Rv 6+1: Epätodennäköisiä kaksospohdintoja

Hyvää alkanutta uutta vuotta kaikille! Aika tuntuu kuluvan NIIN hitaasti... Tänään on vasta rv 6+1! 

Pahoinvointi on ollut aika voimakasta, vieläkään en ole kuitenkaan joutunut oksentamaan, ja ällötys on aaltoilevaa. Välillä kuljen ympäri keittiötä ja olohuonetta ja pohdin että pitäisikö vai eikö pitäisi koukata vessaan oksentamaan. Parhain olo tuntuu olevan silloin, kun ruokailusta on kulunut noin tunti. Uudenvuodenaattona olin muutaman tunnin ajan täysin oireeton pahoinvoinnin suhteen, ja oloni oli kuin olisin kuolleista noussut ;) Illemmalla ällötys tuli sitten taas takaisin. Loppiaisen jälkeen odottavaa töihin paluuta ajatellen olen muutaman kerran kokeillut Primperania, mutta siitä ei ole ollut mitään apua. 

Vatsa on ollut hirvittävän turvoksissa pari edellistä päivää, ja ummetuskin vaivaa. Paino on noussut KOLME KILOA alkionsiirron jälkeen, mikä on melko paljon, mutta uskoisin että se on suurimmaksi osaksi nestettä. Voin hyvällä omallatunnolla sanoa, etten ole joulunpyhinä syönyt kolmen ylimääräisen kilon edestä, eikä ole oikein tehnyt mieli makeaakaan (vaikka normaalisti syön jouluna paljon suklaata). Joten korkeintaan kilo olisi voinut tulla jouluherkutteluista ;) No, katsotaan miten käy, ehkä paino taas laskee jos turvotus vähenee.

Ultraan on vielä kaksi viikkoa... Siitä tulee kyllä jännittävin perjantai pitkiin aikoihin...! Yleisesti ottaen fiilikseni ovat luottavaiset, että kyllä siellä joku on. Välillä tosin iskee epäilys, että miten ihmeessä kaikki olisi taas voinut mennä hyvin? Suurimman osan ajasta olen silti ollut positiivisella mielellä.

Mieleni perukoilla kummittelee myös aika sitkeästi ajatus, että mitä jos tuolla onkin kaksoset?!? (se tästä vielä puuttuisi). Olipahan vain oli ensimmäinen ajatus, joka tuli mieleeni, kun pahoinvointi alkoi niin aikaisin ja on jo tässä vaiheessa selvästi toimintakykyä haittaavampaa, kuin se pojan raskaudessa missään vaiheessa oli (pahoinvointi ei ollut näillä viikoilla edes alkanutkaan), oksentelusta huolimatta, jota kyllä oli loppujen lopuksi vain 1-2 kertaa viikossa korkeintaan, ja rajoittui lähes kokonaan aamuun. Lisäksi hcg:n nopealta vaikuttava nousu verrattuna pojan raskauteen. Mitään lukuarvoja ei hcg:stä toki ole käytettävissä.

Olen itse kaksonen, mutta todennäköisesti kuitenkin ei-identtinen, vaikka olemmekin hyvin saman näköisiä ja onnistuimme hämäämään siskoni uuden puhelimen kasvojentunnistustakin :D Ihan lähisuvussamme on myös identtiset kaksoset. Toisaalta identtisten ja ei-identtisten kaksosten ilmaantuminen ei kai oikeastaan liity toisiinsa mitenkään, koska ei-identtisten kaksosten saaminen liittyy siihen kuinka nainen ovuloi (mihin perintötekijät vaikuttavat), kun taas identtisten kaksosten ilmaantuminen pitäisi liittyä alkion ominaisuuksiin tai joihinkin vallitseviin ympäristötekijöihin. En tiedä, onko siihen olemassa jotain perinnöllistä alttiutta.

Toki tiedän, että eri raskauksissa oireet voivat vaihdella tosi paljon ihan riippumatta siitä, montako vauvaa on tulossa :) Ja olisi se kyllä kaikki riskit huomioiden aikamoinen pommi, jos tuolla ihmeen kaupalla kaksi alkiota olisi, kun ainut vaihtoehto on lisäksi, että lapset olisivat identtisiä ja silloin on tietysti riski että kalvot ja istukka ovat yhteisiä. Yksi lapsi olisi kaikin puolin turvallisempi vaihtoehto :) Jos siellä nyt olisi edes se yksi... Äääk. Miten jaksan odottaa vielä kaksi viikkoa?!?

Äitiysloma

Olen odottanut äitiyslomalle pääsyä monta vuotta. Nyt se vihdoinkin alkoi, tai virallisesti kyllä vasta huomenna. Vaikka olen odottanut tätä pitkään, tuntui silti haikealta lähteä töistä viimeistä kertaa pitkään aikaan. En ole mikään työnarkomaani, ja arvostan vapaa-aikaa yli kaiken, mutta työ on silti tosi tärkeä juttu. On hienot kollegat, rutiinit, haasteita ja onnistumisen tunteita. Mutta on myös joskus ihan hirveitä työpäiviä, stressiä ja riittämättömyyden tunteita. Silti itkin keräillessäni tavaroitani pukuhuoneessa perjantaina ennen kuin lähdin kotiin.

En ole koskaan pitänyt muutoksista, vaikka niitähän elämä on täynnä. Useimmat muutokset tuovat tullessaan hyviä asioita, mutta niihin liittyy aina myös luopumista. Vaikka vauva onkin toiveidemme täyttymys, olen lapsettomuuden myötä oppinut arvostamaan myös elämää ilman lapsia ihan eri tavalla. Kun olen enemmän kuin kerran joutunut pohtimaan, että mitäs jos emme koskaan saakaan lapsia. Toivoa en kuitenkaan koskaan ehtinyt menettää.

Ja yhtäkkiä olemmekin siinä tilanteessa, että meistä on tulossa vanhempia, HYVIN pian. Se on ihmeellistä ja hämmentävää. Että emme kohta ole enää lapsettomia, vaikka vuosi sitten surin neljättä epäonnistunutta alkionsiirtoa. Sen jälkeen on tapahtunut niin paljon asioita. Ja suurimmat asiat ovat vasta edessäpäin.

En malttaisi odottaa sitä, että vihdoinkin saan nähdä vauvan. Toisaalta odotan myös näitä toivottavasti vielä ainakin muutamaa rauhallista viikkoa. Olen laatinut pitkän listan kaikenlaisista asioista, joita haluan saada tehdyksi ennen synnytystä. 

Kuinka tyytyväinen olenkaan, että voin vielä näin hyvin! Tunnen itseni enimmäkseen hyvin energiseksi. Mikäs sen mukavampaa. Varsinkin, kun minä itse ja moni muu on sairauteni vuoksi maalaillut piruja seinille jo lähes kymmenen vuoden ajan siitä tosiasiasta, että miten riskialtista tämän  sairauden ja raskauden yhdistelmä voikaan olla. Kaikkihan on (ainakin tähän mennessä) sujunut loistavasti! Minulla on lukemattomia syitä olla kiitollinen.

Uusi vuosi

Vaikka olinkin eilen "vain" kuskina, niin meni myöhäiseksi, kun kyydittäväni eivät olisi halunneet lähteä kotiin nukkumaan ;) Pääsimme sänkyyn hieman yli kolme, ja heräsin noin kymmeneltä. Sen jälkeen kyllä lojuin sängyssä vielä noin tunnin ajan. En pystynyt enää nukahtamaan, vaikka olin hirveän väsynyt. Kuin olisin rekan alle jäänyt. Eihän se nyt ihmekään ole, kun tämä oli jo toinen lyhyt yö peräkkäin. Tänään menen ajoissa nukkumaan.

En vieläkään tiedä, miten minun pitäisi raskauteen suhtautua. Haluaisin miettiä tulevaisuutta koko ajan, haaveilla ja niin pois päin, mutta mieli laittaa kovasti jarrua päälle, ettei ihan vielä. No koska sitten? Nt-ultra siintää tulevaisuudessa ajankohtana, jonka jälkeen voisin ruveta olemaan "oikeasti" raskaana. Jos siis kaikki on hyvin. Mutta vaikka kaikki on tähän mennessä sujunut hyvin, niin en halua vieläkään luottaa siihen, että hyvä onni jatkuisi. Kyse ei ole niinkään siitä, etten pystyisi luottamaan, vaan siitä, etten vielä halua. 

En ymmärrä, mistä tämä luottamus oikein on peräisin! Ensimmäisessä raskaudessa, niin kauan kuin sitä kesti, olin todella hermostunut ja huolestunut lähes koko ajan. Tällä kertaa, vaikka stressin aiheita onkin ollut, pohjalla on koko ajan ollut vahva usko onnistumiseen (paitsi sen paniikkiultran jälkeen). Ihan ihme juttu. Toki hyperstimulaatioasia sotki asioita aika tavalla. Olen pohtinut, miten olisin suhtautunut alkuraskauteen, jos hyperstimulaatiota ei olisi tullut. Sen myötä sain tietysti paljon muuta ajateltavaa itse raskauden lisäksi. Ja pahimmat piinailut jäivät hyperstimulaatio-oireiden varjoon.

Mutta voiko tosiaan olla niin, että tänä vuonna meistä tulee vihdoinkin vanhempia? Lapsettomuuden suru ei varmasti katoa siitäkään huolimatta kokonaan, koska vaikkei siitä onneksi ole ehtinyt tulla minua määrittävää asiaa, niin se jatkuvat epävarmuus, katkeruus ja toistuvat pettymykset ovat silti jättäneet jälkensä. Ärsyynnyn edelleenkin siitä, että osa raskautuu niin helposti, eivätkä edes tajua olla kiitollisia, vaan pitävät sitä itsestäänselvyyteenä. Sydäntäni viiltää, kun mietin muita lapsettomia. Kuinka epäreilua elämä voi olla.

Olen lueskellut ensimmäisen raskauden ainoalla normaalilla neuvolakäynnillä saamaani Vauvan odotus-kirjasta. Ensimmäisissä kappaleita lukiessani en voinut olla tuntematta jonkinlaista ulkopuolisuuden tunnetta, kun kerrottiin siitä, miten "me kaikki olemme saaneet alkumme": munasolu irtoaa, siittiöt uiskentelevat sitä kohti, hedelmöitys tapahtuu ja alkio vaeltaa kohtuun. Onneksi se ei nykyisin ole ainoa mahdollinen tapa saada uusi ihminen alulle. Nyt raskaana ollessani en muuten ole tuntenut itseäni mitenkään ulkopuoliseksi, pikemminkin tunnen kerrankin olevani kuten muut. Ehkä minunkin kehoni pystyy kasvattamaan lapsia.

pp 10: Kuulumisia

Ensiksi kiitos teille, jotka kommentoitte edellistä postaustani <3 Huoli ei ole kokonaan väistynyt, mutta huomattavasti rauhallisempi olen ollut, kuin aluksi. Oikeastaan elämä on tuntunut jo ihan hyvältä taas. 

Piinailukin on jäänyt taka-alalle. Siihen on varmasti syynä myös se, että olen jo kauan sitten luovuttanut tämän PAS:in suhteen. Huominen päivä ei siis uskoakseni mene pilalle sitten kun teen sen negatiivisen testin huomenna aamulla. Kaikista mukavinta olisi tietysti saada lopettaa lääkkeet siihen paikkaan, mutta parin päivän päästä pitää vielä tehdä uusi testi, jos vaikka ihmeitä tapahtuisikin. Juuri nyt en jaksa tällaiseen ihmeeseen uskoa, mutta pakkohan lääkkeitä on käyttää, kunnes on ihan varmaa että en ole raskaana.

Tässä yhtenä päivänä huomasin toivovanikin taukokiertoa, se kun vaikuttaa välttämättömältä klinikan kesäloman vuoksi. Koskaan ennen en ole toivonut taukoa hoitoihin, niitä on vain tullut huonosta tuurista johtuen. Nyt mieli onkin taas muuttunut. Vaikka laastarit ja Klexanet ärsyttävät, ja taas on vatsanahkassa isot mustelmamuhkurat, ja paino on noussut pari kiloa (hormonit?), niin vielä enemmän ärsyttäisi odottaminen. Ja jos totta puhutaan, niin mielestäni olen tähän mennessä päässyt todella helpolla lääkitysten suhteen. Joten jatkan niitä ilomielin vaikka kuukausitolkulla yhteen menoon, jos saan palkinnoksi raskauden.

Nyt sitten nukkumaan, jotta jaksan herätä pirteänä pissaamaan purkkiin. Hiphei.

2. PAS

Toinen alkio on nyt turvallisesti kohdussa :) Tällä kertaa sulatettiin toinen 5-soluinen, ja se selvisi sulatuksesta ehjin nahoin ja kaikki solut tallella. Luokitus oli taas 3, mutta gyne (tällä kertaa se  toinen, jolla kävimme klinikan ensikäynnillä, viimeksi oli eri) sanoi että se oli oikein hyvän näköinen. Kysyin siitä jakautumisesta (jota alkio ei siis vielä ollut jatkanut), ja tämän gynen mielestä se että alkio olisi ehtinyt jakautua näin lyhyessä ajassa, olisi lähinnä epänormaalia.

Itse siirto meni taas nopeasti, mutta tällä kertaa se oli hieman epämukavampi toimenpide. Rakkoni oli halkeamaisillaan, ja silloin tuntuu tosi mukavalta, kun joku painaa kovaa ultraäänianturilla :) Katetrin laitto kirveli hieman, mutta meni kuitenkin ihan helposti sisään. Pikkaisen ruskeaa tuhrua tuli heti siirron jälkeen, mitä ei tullut viimeksi.

Lääkityskin on nyt hieman erilainen. Huomenna aloitan Lugesteronit ja Primaspan jatkuu myös tuttuun tapaan. Prednisolon-annoskin on taas viiden päivän ajan sen 30 mg/vrk, MUTTA tämä toinen gyne sanoi, että minun pitää sitten laskea annos 10 mg/vrk ja jatkaa sillä testiin asti. Viimeksi laskin suoraan tavalliseen 5 mg:n päiväannokseeni. En usko, että kortisoniannoksella on niin suurta väliä, kun gynetkin tuntuvat olevan asiasta hieman eri mieltä. On varmaakin niin, että aiheesta ei vain ole olemassa riittävästi hyvälaatuista tutkimusta, joten kukin saa sitten hieman soveltaa virallisten suositusten puuttuessa...

Lääkitys on siinäkin suhteessa erilainen, että tällä kertaa pistän Gonapeptyliä tiistaina eli 21.4. Se on se päivä, kun alkion kiinnittyminen teoriassa tapahtuu, ja Gonapeptyl kai sitten tukee sitä (?). En tiedä, miksei sitä käytetty ekassa PAS:issa.

Testipäivä on jo 29.4. eli pp12. Veritesti siis. Kysyin gyneltä, että voinko tehdä kotitestinkin, ja kyllä sekin sopi, mutta suositteli kuitenkin veritestiä, kun se on herkempi, ja saadaan tietysti myös tarkempi raskaushormonin määrä. Jos olisi jotain epäselvyyksiä. 

Tuo pp12 on hirmu pian! Jo ensi-ensi viikon keskiviikkona! Kotitestin tekisin kyllä pari päivää myöhemmin, jos nyt siihen päätyisin.

En ihan pidä tuosta veritestiin menosta. Edelliset kokemukseni siitä eivät ole mukavat. Kemiallisen yhteydessä viime keväänä ensimmäinen arvo näytti 4+ viikolla hieman yli 100, mikä nyt ei sinänsä vielä sano mitään, mutta kuinka jännittävää olikaan odotella kontrollinäytteen tulosta, ja sitten tuli suuri pettymys kun arvo olikin laskenut. Tuntuisi lisäksi tuhlaukselta maksaa verikokeesta, jos minulla ei vaikka olisi mitään raskausoireita. Korkeintaan sillä voisi sitten varmistua vaikka uusi kemiallinen raskaus. Toisaalta, ehkä olisi mukavaa tietää, että alkio on jatkanut jakautumistaan kohdussa, mutta kiinnittyminen ei sitten onnistunutkaan.

Saa nyt nähdä, mitä teen. Huimaava ajatus, että ehkä jo alle kahden viikon päästä saatan tehdä positiivisen raskaustestin :) Oireitahan tulisi varmasti jo paljon aiemmin. Tiedän, että jauhan aina näistä oireista, minä ja minun suuri kokemukseni raskaana olemisesta ;) Mutta kun en pääse mihinkään siitä, että molemmilla kerroilla oireiden ilmaantuminen ja hCG:n nousu on ollut hyvin johdonmukaista. Siinä vaiheessa kun vatsatuntemukset alkavat, tikussa ei vielä näy mitään, mutta nännien arkuus ilmaantuu siinä vaiheessa, kun testissä jo näkyy selvä viiva.  Jännittävää nähdä, pitävätkö nämä huomioni paikkansa myös seuraavalla kerralla.

Muistin muuten juuri äsken, että viimeksi tikkuun tuli sitä JOTAIN. En kyllä kuitenkaan pitäisi sitä kemiallisena, niin epämääräistä se oli. Mutta tällä kertaa en aio testata etukäteen. Tai no sen näkee sitten ;) Nyt ei kun piinailemaan!

pp3: Miksi nyt muka tärppäisi?

Edelleenkin on ihan sellainen olo, ettei VARMASTI tule plussaa tästä siirrosta. En ole varma, mistä tämä fiilis johtuu, koska eihän vielä mitään oireitakaan pitäisi olla (?). Mutta näen itseni tulevina päivinä odottamassa ja kuvittelemassa oireita, ja se on jo NIIN tuttu tunne, kun annan itselleen luvan toivoa, mutta petynkin lopulta. Miksi tilanne tällä kertaa olisi erilainen?

Mitään selviä tuntemuksia ei ole ollut, paitsi lievää lonkka/selkäjomotusta, joka mielestäni kyllä alkoi jo ennen siirtoa. Alavatsalle saan tietty aina kuviteltua paineentunteen, jos vain tarpeeksi lujaa yritän :) Jos en olisi koskaan ollut raskaana, niin uskaltaisin todennäköisesti toivoa ihan viime metreille saakka, ilman oireitakin. Sehän tässä onkin ongelmallista, kun luulen tietäväni, mitä oireita pitäisi olla. Vaikka minulla voikin seuraavassa raskaudessa olla ihan erilaiset oireet.

Huomenna on edessä se aiemmin mainintsemani pelätty luento. Iiiik. 

pp2: Hermoilun välttäminen

Lugesteronien laitolla on hyvätkin puolensa: saan tehdä edes jotain, josta saattaa olla alkiolle hyötyä. Muutenhan tässä ei juuri pysty tekemään mitään, mikä lisäisi onnistumisen todennäköisyyttä. En ole edelleenkään ruvennut hermoilemaan (paitsi tiistain suhteen). Ehkä se tulee myöhemmin, sitten kun testipäivä lähestyy.  Hermoilun välttäminen on tietysti yksi asia, josta saattaa olla hyötyä :) Vaikka en tällä hetkellä olekaan ihan hermoraunio, ei se tarkoita sitä, että olisin yltiöpositiivinen. Oikeastaan ajattelen enemmän pessimistisesti kuin optimistisesti. Onnistuminen olisi niin upeaa, etten tiedä onko niin hieno asia mahdollinenkaan?

"Koska tää vuoto oikein alkaa?"

Tänään on kp 31 Fertinovan laskujen mukaan, oman laskutapani mukaan jo kp 32 (= kp 1 on se päivä jolloin alkaa selvästi punainen vuoto) eikä vuoto ole edelleenkään alkanut. Kiertoni on yleensä se 29 päivää, mutta edellisen vuoden aikana se on kyllä vaihdellut aika paljon, enemmän kuin ennen. 

Vaikuttavatkohan aiemmin pistetyt hormonit tämän punktiokierron pituuteen? "Irrotuspiikin", joka kaiketi vastaa LH-erityksen piikkiä, pistin jo kp 11, eli se tuli siis normaalikiertoa paljon tavallista aiemmin. Vai onko follikkelistimulaatiokierrossakin "normaali" LH-piikki? Ja ei kai tällaisesta kierrosta pitäisi voida raskautua luomusti, kun kerran kaikki ainakin isommat munasolut on kerätty pois? Tunnenpa itseni nyt tosi tyhmäksi... :) Jos teillä on hyviä vastauksia näihin kysymyksiin, niin kertokaa ihmeessä!

Olin kyllä toivonut, että tämä kierto venyisi hieman tavallista pidemmäksi, koska laskujeni mukaan seuraava ovulaatioplussa saattaa hyvinkin sattua juuri torstaille, joka on käsittääkseni huonoin päivä, koska silloin PAS pitäisi tehdä viikonloppuna, ja se on käytännössä mahdotonta. Mutta saisi vuoto jo alkaa... Enkä TODELLAKAAN tunne itseäni yhtään raskaaksi, eipä taida olla mahdollistakaan.

Kp 28

Onko tänään tosiaan jo kp 28? Jo yli kaksi viikkoa munasolujen keräyksestä. Enpä olisi uskonut, että aika menee näin nopeasti. Pari ensimmäistä päivää toimenpiteen jälkeen tuntuivat kuluvan niin hitaasti, kun olin niin pettynyt tuoresiirron peruuntumisen vuoksi. Mutta jälleen kerran elän taas uuden kierron viimeisiä päiviä. Piti oikein muistiinpanoista tarkistaa, että nyt on jo yk 16 meneillään. Jos mukaan lasketaan 4 ensimmäistä kiertoa, niin tämä on jo kahdeskymmenes kierto, joka sekin jää tuloksettomaksi. 

Puhuin miehen kanssa tänään niistä meidän alkioistamme. Mieheni tuntuu tällä hetkellä olevan enemmän huolissaan ja pelkää taas uutta epäonnistumista. Minä taas olen pystynyt aika hyvin ajattelemaan muita asioita, enkä juuri nyt ole mitenkään levoton tulevaisuuden suhteen. En tosin erityisen toiveikaskaan. Asiat vain ovat niin kuin ovat, ja olen hyväksynyt sen. 

Tällä hetkellä odotan kuukautisia, minkä jälkeen soitan klinikalle ja sitten varaan ajan ultraääneen kohdun limakalvon tarkistamista varten. Niin pitkälle olen tehnyt konkreettisia suunnitelmia, eikä noissa jutuissa kovin moni asia voi mennä pieleen :) Jos pysähtyisin miettimään kaikkea, mikä voi mennä pieleen (alkioiden sulatus, jatkavatko normaalisti jakautumista, ovuloinko oikeaan aikaan ym. ym.), niin hulluksihan tässä tulisi.

Miksi me olimmekaan tätä tekemässä?

Oletteko koskaan havahtunut siihen, että laskette kiertopäiviä tai pistätte lääkkeitä tai teette ovulaatiotestiä, ja sitten yhtäkkiä pitääkin miettiä, että miksi olittekaan tekemässä sitä mitä olette tekemässä? 

No, minulle taisi käydä tänään juuri noin. Laskin kiertopäiviä, kun ehdin ehkä noin sekunnin ajan pohtia, että hetkinen, miksi oikein olen tekemässä tätä? Vähän kuin arjessa koko ajan tekee sellaisia asioita, joita ei juuri tarvitse miettiä, koska niitä tekee joka päivä. Vaikkapa tietyn reitin ajaminen autolla, tai ulko-oven lukitseminen tai hampaiden harjaus. Oikea vastaus oli tietysti, että lasken kiertopäiviä siksi, että toivomme lasta.

Mutta onko touhu tosiaan mennyt näin pitkälle, että vain teen tätä kaikkea ajattelematta olenkaan enää miksi? Olenko leipiintynyt lastenhankintaan? Itkenkö epäonnistumisia vain tavan vuoksi? Kai edellenkin haluan lapsia, vaikka se onkin osoittautunut näin vaikeaksi? Enkö voisi olla tyytyväinen elämääni ilman lapsiakin? 

Mutta kun haluan lapsia. Haluan, vaikka ei ole aina niin helppoa vastata, että miksi. Miksi haluaisin hankaloittaa omaa elämääni, ja ottaa kantaakseeni suurimman vastuun, mitä elämässä voi olla, nimittäin huolehtimisen toisesta ihmisestä, joka ei mitenkään selviäisi yksin? Miksi haluaisin elämääni sellaista, jota rakastan niin paljon, että sen menettäminen olisi hirveintä maailmassa? Miksi haluan tehdä lapsia tällaiseen maailmaan, jossa on niin paljon pahaa? Maailmaan, jossa lapseni sataprosenttisen varmasti kokevat surua, ahdistusta ja kipua?

Sanopa se. Ehkä siksi, että elämä toivottavasti loppujen lopuksi antaa enemmän kuin se ottaa. Luotan siihen, että kaikista elämän suruista ja vaikeuksista huolimatta jään lopulta plussan puolelle. Silloin elämä on kaiketi ollut elämisen arvoista. Ja jos pystyn antamaan sellaisen elämän myös lapsillemme, niin meidän kannattaa ehdottomasti jatkaa tätä yrittämistä. Enkä voi ymmärtää, miksi minussa on niin vahva tunne siitä, että minun kuuluu olla äiti, jos se ei alun perin olekaan ollut tarkoitus.

Uuden ihmisen mahdollisuus

Jos joku olisi ennen hoitojen aloitusta tarjonnut minulle pakkaseen kuutta alkiota, olisin varmasti ollut enemmän kuin tyytyväinen. Mutta kun alkiomme todellisuudessa ovat vähän mitä sattuu. En silti ole tällä hetkellä kovin tyytymätönkään. Nyt kun punktiosta on jo puolitoista viikkoa, olo on jälleen kerran optimistinen. Meillä kuitenkin on pakkasessa monta alkiota, vaikkeivät kaikki olekaan ihan priimalaatua. Siellä on kuusi uuden ihmisen mahdollisuutta, joista mistä tahansa voi tulla meidän pieni poikamme tai tyttömme.

On ihmeellistä, miten paljon ihmisen elämästä päätetään jo hedelmöittymisen hetkellä. Ihminen on toki paljon enemmän kuin geeniensä summa, mutta perimämme asettaa meille ne rajat ja mahdollisuudet, joiden sisällä geenit ja ympäristö yhdessä tekevät meistä yksilön. Eikö olekin jännä ajatus, että näissä pakastetuissa alkiossa on jo olemassa kaikki tieto siitä ihmisestä, jollaiseksi niillä on mahdollisuus kasvaa, ja että kaikki kuusi ovat erilaisia ja ainutlaatuisia sekoituksia minun ja mieheni geeneistä? Miten toivonkaan, että yhdestä tulisi meidän ensimmäinen lapsemme.

Kp:t vierivät hitaasti mutta varmasti eteenpäin. Esimieheni on jo monta kertaa kysellyt, miten hoidot edistyvät. Minua nämä utelemiset eivät häiritse lainkaan. Päinvastoin. Esimieheni on huolehtivaisuudessaan niin herttainen :)

Ehkä meillekin vielä tulee lapsi

Gonal-F:n kanssa ei ole ollut mitään ongelmia. Toden totta, odotan jo tämäniltaista pistosta. Juuri mitään muuta kun en tässä vaiheessa voi hoitojen hyväksi tehdä, ja pelkkä odottaminen on niin turhauttaavaa. Tämä on nyt ihan sananmukaisesti lapsen TEKOA. Jännä juttu, etten koskaan vakavasti ajatellut meidän koskaan joutuvan tähän tilanteeseen, että tarvitsisimme lääketieteen ja ulkopuolisten apua lastensaannissa. Ja tässä sitä ollaan.

Eilen vatsa oli hirvittävän turvoksissa, ihan raskausmaha :) Pikkasen on munasarjoissa tuntunut pistelyä. Kai nämä oireet liittyvät aloitettuun lääkitykseen, koska tässä vaiheessa kuukautisia (kp 4) turvotus on yleensä jo helpottanut. Mutta, mutta. Jos vatsa on näin turvoksissa NYT, niin miltä se näyttää sitten juuri ennen punktiota? Onneksi meillä on löysät työvaatteet takin alla (kutsumme niitä pyjamiksi :)), ettei tule mitään väärinkäsityksiä, heh.

Viime yönä näin unta, että olin raskaana. Raskaus oli vasta ihan alussa, viikolla 13. Outoa oli se, että vatsani oli jo hieman kasvanut, ja tunsin lapsen liikkeet, jopa vatsan päältä. En ollut jostakin syystä vielä käynyt neuvolassa, enkä myöskään ultraäänessä, ja mietin, että minkälainen lapsi vatsani sisällä oikein kasvaa. Olin hyvin onnellinen. Herätessäni en ollut niin pettynyt, kuin yleensä raskausunien jälkeen. Kai se johtuu siitä, että uskon, että raskaus kohta onnistuu meidänkin kohdallamme.

Maanantaina on siis eka ultra. Mitähän sieltä löytyy? Vähän pelottaa, että jos follikkeleita onkin vain ihan muutama ja ne ovat tosi pieniä tai jotain. Tai sitten niitä on niin hirveä määrä ettei ole enää terveellistäkään... Minulla ei totuuden nimissä ole hirveästi hajua mitä voin tuolta ekalta ultralta odottaa. Ja miten monta päivää follikkeleita yleensä kasvatetaan? Enpä tullut kysyneeksi klinikalla käydessämme, tai silloin kun puhuin hoitajan kanssa puhelimessa... Täytynee korjata asia maanantaina, kun soitan ultrakuulumiset klinikalle. Lääkäri kirjoitti Gonal-F:ää tasan sen yhden 900 yksikön kynän, eli se riittää vain seitsemälle päivälle. Kai hoito nyt sentään vähän pidempään kestää??? No, maanantaina varmaankin moni asia selviää. Sitä odotellessa.