Kesäterveisiä laiskalta bloggaajalta

En voi ymmärtää, että blogitaukoni on venynyt näin pitkäksi...! Missään vaiheessa en ole vakavissani pohtinut bloggamisen lopettamista kokonaan, mutta kun mitään tänne sopivaa kirjoitettavaa ei vain ole ollut. Tai no, varmaan olisi, mutta ei ole huvittanut/ollut aikaa. Ei, kyllä aikaa olisi ollut, mutta en ole vain viitsinyt.

Odottelen edelleen, että pääsisin kirjoittamaan tänne hoitojen uudelleen aloittamisesta, mutta niiden aika ei ole vielä. Tässä välissä tapahtuu vielä kaikenlaista muuta. Muutamme takaisin kotipaikkakunnalle, käyn erikoislääkäritentissä, poika täyttää kaksi vuotta, aloitan uusvanhassa työpaikassa vuodenvaihteen jälkeen. Kesä kuluu 1-2 viikon lomapätkien ja työviikkojen vuorotellessa. Juuri nyt meillä on ensimmäinen lomaviikko meneillään.

Kevät on kulunut päivätöissä, ja päivystäessä, koulutuksissa ja normaalin pikkulapsiarjen parissa, ts. illat menevät lähinnä kotitöitä tehdessä, ruokaa laittaessa ja pojan kanssa puuhaillessa, ja esim. suunnitelmallinen liikunta on meillä tällä hetkellä tuntematon käsite. Kuntoilu jäi kuvioista pois, kun syksyllä sairastuin, mutta vaikka nyt voin ihan normaalisti, niin en vain ole saanut aikaiseksi aloittaa mitään sen kummempaa liikuntaa kuin 10-15 minuutin kävely töihin ja takaisin + satunnaiset pidemmät kävelylenkit perheen kanssa. Toki työpäivän aikanakin liikun usein aika paljon ja joskus kävelen kahdeksanteen kerrokseen monta kertaa päivässä. Parempi sekin kun ei mitään.

Poika on mitä mainioin vähän vajaa kaksivuotias. Tutin jätimme kokonaan pois muutama kuukausi sitten, ja sen jälkeen nukahtaminen oli aluksi hieman hankalaa, mutta tällä hetkellä taas vakiintunut aika ongelmattomaksi, vaihtelu kuitenkin on aika suurta. Pottailu sujuu myös vaihtelevasti, mutta ainakin poika on nyt alkanut ilmoittamaan hädästä juuri ennen kuin tekee jotain vaippaan, edistystä sekin :) Muuten olemme yrittäneet käyttää poikaa potalla aina ruokailujen jälkeen, ja sillä tavalla tulosta kyllä syntyy. Poika on aina tosi ylpeä, kun kakka tai pissa tulee pottaan, huudahtelee "vau!", "kato!" ym. Parhaiten pottailu sujuu näin lomaikaan, kun on aikaa olla järjestelmällinen.

Puhetta pojalla tulee aika kivasti, enimmillään viiden sanan lauseita, ja ainakin omasta mielestäni puhe on usein jo niin selkeää, että ulkopuolisetkin voivat sitä ymmärtää. Pojan kanssa voi jo aika paljon neuvotellakin asioista, esim. "ensin käydään potalla, sitten mennään ulos", tai että "vielä yksi mansikka, sitten ne ovat loppu". Keväällä pojalla oli voimakas uhmavaihe, eikä oikein mikään asia sujunut ilman itkua ja huutoa. Juuri nyt on meneillään tasaisempi vaihe, eivätkä minun tai miehen hermot ole aivan riekaleina ;)

Viime viikolla suutuin, kun miehen puhelin ei toiminut, ja poika totesi siihen että "jumalauta!". Minulta ei ole kyllä oppinut, vaan mieheltä sitten varmaan :D Hauskaa (tai huolestuttavaa) tässä oli se, että poika ei ainakaan kyseisenä päivänä ollut kuullut kirosanoja, vaan kaivoi tämän muististaan ihan spontaanisti, kun ajatteli sopivan asiayhteyteen. Hups.

Kuukausi sitten elämä kääntyi päälaelleen

Kulunut kuukausi toi elämäämme paljon uutta ja odottamatonta. Kaksi viikkoa ehdin olla töissä, ja arki alkoi sujua. Miehen oli tarkoitus olla pojan kanssa rauhassa kotona vielä puolitoista kuukautta. 

Sitten kaikki muuttui ihan totaalisesti. Sairastuin aivokalvontulehdukseen, ja epäonnekseni sain lisäksi vielä  selkäytimen tulehduksen. Aiheuttajasta kenelläkään ei ole selvää käsitystä, mutta todennäköisesti syypää olisi reumatautini plus ehkä jokin virus. Muutamassa päivässä molemmat jalkani halvaantuivat osin, ihotunto heikkeni varpaista ylös rintojen tasolle eikä virtsarakon tai suolen tyhjentäminen enää onnistunut normaalisti. Tie vei parin viikon jälkeen omasta sairaalastani puolentoista viikon keikalle yliopistosairaalaan, ja sieltä mies haki kotiin muutama päivä sitten.

Liikkuminen sujuu ilman apuvälineitä ja on jo todella paljon parempaa kuin alkuvaiheessa. Jalat vain eivät tunnu yhtään omilta. Osa ihotunnosta on onneksi palautunut. Rakko ei tyhjene normaalisti edelleenkään, mutta toivoa vissiin vielä on, että toiminta palautuisi. Siihen saakka (tai loppuelämäni ajan) kertakatetroin itse kotona.

Poikaa en edelleenkään pysty itsenäisesti hoitamaan, koska kantaminen ja nostaminen ei vielä onnistu, mutta muuten tekemisiäni rajoittaa lähinnä väsymys. Poika oli tietysti aluksi kovasti hämmentynyt, kun minua ei juuri kotona näkynyt, imetys loppui samaan aikaan ja silloin kun poika ja mies vierailivat sairaalassa luonani, olin aluksi niin huonossa kunnossa, etten edes sylissä voinut pitää. Lasta oli kova ikävä, ja vietin pitkiä aikoja sairaalassa katsellen miehen lähettämiä videoita ja kuvia pojasta. 

Miehen ja pojan suhde on toki tänä aikana lähentynyt huimasti, jopa niin että mies jossakin vaiheessa oli selvästi se "ykkösvanhempi", joka minä olin tähän mennessä ollut. Tärkeintä on tietysti ollut, että lapsi on tuntenut olonsa turvalliseksi minun poissaolostani huolimatta. Nyt kun olen taas palannut kotiin, roolimme ovat aika lailla tasoittuneet, eikä poika mitenkään suosi meistä kumpaakaan.

Imetyksen siis jouduin lopettamaan ennen aikojaan alunperin lääkitysten vuoksi. Olen ehkä surrut sitä suhteettoman paljon, mutta siitä jäi vain jotenkin katkera olo. Että viimeinen imetys tapahtui sairaalan päivystyspoliklinikalla (silloin kyllä uskoin, että voisin muutaman päivän lääkityksen jälkeen vielä jatkaa, mutta tulikin hieman pidempi keikka). Toisaalta voi ajatella niinkin, että lopetus tuli ihan hyvään aikaan, ja sujui lopulta ainakin pojan kannalta suhteellisen kivuttomasti, tai siltä se ainakin vaikutti. Nukkuminen on edelleen parantunut sen jälkeen, kun imetys loppui kokonaan. Tätä nykyä poika nukkuu kokonaisia öitä omassa sängyssään ja myös nukahtaa ilman ongelmia. Eli jotain hyvääkin kaiken pahan keskellä.

Aluksi, kun oli vielä epäselvää että palautuuko liikkumiskykyni edes jotenkuten ennalleen, ykköshuolenaiheeni oli työyvyn lisäksi se, että miten jatkossa pystyn huolehtimaan pojasta. Aika pian tulivat myös ajatukset, että miten käy haaveidemme toisesta tai jopa kolmannesta lapsesta. Tällä hetkellä lapsihaaveiden esteenä on lähinnä uudelleen aloitettu lääkitys, sama joka lopetettiin neljä vuotta sitten, kun aloitimme yrittämään raskautumista. Siitä on sitten päästävä uudelleen eroon, ennen kuin lapsettomuushoidot voidaan aloittaa uudelleen. 

Mutta se on sitten sen ajan murhe. Juuri nyt viimeinen asia, jota kaipaisin, olisi raskaus tai vastasyntynyt vauva. Ajatukset ovat kuitenkin vahvasti tulevassa, töihinpaluussa ja muussa, vaikkei elämä ihan ennalleen ehkä palaakaan. Uskon ja toivon, että pääsen taas aloittamaan työt muutaman viikon kuluttua.

Ensin en ajatellut kirjoittaa tästä asiasta blogiin mitään, mutta sitten vain tuli sellainen tarve. Eihän tämä oikeastaan liity juuri mitenkään blogin alkuperäiseen aiheeseen, mutta kun minulla nyt on tällainen kanava olemassa, niin onhan kirjoittaminen hyvää terapiaa.

Rakkaus

Miten toista voi rakastaa niin paljon, ja silti tuntuu että rakkaus koko ajan lisääntyy? 

Elämäni hienoin hetki tähän mennessä oli se, kun poikamme syntyi tasan vuosi sitten. En ollut odottanutkaan, että heti tuntisin suurta rakkautta poikaa kohtaan. Enemminkin ihmetystä ja onnea, että tällainen pieni ihminen on meille annettu huolehdittavaksi. Mielestäni poika oli kaunein vauva ikinä ja olisin voinut tuijotella häntä loputtomiin. Mutta rakkaus on tullut vasta jälkikäteen ja vähitellen.

Vauvavuosi on muuttanut elämäämme aika paljon, mutta vaikka nyt olenkin äiti, en koe että olisin ihmisenä kuitenkaan muuttunut kovinkaan paljon. Se on ollut helpottavaa huomata. Olen edelleen minä, vaikka olen vanhempi. Samat asiat, joista pidin ennen äidiksi tuloa, ovat minulle edelleen tärkeitä. Ystäväni ovat pysyneet läheisinä, ja parisuhteen kestävyyttä en ole koskaan epäillytkään. Tulevaisuuden haaveisiini jo pitkään sisältynyt lapsia, joten tavoitteeni elämässä eivät ole muuttuneet.

Onko jokin vanhemmuuteen liittyvä asia sitten tullut yllätyksenä? Ehkä se, miten samaan aikaan tuntuu, että lapsi olisi ollut meillä aina, mutta silti vasta aika vähän aikaa. Miten luonnolliselta vanhemmat rooli minusta nopeasti tuntui. Miten vaikea on edelleenkin tajuta, että tuo ihana lapsi on meidän, puolet minusta ja puolet miehestäni. Miten paljon lasta voi rakastaa. Ja miten kauhealta menettämisen pelko tuntuu.

P.S. VIHDOINKIN meillä nukutaan hyvin! Olen NIIN tyytyväinen. Yöimetysten lopettamisen jälkeen poika on jatkuvasti nukkunut heräämättä noin 20-21 alkaen suunnilleen 8-9 tuntia omassa huoneessaan, jonka jälkeen melkein joka aamu vielä tunnin pari meidän välissämme. 

Pieni postaus onnellisuudesta

Poika on tavanomaisilla aamupäivän päiväunillaan ulkona. Minulla on kahvikuppi vieressäni pöydällä ja maailman paras koira pötköllään lattialla, kuuntelen lempimusiikkiani, koti on siisti, ikkunoista näkyy kaunis aamu, on perjantai eikä miehellä tai minulla kummallankaan ole töitä viikonloppuna. Olen viime päivinä ehtinyt pojan päiväunien aikaan puuhastella kotona kaikkea omaa pientä, mistä pidän: kirjojen ja lehtien lukua, lempileffan katsomista, askartelua, musiikin kuuntelua, kodin järjestelyä. 

Kun poika hymyilee, kikattaa, oppii uusia asioita ja osoittaa kiintymystä meihin, tunnen olevani vanhemmuuden positiivisten puolien ytimessä. Ensimmäisinä viikkoina pojan syntymän jälkeen itkin usein sitä, että aika kuluu liian nopeasti. Ajan kulku ei ole tuntunut haikealta enää alkuaikojen jälkeen. Ennemminkin odotan innolla tulevia asioita, pojan kasvamista ja luonteen kehittymistä. Millaisen ihmisen olemmekaan saaneet luoksemme?

Kaikki tulevaisuuteen liittyvä on lapsen myötä muuttunut ihan eri tavalla mielekkääksi. Vanhempia tulemme aina olemaan, ja siinä on jo elämäntehtävää riittämiin, kaikkien muiden asioiden lisäksi. En toki ennen lastakaan ajatellut tulevaisuutta mitenkään synkäksi, mutta varsinkin lapsettomuuden myötä se näyttäytyi kovin epävarmana. Pojan saamisen myötä on tullut mahdolliseksi haaveilla tosissaan myös toisesta ja ehkä kolmannestakin lapsesta.

Kotona olo on ollut enimmäkseen mukavaa, varsinkin kun olen saanut säännöllisesti tehdä työkeikkoja ja tuntea itseni edelleen kykeneväksi ja tarpeelliseksi silläkin saralla. Työnarkomaani en ole koskaan ollut, mutta työni ja ammattini on silti tärkeä osa elämääni ja minuuttani, ja vaikka työ onkin välillä rankkaa ja väsyttävää niin se on myös suuri voimavara.

Äitiyslomalla olen saanut olla juuri niin sosiaalinen (tai epäsosiaalinen) kuin olen halunnut. Minulla ei ole vielä kertaakaan ollut tylsää (koska raskastan kotona puuhastelua), tai pakottavaa tarvetta tavata muita aikuisia. En kaipaa uusia tuttavuuksia tai ystäviä, mutta kun niitä on enemmän tai vähemmän sattumalta ilmaantunut, olen ollut iloinen. Neuvolan äitiryhmä, naapurin äitikaveri, vuorotyötä tekevät ystävät (mahdollisuus tavata päiväsaikaan!) ja omat epäsäännöllisesti töitä kotoakin käsin tekevät ja lähellä asuvat vanhemmat ovat tyydyttäneet hyvin sosiaaliset tarpeeni päiväsaikaan. Mutta on ihanaa, kun ei ole PAKKO tavata ketään.

Yritän joka päivä tuntea kiitollisuutta kaikesta, mitä olen saanut. Eikä se ole kovin vaikeaa. Olen onnellinen juuri nyt. Minusta tuli vihdoinkin äiti ja miehestäni isä. Olemme vanhempia ja meillä on ihana lapsi ja toisemme. Elämässä on niin paljon, mistä olla iloinen ja tyytyväinen.

Mietin usein lapsettomuutta ja matkaamme vanhemmiksi, mutta enää se ei tee minua surulliseksi, kuten ennen, vaan saan siitä voimaa. Tästäkin me selvisimme, kuten myös isoista ja pienistä arjen suruista ja vaikeuksista, ja varmasti myös tulevista haasteista.

32+0

Vaikka odotan innokkaasti raskauden päättymistä, alkaa myös olla sellainen olo, että aikahan loppuu kesken! Että olemmeko muka jotenkin valmistautuneita siihen, että meille on tulossa vauva hieman alle tai yli kahden kuukauden päästä??? Spontaani vastaukseni juuri tällä hetkellä olisi, että emme todellakaan... 

Mitä jos poika päättääkin tulla paljon aikaisemmin? Se taitaisi tulla aikamoisena järkytyksenä, että nytkö jo. Siksi olen kyllä ihan tyytyväinen, että raskausviikkoja ainakin käytännössä on vielä jokunen jäljellä. Ehkä sitten, kun vajaan kolmen viikon päästä jään äitiyslomalle, minulla on hieman enemmän aikaa todella yrittää sisäistää sitä, että minusta on tulossa äiti :)

Poika on ilmiselvästi pysynyt hyvin raivotarjonnassaan, mistä olen edelleen hyvin onnellinen. Huomenna on viides neuvola. Mietin, että eikö tässä vaiheessa jo aleta tehdä niitä sisätutkimuksia, että tietäisi sitten, alkaako kohdunkaulalle tapahtua synnytystä enteileviä muutoksia? Jotenkin olin siinä uskossa, että sisätutkimuksia tehtäisiin jo paljon aiemmin... Miten teillä toisilla?

Painoni ei ole kotivaa'an mukaan edelleenkään noussut kuin 5 kg. Eilen onnistuin huolestumaankin tästä ihan vähän, että onkos jokin nyt vialla, kun painoa ei tule lisää? Yritin jopa mitata itseltäni sf-mittaa :D Siitä tuli jotain 28 cm, mikä kyllä menisi hyvin aiemmalle käyrälle. Mutta katsotaan, mitä todellinen sf-mitta on huomenna, ja paino. Vatsan kasvun kyllä huomaa ihan muutenkin kuin mittanauhan lukemaa tuijottamalla ;)

Liikkuminen ja kumartelu alkaa olla jo aika hankalaa. Tai siis, juuri mikään ei ole fyysisesti vielä mahdotonta, mutta supistuksia tulee kyllä heti kaikenlaisesta kyykkimisestä, ylösnousemisesta, portaissa kävelystä ja kyllä ihan normaalistakin kävelystä. Ja yhdynnän jälkeen saattaa supistella  jonkin aikaa ihan säännöllisestikin esim. parin minuutin välein.

Kipeitä supistukset eivät edelleenkään ole, paitsi yöllä, kun herään vessaan ne vakiintuneet kaksi kertaa, vatsa muuttuu aina kivikovaksi heti kun nousen pystyyn, ja kun palaan sänkyyn, supistus usein vielä jatkuu ja saattaa tuntua menkkamaista jomotusta. Kävellessä tuntuu myös niitä teräviä kirvelyitä, joista aiemmin kerroin, ne jotka alkoivat siinä vaiheessa kun poika kääntyi raivotarjontaan.

Yritän kuitenkin parhaani mukaan pysyä fyysisesti aktiivisena. Ei tekisi mieli jäädä vain sohvan pohjalle makaamaan :) Pyöräily tuntuu edelleen hyvältä, ja rauhalliset kävelylenkit samoin. Selkä kipeytyy helposti, mutta vain istuma- ja makuuasennossa. Pitäisi ehkä kokeilla jotain mammajumppaa :)