Välitila

No eipä tänne mitään ihmeempää kuulu. Halusin vain jotain kirjoittaa, kun vaan tekee niin hirveästi mieli päästä tositoimiin ja oikeasti yrittämään raskautta. Ärsyttää, kun aina tulee jotain esteitä tielle. Ylihuomenna menen taas verikokeisiin ja sitten varmaan jo saman päivän aikana tiedän, voidaanko PAS:ia edes ajatella. Toivottavasti, TOIVOTTAVASTI... 

Olemme tässäkin kierrossa elelleet huolettomasti ilman ehkäisyä, ja ovistakin yritin bongata, mutta vähän liian myöhään vissiin, koska parina päivänä tuli ihan negatiivinen ja sitten valkovuoto olikin taas jo ihan niukkaa. Mikäli tässä kierrossa jostain ihmeen syystä PAS toteutuisi ja sitten vielä jostain ihmeen syystä tulisin raskaaksi ja sitten siitä raskaudesta vielä syntyisi lapsi, niin laskettu aika olisi aika lailla samoihin aikoihin kuin pojalla. Aika jännä juttu. 

Miehen siskon laskettu aika meni jo melkein viikko sitten, eikä vauvaa kuulu. Viikon sisään saamme siis kuitenkin ihastella vauvakuvia. On sekin ihan kivaa, vaikka oma vauva olisi kaikkein paras tietysti. Työkaverin puolisollakin on laskettu aika parin viikon päästä. Hassua, mutta ei ole ollenkaan katkera. Vähän niin kuin lupasin itselleni, etten sitten rupea katkeraksi, vaikka toisen lapsen yritys venähtäisikin. Se meidän vauva tulee kyllä sitten, kun on sen aika. 

Aika seesteistä elämä on verrattuna ensimmäisen lapsen yritykseen. Sellaisen vuoristoradan kyytiin en enää haluaisi. Nyt en ole lapseton, en hoidoissa, en raskaana, olen vaan, jossain välitilassa. Onnellinen olen, mutta odotan silti vauvaa. Välillä haluaisin vauvan ihan heti, mutta seuraavassa hetkessä tuntuu ettei sillä olekaan niin kiire. Mutta hoidot olisi tietysti kiva päästä aloittamaan.

Blogilukulistalleni on muuten vaivihkaa käynyt niin, ettei siellä enää ole kuin pari aktiivista blogia. Otan mielelläni vastaan lukuvinkkejä, raskaus/lapsettomuusjuttuja tykkäisin lukea :)

Odottavalla kannalla

Kesäkuun laboratoriokokeet ennakoivat SLE:n aktivoitumista, ja juhannuksena tulikin sitten oireita, onneksi vointini korjaantui nopeasti kortisonilla, ja sen jälkeen olen taas voinut hyvin (olen muuten kirjoittamassa omaa postausta SLE:stä, josta en ole kovin paljon aiemmin kertonut, mutta tällä hetkellä tuntuisi tyhmältä pitää blogia niin että kokonaan sivuuttaisin tämän asian).

Aiemmin keväällä raskaussuunnitelmien takia lopetettu lääke korvattiin nyt toisella lääkkeellä, jota saa käyttää raskauden aikana, ja toivomme sen pitävät taudin kurissa. Olen aiemminkin käyttänyt tätä samaa lääkettä, mutta silloin se aiheutti valkosolujen mataluutta, ja piti lopettaa aika nopeasti. Tällä kertaa se on sopinut kohtalaisen hyvin pienemmällä annoksella, vaikka onkin taas vaikuttanut verenkuvaan. Arvot ovat juuri siinä rajoilla, että voiko vai eikö lääkitystä jatkaa. SLE:n aktiivisuudesta kertovat laboratoriokokeet ovat korjaantuneet vähän hitaasti, joten olemme edelleen odottavalla kannalla, että koska voisi taas suunnitella PAS:ia. Noin kolmen viikon päästä olisi taas kontrolliverikokeet ja sitten pohdimme asiaa uudemman kerran.

Itse olen vähän kahden vaiheilla, kun vointi kuitenkin on hyvä, mutta kokeet tosiaan edelleen hieman poikkeavat. Vauvakuume on välillä hyvin kova, ja olen taas katsellut haaveillen pojan vauvakuvia ja omia raskauskuviani. Kivasti sujuvan arjen keskellä vauvan kaipuu ei kuitenkaan ole ollut mitenkään hirvittävän kokonaisvaltaista tai pahaa mieltä aiheuttavaa. Mutta muistuttelee jatkuvasti olemassaolostaan ;)

Lääkärini ehdotti viimeksi tavatessamme, että mitä jos vain jättäisitte ehkäisyn pois. Hän ei siis täysin tyrmännyt ajatusta, että aika pian voisi taas alkaa yrittämään, koska kuitenkin voin ihan normaalisti. Silloin pidin ehdotusta aika outona, ja tämän kuun kuukautiset saivat alkaa ihan rauhassa ilman mitään suunnitelmia alkionsiirrosta.

Perjantaina me sitten kuitenkin ihan hetken mielijohteesta jätimme ehkäisyn pois, ensimmäistä kertaa kolmeen vuoteen. Olen koko kesän ollut aika lailla ulalla kuukautiskierron vaiheista. Perjantaina sattuikin olemaan suunnilleen kierron puoliväli, mutta ovulaation ajankohdasta en osaa sanoa mitään varmaa. Suoraan sanottuna en oikein tiedä, miksi suostuin jättämään ehkäisyn pois. Typerä päähänpisto. Raskautumisen todennäköisyys on toki häviävän pieni, mutta ehkä me vain molemmat olimme sitä mieltä, että hiiteen kaikki tarkat suunnitelmat, nyt me teemme juuri kuten itse haluamme.

Heti yhdynnän jälkeen tuli vähän sellainen olo, että mitä tuli tehtyä, mutta sitten ajattelin, että jos ihme tapahtuu, niin sitten annamme sen tapahtua.

Vauvakuume ja pohdintoja tulevaisuudesta

Näin sitten pääsi käymään, että minullekin tuli taas vauvakuume. Pitkään ajattelin, että hei, ihan hyvinhän tämä menee, kun katselin vauvoja sillä lailla, että onneksi meillä ei ole tuollaista kotona (vielä).

Mutta. Sitten naapuriin syntyi vauva. Sen jälkeen ei tapahtunut heti mitään radikaalia, mutta jonkin ajan kuluttua hyvälle ystävälleni syntyi vauva. Siskoni tuli myös raskaaksi, vatsa alkoi kasvaa ja äskettäin sain hypistellä uusimman äitiyspakkauksen (runsasta) sisältöä. Sitten olimme taas naapurien kanssa enemmän tekemisissä, ja ai että kun vauvat ovatkin ihania! Monena iltana olen juuttunut puhelimeni ääreen, ja selannut läpi kaikki omat raskausajan kuvani ja pojan vauvakuvat. Varsinkin ne, joissa poika on TOOOSI pieni.

Poika täytti vajaa kuukausi sitten kaksi vuotta. Työkuvioni ensi vuodesta eteenpäin selvisivät toivotulla tavalla, ja pian pääsemme vihdoinkin muuttamaan taas kotipaikkakunnalle. Tuntuu, että nyt alkaisi olla hyvä aika alkaa yrittämään toista lasta. Ensin kuitenkin pitäisi saada purettua pois yksi lääkkeistäni, sen jälkeen odotella muutama viikko, ja SITTEN... Tavallaan melkein sama tilanne, kuin silloin kun pojan yritys alkoi reilu viisi vuotta sitten. Paitsi että vuoden takainen paha sairastuminen kyllä muuttaa asioita hieman, ja tietysti se, että meillä jo on yksi ihana lapsi. Lääkityksen lopetus pelottaa, koska mitä jos sitten tapahtuu jotain? Onko itsekästä haluta toinen lapsi, jos siitä seuraakin kurjuutta koko perheelle?

Mitäs sitten, jos hoidot eivät seuraavalla kerralla onnistukaan? Yritän uskotella itselleni, että elämä jatkuu, vaikkemme saisikaan lisää lapsia. Tai tietysti se jatkuu, mutta hieman mietteliäs olen sen suhteen, että kuinka suuri suru se minulle (ja miehelle) sitten on, jos ei lapsia tulekaan lisää. Että jos olisi vain parempi olla yrittämättä, ja olla nykyiseen tilanteeseen tyytyväinen. Jos siis vaihtoehtona on se, että hoitojen uudelleen aloituksen myötä kaikki toiveet nousevat kattoon, ja niistä luopuminen olisi sitten tosi vaikeaa.

En vain oikein ole sellainen ihminen, joka jättäisi leikin kesken, jos ajattelen, että kiviä on vielä kääntämättä. Jos haluaa jotain, niin sitten on vain lähdettävä määrätietoisesti sitä kohti. Olen kyllä mielestäni ollut monessa suhteessa todella onnekas, ja elämä on usein mennyt juuri kuten olen toivonut, olkoon se sitten ollut kovan työn tai vain hyvän tuurin ansiota. Olen tottunut siihen, että yrittäminen ja kärsivällisyys palkitaan. Peloista huolimatta en vain voi olla uskomatta, ettei tässäkin asiassa kävisi lopulta hyvin.

Hyvää uutta vuotta!

Vietimme oikein mukavan perhejoulun, vaikka flunssassa olinkin. Muuten olen kyllä voinut erinomaisesti, eikä syksyisestä sairastumisesta muistuta kuin ihan lievät jäännösoireet. Ehkä nekin vielä häipyvät :) Lomaa meillä oli molemmilla miehen kanssa yli viikko, mutta olisihan ollut kiva jatkaa lomailua vielä vaikka viikko. Uusi vuosi on kuitenkin alkanut töiden osalta jo ihan mukavasti. Ei suuria käynnistymisvaikeuksia ;) Nyt sitten vain kevättä kohti. Tosi mukava ajatus, että valoisa aika jatkuvasti taas lisääntyy. Tällä hetkellä en valoa juuri näe muuten kuin viikonloppuisin, ellen sitten satu arkisin työskentelemään ikkunallisessa huoneessa, tai pääse lähtemään töistä poikkeuksellisen aikaisin.

Juuri joulun pyhien aikana poika alkoi yhtäkkiä puhua vaikka mitä, ei nyt sentään lauseita, mutta tuntuu, että sanoja tulee päivittäin lisää, ja poika yrittää matkia kaikkea, mitä sanomme (kohta saammekin olla tarkkana mitä oikein suusta päästämme). Kaksi kieltä kyllä vähän sekoittaa asioita, ja suurin osa sanoista on kyllä suomea ainakin toistaiseksi, mutta olemme miehen kanssa omien äidinkieltemme kanssa johdonmukaisia. Pojan suosikkikirja tällä hetkellä on minullekin lapsena luettu "Teemu on pieni" :) ja sitten sellainen luukkukirja, jossa on autoja, työkoneita, autoja, moottoripyöriä ja myös muutama auto... 

Autoista puheenollen, niin pojan selvä suosikkileikki on pikkuautojen kuljettaminen olohuoneen pöydällä. Välipäivinä saimme yhtenä aamuna syödä rauhassa aamupalaa, kun poika kuljetti yhtä ja samaa autoa pöytää ympäri ja ympäri ainakin 20 minuutin ajan. Sitten poika taisi katsella vähän jotain kirjaa, jonka jälkeen autoleikki taas jatkui :D Ihmettelen, miten yksivuotiaalla välillä voi olla noin paljon kärsivällisyyttä (tavallisestihan sitä ei ole juuri lainkaan).

Kolme ystävääni on tällä hetkellä raskaana viimeisellä kolmanneksella. Ihanaa, kun syntyy uusia vauvoja, mutta onneksi itselläni ei ole yhtään vauvakuumetta. Vaikka mistäs sen tietää sitten, kun pääsen tapaamaan uusia mini-ihmisiä. Mutta en siis todellakaan edes toivo mitään vauvakuumetta. Siinäpä vasta salakavala tauti.

Tänään tapasin töissä erään ihmisen, ja huomasin vasta ehkä kymmenen minuutin jälkeen, että tämä henkilö on raskaana. Se tuntui ihmeelliseltä, koska ennen kuin itse tulin raskaaksi, tai kun olin raskaana, huomasin aina heti, jos joku muu oli raskaana (niin pitkällä siis että se ulospäin näkyi). Kuin kaikki hedelmällisessä iässä olevat naiset olisivat olleet potentiaalisia mielensäpahoittamisen aiheita, eikä kanssakäymistä voinut aloittaa, ennen kuin olin tarkistanut, millä tavalla minun pitäisi heihin mielessäni suhtautua. Ihan kamalaa, eikö totta. On upeaa elää ilman sitä katkeruutta, mikä lapsettomuuteen liittyi.

Sukulaisvauvan herättämiä ajatuksia ja ajankohtaista arkielämästä

No joo, taas on aikaa hieman päässyt kulumaan :D Miten ennen olikaan aikaa kirjoittaa monta kertaa viikossa... Mihin kaikki vapaa-aika ennen poikaa edes kului? Mitä IHMETTÄ teimme silloin, kun koiraakaan ei vielä ollut?!?

Miehen siskolle ja puolisolle syntyi vajaa viikko sitten ensimmäinen lapsi. Kaikki puheet raskaudesta, synnytyksestä ja vauvasta saivat minut taas pohdiskelemaan ja muistelemaan minun ja mieheni pikkuisen karikkoista matkaa vanhemmiksi. Perille kuitenkin pääsimme, ja siitä olen niin kovin kiitollinen. 

Miten kauan onkaan siitä, kun malttamattomana odotin, että saisimme aloittaa raskautumisyritykset, silloin kun emme vielä tienneet mitään tulevista ongelmista. Miten surinkaan ensimmäistä kesken mennyttä raskautta. Miten ahdistavaa oli päivästä toiseen pelätä, ettei meistä tulisikaan koskaan vanhempia. Miten usein itkinkään aina vain uusia pettymyksiä. Miten IHMEELLISTÄ oli, kun sain kuulla olevani uudestaan raskaana. Miten pelottavaa raskaana oleminen välillä oli. Miten kamalaa ja ihanaa oli synnyttää. Miten samaan aikaan on sekä niin upeaa, kamalaa, palkitsevaa, pelottavaa, rasittavaa että hauskaa olla vanhempi.

Miten paljon tunteita, sekä iloa että surua, onkaan näihin muutamaan vuoteen mahtunut! (Ja miten IHANIA vastasyntyneet ovatkaan!) Vaikka uuden vauvan herättämät ajatukset ovatkin olleet enimmäkseen positiivisia, niin en aluksi voinut olla tuntematta pientä katkeruutta, koska kyseinen vauva saatiin alulle naurettavan helposti, ja tulevien vanhempien yksi suurimmista huolista tuntuu olleen se, että miten ihmeessä he sitten osaavat vaihtaa vauvalle vaipan (näin vähän kärjistetysti). Kaikkihan on tietysti suhteellista. Eivätkä ihmiset kai ole kovin hyviä ymmärtämään sellaisia asioita, joita eivät ole itse kokeneet.

Sitten vähän tästä meidän omasta, isosta pienestä vauvelista <3 Edellisen postauksen jälkeen on pojan kehityksessä tapahtunut aika paljon. Juuri ennen yhdeksäkuukautispäiväänsä poika rupesi konttaamaan (ei siis edeltävästi ryöminyt ollenkaan), pian myös nousi itse seisomaan tukea vasten, ja nyt jo aika hyvin kävelee kävelykärryn kanssa kun hänet sen eteen laitetaan, toki niin että joku on siinä ihan vieressä ottamassa vastaan, jos poika muksahtaa nurin :) Poika myös osaa taputtaa, vilkuttaa ja ravistaa päätään, kun näytetään mallia. Pinsettiotteessa on vielä vähän hiomista, eikä nokkamukikaan ole vielä oikein kiva juttu ;)

Kun aluksi motorinen kehitys oli aika paljon jäljessä, niin tuntuu hassulta, että yhtäkkiä poika osaakin jo kaikenlaista, ja konttailee hyvää vauhtia ympäri asuntoa etsimässä johtoja pureskeltavaksi, lehtiä silputtavaksi, verhoja revittäväksi ja koiran häntää vedettäväksi :) Kun aloitin töissä reilu puolitoista kuukautta sitten, poika viihtyi vielä aika paljon selällään, ei liikkunut mihinkään eikä noussut itse istumaan, ja kuukausi sitten vasta alkoi työntämään itseään vatsalla taaksepäin.

Nukkumisen suhteen on ollut sekä huonoja että hyviä jaksoja viime kirjoitukseni jälkeen. Useita peräkkäisiäkin öitä on mennyt hirmu hyvin, esim. kaksi yötä sitten ennätysyö malliin kahdeksan jälkeen nukkumaan, kertaalleen tutin laitto noin klo 23 ja herätys 6.30 jolloin sitten imetin :) Kun   miehen kanssa heräsimme, huolestuin ensin, että onko jotain sattunut, kun olemme saaneet nukkua näin hyvin, mutta melkein heti alkoikin poika äännellä omassa huoneessaan :) Viime yönä poika sitten taas huusikin tunnin pari. Hmm. Mutta suunta on kuitenkin selvästi parempaan päin, koska viimeisen parin viikon aikana suurin osa öistä on kuitenkin mennyt ilman pidempiä huutojaksoja,  ehkä vain muutama tutinlaitto ja sitten aamusta imetys.

Viikon päästä jään sitten taas kahdeksi ja puoleksi kuukaudeksi kotiin. Jännä nähdä, miltä tuntuu olla jälleen kotona, tällä kertaa hieman isomman lapsen kanssa. On ollut ihanaa olla töissä, tietäen miten hyvin mies ja poika ovat pärjänneet kahdestaan, mutta odotan myös tätä tulevaa hoitovapaata. On upeaa seurata oman lapsen kehittymistä, mutta kyllä arki lapsen kanssa kahdestaan kotona on pidemmän päälle vähän tylsää, ainakin minun mielestäni. Niinhän se on tietenkin hyvä pienelle lapselle, tylsää ja turvallista ja toistuvia rutiineja :)

Vatsassa potkii pieni suuri ihme

Tiistaina satuin ensimmäisen kerran näkemään, miten vatsa todellakin liikkui, kun vauva potkaisi! Eikä se ollut mitään pientä epämääräistä, vaan vatsan iho selkeästi pompahti ylös ainakin puoli senttiä. Sen jälkeen olen bongannut saman jo lukuisia kertoja. Luulen, että potkut olisivat olleet nähtävissä jo aikaisemminkin (niin lujilta ne ovat käteen tuntuneet), mutta olen enimmäkseen vain pidellyt kättä vatsalla tunteakseni potkuja, enkä ole niinkään katsellut.

Viikonloppuna kävin siskon kanssa lastenkirppiksellä, ja voi kun sieltä löytyikin ihania, pieniä vaatteita! Ostin parillakympillä viitisentoista hyväkuntoista (osa jopa uusia) vauvanvaatetta. Tuli hirveä vauvakuume, kun pesin kaikki vaatteet ja ripustin kuivumaan. Ne ovat niin PIENIÄ <3 Ja meille on tulossa yhtä pieni vauva. Ihan epätodellista. 

Juuri viimeksi tänään tuli mieleeni, että olisinko mitenkään voinut puoli vuotta sitten, kun tänne blogiinkin kirjoitin muutaman katkerasävytteisen tekstin, kuvitella missä tilanteessa olisimme kuuden kuukauden kuluttua? No en kyllä varmasti. Tai siis, kyllähän olisin silloin varmasti ajatellut, että kuusi kuukautta on pitkä aika, ja että voisin tulla sinä aikana raskaaksi, mutta siinä vaiheessa tuntui myös, että raskaus ja vielä enemmän lapsen saaminen ovat ihan epätodellisilta asioilta. Eivät yhtään meitä varten. 

Ja nyt vauva potkii mahassani. Se on IHME. Miten nopeasti elämä voikaan muuttua. Jatkuisipa tämä raskaus onnellisesti loppuun asti.

Suututtaa jälleen

Joku ehkä muistaa tämän postaukseni huhtikuulta. Sain tänään kuulla että tekstissä mainittu raskaushuijari on nyt oikeasti raskaana, ja vauva syntyy maalis-huhtikuussa. Ai että kun suututtaa. Ja kuulemma onnistui lähes ensimmäisellä yrityksellä (tämäkin) raskaus. Ja esikoisen ja pikkusisaruksen ikäerokin on tarkkaan suunniteltu. Ja tämä raskaana oleva henkilö on ostellut facebook-kirppikseltä pieniä vauvanvaatteita jo elokuussa, eli minun laskujeni mukaan ihan pian sen jälkeen, kun testi on näyttänyt plussaa. Ihailtavaa optimismia...

Anteeksi kun tuli taas tällaista katkeraa vuodatusta perjantain kunniaksi. Päivä on ollut ihan kiva. Olen mm. pohdiskellut viimeöistä tapahtumarikasta päivystystäni. Sain kyllä nukkua töissä monta tuntia, mutta unta häiritsi keskiviikkoisen viisaudenhampaanpoiston jälkeinen särky. Onneksi olen pärjännyt (lähes) pelkällä Panadolilla, koska tulehduskipulääkkeet heikentävät hedelmällisyyttä. Toisaalta, mihin minä omaa hedelmällisyyttäni edes tarvitsen? Kun kaikki kuitenkin tehdään niin keinotekoisesti kuin vain on mahdollista???

Kaiken tämän lisäksi minulla on aika kova vauvakuumekin. Hoidon suunnittelukäyntiin on enää vähän aikaa. Innolla jo odotan keinotekoisia vaidevuosiani. Hyvässä lykyssä ne ovat täysin oireettomat ;)

Vähän surua

Havahduin tänään siihen, ettei Fertinovasta ole edelleenkään lähetetty meille mitään papereita! Ja soitin sinne jo kohta kuukausi sitten... Siitä on niin kauan, että olin jo ehtinyt unohtaa koko asian. Lisään siis huomiseen "to do"-listaani "soita Fertinovaan". Ärsyttää. Ei papereilla vielä mikään tulenpalava kiire ole, mutta silti.

En ollut taas moneen päivään surrut lapsettomuutta, mutta eilen aamulla itketti, ja tänään vähän lisää. Raskaus ja lapsen saanti tuntuvat todella etäiseltä asialta tällä hetkellä, niin etäiseltä etten osaa kuvitella tilannetta, jossa haaveemme olisi toteutumassa. Näin siitä huolimatta, että rinnasta puristaa, kun oman lapsen kaipuu on niin kova. 

Miksi, miksi, miksi tämä ei onnistu? Miksi pitää odottaa? Miksi meidän pitää haluta lapsia, kun ehkä voisimme olla ihan onnellisia ilmankin? Tuntuu, että elämä ajaa ohitse. Vaikka se ei kyllä onneksi ole totta. Elämme täyttä elämää vielä täyttymättömästä unelmasta huolimatta. Mutta tekee pahaa nähdä kaikkein muiden saavan lapsia ja toisia ja kolmansia, kun meillä ei ole vielä yhtäkään. Ja alituiseen pelätä, että mitä jos emme saa koskaan lapsia, tai jos sairauteni vuoksi joutuisimme keskeyttämään hoidot. Ja nuoremmaksikaan en tule, en.

Mikähän kp nyt on? Ei hajuakaan, eikä kiinnosta.

Pieni kylässä

Kesä taisi vihdoinkin tulla, onneksi lomaa on vielä jäljellä. Olimme ensimmäistä kertaa rannalla vasta tänään, ja sen jälkeen piknikillä omalla nurmikolla :) Kummityttö on meillä nyt yökylässä, ihana pieni <3 Juoksentelimme pihalla, leikimme Vilman kanssa ja illalla tyttö sai kylpeä. Omaa tahtoa kyllä löytyy jo aika paljon, ja usein tulee itku kun ei saakaan kaikkea mitä haluaisi :) Nyt vietämme iltaa kahdestaan, kun lapsi on nukkumassa. Kyllä minä oman lapsen meille ottaisin vaikka heti, jos se vain annettaisiin. Tai jos nyt ensin tulisin edes raskaaksi ;)

Kuukautiset ovat ihan loppumaisillaan, tänään on siis kp 6, tiistaina on ultraääni ja silloin saan toivottavasti jo kirjoittaa kalenteriin suunnitellun siirtopäivän. Kokemuksesta kuitenkin tiedän, ettei se välttämättä mene niin suoraviivaisesti tälläkään kertaa... 

Mietinkin tässä juuri, että onko se vain ja ainoastaan kohdun limakalvon paksuus (ja tietysti alkion ikä), jonka perusteella siirtopäivä päätetään lääkkeellisessä kierrossa? Eli jos limakalvo kasvaa hyvin, niin silloin siirron voi tehdä aiemmin kierrossa, huomioiden tietenkin edelleen se alkion ikä? Viimeksi siirto tehtiin kp 20, mutta millä perusteella se oli juuri kp 20? Viimeinen ultraääni oli kuitenkin jo kp 14 ja Lugesteronitkin aloitin vasta kp 17. Joten miksi ei siirtoa olisi esim. voitu tehdä jo kp 18 joka oli maanantaipäivä? Liittyykö se vain klinikan aikatauluihin? Vai oletetetaanko että limakalvo vielä ehtisi kasvaa lisää (minun kohdallani limakalvo oli päinvastoin ohentunut)? Tämä nyt on tällaista ns. turhaa pohdintaa... Mutta jos jollain on jotain näkökantoja asiaan niin saa mielellään jakaa minullekin :)

Pieni päivitys reissusta

Lomaa jäljellä vielä pari päivää. Oikein ihanaa on ollut, säät ovat osuneet kohdilleen, ruoka on erinomaista ja erikoista ja olemme nähneet vaikka mitä kaunista. Eikä juuri riitoja, mitä nyt sellaista typerää kränää nälkäisenä tai kun rinkka on ollut liian kauan selässä ;) Päätimme jo ennen matkaa, että mitään kaloreita ei sitten lasketa, vaan jos jossain kojussa myydään jotain herkullisen näköistä niin sitä ostetaan :D

Eilen aamulla tuli eka ja toivottavasti ainut kokonaisvaltainen ahdistusolo, sellainen että heräsin liian aikaisin enkä enää pystynyt nukahtamaan. Huoli koski ehkä enemmän tulevaisuuden työasioita, mutta siinä samassa tuli myös lapsettomuus ja siihen liittyvät asiat. Juteltuani miehen kanssa ahdistus helpotti.

Parin päivä ajan olen kuitenkin haikeana katsellut pieniä lapsia, rakastavia vanhempia ja raskaana olevia naisia. Kurkkua on kuristanut ja silmäkulmissa kirvellyt. Miettinyt, että ymmärtävätkö nuo nykyiset tai tulevat vanhemmat, kuinka etuoikeutettuja he ovat?

Silti tunnen joka päivä kiitollisuutta kaikista niistä hyvistä asioista, joita minulla on elämässäni. Surullinen olen välillä päivittäin, mutta en onneton. Hyviä asioita on edelleenkin aivan liikaa.

Mahdollinen ovis käytettiin tehokkaasti, tosin en huomannut mitään oireita paitsi nyt valkovuodon "kuivahtamisen". Ovistestit jätin suosiolla kotiin. Tänään lienee kp 23. Hoitoja en ole hirveästi miettinyt, paitsi että seuraava siirtoajankohta saattaisi ikävästi sattua juuri kun on miehen siskon häät. Eihän ongelmaa muuten olisi, mutta häitä ei pidetä ihan naapurissa, eikä meidän ole mahdollista käydä Tampereella häitä edeltävänä perjantaina. Mietin siis, pitäisikö sittenkin ehdottaa seuraavaa PAS:ia lääkkeelliseen kiertoon? Minä kiertopäivänä lääkkeellisessä ne lääkkeet oikein aloitetaan? Heti kun kuukautiset alkaa, vai? Ja kuinka pitkään jatketaan? En todellakaan haluaisi heittää hukkaan seuraavaa kiertoa...

H-hetki huomenna

Huominen ei oikeastaan jännitä juurikaan. Fertinovan hoitaja soitti vielä eilen. Mielessäni ehti käydä kaikenlaista muutaman sekunnin aikana ennen kuin vastasin puhelimeen. Eikö siirtoa voidakaan tehdä? Onko alkioille sattunut jotain? Onneksi puhelun tarkoitus oli niinkin arkinen kuin perjantain aikataulujen tarkistus. 

Hoitaja oli kuulemma kirjoittanut papereihini niin paljon (?) ettei ollut varma oliko kirjoittanut alustavaksi siirtoajaksi 14.00 vai 14.20. Tavallaan tämä puhelu oli tosi hyödyllinen, vaikka ensin sydän pomppasikin kurkkuun. Kerroin, että joudun lähtemään jo 9.20-junalla. Siihen mennessä alkioiden laatu ei ole vielä selvillä, mutta hoitaja sanoi, että olisi kumma, jos yksikään kuudesta pakkasessa olevasta alkiosta ei olisi siirtokelpoinen. Lähden siis Tamperetta päin joka tapauksessa. Tämä tieto tuntui helpottavalta.

Tein eilen aamulla vielä yhden ovulaatiotestin. Pakkohan Pregnylillä on oltava sormensa pelissä, koska välittömästi, kun pissa oli imeytynyt testiviivan kohdalle, se alkoi tummua selkeäksi viivaksi jo ennen kuin pissa oli ehtinyt kontrolliviivankaan kohdalle. Viivasta tuli tummin koskaan ovistestissä näkemäni. En sitten tiedä, olisiko LH-huippu tullut eilen ihan normaalissakin kierrossani. Eipä sillä ole nyt väliä.

Eilen iltapäivällä havahduin ovistuntemuksiin - tai ainakin luulin niin, kunnes tajusin, että kipu oli väärällä puollella, siis vasemmalla. Hieman myöhemmin tuntui kyllä kipua myös oikealla. Äsken, kun tarkistin valkovuodon, niin muutos oli todella selkeä: eilen runsasta ja kirkasta, tänään niukkaa ja täysin ei-venyvää. Eiköhän se ovis ole tapahtunut :)

Viime yönä töissä maatessani päivystyskämpän pedissä haaveilin raskaudesta. Miltä tuntuisi tehdä positiivinen testi, kertoa tärkeille ihmisille, nähdä pieni ultrassa, tehdä hankintoja vauvalle, tuntea ensimmäisiä potkuja, nähdä vatsan kasvavan. Olisipa nyt jo meidän vuoro. Miten kaipaankaan äitiyttä ja ihan omaa pientä lasta.

Kp jotain

En tosiaankaan tiedä, mikä kp tänään on. Tietty jotain hataraa aavistusta on, mutta olen aktiivisesti yrittänyt välttää laskemista. Ja se onkin onnistunut hyvin. Aina, jos mieleni alkaa vahingossa harhailla raskausjutuissa, niin täytän ajatukseni sellaisella kuvitellulla hyrinällä, etten kuule mitään muita ajatuksia. 

Tiedän, että ovulaatio tuli ja meni. Muutaman kerran tarkastin valkovuodon koostumuksen ja nyt ovat nännit toista päivää arat (tai jo kolmatta, jos lieväkin arkuus lasketaan). Tiedän senkin, että kuka tahansa teistä pystyisi vaikka saman tien kertomaan minulle, mikä kiertopäivä nyt on. Voisin itsekin sen laskea, jos lukisin edellisen postaukseni. 

MUTTA EN HALUA TEHDÄ SITÄ. Yksinkertaista. Elämäkin on näin paljon yksinkertaisempaa :) Ei ainaista laskemista ja ajan eteenpäin matelemista, kun kp-luku ei tunnu millään lisääntyvän. En mieti raskausjuttuja yhtään niin usein kuin edellisissä kierroissa.

Kuluneella viikolla olemme taas kerran olleet paljon tekemisissä kummityttömme kanssa. Onko mitään hienompaa, kuin pieni lapsi, joka nukahtaa syliin ja tuhisee siinä sitten luottavaisena? En nyt tällä hetkellä keksi mitään sen voittanutta <3 

Ihana ja vähän surullinen syksy

Rakastan syksyä näin kesän jälkeen! Viileää ja sateista ulkona, kodikasta sisällä :) Olemme käyneet sienimetsässä, pakastaneet vadelmia ja viinimarjoja ja olen keittänyt myös hilloja ja muuta. Enkä ole ajatellut niin paljon raskausasioita. 

Yhtenä päivänä kyllä järjestelin jotain omia vanhoja lelujani ja vauvanvaatteitani tulevaan lastenhuoneeseen, kun siellä on kaapit tyhjillään odottamassa. Se tuntui aika surulliselta, niin että vähän itkinkin. Jo rakennusvaiheessa laitoimme sinne lastenhuoneeseen sopivaa tapettia. Kaksi kertaa olen luullut, että kohta saan ruveta sisustamaan, mutta eipä sitä ole sitten tarvittukaan.

Nyt onkin jo kp 7. Ehkä jo kolmen viikon päästä saan tehdä positiivisen raskaustestin. Eihän sitä koskaan tiedä, milloin se taas tapahtuu :) En malttaisi odottaa. 

Piinapäivä nro 1

Kp 16 ja ovistestiin ilmestyi plussa. Aamupäivällä testi ei kyllä näyttänyt vielä mitään, mutta olenkin nyt viime kierroissa tehnyt limojen perusteella todennäköisimpinä päivinä testin sekä aamupäivällä että illemmalla, ja on kannattanut. 

Joku voi tietysti ihmetellä, että miksi ihmeessä teen joka kierrossa ovulaatiotestejä, kun nekin rahat voisi käyttää johonkin muuhun. Niin. Kun kiertoni on niin säännöllinen, on totta, että minun ei tarvitsisikaan tehdä testejä. Varsinkaan kun mielestäni limojen tulkinta sujuu hyvin, ja yleensä harrastamme yhdyntöjä joka tapauksessa kierron puolivälin paikkeilla enemmän kuin muuten. 

Olen kirjoittanut tästä varmaan aiemminkin, mutta kun testien tekeminen on vaan niin KIVAA :) Sitten se kai luo jonkunlaista hallinnan tunnetta näihin raskautumisyrityksiin, joita ei voi mitenkään hallita. Jos en saisi ovistestiin plussaa, mitä tekisin eri tavalla? No, en tiedä. Luulen, että uskoisin raskautumismahdollisuuksiin joka tapauksessa yhtä paljon. Tai ehkä en ihan yhtä paljon, mutta pettymys olisi joka tapauksessa yhtä suuri. Mutta ei se poista testien tekemisen hauskuutta.

Pari tuntia sitten alkoi alavatsakipu, sellainen menkkamainen jomotus, joka säteilee jalkoihin päin. Kipu alkoi juuri ennen kuin tein positiivisen ovistestin, mutta haluaisin kyllä tulkita tämän oviskivuksi kuitenkin. Kun ovulaatiohan voi tapahtua periaatteessa koska vain LH-huipun jälkeen, ja se varsinainen huippuhan on voinut olla jo monta tuntia sitten.

Nyt ei kun piinailemaan :) Seuraavat kaksi viikkoa alkoivatkin mukavissa merkeissä, kun meillä on juuri nyt pieni kummityttö ensimmäistä kertaa muutaman tunnin ajan hoidossa. Nukkuu rauhallisesti tuossa viltillä parasta aikaa <3

Ennakoiva vaateostos

En ole vielä ostanut yhtäkään vaatetta tai tavaraa sille vauvalle, josta haaveilemme. Anoppini hankki ensimmäisestä raskaudestani kuultuaan varastoon jonkin söpön pehmolelun, ja tiedämmehän, miten siinä sitten kävi. Vain muutaman säästetyn vaatteen omasta lapsuudestani olen pessyt ja nätisti viikannut laatikkoon odottamaan pientä käyttäjää.

Perjantaina kulutimme mieheni kanssa aikaa kauppakeskuksessa noutoruoan valmistuessa, kun sain päähäni, että tarvitsen joitain uusia vaatteita. Menimme siis vaatekauppaan, ja poimin mukaan sovituskoppiin mm. löysähkön neuletakin. 

Turvotus-pömppömahan kanssa se ei sopisi ollenkaan, mutta yritin hieman pullistaa vatsaani söpön raskausmahan muotoon, ja se näytti niin ihanalta, että rinnassani tuntui samaan aikaan sekä puristava tyhjyys ja läpättävän onnellinen usko tulevaisuuteen. 

Päätin hetken mietinnän jälkeen, että tämä vaate lähtee kanssani kotiin. Tätä voisi nyt sitten kai ajatella ensimmäisenä raskausajan hankintana (jos kylppärin lääkelaatikkoon säilöttyä Primaspan-pakettia ei lasketa), tosin ennkoivana sellaisena. Miehelleni en kertonut mitä varten tuo vaate todellisuudessa ostettiin, mutta hän lieneekin jo unohtanut, että edes kävimme vaateostoksilla :)

Tasaista

Elämässäni ei tapahdu juuri nyt hirveästi. Tuntuu, että tilanne on aika lailla sama kuin edellisessä kierrossa tässä vaiheessa: oletan, että ovis on tapahtunut ja se on hyödynnetty varmasti niin hyvin kuin vain pystyimme, mitään oireita ei ole ja kierron loppuun tuntuu olevan IKUISUUS.

Nyt on kp 20 ja (ehkä) dpo 5. Olen kyllä tuosta oviksesta aika epävarma, kun testiin ei tullut ihan selvää plussaa. Niitä aiemmin mainitsemiani tyypillisiä vatsakipuoireita minulla ei kyllä ole koskaan ollut muutoin kuin kuukautisten, ovulaation ja raskauden yhteydessä. Joten ehkä se oli ovisoire. Mitään ovista edeltäviä oireita en ole itsessäni havainnut, limoja lukuunottamatta.

Olemme olleet miehen kanssa lomalla tämän viikon. Koiranpennun kanssa on mennyt ihan hyvin. Yksinolemisen opettelu on kyllä ollut vähän tuskallista, kun Vilma ulvoo niin sydäntäsärkevästi, kun sen jättää hetkeksikin yksin. Olemme kuitenkin kuunnelleet ikkunan takana, ja ulvonta loppuu onneksi nopeasti. Tähän mennessä on melkein aina tullut pissat lattialle, vaikka oltaisiinkin juuri käyty ulkona. Ei auta kuin pikkuhiljaa lisätä yksinolemisen aikaa :(

Siskoni perhettä olemme nähneet tiuhaan. Olen päässyt vaihtamaan vauvalle vaippojakin :) Olen täysin rakastunut tähän pieneen ihmiseen <3 (ja vauvakuume on entistä suurempi)

Koiranpentuäitiyslomalla

Olen ollut eilisen ja tämän päivän vapaalla koiranpennun kanssa, huomenna on miehen vuoro. Viime yönä sain nukkua tosi hyvin, jopa 8-9 tuntia, kun Vilma heräsi ensimmäisen kerran vasta kuudelta. Lyhyen ulkoilutuksen jälkeen menimme takaisin sänkyyn. Ensin pentu vinkui muutaman minuutin, mutta kun mitään viihdykettä ei ilmaantunut, niin se meni takaisin petiinsä nukkumaan :)

Viime yötä lukuunottamatta olen nukkunut tosi lyhyitä öitä koko edellisen viikon. Ensin oli päivystystä, sitten vappua ja sen jälkeen Vilma. Pinna on ollut hieman kireällä. Raskausasiatkin ovat huolestuttaneet aina välillä. 

Vaikka tuo koiranpentu nyt pitääkin kiireisenä ja sen avulla saa tyydytettyä hoivaamistarvetta, olen silti ehtinyt myös suremaan raskauden viipymistä. Varsinkin kun siskontyttö on NIIN ihana. Mieheni kertoi tänään yhden tuttavan olevan raskaana, ja se oli viimeinen niitti. Itkuhan siinä tuli, kun tuntui niin epäreilulta, että miksi me emme vain onnistu? Kävelylenkin jälkeen tuntuu jo paremmalta.

Ajankuluksi olen neulonut parin sukkia jämälangasta. Hyvin näyttävät istuvan nallelle ainakin, siskontytölle ehkä sopivasti syksyllä :) Ovat vasta kolmannet sukat, jotka olen kutonut, siksi olen aika tyytyväinen :) Ja lankahan oli moniväristä, ihan noin siistejä raitoja en olisi muuten osannut tehdä...

Vauvakuumetta

Siskoni tuli tänään vauvan kanssa kylään. Se on IHANA <3 Haluan myös samanlaisen :) Mahdottoman pienet sormet ja varpaat, mutta aivan täydelliset. Söpö mutrusuu ja nätit otsarypyt ja sileääkin sileämpi iho. Tulisinpa nyt edes raskaaksi. Oma vauva tuntuu tällä hetkellä olevan aika lailla saavuttamattomissa. Tai no, onhan meillä tuo Vilma-vauva :)

Koiranpentu ja uusi pieni ihminen

En olekaan ehtinyt edes vilkaista blogiani tai muidenkaan blogeja muutamaan päivään. Tiistai eli 29.4. oli lievästi sanottuna mullistava päivä. Kello 02.00 yöllä siskoni soitti ja kertoi, että nyt he lähtevät sairaalaan synnyttämään. Aamulla 08.36 syntyi pieni tyttö :) 

Töissä kun oli, niin siskoni pyysi, että tulisin heti katsomaan vauvaa. Sain nähdä sen vain hieman yli kolmen tunnin ikäisenä <3 Tosi vaikeahan sitä oli ymmärtää, että se pieni söpöläinen oli siskoni ja hänen miehensä lapsi. Tuossa vaihessa molemmat olivat vielä ihan hämmennyksissä. Jos itsekin olin ihan ymmälläni, niin voin vain kuvitella, miltä vanhemmista tuntuu :) Synnytys ei mennyt ihan putkeen, mutta alakautta lapsi kuitenkin ulos tuli ilman ulkopuolista apua, ja sekä äiti että vauva voivat hyvin.

Samana päivänä lähdimme heti töiden jälkeen hakemaan koiranpentua. Miten ihana, pieni pörröeläin se onkaan! Osaa jo aika hyvin tehdä tarpeensa pihalle ja pissiä myös kroonikkovaipalle :) Kaksi yötä se on nyt meillä ollut, ja nukkunut kiltisti omassa pedissään. Aamuyöstä olemme vieneet sitä ulos, ja sitten se on jatkanut uniaan. Pentu pyörii koko ajan jaloissamme, ja jos hetkeksikään seisahtaa paikalleen, niin se kellahtaa jalkojen päälle <3 Pitää kyllä pikku hiljaa aloittaa harjoittelemaan yksin olemistakin.

Aamu alkoi tänään hieman kireissä tunnelmissa, kun huomasin, että rotat olivat järsineet itsensä ulos häkistään yön aikana. Pidämme niitä isossa kylpyhuoneessa, ja ovi oli onneksi kiinni pennun takia. Eivät olleet saaneet mitään suurta tuhoa aikaan. Mutta lasisen pääsiäismunakoristeen löysin viemäristä, miten lie sinne joutunut :D Mieheni sai sen jollakin työkalulla ongittua pois. Ei ollut edes mennyt rikki. Kyllä tässä talossa hulinaa riittää, vaikkei meillä lapsia vielä olekaan.

Olen ollut tosi hyvällä tuulella ja onnellinen kun perheeseen tuli kertaheitolla kaksi pientä tyttöä. En silti ole voinut olla välillä miettimättä sitä, että kuinkahan kauan saamme odottaa omaa lasta. Meillä oli eilen ystäviä kylässä, ja näistä kahdelle pariskunnalle on syntynyt vuoden sisällä lapsi. Nyt sitten joukkoon liittyivät vielä siskoni ja hänen miehensä. Viikonloppuna minuun iski hetkellisesti lamaannuttava pelko siitä, että emme koskaan saa lapsia. Se meni kyllä aika nopeasti ohi.

Nyt taitaa olla kp 6. Kuukautisvuoto vetelee viimeisiään. Kunpa joku voisi kertoa minulle, että kaikki päättyy hyvin, että se päivä kyllä varmasti tulee, jolloin saamme syliimme oman Pienen.  

Odottavan aika

Aika tuntuu kuluvan nyt KOVIN hitaasti. Kp 22 tänään, mutta vasta dpo 2 (oletettavasti). Laskeskelin, että kuukautisten pitäisi alkaa noin kp 34, kun ovis tuli näin myöhään (jos luteaalivaihe on vakio). Siihen on MAHDOTTOMAN pitkä aika. Samalla naurettavan lyhyt.

Yritän nauttia elämästä parhaani mukaan, vaikka tänään iski taas (lyhytaikainen) surunpuuska, kun rupesin miettimään, että kuinka kauan minun on vielä odotettava, että saan syliini ensimmäisen lapsemme? Ja tapahtuuko sitä koskaan? Samaan aikaan iki-optimistinen puoleni sanoo, että eihän siinä nyt niin kauan kestä, koska hedelmöittynyt munasoluhan matkaa parhaillaan kohtuun, jonne se tulee kiinnittymään ongelmitta ja vuodenvaihteessa syntyy terve lapsi :) Kun se olisikin näin suoraviivaista. Höh.

Koiranpennun haemme kotiin 29.4. eli aika tasan kahden viikon kuluttua <3 Sen jälkeen ei sitten kyllä ole tekemisestä puutetta. Ennen sitä on vielä pääsiäisloma ilman yhtäkään päivystystä :) Ulkona on kaunis ilma ja nukuin viime yönä töissä jopa viisi tuntia (tietysti tarvitsisin paljon enemmän unta, mutta nukkuminen nyt tuntuisi tuhlaukselta), joten voisinpa jatkaa päivystysvapaatani lähtemällä ulos kävelylle :)