea perhe. 

Mutta ei. Meillä on vain koira ja liian iso talo. Eihän se ole oikea perhe. Nuo yläkerran huoneiden riemunkirjavat tapetit muistuttavat minua joka kerta kun ne näen, että olemme lapsettomia. Tekisi mieli repiä ne seinältä ja laittaa tilalle jotain ihan muuta. Näin siinä sitten käy, kun kehtaa etukäteen tapetoida huoneita lapsille. Niitä lapsia ei sitten ehkä tulekaan.

pp13: Testipäivä huomenna

Tietysti olin haaveillut tästä päivästä siihen malliin, että minulla on raskausoireita ja huomenna tekisin sen kuuluisan testin, joka varmistaisi sen minkä jo tiedän: että olen raskaana. No, näin ei tällä kertaa käynyt. Toki se testi on vielä tekemättä, mutta mikään ei viittaa siihen, että olisin raskaana. On vain pakko niellä tämä pettymys ja suunnata ajatukset seuraavaan PAS:iin. Toivon pikaista kuukautisten alkamista.

Mitäs olette muuten mieltä tällaisesta: Eilen aprillipäivänä eräs tuttavani ilmoitti facebookissa olevansa raskaana. Postaus ehti jo saada monta onnittelukommenttia, kun tämä henkilö sitten ilmoitti, että aprillipilaahan se vain oli. Tällä kyseisellä perheellä on jo lapsia aiemmasta, eikä niiden saamisessa ole tietääkseni ollut ongelman häivääkään, joten tämän tuttavan mielestä valheellinen raskausuutinen oli varmasti tosi hyvä vitsi. Mutta kun lastensaanti on osalle meistä tosi vaikeaa ja jopa mahdotonta, niin tuntuu kurjalta että joku vähättelee asiaa näin. Minä ainakin hieman loukkaannuin. Ymmärrän tietysti, että jos ei ole omakohtaista kokemusta lapsettomuudesta, niin asiaa ei ajattele samalla tavalla kuin lapsettomuuden kokenut.

pp7: Toistenkin suru

Kuluisipa aika nopeammin... toisaalta se voisi myös kulkea hitaammin. Ettei koskaan tulisi eteen uutta surua. Ihmettelette ehkä, miksi olen näin hirveän negatiivinen tämän ekan siirron suhteen. Niin  ihmettelen itsekin. Kun selvisi, että siirto vihdoin toteutuu, olin onneni kukkuloilla. Että vihdoinkin tapahtuu jotain. Mutta ihminen ei tunnetusti tyydy siihen mitä saa, vaan aina on saatava lisää. Nyt ei riitäkään enää se, että päästiin siirtoon, vaan haluan tietysti sen päävoiton.

Harmittaa se, että oman suruni lisäksi stressaan pajon myös siitä, miten mieheni ja muut läheiseni suhtautuvat, jos emme vieläkään onnistu. Tiedän, että koko perheeni toivoo hartaasti, että tulisin vihdoinkin raskaaksi, ja juuri siis meidän itsemme takia, koska he tietävät miten kovasti me sitä toivomme ja miten raskas taival tämä on välillä ollut. 

Mutta oman pettymykseni lisäksi kannan myös heidän pettymyksensä, vaikkei minun pitäisikään. Minulla vain on taipumus ruveta lohduttamaan muita silloin kun itse kaipaisin eniten lohdutusta. Että "hyvinhän tässä menee, ei minulla ole hätää", vaikka oikeasti ei mene niin hyvin. Ei näin sentään ole suinkaan aina, osaan kyllä näyttää tunteeni ja yleensä niin teenkin, mutta liian helposti lipsahdan sellaiselle "muidensuojelemisvaihteelle". Toisaalta se auttaa usein laittamaan asioita oikeisiin mittasuhteisiin.

pp7 tänään. Pitäisikö tässä vaiheessa jo olla jotain oireita?!? Oloni on ihan normaali, lukuunottamatta pientä turvotusta, jota voi olla normaalistikin missä kierron vaiheessa tahansa. Ja ehkä pikkasen välillä tuntuu jotain alavatsalla. En aio testata ennen ensi perjantaita, niin olen päättänyt. Jos ei ilmaannu jotain oireita...

Melkein vapaa viikonloppu edessä, huomenna vain muutama tunti töitä aamusta :) Kivaa tekemistä on myös luvassa. Ja ensi viikolla vain neljä työpäivää, sitten neljä päivää vapaata, ihanaa! Testipäivään ei ole kuin seitsemän yötä. Minun on vaikea kuvitella, että sinä aikana tapahtuisi jotain mullistavaa...

Se ihmeellinen vertaistuki

Tämä onkin ollut aika erikoinen viikko. Keskiviikkona olin normaalisti töissä (aivot tuntuivat olevan muusia loppupäivästä, johtunee pitkästä lomasta), mutta heti työpäivän jälkeen lähdin Helsinkiin koulutukseen, ja täällä olen edelleenkin ja odottelen miestä saapuvaksi :) 

Menemme ystäväpariskunnan häihin huomenna. Pari odottaa lasta, ja laskettu aika on PIAN. Pahoitin aluksi mieleni, kun kuulin raskaudesta, mutta nyt olen jo pitkän aikaa pystynyt suhtautumaan asiaan neutraalisti. Miksen hieman positiivisestikin. Ihan yhtä lailla hekin ovat varmasti toivoneet lasta, vaikka taisivatkin onnistua melkein heti.

Opiskeluaikainen ystäväni oli tänään samassa koulutuksessa kuin minäkin. Ystäväni ja hänen miehensä ovat yrittäneet lasta pitkään, ja ystävälläni on ollut jo kolme keskenmenoa. Emme näe niin usein, mutta viime tapaamisten yhteydessä olemme puhuneet paljon lapsettomuudesta. En ole vieläkään lakannut hämmästelemästä, miten ihmeelliseltä tuntuu keskustella jonkun sellaisen ihmisen kanssa, joka tietää täsmälleen miltä tahaton lapsettomuus tuntuu. Aivan kuten täällä blogimaailmassakin törmää yhtenään sellaisiin ajatuksiin ja kokemuksiin, jotka voisivat olla suoraan omasta elämästäni. Se lievittää surua, kun tietää, ettei ole yksin. 

Kuukautiset eivät ole vielä alkaneet (jos olisivat, niin se olisi jo tullut ilmi tässä vaiheessa postausta). Kp taitaa olla 28. En tunne itseäni lainkaan raskaaksi. Jostain kumman syystä se ei harmita ollenkaan :) Tapasin tänään toisenkin hyvän ystäväni, jolle kerroin miten innokkaasti odotan sitä että saan alkaa piikittämään itseäni. Onhan se vähän koomista :)

Epätodellinen olo

En vieläkään oikein tiedä, mitä tämän raskautumisprojektin uusimmasta käänteestä pitäisi ajatella.  On epätodellinen ja ulkopuolinen olo, että eihän tämä meille olekaan tapahtunut, vaan jollekin toiselle. Toisaalta on ehkä helpottavaakin, jos miehen siittiöiden vähyys selittäisikin, miksi tämä on ollut niin vaikeaa. Ja syy ei ehkä olekaan minussa. Sekin tuntuu hieman helpottavalta, mutta ei se tarkoita sitä, että syyllistäisin miestäni jotenkin. Olen ehkä hieman yllättynytkin, ettei ole ilmennyt minkäänlaista syyllistämistarvetta.

Koko asia tuntuu minusta kuitenkin edelleenkin oudolta. Miksi me onnistuimme kerran ja toisenkin, jos siittiöitä on noin vähän? Tietysti löydös vielä tarkistetaan muutaman kuukauden kuluttua, mutta jos siittiötiheys on nyt noin surkea, niin tuntuu kummalliselta, että se yhtäkkiä korjaantuisi jotenkuten normaalille tasolle. En tiedä, minkälainen mahdollisuus on tilastollisesti tulla raskaaksi tuollaisella siittiömäärällä, mutta eipä se liene kummoinen. Siksi ihmettelemme.

Mutta silti. Ettäkö IVF tai ICSI olisi ainut mahdollisuuteni tulla raskaaksi? Ei käy järkeen. Onko tämä nyt se sairas pila, josta joskus aiemmin mainitsin? Että ensin tulen nopeasti raskaaksi ja kaikki näyttää hyvältä ja vauvan piti syntyä jo puoli vuotta sitten mutta sitten käykin näin. 

Tällä hetkellä kaikki aiempi ovistestien kanssa läträily, "takapuoli ja jalat ylös yhdynnän jälkeen" ym. tuntuu typerältä ja täysin vieraalta ajanvietteeltä. Nuo asiat ovat jostain helpommasta elämästä, jossa raskaaksi tuleminen oli vielä mahdollista ihan normaalisti. Jos jollekin olen tällä hetkellä vihainen, niin kaikille niille tuntemattomille naisille, jotka ovat tulleet raskaiksi ilman sen suurempaa ongelmaa. Ja hesarin vauva-ilmoituksille. "Takapenkki täynnä" ym. paskaa.

En ole vielä päättänyt, miten aion suhtautua tähän kuluvaan kiertoon. Toivon tietysti edelleen tärppiä, mutta onko sallittua pettyä, jos mahdollisuudet alun perinkin ovat surkeat?

Yk 12 ja kp 23

Turha sitä kai on kaunistella. Koska tuo toinen epäonnistunut raskaus lasketaan kemialliseksi, niin miksikä se laskuria nollaisi. Nyt on siis yrityskierto 12. Oho.

Kävin eilen verikokeissa. Tuskinpa maltan odottaa tuloksia poliklinikkakäyntiin asti, vaan käyn todennäköisesti tarkistamassa ne itse. Joidenkin näytteiden analysoinnissa menee tosin jopa kaksi viikkoa. En lähemmin ajateltuna oikein usko siihen, että saisimme lapsettomuuspolille ajan jo neljän viikon päähän. Mutta odottelen silti innokkaasti lisäpostia sairaalasta.

Kp 23 siis tänään. Taas käynnistyi tämä inhottava the Viikko, kuukautiskierron viimeinen viikko, jolloin tunteet risteilevät ääripäästä ääripäähän. Toiveikkaasta varmuudesta epätoivoon. Viimeksi reagoin tosi voimakkaasti kuukautisten alkamiseen, ja tämän kertainen reaktioni hieman pelottaa. Menenkö taas ihan hajalle pettymyksestä? Toisaalta siitä oli viimeksi paljon hyötyäkin: saimme aikaiseksi hyviä päätöksiä. Ja enhän ole koskaan surrut kuukautisten alkua kuin päivän pari. Sitten elämä taas hymyilee ja toiveikkuus nostaa päätään ovulaation jälkeen. 

Nyt en taas tiedä, että mitä minun pitäisi tuntea. Ainakaan vielä ei ole todettu mitään sellaista syytä, miksi raskaus ei voisi alkaa koska vain. Odotan ja kuulostelen raskausoireita, joita ei ole, mutta eipä niitä vielä tarvitsisikaan olla. 

Käyn taas lukemattomia kertoja läpi samoja ajatuksia kuin ennenkin: Kuinka kauan tässä vielä kestää? Saammeko koskaan lapsia? Mitä jos seuraavakin raskaus menee kesken?  Mikä minussa on vikana? Miksi en pysty siihen mihin naisen pitäisi pystyä? Miksi se on toisille niin naurettavan helppoa?

Kirje naistentautien poliklinikalta

Kävin tänään töissä kurkkaamassa omaa sähköistä sairauskertomustani, ja näin että lähete lapsettomuuspoliklinikalle oli hyväksytty heti seuraavana päivänä gynakologikäynnistä. Hämmästyin aika paljon, kun näin mitä lähetteen hyväksynyt lääkäri oli kirjoittanut: käynti 5 viikon päästä ja edeltävästi verikokeita. Olin kyllä odottanut paljon, PALJON pidempää odotusaikaa! Oikein iloinen yllätys!

Verikokeet oli määrätty otettavaksi kp 21-23. Tein pikaisen laskutoimituksen, ja totesin, että tänäänhän on kp 21. Ja huomenna on perjantai, eli jos aion tässä kierrossa ehtiä kokeisiin, niin viimeinen (ja ainut) mahdollisuus on huomenna. Tästä hieman ehdin huolestua, mutta kun tulin kotiin, niin postilaatikosta löytyi kuin löytyikin kirje naistentautien poliklinikalta. Labralähete on siis tehty, joten voin hyvin mennä kokeisiin huomenna. Kirjeessä sanottiin, että poliklinikka-aika tulee postissa myöhemmin. 

Huominen ei kyllä kaikin puolin ole paras mahdollinen päivä verikokeita ajatellen. Minulla on nimittäin tänä yönä päivystys, ja jos kävisi niin hyvä tuuri, että aamusta olisi rauhallista ja saisin nukkua muutaman tunnin, niin eipä se noin vain käykään, koska ennen kokeita on oltava hereillä kolme tuntia, ja ne on otettava ennen kello kymmentä. Eli viimeisetään seitsemältä on noustava, vaikka päivystysvuoro vaihtuu vasta kahdeksalta. Paastota ei onneksi tarvitse, koska se olisi mahdotonta. Minun on ihan pakko syödä yöllä, kun olen töissä, muuten tulee hirveän huono olo eikä ajatus kulje.

Gynekäynnin jälkeen en ole hirveästi miettinyt tulevia tutkimuksia. Mutta nyt kun jotain alkaa todella konkreettisesti tapahtua, niin olen toki helpottunut, mutta tuntuu myös kurjalta, että ylipäänsä olemme tähän tilanteeseen joutuneet.  En kyllä koskaan oikeasti odottanut, että joudumme joskus lapsettomuustutkimuksiin, kun onnistuimme ensin heti neljännestä kierrosta. Se on vain ollut sellainen absoluuttinen takaportti, jonka olemassaolo helpotti vaikeina hetkinä, mutta että oikeasti olemme nyt menossa tutkimuksiin... se tuntuu epätodelliselta. Vastahan minä niin kovasti odotin, että edes saisimme aloittaa raskautumisyritykset, ja jännitin ja laskin kiertopäiviä ja kuvittelin kaikenlaisia oireita.

Ja tässä sitä ollaan, puolitoista vuotta myöhemmin. Monet asiat ovat muutuneet sinä aikana parempaan suuntaan: olemme muuttaneet omaan ihanaan taloon, meillä on Vilma, olen päässyt yli uuteen työpaikkaan liittyvästä alkukaneudesta ja jännittämisestä ja viihdyn tosi hyvin, parisuhteemme voi mainiosti. Olen onnellinen, mutta en siltikään tyytyväinen. Tiedän, etten todennäköisesti tule olemaan yleisellä tasolla sen tyytyväisempi sittenkään, kun saamme lapsia, mutta minusta on vain pitkään tuntunut, että se on seuraava vaihe elämässäni. Kehoni haluaa sitä, mieleni haluaa sitä. Siksikö, koska olen niin päättänyt, vai koska se on fysiologinen juttu? En tiedä. Mutta lapsettomaksi jäävää elämää en voisi kuvitellakaan. Mikä sitten olisi elämäni tarkoitus?

Käynti gynekologilla

Eilen kävimme yksityispuolella keskustelemassa gynekologin kanssa lapsettomuudestamme. En ole vielä ihan ehtinyt miettiä läpi kaikkea, mistä puhuimme, koska valvoin koko viime yön töissä, mutta yleisfiilis on tällä hetkellä helpottunut. Ei käynti oikeastaan tuonut tullessaan mitään suuria yllätyksiä. Tosin hämmästyin, kun gynekologi totesi melkein ensimmäisessä lauseessaan, että laittaa heti lähetteen sairaalan poliklinikalle, että kaikki tutkimukset (paitsi miehen siemennestenäyte) tehdään sitä kautta. Olin kai odottanut jotain epämääräistä hymistelyä, että ensin jotain labraa ja sitten odotellaan ja ehkä sitten vasta lähetetään lapsettomuuspolille. Sopiihan tämä tietysti meille hyvin. 

Lääkäri oli sitä mieltä, että toinen raskauteni kyllä lasketaan kemialliseksi, kuten olin miettinytkin. Silloinhan tietysti se vuosi tuloksetonta yritystä tulee pian täyteen, ja jatkotutkimukset ovatkin aiheellisia. Kävimme vastaanotolla läpi kaikki oleelliset esitiedot ja sitten minulle tehtiin ihan perus gynekologinen tutkimus. Mies sai mukaan purkin ja ohjeet siemennestenäytteen ottoa varten. Itse lapsettomuushoidoista emme puhuneet tässä vaiheessa, ja hyvä niin. Ei pidä mennä asioiden edelle. 

Olin miettinyt vastaanoton alkua paljon etukäteen ja mielestäni valmistautunut siihen hyvin henkisesti, päättänyt jopa että en sitten ala vollottamaan tai mitään. No, ääneni murtui heti ensimmäisen lauseen aikana, että se siitä hyvästä valmistautumisesta sitten. No, olin kai alitajuisesti odottanut niin paljon sitä, että saan kertoa huolemme jollekin ulkopuoliselle, jonka tehtävä on auttaa meitä eikä vain lohduttaa, että tunteet eivät vain pysyneet kurissa. Lopuksi, kun lääkäri vielä sanoi jotain että kyllä asiat vielä järjestyvät ja että nähdään sitten sairaalan poliklinikalla, niin kyyneleet tulivat taas silmiin. 

Vaikka olemme vain yksi hyvin monista lapsettomuudesta kärsivistä pariskunnista joita tämä lääkäri on tavannut ja hoitanut, niin tuli silti sellainen tunne, että hän piti juuri meidän ongelmaamme tärkeänä. Niinhän se pitäisi aina lääkäri-potilassuhteessa olla. Lisäksi minua liikutti sekin, että lääkäri ei veloittanut käynnistä mitään, vaikka tiedän ettei sekään ole mikään henkilökohtainen juttu, vaan lääkärien välinen tapa, että kun käymme toistemme vastaanotolla yksityispuolella, niin yksi käynti vuodessa tarjotaan maksutta.

Kun tulimme vastaanottokäynnin jälkeen kotiin, tein ovistestin. Kyllä, olen tehnyt taas testejä (kylläkin vasta eilisestä), mutta en ole kokenut että se olisi lisännyt stressiä erityisemmin. Ajatus oli kai "käyttää loppuun" laatikon pohjalle jääneet muutamat testit, mutta eilen testiin pamahtikin sitten jo kp 14 hyvin selvä ovisplussa, ja se tuntui niin hyvältä, että ehkä jatkan testien tekoa tulevissakin kierroissa :) Saa nähdä.

Tänään oikeanpuoleisen munsarjan seudussa on jomotellut ja pistellyt niin selvästi, että ovulaatio se siellä varmasti on joko tulossa tai menossa. Eilen koko alavatsaa jomotti gynekologisen tutkimuksen jäljiltä, kuten minulla aina tekee, joten en osannut sanoa, oliko tätä tämänpäiväistä kipua jo silloin, mutta pitänee tehdä vielä lisää talletuksia tänään illalla ;) Olen oikein tyytyväinen, että ovis tuli näin hyvissä ajoin, koska nyt odottelua on pari päivää normikiertoa vähemmän.

Päätöksiä

Ensimmäiset kiertopäivät kuluivat taas aika nopeasti, nyt onkin jo kp 5. Olen kyllä ajatellut välttää laskemista tässäkin kierrossa, mutta luulen että se on vaikeampaa, koska 19.9. eli kp 1 oli päivämääränä mielessäni niin hyvin jo aiemmin muistakin syistä, joten en tiedä miten unohtaminen onnistuu...

No juu. Vuoto alkoi siis töissä aamulla. Olin viettänyt yönkin töissä, ja tehnyt raskaustestin joskus viiden aikaan (koska olin silloin saanut nukuttua muutaman tunnin), ja sehän oli tietysti negatiivinen. Kun taas kerran tajusin, ettei testiin tule ilmestymään toista viivaa, istuin hetken lamaantuneena päivystyskämpän vessan lattialla. Eivätkö nämä pettymykset koskaan lopu? Sen jälkeen sain vielä nukkua pari tuntia ennen yön viimeistä potilasta. Kun heräsin, olin jo paremmalla mielellä, vaikka olinkin nähnyt unta siitä että testiin olikin ilmestynyt toinen viiva. Kotimatkalla kuitenkin nieleskelin taas kyyneleitä.

Kun pääsin kotiin, siskoni tuli käymään, ja sain vihdoinkin purkaa pettymykseni kunnolla (mikä tarkoitti parkumista noin kahden tunnin ajan). Jälkeenpäin olo oli aivan tyhjä, mutta loppupäivä olikin sitten ihan kiva, kuten koko viikonloppu. Ehkä se johtui siitä, että varasin ajan gynekologille lapsettomuusasioissa, tai siitä, että teimme mieheni kanssa päätöksen työasioiden jatkon suhteen siinä tapauksessa, että raskautuminen ei edelleenkään onnistuisi seuraavan puolen vuoden aikana.

Kun nyt olen jälleen kerran päässyt yli pahimmasta pettymyksestä, olen taas suunnannut ajatukseni eteenpäin. Vallalla on sellainen mieliala, että ei ole mitään syytä, miksi raskaus ei alkaisi pian. Gynekologiaika on muuten jo ensi viikolla. Luulen, että varasin ajan lähinnä siksi, että haluaisin jonkun vahvistavan ajatukseni siitä, että mitään hätää ei ole, kyllä me vielä onnistumme. 

Tietysti, kun nyt on jo yk 12 ensimmäisen keskenmenon jälkeen ja yk 7 toisen keskenmenon/kemiallisen raskauden jälkeen, niin ehkä perustutkimukset ovat paikallaan. Itseäni tosin on kyllä tutkittu niin paljon muista syistä, etten usko että mitään poikkeavaa löytyy, mutta voisihan olla hyvä tarkistaa miehen sperman laatu (jossa ei kyllä siinäkään ainakaan jatkuvasti voi olla kovin suurta vikaa, kun kaksi kertaa on jo tärpännyt).

Tänään jäin muuten töistä kotiin, koska yöllä heräsin pahoinvointiin ja oksensin monta kertaa parin tunnin aikana ja sitä seurasi vielä kunnon närästyspolttelu. Nyt olo on lähes normaali, joten arvelisin, että kyseessä oli ruokamyrkytys, mutta jos se onkin jotain tarttuvaa, niin on parempi pysyä kotona. Silti minulla on hieman huono omatunto, kun tiedän, että joku toinen joutuu tekemään minun työni omiensa lisäksi. Ole todella harvoin sairauslomalla, mutta aina sama juttu: mietin perusteellisesti, onko oloni tarpeeksi huono, että kehtaan jäädä kotiin. Tiedän, että tämä kuulostaa älyttömältä, mutta koettakaa ymmärtää :) 

Uusi kierto

Joopa joo. Eilenhän se vuoto sitten alkoi, aivan kuten ennustin. Ei se ihan katastrofilta tunnu, mutta nämä edelliset päivät olen kyllä miettinyt tätä lapsettomuusasiaa PALJON. Se on mielessä varmaankin joka tunti. Myös töissä aina välillä. Kun nyt alkoi jo yk 6/yk 11 (jos ensimmäisestä keskenmenosta lasketaan). Että mitä jos tämä ei vain onnistu? Miten kauan voi odottaa ja silti pysyä ihan järjissään? 

Kun kukaan ei voi sataprosenttisen varmasti luvata, että ikinä saamme lapsia. Ihmiselle voi luvata, että ensi vuonnakin tulee kesä, ja että kaikki kuolevat joskus, mutta lapsia ei kukaan voi varmasti luvata kenellekään. Sehän tässä hirveää onkin. Että käyttäisin seuraavat 15 vuotta odottamiseen, enkä kuitenkaan saisi sitä mitä elämässä kaikkein eniten toivon. En ymmärrä, miten jotkut kestävät tällaista epävarmuutta vuodesta toiseen, kun yksi vuosikin jo tuntuu pahalta.

Onnittelin tänään töissä erästä raskaana olevaa työkaveria perheenlisäysestä. Mielestäni onnistuin aika hyvin (en siis kuulostanut katkeralta tai mitään). Tietysti raskaus on iloinen asia. Toivottavasti ainakin sille, joka on raskaana. 

Joskus aiemmassa työssäni jouduin tekemään potilaille lähetteitä raskaudenkeskeytyksiin. Miten vähän näistä asioista silloin ymmärsin, kun lastenhankinta ei vielä ollut itselleni ajankohtaista. En tiennyt miten kipeältä joskus tuntuisi ajattella niitä pieniä ihmisenalkuja, joista joku halusi päästä eroon, kun itse antaisin nyt melkein mitä vain jos minunkin sisälläni voisi kasvaa sellainen.

En siis todellakaan vastusta raskaudenkeskeytyksiä, vaikka tämä saattaakin siltä kuulostaa. Mielestäni naisella on täysi oikeus päättää, haluaako hän antaa kehonsa sikiön käyttöön vai ei, ja vahinkojahan voi sattua. Harmillista on se, että usein keskeytykseen päädytään oman huolimattomuuden tai välinpitämättömyyden vuoksi. Ja se tuntuu elämän haaskaukselta. 

Mitä jos lasta ei vain kuulu?

Tuo otsikon ajatus on pyörinyt päässäni tänään, lähinnä töiden jälkeen (koska työt pitävät onneksi ajatukset aika tehokkaasti muissa asioissa). Minulla ei ole kysymykseen mitään vastausta, koska en koe että se on vaihtoehto ollenkaan. 

Joskus ennen kuin lapsenhankinta oli yhtään ajankohtaista, keskustelimme mieheni kanssa muutaman kerran siitä, että mitä jos emme pystyisikään saamaan biologisia lapsia. Kai se adoptioasiakin tuntui varteenotettavalta (joskin vihoviimeiseltä) mahdollisuudelta, mutta nyt en ole yhtään varma. En halua toisten lapsia. Haluan OMIA lapsia. 

Mutta elämässä on välillä pakko hyväksyä ikäviä asioita. Ei niin että tilanteemme olisi mitenkään tuomittu, päin vastoin, suurin osa varmaan ajattelisi, että meillähän on ihan yhtä hyvät mahdollisuudet saada lapsia kuin kenellä tahansa muulla parilla. 

Mutta mutta. Ei se estä huolestumista, varsinkin kun olen ollut huolestuvainen ihminen koko elämäni, eikä varsinkaan nyt, kun takana on jo vastoinkäymisiä lastenhankintasaralla. Pelkään sitä, että joutuisimme käyttämään monta vuotta elämästämme turhaan odottamiseen. 

Olen jo päättänyt, että jos raskaus ei ala tässä kierrossa tai kahdessa seuraavassa, varaan meille ajan jonnekin, ainakin että saisi keskustella asiasta. Silloin olisimme yrittäneet raskautta vuoden ajan ensimmäisen keskenmenon jälkeen (sitä toista tuskin lasketaan, mikä lie kemiallinen se sitten olikaan). Kotipaikkakunnallamme ei tosin ole yhtäkään lapsettomuusklinikkaa, mutta perustutkimukset toki saa tehtyä julkisella tai yksityispuolella.

Tänään on sellainen olo, että ei todellakaan ole tärpännyt. Se kyllä vaihtelee päivästä päivään. Kp 23 eikä oireen oiretta (mikä ei tietysti vielä tarkoita mitään).