NT-ultraan kolme yötä!

NT-ultra on keskiviikkona, ja onneksi heti aamulla 8.40. Siihen on siis kolme yötä. En ole hirveästi jännitänyt ultraa, odottanut kyllä, mutta viime päivinä on vähän alkanut pelottamaan, että mitä jos kaikki ei olekaan kunnossa? Eihän mikään suoraan viittaa siihen, ettei mahassa olisi kaikki hyvin, mutta sikiöseulan tulos kyllä vähän pelottaa. Mitä jos niskaturvotusta on liikaa tai verikokeissa on jotain häikkää? 

Kuinka ihanaa olisi saada hyviä uutisia ja saada olla taas vähän enemmän raskaana! Vointi on ollut hyvä, ei juurikaan pahoinvointia, enkä ole edelleenkään joutunut oksentamaan. Vatsa on ollut vähän vähemmän silmiinipistävän pullottava, ehkä yleinen turvotus on vähentynyt. Ja se tuntuu ihan hyvältä :)

Pettynyt ja vähän huolissaan

Eilen illalla digitestiin ilmestyi vihdoin vilkkumaton hymynaama, ja olin oikein innoissani. Tänään oli gynen polikäynti. Kerroin kuulumiset, ja lapsettomuusgyne laski sitten heti kalenterista, mikä olisi siirtopäivä. Ja sehän olisi ollut lauantai, eli siirtoa ei voida tehdä. Nelipäiväisetkin alkiot siirretään myös päivänä 6. Tämän kun olisin tiennyt, niin olisin voinut etukäteen valmistautua pettymykseen. Gyne soitti vielä TAYS:iinkin, mutta eivät kuulemma tee mitään poikkeuksia siitä, että siirtopäivä on aika se kuudes ovlaatioplussasta.

Ensimmäinen PAS siirtyy siis automaattisesti vähintään elokuuhun lapsettomuuspolin kesäsulun vuoksi. Elokuussa se saattaisin onnistua, mutta TAYS:in sulkuaikataulut eivät olleet vielä aivan selvillä, mutta se selviäisi ensi viikolla, joten kysyn vielä asiasta myöhemmin.

Aluksi harmitti ja vitutti, ja sitten sain ahaa-elämyksen, että hei, tältä se tuntuikin, se jokakuukautinen pettymys. Sitten alkoi kuitenkin aika äkkiä tuntua paremmalta, kun työtkin oli pakko tehdä, ja sain muuta ajateltavaa. Mies ehdotti, että nythän me voitaisiin yrittää ihan normaaliin tapaan saattaa minua raskaaksi. Luomuihme tästä vielä puuttuisikin...!

Iltapäivällä tuli kuitenkin uusi takaisku, kun sain puhelun rutiinilabrakokeiden vastauksista. Niissä oli paljonkin poikkeavaa. Joten loppuviimein en kyllä edes olisi halunnut tähän mitään PAS:ia. Siksi on tavallaan jopa helpottavaa, että alkionsiirto peruuntui joka tapauksessa. Eikä se juuri nyt enää harmitakaan niin paljon, kun on muuta ajateltavaa. Ei siitä ole kuin reilu kuukausi, kun lopetin viimeiset vajaa kaksi vuotta käyttämäni lääkityksen, ja nykyinen lääkitys onkin aika kevyt raskautta ajatellen. Kaiken piti kuitenkin olla ihan kunnossa. Näinkö pian tauti silti aktivoituu???

No, voin ihan hyvin ainakin toistaiseksi, joten käyn uusissa kokeissa kuukauden päästä, ja sen jälkeen  tiedämme enemmän. Mutta jos tauti todella on aktivoitumassa, niin sitten haaveet toisesta lapsesta on taas lykättävä edemmäksi. Paska mäihä.

Vauvakuume ja pohdintoja tulevaisuudesta

Näin sitten pääsi käymään, että minullekin tuli taas vauvakuume. Pitkään ajattelin, että hei, ihan hyvinhän tämä menee, kun katselin vauvoja sillä lailla, että onneksi meillä ei ole tuollaista kotona (vielä).

Mutta. Sitten naapuriin syntyi vauva. Sen jälkeen ei tapahtunut heti mitään radikaalia, mutta jonkin ajan kuluttua hyvälle ystävälleni syntyi vauva. Siskoni tuli myös raskaaksi, vatsa alkoi kasvaa ja äskettäin sain hypistellä uusimman äitiyspakkauksen (runsasta) sisältöä. Sitten olimme taas naapurien kanssa enemmän tekemisissä, ja ai että kun vauvat ovatkin ihania! Monena iltana olen juuttunut puhelimeni ääreen, ja selannut läpi kaikki omat raskausajan kuvani ja pojan vauvakuvat. Varsinkin ne, joissa poika on TOOOSI pieni.

Poika täytti vajaa kuukausi sitten kaksi vuotta. Työkuvioni ensi vuodesta eteenpäin selvisivät toivotulla tavalla, ja pian pääsemme vihdoinkin muuttamaan taas kotipaikkakunnalle. Tuntuu, että nyt alkaisi olla hyvä aika alkaa yrittämään toista lasta. Ensin kuitenkin pitäisi saada purettua pois yksi lääkkeistäni, sen jälkeen odotella muutama viikko, ja SITTEN... Tavallaan melkein sama tilanne, kuin silloin kun pojan yritys alkoi reilu viisi vuotta sitten. Paitsi että vuoden takainen paha sairastuminen kyllä muuttaa asioita hieman, ja tietysti se, että meillä jo on yksi ihana lapsi. Lääkityksen lopetus pelottaa, koska mitä jos sitten tapahtuu jotain? Onko itsekästä haluta toinen lapsi, jos siitä seuraakin kurjuutta koko perheelle?

Mitäs sitten, jos hoidot eivät seuraavalla kerralla onnistukaan? Yritän uskotella itselleni, että elämä jatkuu, vaikkemme saisikaan lisää lapsia. Tai tietysti se jatkuu, mutta hieman mietteliäs olen sen suhteen, että kuinka suuri suru se minulle (ja miehelle) sitten on, jos ei lapsia tulekaan lisää. Että jos olisi vain parempi olla yrittämättä, ja olla nykyiseen tilanteeseen tyytyväinen. Jos siis vaihtoehtona on se, että hoitojen uudelleen aloituksen myötä kaikki toiveet nousevat kattoon, ja niistä luopuminen olisi sitten tosi vaikeaa.

En vain oikein ole sellainen ihminen, joka jättäisi leikin kesken, jos ajattelen, että kiviä on vielä kääntämättä. Jos haluaa jotain, niin sitten on vain lähdettävä määrätietoisesti sitä kohti. Olen kyllä mielestäni ollut monessa suhteessa todella onnekas, ja elämä on usein mennyt juuri kuten olen toivonut, olkoon se sitten ollut kovan työn tai vain hyvän tuurin ansiota. Olen tottunut siihen, että yrittäminen ja kärsivällisyys palkitaan. Peloista huolimatta en vain voi olla uskomatta, ettei tässäkin asiassa kävisi lopulta hyvin.

Rv 35+6

Huomenna alkaa taas uusi raskausviikko, 37. jo. En milläään pysy tässä asioiden kehityksessä enää mukana. Että pitäisi synnyttää muutaman viikon sisällä!?! Miten usein olenkaan vuosien varrella kuvitellut miltä nämä viimeiset viikot oikein tulevat tuntumaan. Vaikea sitä oli etukäteen kuvitella. Hämmentävää tämän on, enimmäkseen. Ja ihanaa. Ja vähän kamalaa.

En oikein tiedä, mitä sanoa. Tulevaisuus näyttäytyy samalla harvinaisen selkeältä, mutta samalla mitä epävarmimmalta. Miksi en vain voisi nauttia yhdestä päivästä kerrallaan, vaan aina pitää olla huolissaan jostakin? Jos huolenaiheena ei ole vauvan vointi tai vauvan tarjonta tai vauvan sitä ja tätä, niin sitten se on työ ja erikoistumisaikataulu (joka on ihan levällään tällä hetkellä) tai jokin muu asia. No, minä nyt vain olen tällainen murehtijatyyppi. Kun sitten hieman itken asioita miehelle ja juttelemme, niin sitten elämä näyttääkin jo pian taas valoisalta. Meistä tulee ihan kohta vanhempia!

Voinnissa ei edelleenkään mitään muutosta. Portaissa hengästyttää ja kumartuminen aiheuttaa supistuksia, selkä kipeytyy helposti istuessa ja maatessa. Osa supistuksista alkaa jo olla hieman kipeitä, sellaista lievää kuukautisjomotusta, joka helpottaa supistuksen myötä vajaassa minuutissa. Näitä tällaisia on ollut ehkä edelliset pari-kolme viikkoa.

Toissa yönä näin unta, että olin synnyttänyt jonkinlasen Vilman ja vauvan välimuodon. En kuitenkaan muistanut synnytyksestä yhtään mitään, ja kyselin perheenjäseniltäni, että synnytinkö alakautta ja miten muuten synnytys sujui. Mietin kovasti, että mitä ihmeen lääkkeitä minulle oli synnytyksen aikana annettu, kun en muistanut mitään. Se oli aika ikävä tunne.

Hirveä päivä ja hieno päätös

Pari päivää sitten kiinnitin huomioita siihen, että pahoinvointi ei ollut enää ollenkaan niin selkeää kuin aiemmin. Välillä se tuntui jopa kokonaan loppuneen, paitsi silloin kun olen ollut nälkäinen. Viime yön päivystyskin meni pahoinvoinnin osalta hyvin. Sitä kun ei juuri ollut, ja siksi huolestuin. Aamulla huomasin vielä, etteivät nännit ole enää lainkaan arat. Tässähän olikin sitten jo sopan ainekset koossa.

En ole googlaillut mitään pitkään aikaan, koska 22.12. ultran jälkeen on ollut kaikin puolin seesteinen ja luottavainen olo. No, nyt sitten luin keskustelupalstoja muutaman tunnin ajan, ja tuntui siltä, että kaikki, joiden oireet ovat loppuneet yhtäkkiä, ovat saaneet keskenmenon. Toki paljon myös päinvastaisia kokemuksia, mutta huolestuneet aivot suodattavat positiiviset esimerkit kohtuullisen tehokkaasti. Huoli vain kasvoi kasvamistaan.

Noin tunti sitten olin täysin vakuuttunut, että kaikki on mennyt päin persettä. Harkitsin vakavasti uutta ultraakin, ja ajattelin että huomisen loppiais-miniloma on täysin pilalla. Puhumattakaan siitä, että en olisi enää raskaana. Sain kuitenkin mielenrauhan hieman yllättävältä taholta.

Olen etsinyt siskoni kotidopplerilla sydänääniä jo joulusta saakka (rohkaistuneena keskustelupalstojen väitteistä, että joku olisi kuullut sydänäänet kotilaitteella jo rv 7+), mutta mitään ei ole vielä kuulunut. En ole tätä ennen ollut siitä mitenkään huolissani, koska tiedän, ettei sydänääniä usein kuulla kuin vasta hieman myöhemmin. Tänään aamulla äänten kuulumattomuus kuitenkin vain vahvisti paniikkiolotilaani.

Oli jo täysin luovuttajafiilikset, kun äsken päätin vielä kokeilla sydänäänten etsintää dopplerilla. En uskonut, että mitään löytyisi, kun aamullakaan ei tärpännyt. Mutta kuinka ollakaan, melkein heti etsimisen aloitettuani, kuulin tasaisen ja nopean jumputukset, Pienen sydänäänet!!! Olin niin helpottunut, että itkuhan siinä tuli. Ne kuuluivat paljon ylempää, kuin olin odottanut, noin viisi senttiä häpyluun reunasta ylöspäin. Toisaalta, kun kuuntelin uudemman kerran, niin ne olivat taas siirtyneet ihan häpyluun reunan tuntumaan. Laskin pulssiksi useaan kertaan noin 180, mikä taitaa olla ihan normaali syke näillä viikoilla, eli siis rv 9+1 tänään.

Tuntuipa hienolta vihdoinkin kuulla Pienen sydämen lyövän <3 Kyllä tämä tekee päivästä loppujen lopuksi hyvän, vaikka alku olikin hirveä. Jo eilen alkanut päänsärky tosin jatkuu edelleen, vaikka nukuin töissä 3-4 tuntia ja kotona vielä toisen mokoman. Panadol ei auta juuri yhtään, mutta lämmin kauratyyny on kiva :)

Nyt vain odottelen, että saan hakea miehen töistä, ja kertoa iloisia uutisia. Ja täytyyhän miehenkin saada kuulla Pienen jumputus <3

Ihan kamala jännitys

Vaikka olemmenkin lomalla, heräsin jo hieman ennen kahdeksaa. En vain saanut enää unta, kun huominen ultra pyöri mielessä. Yöllä kolmen aikaan kävin vessassa ja kastelemassa kuusen (meillä taitaa olla hieman liian pieni vesisäiliö kuusenjalassa). Vessan jälkeen en saanut unta, kun huomasin että minulla olikin nälkä ja huono olo. Nousin uudelleen ja söin hieman jogurttia, ja sitten onnistuin nukahtamaan uudelleen. 

Nyt aamusta olo oli taas huono, eikä se hirveästi ole helpottanut kevyen aamupalan jälkeen. Liekö raskauteen liittyvää vai jotain muuta. Luulen, että olotila korjaantuisi suolaisen syönnillä.

Koko eilisillan oikealla alavatsalla tuntui jomottelua. Nukkumaan mennessä se häiritsi siinä määrin, että otin Panadolin ja mies lämmitti minulle kauratyynyn. Nyt aamulla jomottelu on tiessään. Luulisin, että se oli peräisin oikeasta munasarjasta. Huomennahan saan lisää tietoa siitäkin, että onko se jo (toivottavasti) pienentymään päin. Oikean munasarjan koko ei kuitenkaan tässä tilanteessa tunnu kovin tärkeältä asialta ;)

Onneksi tänään on ohjelmassa mm. joululahjojen ostoa ja kampaajalla käyntiä. En silti ole ihan varma, miten pysyn huomisaamuun saakka järjissäni. Fiilikset ovat edelleen samalla toiveikkaat mutta epäuskoiset. Tiedostan, että ihan hirveän moni asia voi jo olla/vielä mennä päin helvettiä. Hui hui hui hui.

Idioottiolo

Olipa taas henkisesti raskas päivä. Mistä aloittaisin? No, aamulla tein sen Clearblue digitestin, kuten olin sunnitellutkin. Se näytti taas 2-3 viikkoa raskaana, ja tästähän sitten masennuin. Aamulla menin labraan, ja sen jälkeen päätimme vielä vilkaista parin kollegan kanssa ultraäänellä, että miltä vatsassani näyttää. Asetukset olivat tietysti väärät ja anturi oli väärä ja tekijät kokemattomia, mutta kun itse sitä anturia vatsalla pöyrittelin, niin mielestäni kohdussa näkyi jonkinmoinen pallukka. Tämän tutkimuksen luotettavuus ei tietysti ollut kovin korkea.

Lähdin kotiin ristiriitaisin tuntein. Jo automatkalla kotiin tuli sellainen olo, että nyt tämä asia on selvitettävä. Juuri ja juuri sain kengät jalasta, kun jo istuin koneella varaamassa aikaa yksityiselle gynelle. Ihme ja kumma, vapaa aika löytyi jo tunnin päästä! Niinpä istuin kohta uudelleen autossa matkalla keskustaan, jo toisen kerran saman aamupäivän aikana.

Selitin gynelle mikä on tilanne, ja tietysti itkin ja tunsin itseni typeräksi. Gyne kuitenkin lohdutti ettei tässä mitään typerää ole, ymmärsi kyllä huoleni. Sitten ultrattiin. En uskaltanut katsoa ruutuun ollenkaan, mutta kun ultraus vain kesti ja kesti ilman että gyne sanoi mitään, niin alkoihan se jo näyttää aika pahalta. 

Vihdoin gyne sanoi että ei kyllä valitettavasti löydä kohdusta oikein mitään, limakalvo kyllä on paksuuntunut, mutta ei muuta. Ruutu käännettiin minua kohti, ja gyne vielä jatkoi anturin kääntelyä. Sitten kuitenkin tuli näkyviin pienen pieni musta läntti, jossa ei sitten kyllä näkynyt mitään muuta kuin mustaa. Tässä vaiheessa olin jo menettänyt toivoni lähes kokonaan, eikä se musta läntti juuri lohduttanut. Gyne kyllä sanoi, että onhan vielä mahdollisuus, että siitä saattaisi kehittyä jotain. Sovimme viikon päähän kontrollin.

Lähdin kotiin aika lailla mieli maassa. Kotona soitin gynen osastolle labroista, ja hetken päästä meidän oma gyne soitti vastauksista. Melkein kaikki labrat alkoivat olla jo kunnossa, ja vatsanikin on jo paljon parempi, joten hyperstimulaatio vaikuttaisi olevan rauhoittumassa. Kerroin lopuksi siitä ultrasta, ja taas tuli itku. Gyne sanoi että olisinpa vain soittanut hänelle enkä mennyt yksityiselle. Mutta kun tällainen panikointi nolotti ja tuntui että minusta on ollut jo ihan tarpeeksi vaivaa. Gyne sanoi että jos haluan, niin hän voi vielä ultrata tänään gynen polilla, ja katsotaan hCG uudelleen. Niinpä lähdin ajamaan keskustaan, jo kolmannen kerran tänään. 

Polilla tunsin itseni pieneksi lapseksi, joka on tehyt tyhmästi. Gyne läksytti minua taas herttaisella tavallaan, että miksi en soittanut. Itkin lisää. Sitten ultrattiin. Ja kohdusta löytyi kuin löytyikin raskaus ihan oikealla paikallaan, ruskuaispussi näkyi mutta alkio oli vielä vain pieni pläntti, eli ei siis sykettä tietenkään vielä näkynyt. Mutta gynen mielestä kaikki oli kuten tässä vaiheessa pitääkin. hCG oli jotain 3100, eli noussut siihen entiseen hieman hitaaseen tahtiinsa. Mutta ilmeisesti sekin on ok.

Olo on aika pöllämystynyt. Tuon yksityisen ultran jälkeen olin jo ihan varma, että tämäkin raskaus meni päin helvettiä. Sitten asiat ovatkin taas ihan hyvin ja kaikki on mahdollista. Nyt minun pitäisi kuulemma vain yrittää olla rauhallinen ja tehdä kivoja asioita, koska alkio ei pidä stressistä :) Huoli on selvästi helpottanut, ainakin toistaiseksi, mutta tunnen itseni täydelliseksi idiootiksi.

pp12: Vaihteleva vointi

Aamulla oli taas tosi huono olo, aamuyöstä yökkäsin vessassa, toisaalta myös vatsa oli löysällä. Suu oli herätessä rutikuiva, oli yleisesti heikko olo ja silmissä mustui. Ei auttanut kuin aloittaa kunnon "nestehoito". Join muutaman tunnin aikana yli kaksi litraa nesteitä ja nukuin vähän lisää. Lopun päivää olo on ollut ihan siedettävä. Vatsa on kyllä taas samanlainen pömppö kuin ennen tyhjennystä, valitettavasti. Jos oloni olisi jatkunut koko päivän kuten aamulla, olisin varmasti soittanut sairaalaan. En kyllä missään nimessä haluaisi takaisin osastolle. Gyne kyllä sanoi, että jos sinne vielä päädyn, niin ehkä riittäisi vain suonensisäinen nesteytys eikä dreeniä enää tarvitsisi laittaa. 

Aamulla melkein kaikki ruoka tuntui ällöttävän, olisin mieluiten vain juonut jotain hedelmäsmoothieita. Eilen taas himoitsin kaikkea hyvin suolaista, ja söin mm. oliiveja ja soijakastiketta :)

Tein aamulla taas uuden raskaustestin, ja se oli tummunut hyvin eilisestä (kuvaa en nyt saa tähän liitettyä... murr). Tokikaan en voi suoraan verrata näitä kahta testiä, kun tein eilisen vasta iltapäivällä. Varmasti silti hyvä merkki.

Yksi asia, mistä olen hieman huolissani on se, että rinnat tuntuvat edelleen aika normaaleilta. Eikö niiden nyt jo tässä vaiheessa pitäisi olla aika arat? Niin on aiemminkin ollut. Perjantai kammottaa edelleen ja mahdollisesti vielä aiempaa enemmän. Olen myös pohtinut, että uskallanko tehdä huomenna taas uuden testin aamupissasta. Jos se olisi entisestään vahvistunut, voisin olla perjantain suhteen hieman levollisemmin mielin, mutta jos ei, niin siitähän vasta paniikki syntyisi.

Mitähän alkioille kuuluu?

Ainakaan eilen ei Tampereelta soitettu. Pidän sitä osittain hyvänä merkkinä. Lukija jo kyselikin, miten munasolujen kävi. No, en siis tiedä, kun en ole kysynyt. Kysyminen pelottaa. Yritän elää hetki kerrallaan sen ajatuksen voimalla, että minun ja mieheni soluissa kyllä on potentiaalia: tarpeeksi saamaan aikaan kemiallisen raskauden eli todennäköisesti kohtuu onnistuneen hedelmöityksen sekä kasvattamaan alkion viikolle 8. Että kyllä niistä jotain varmasti tulee. Ehkä.

Osa varmaan pitää minua pöhkönä. Että olisi parempi kysyä tuloksia, kuin olla huolissaan. Mutta juttu on se, että jos saan oikein huonoja uutisia, niin sitten vasta pelottaakin. Sitä paitsi en voi vaikuttaa mitenkään siihen, mitä Tampereella tällä hetkellä tapahtuu. Enkä halua pilata kohtalaisen luottavaista olotilaani.

Paino oli aamulla noussut ehkä 1,5 kiloa eilisaamusta, ja vatsan turvotus, joka yleensä häipyy yön aikana, on paikoillaan edelleen. Eilisillan aikana se tuohon kehittyi. Vatsa on painellen arka, mutta kipulääkettä ei ole tarvinnut ottaa. Eilen vatsan oli ihan löysällä. Tänään aamulla oli vähän huono olo, mutta se helpotti heti, kun tuli taas kunnon vesiripulit. Mistäköhän vatsaoireet nyt sitten johtuvat?

Yritän juoda paljon. Tänään on jo mennyt varmaan litra :) Tavoitteena vähintään kolme litraa. Ettei vaan pääsisi kehittymään edes lievää hyperiä. Maanantaina ei vatsaontelossa ainakaan ollut yhtään nestettä, mikä on hyvä merkki. Ihottuma on kivasti vaalentunut. Täytyykin muistaa sanoa mahdollisesti allergisesta reaktiosta kun menen Tampereelle seuraavan kerran.

Siirto on siis suunniteltu perjantaille, mutta hoitaja sanoi maanantaina, että jos näyttää siltä että torstai olisi parempi siirtopäivä, niin sitten he tietysti ilmoittavat. Ja sen ilmoituksenhan sitten pitää tulla viimeistään tänään. Eli jos eivät soita, niin silloin ainakin joku alkio on niin elinkelpoisen näköinen, että se todennäköisesti selviää myös perjantaille. TIEDÄN, olen ihan outo. Mutta en soita ja kysy alkioista. EN VARMASTI SOITA.

Iiik

Ensi yö saattaa mennä osaltani levottomissa tunnelmissa. Ihan kamalaa, että minulle saatetaan huomenna kertoa, että sori siirtoa ei tulekaan. En ole uskaltanut ostaa junalippuja, mutta olen kyllä seuraillut netistä, että paikkoja pitäisi vielä olla jonkun verran. Minua suoraan sanottua pelottaa huomisaamuinen puhelu Fertinovasta. Pulssi hakkaa varmaan tuhatta ja sataa, sitten kun puhelin soi.

Onko nyt sitten niin, että jos tämä 4-soluinen ei selviä, niin voiko sitten sulattaa yhden niistä kaksisoluisista vielä huomenna? Niinhän on tehty kahdessa ensimmäisessäkin siirrossa, että alkiot on sulatettu vain muutamaa tuntia ennen siirtoa. Onko jollain kokemusta? Harmittaa, etten tänään ehtinyt enää soittaa klinikalle...

Hiukan hirvittää

Vaikea tajuta, että seuraava siirto on mahdollisesti jo ihan muutaman päivän kuluttua! En ole kovin hermostunut, mutta se, että alkio otetaan pakkasesta jo päivää ennen, hirvittää. Mitä jos se ei jatkakaan jakautumista?

Minulla ei ole vielä lainkaan kokemuksia pidemmälle viljellyistä alkioista, ja fiilikset ovat sellaiset, että ehkä alkiomme ovat niin huonoja ettei niistä mitään voisi tullakaan. Jos tämä 4-soluinen jatkaisi kehitystään, niin olisin tosi onnellinen :)

Lisätietoa munasoluista

Aamupäivällä tuli puhelu Fertinovasta. Munasolujahan saatiin siis punktiossa se 19 kappaletta, minkä jo tiesimmekin. Näistä oli kypsiä 14, ja 9 hedelmöittyi. Aika paljonhan tuo määrä väheni, en tosin tiedä, mikä on näissä asioissa "normaalia".

Ensin olin aika murheissani, mutta huomennahan vasta tiedetään tarkemmin, miten monta alkiota saadaan. Hoitaja lupasi, että klinikalta soitetaan taas aamupäivällä. En tänään hoksannut kysellä sen enempää, kun olin ihan puulla päähän lyöty. En tiedä, minkälaista tulosta olin odottanut. Mitä nyt olen keskustelupalstoja lukenut, niin hedelmöittymistulokset voivat ovat hyvin vaihtelevia, samoin kuin se, miten suuri osa hedelmöittyneistä soluista sitten jatkaa jakautumista normaalisti. Riippuu varmasti paljon siitä, minkä laatuisia munasolut ja siittiöt alkujaan ovat.

Oloni oli aamulla niin hyvä, että menin normaalisti töihin. Puolenpäivän jälkeen alkoi kyllä turvottaa ikävästi, mutta toisaalta vatsa on ollut ummellakin. Näyttäisi siis siltä, että selviän punktiosta suhteellisen vähillä oireilla. Tekisi jo mieli päästä harrastamaan liikuntaa.

Pelottaa se huominen puhelu. Mitä jos saammekin todella huonoja uutisia? Jos pitäisikin taas aloittaa koko hoito alusta? Olisin NIIN onnellinen, jos pakkaseen saataisiin alkioita edes kahta siirtoa varten. Nykyään ei muuten kai juuri siirretä enempää kuin yksi alkio, mutta otetaanko PAS:ia varten sulamaan enemmän kuin yksi? Kuinka suuri riski on, että alkio ei selviä sulatuksesta? Ja voiko alkion pakastaa sulatuksen jälkeen uudelleen (jos niitä siis sulatettaisiin useampia)? Tiedän, että juuri näitä asioita pitäisi kysyä klinikalta, mutta eiväthän ne kysymykset putkahda päähän juuri silloin kun on hoitaja puhelimen päässä :)

Aamulla ensimmäinen asia, joka tuli mieleeni, oli se, että tuoresiirtoa ei tehdä. Harmitti kovasti ja harmittaa edelleen, mutta selvästi vähemmän kuin eilen. Selailin tänään kalenteriani muissa asioissa, ja huomasin, että eihän kuukautisten alkuun niin kovin pitkä aika enää ole :)

Oho

Gynekologi soitti tänään miehelleni ja kertoi, että spermanäyte oli poikkeava. HYVIN poikkeava. Siittiöitä oli vain noin 500 000/ml, kun normaali on jotain vähintään 35 miljoonaa. Se sanoi, että ainut mahdollisuus raskautua olisi IVF. Sehän tietysti kuulostaa vähän hassulta, kun siitiöt ovat löytäneet perille jo kaksi kertaa (?). Kyseessä oli siis vain siittiöiden poikkeava vähyys, eli oligospermia. Liikkuvuus oli kyllä hyvä.

Mieheni soitti minulle töihin ja kertoi uutiset. Ensin olin aika lamaantunut ja itkettin hieman, mutta sitten oli pakko ryhdistäytyä, kun olin sopinut tapaamisen (haastavan) potilaan ja (vielä haastavamman) omaisen kanssa (olin aivan varma, etten selviä siitä keskustelusta, mutta hyvin se sitten meni, vaikkemme olleetkaan kaikista asioista yhtä mieltä). 

Mieheni sai lähetteen verikokeisiin ja kivesten ultraääneen. Verikokeista katsotaan ainakin FSH, LH, prolaktiini, TSH, kromosomit ja että onko Y-mikrodeleetiota. Nuo kromosomit katsotaan siksi, että siitiöiden määrä on niin vähäinen. Alle 1 miljoonaa/ml tarkoittaa vaikeata häiriötä, ja näissä tapauksissa yli 20 %:lta löytyy jokin kromosomivika. 

Aika paljon sulateltavaahan tässä nyt on. Ajattelimme molemmat, että tämä spermanäyte on ihan rutiinijuttu ja että se on varmasti normaali, koska olen jo ollut raskaana. Siksi tämä tieto ehkä tuntuikin tulevan täysin puskasta. Lisäksi mieheni on aina ollut terve, joten jo tutkimuksiin meneminenkin on hänelle ihan uusi asia. Sitten jos jotain vielä löytyykin...

Minun pahin pelkoni on se, että tutkimuksissa löytyy jokin sellainen poikkeavuus, joka estäisi kokonaan mieheni siittiöiden käytön lapsettomuushoidoissa. Puhuimme jo alustavasti luovutetun spermankin käytöstä. Jos ei muu auta, niin se on kyllä ehdottomasti vaihtoehto, vaikkakin se tuntuisi tosi oudolta ja surulliselta, ettei lapsi olisikaan biologisesti mieheni. 

Ensin tilanne tuntui täysin toivottomalta. Nyt näyttää jostain syystä hieman valoisammalta jo. Puhuimme mieheni kanssa siitä, että kaikista tärkein asia on kuitenkin se, että meillä on toisemme. Ja todennäköisesti tulemme saamaan lapsia, vaikka emme tiedäkään vielä miten ja milloin.

Kyllä me tästä selviämme. Ei auta kuin mennä eteenpäin vaihe kerrallaan. Odotellaan nyt ensin nämä labratulokset. Eihän niistä välttämättä ilmene mitään erityistä, mutta IVF:ään kai tie kuitenkin vie. Ei se minua sinällään haittaa. Kunhan me vain saisimme lapsen.

Ai niin. Vaikka tuntuukin jotenkin oudolta miettiä tällaisia asioita nyt, niin tänäänhän on kp 14. Nännin kipeytyivät jo eilen, mutta mitään oviskipuja ei ole ollut. Tein eilen illalla ovistestin, mutta se näytti negatiivista, ja myös tänään aamulla testi oli negatiivinen. Siihen ne testit loppuivatkin. Rintojen arkuudesta päätellen ovis olisi kuitenkin jo tapahtunut. Oudon aikaisin kyllä siinä tapauksessa. 

En ole menettänyt toivoani, etteikö luomuraskautuminenkin voisi vielä onnistua uudelleen. Ehkäpä miehen harvat siittiöt ovat erityisen sitkeää laatua :)

Yk 12 ja kp 23

Turha sitä kai on kaunistella. Koska tuo toinen epäonnistunut raskaus lasketaan kemialliseksi, niin miksikä se laskuria nollaisi. Nyt on siis yrityskierto 12. Oho.

Kävin eilen verikokeissa. Tuskinpa maltan odottaa tuloksia poliklinikkakäyntiin asti, vaan käyn todennäköisesti tarkistamassa ne itse. Joidenkin näytteiden analysoinnissa menee tosin jopa kaksi viikkoa. En lähemmin ajateltuna oikein usko siihen, että saisimme lapsettomuuspolille ajan jo neljän viikon päähän. Mutta odottelen silti innokkaasti lisäpostia sairaalasta.

Kp 23 siis tänään. Taas käynnistyi tämä inhottava the Viikko, kuukautiskierron viimeinen viikko, jolloin tunteet risteilevät ääripäästä ääripäähän. Toiveikkaasta varmuudesta epätoivoon. Viimeksi reagoin tosi voimakkaasti kuukautisten alkamiseen, ja tämän kertainen reaktioni hieman pelottaa. Menenkö taas ihan hajalle pettymyksestä? Toisaalta siitä oli viimeksi paljon hyötyäkin: saimme aikaiseksi hyviä päätöksiä. Ja enhän ole koskaan surrut kuukautisten alkua kuin päivän pari. Sitten elämä taas hymyilee ja toiveikkuus nostaa päätään ovulaation jälkeen. 

Nyt en taas tiedä, että mitä minun pitäisi tuntea. Ainakaan vielä ei ole todettu mitään sellaista syytä, miksi raskaus ei voisi alkaa koska vain. Odotan ja kuulostelen raskausoireita, joita ei ole, mutta eipä niitä vielä tarvitsisikaan olla. 

Käyn taas lukemattomia kertoja läpi samoja ajatuksia kuin ennenkin: Kuinka kauan tässä vielä kestää? Saammeko koskaan lapsia? Mitä jos seuraavakin raskaus menee kesken?  Mikä minussa on vikana? Miksi en pysty siihen mihin naisen pitäisi pystyä? Miksi se on toisille niin naurettavan helppoa?

Paljon kysymyksiä ilman vastauksia

En edelleenkään ole laskenut, mikä kiertopäivä nyt on. Silti aiempi rentous alkaa jo osoittaa haihtumisen merkkejä. Monta kertaa päivässä huomaan miettiväni taas niitä iänikuisia kysymyksia: Miksi raskautuminen ei onnistu? Kuinka kauan tässä vielä kestää? Miksi juuri meillä kestää? Miksi ensin onnistuimme neljässä kuukaudessa, ja nyt on jo yhdestoista kierto ilman (kunnollista) raskautta? Miksi lapsen saaminen on niin vaikeaa meille (ja monille muille), kun se on toisille naurettavan helppoa?

Olen pohtinut sitäkin, että vaikka tässä odotan raskautumista kuin kuuta nousevaa, niin eihän positiivinen raskaustesti vielä mitään takaa. Mitä jos seuraavakin raskaus menee kesken? Tai sitä seuraava? Mitä me sitten teemme? Siitä olen varma, että emme voi ainakaan luovuttaa. Ja eihän se olisikaan mikään vaihtoehto. Haluamme ehdottomasti lapsia, ja silloin ei oikein ole muuta vaihtoehtoa, kuin jatkaa yrittämistä, vaikka se onkin raskasta, kun epäonnistumiset seuraavat toisiaan.

Kuten olen joskus kertonutkin, niin suurin stressin aihe koko tässä lastenhankintatouhussa on se, että meidän pitää minun erikoistumiseni vuoksi muuttaa toiselle paikkakunnalle puoleksitoista vuodeksi jossakin vaiheessa, jotta saan erikoistumiseni valmiiksi. En voi jäädä erikoistuvaksi lääkäriksi loppuelämäkseni. Ja jos nyt suunnittelisimme lähtöä, niin se tietäisi käytännön syistä aika pitkää taukoa raskauden yrittämiseen, koska en voi jäädä äitiyslomalle kesken tuon puolentoista vuoden jakson. Ja eihän tässä nuoremmaksi tulla. Lisäksi on salakavala sairauteni, joka voi aktivoitua ihan koska vain, ja se saattaisi tarkoittaa raskauden aikana kiellettyjä lääkityksiä tai yritystaukoa ihan vain terveydellisistä syistä.

Näistä yllämainituista asioista johtuen raskauden tulokseton yrittäminen tuntuu välillä melkein ylivoimaisen raskaalta. Tuntuu, ettei minulla ole mitään mahdollisuuksia vaikuttaa omaan tulevaisuuteeni. Elämäni on hyvää juuri nytkin, mutta toivoisin mahdollisuutta tehdä hieman selkeämpiä tulevaisuudensuunnitelmia. Pitäisi vain jaksaa uskoa, että kaikki käy lopulta hyvin. 

Mitä jos lasta ei vain kuulu?

Tuo otsikon ajatus on pyörinyt päässäni tänään, lähinnä töiden jälkeen (koska työt pitävät onneksi ajatukset aika tehokkaasti muissa asioissa). Minulla ei ole kysymykseen mitään vastausta, koska en koe että se on vaihtoehto ollenkaan. 

Joskus ennen kuin lapsenhankinta oli yhtään ajankohtaista, keskustelimme mieheni kanssa muutaman kerran siitä, että mitä jos emme pystyisikään saamaan biologisia lapsia. Kai se adoptioasiakin tuntui varteenotettavalta (joskin vihoviimeiseltä) mahdollisuudelta, mutta nyt en ole yhtään varma. En halua toisten lapsia. Haluan OMIA lapsia. 

Mutta elämässä on välillä pakko hyväksyä ikäviä asioita. Ei niin että tilanteemme olisi mitenkään tuomittu, päin vastoin, suurin osa varmaan ajattelisi, että meillähän on ihan yhtä hyvät mahdollisuudet saada lapsia kuin kenellä tahansa muulla parilla. 

Mutta mutta. Ei se estä huolestumista, varsinkin kun olen ollut huolestuvainen ihminen koko elämäni, eikä varsinkaan nyt, kun takana on jo vastoinkäymisiä lastenhankintasaralla. Pelkään sitä, että joutuisimme käyttämään monta vuotta elämästämme turhaan odottamiseen. 

Olen jo päättänyt, että jos raskaus ei ala tässä kierrossa tai kahdessa seuraavassa, varaan meille ajan jonnekin, ainakin että saisi keskustella asiasta. Silloin olisimme yrittäneet raskautta vuoden ajan ensimmäisen keskenmenon jälkeen (sitä toista tuskin lasketaan, mikä lie kemiallinen se sitten olikaan). Kotipaikkakunnallamme ei tosin ole yhtäkään lapsettomuusklinikkaa, mutta perustutkimukset toki saa tehtyä julkisella tai yksityispuolella.

Tänään on sellainen olo, että ei todellakaan ole tärpännyt. Se kyllä vaihtelee päivästä päivään. Kp 23 eikä oireen oiretta (mikä ei tietysti vielä tarkoita mitään).

Pelottaa vähän

Juhannuksen takiahan olin tavallaan jo päättänyt, että teen raskaustestin huomenna. Nyt toivon, että minun ei tarvitsisi tehdä testiä ollenkaan, koska taidan sittenkin olla aika varma, että se tulee näyttämään negatiivista. Jotain minimaalista vatsatuntemusta olen ollut havaitsevani, jos oikein pysähdyn kuullostelemaan, mutta sehän nyt voi johtua ihan mistä vaan. Mitään muuta merkkiä mahdollisesta raskaudesta ei ole ilmaantunut.

Kerroin jo aiemmin, etten usko pettyväni epäonnistumisesta niin pahasti kuin aiemmissa kierroissa. Luulisin, että se pitää edelleen paikkaansa, mutta silti pelottaa. Eihän testejä huvin vuoksi tehdä, jos ei olisi mitään mahdollisuutta, että olisi raskaana. Jännitän aina hirveästi, ja sitten tule mahalasku, kun toista viivaa ei ilmesty. Inhoan sitä tunnetta. Kuin matto vedettäisiin alta. Elämä on hetken ihan tyhjää. Tuli taas tyhjä arpa.