Näin sitten pääsi käymään, että minullekin tuli taas vauvakuume. Pitkään ajattelin, että hei, ihan hyvinhän tämä menee, kun katselin vauvoja sillä lailla, että onneksi meillä ei ole tuollaista kotona (vielä).
Mutta. Sitten naapuriin syntyi vauva. Sen jälkeen ei tapahtunut heti mitään radikaalia, mutta jonkin ajan kuluttua hyvälle ystävälleni syntyi vauva. Siskoni tuli myös raskaaksi, vatsa alkoi kasvaa ja äskettäin sain hypistellä uusimman äitiyspakkauksen (runsasta) sisältöä. Sitten olimme taas naapurien kanssa enemmän tekemisissä, ja ai että kun vauvat ovatkin ihania! Monena iltana olen juuttunut puhelimeni ääreen, ja selannut läpi kaikki omat raskausajan kuvani ja pojan vauvakuvat. Varsinkin ne, joissa poika on TOOOSI pieni.
Poika täytti vajaa kuukausi sitten kaksi vuotta. Työkuvioni ensi vuodesta eteenpäin selvisivät toivotulla tavalla, ja pian pääsemme vihdoinkin muuttamaan taas kotipaikkakunnalle. Tuntuu, että nyt alkaisi olla hyvä aika alkaa yrittämään toista lasta. Ensin kuitenkin pitäisi saada purettua pois yksi lääkkeistäni, sen jälkeen odotella muutama viikko, ja SITTEN... Tavallaan melkein sama tilanne, kuin silloin kun pojan yritys alkoi reilu viisi vuotta sitten. Paitsi että vuoden takainen paha sairastuminen kyllä muuttaa asioita hieman, ja tietysti se, että meillä jo on yksi ihana lapsi. Lääkityksen lopetus pelottaa, koska mitä jos sitten tapahtuu jotain? Onko itsekästä haluta toinen lapsi, jos siitä seuraakin kurjuutta koko perheelle?
Mitäs sitten, jos hoidot eivät seuraavalla kerralla onnistukaan? Yritän uskotella itselleni, että elämä jatkuu, vaikkemme saisikaan lisää lapsia. Tai tietysti se jatkuu, mutta hieman mietteliäs olen sen suhteen, että kuinka suuri suru se minulle (ja miehelle) sitten on, jos ei lapsia tulekaan lisää. Että jos olisi vain parempi olla yrittämättä, ja olla nykyiseen tilanteeseen tyytyväinen. Jos siis vaihtoehtona on se, että hoitojen uudelleen aloituksen myötä kaikki toiveet nousevat kattoon, ja niistä luopuminen olisi sitten tosi vaikeaa.
En vain oikein ole sellainen ihminen, joka jättäisi leikin kesken, jos ajattelen, että kiviä on vielä kääntämättä. Jos haluaa jotain, niin sitten on vain lähdettävä määrätietoisesti sitä kohti. Olen kyllä mielestäni ollut monessa suhteessa todella onnekas, ja elämä on usein mennyt juuri kuten olen toivonut, olkoon se sitten ollut kovan työn tai vain hyvän tuurin ansiota. Olen tottunut siihen, että yrittäminen ja kärsivällisyys palkitaan. Peloista huolimatta en vain voi olla uskomatta, ettei tässäkin asiassa kävisi lopulta hyvin.
Mutta. Sitten naapuriin syntyi vauva. Sen jälkeen ei tapahtunut heti mitään radikaalia, mutta jonkin ajan kuluttua hyvälle ystävälleni syntyi vauva. Siskoni tuli myös raskaaksi, vatsa alkoi kasvaa ja äskettäin sain hypistellä uusimman äitiyspakkauksen (runsasta) sisältöä. Sitten olimme taas naapurien kanssa enemmän tekemisissä, ja ai että kun vauvat ovatkin ihania! Monena iltana olen juuttunut puhelimeni ääreen, ja selannut läpi kaikki omat raskausajan kuvani ja pojan vauvakuvat. Varsinkin ne, joissa poika on TOOOSI pieni.
Poika täytti vajaa kuukausi sitten kaksi vuotta. Työkuvioni ensi vuodesta eteenpäin selvisivät toivotulla tavalla, ja pian pääsemme vihdoinkin muuttamaan taas kotipaikkakunnalle. Tuntuu, että nyt alkaisi olla hyvä aika alkaa yrittämään toista lasta. Ensin kuitenkin pitäisi saada purettua pois yksi lääkkeistäni, sen jälkeen odotella muutama viikko, ja SITTEN... Tavallaan melkein sama tilanne, kuin silloin kun pojan yritys alkoi reilu viisi vuotta sitten. Paitsi että vuoden takainen paha sairastuminen kyllä muuttaa asioita hieman, ja tietysti se, että meillä jo on yksi ihana lapsi. Lääkityksen lopetus pelottaa, koska mitä jos sitten tapahtuu jotain? Onko itsekästä haluta toinen lapsi, jos siitä seuraakin kurjuutta koko perheelle?
Mitäs sitten, jos hoidot eivät seuraavalla kerralla onnistukaan? Yritän uskotella itselleni, että elämä jatkuu, vaikkemme saisikaan lisää lapsia. Tai tietysti se jatkuu, mutta hieman mietteliäs olen sen suhteen, että kuinka suuri suru se minulle (ja miehelle) sitten on, jos ei lapsia tulekaan lisää. Että jos olisi vain parempi olla yrittämättä, ja olla nykyiseen tilanteeseen tyytyväinen. Jos siis vaihtoehtona on se, että hoitojen uudelleen aloituksen myötä kaikki toiveet nousevat kattoon, ja niistä luopuminen olisi sitten tosi vaikeaa.
En vain oikein ole sellainen ihminen, joka jättäisi leikin kesken, jos ajattelen, että kiviä on vielä kääntämättä. Jos haluaa jotain, niin sitten on vain lähdettävä määrätietoisesti sitä kohti. Olen kyllä mielestäni ollut monessa suhteessa todella onnekas, ja elämä on usein mennyt juuri kuten olen toivonut, olkoon se sitten ollut kovan työn tai vain hyvän tuurin ansiota. Olen tottunut siihen, että yrittäminen ja kärsivällisyys palkitaan. Peloista huolimatta en vain voi olla uskomatta, ettei tässäkin asiassa kävisi lopulta hyvin.
