Vihaa ja rakkautta

Tuossa pari tuntia sitten löysin pikkuhousuistani pienen tuhruläntin. Sen jälkeen olen tietysti kuulostellut vatsakipuja, ja äsken jomottikin ihan kuin olisi menkat alkamassa, mutta mitään muuta vuotoa ei ole tullut. Yleensä minulla ei koskaan tule tuhrua ennen runsaamman vuodon alkua, paitsi molempien keskenmenojen jälkeen ensimmäisten kuukautisten yhteydessä. Ei auta kuin odottaa. Koko päivän olen kyllä tuntenut kaikenlaista alavatsalla, välillä pientä nipistelyä, välillä aivan lievää painetta. Hmm. Miksen voisi suhtautua kuukautisiin kuten ennen tein, ilman hirveää tunnelatausta?

Monesti olen nostalgisena miettinyt entisiä aikoja, jolloin kuukautiset olivat yleensä positiivinen yllätys ja merkki siitä, että kehoni toimii niin kuin sen kuuluukin. Luulisin, että tämä positiivisuus johtui siitä, että kuukautiseni alkoivat vasta 16-vuotiaana, mistä syystä ehdin odotella niitä monta vuotta. Jouduin myös aikoinaan tutkimuksiin myöhäisen murrosiän ja pienen kokoni vuoksi, ja kun mitään poikkeavaa ei löytynyt, niin enpä sitten voinut muuta kuin odottaa.

Sairauskertomukseeni kirjattiin diagnoosiksi "lyhytkasvuisuus", mikä edelleenkin harmittaa. Se on nimittäin ensimmäinen asia, mikä pomppaa silmille, kun sähköisen sairauskertomukseni avaa :) Itselleni tulee tuosta nimityksestä mieleen ensimmäiseksi se, että olisin todella lyhyt kääpiö, mutta en sentään. Kaukana keskimitasta, mutta esimerkiksi Kiinassa tunsin itseni täysin normaalin pituiseksi :) 

Aiemmin menkkoihin liittynyt positiivisuus johtui varmasti myös siitä, että kivut eivät ole koskaan olleet kaikkein pahimmasta päästä. Jos otan kipulääkkeen ajoissa, selviän niistä yleensä parin tunnin kärvistelyllä, ja vain ehkä noin kymmenen kertaa on ollut todella niin huono olo, että pyörryttää ja oksettaa ja muuta, niin että olen joutunut lähtemään koulusta tai töistä kotiin. Mutta ymmärrän, jos jotakuta ihmetyttää, että kukaan voi suhtautua positiivisesti tällaiseen riesaan :)

Nykyisin kuukautisten alkaminen on tietysti täysin muuttanut merkityksensä. Vihaan sitä hennon vaaleanpunaista väriä, joka vessapaperiin ilmestyy, kun vuoto alkaa. Kiertojen lopuilla pelkään sitä hetkeä, kun pöntöllä istuessani sinne alkaa valua punaista. Ja sehän voi tapahtua periaatteessa koska tahansa. Yhdessä hetkessä toivot olevasi raskaana, ja sitten oletkin ykskaks kaivamassa kaapista siteitä.

Kartalla taas

Niin. Eilen sitten vihdoin tarkistin kalenterista, että missä vaiheessa kiertoa oikein elellään. Vahva aavistus oli, että h-hetki koittaa loppuviikosta. Niinhän se sitten olikin. Eilen oli kp 28, mikä tarkoittaa sitä, että huomenna olisi se kp 30, joka useimmin on ollut vuodon alkupäivä. Tieysti vuoto olisi voinut alkaa jo tänäänkin, mutta ei ole vielä alkanut *elättelee jo todennäköisesti turhia toiveita* Lasken aina vuotopäivän alun vuorokauden mukaan, eli jos tänä yönä alkaisi menkat vaikka puoli yhdeltä, niin lasken se jo huomiseksi.

Vatsatuntemuksia minulla on ollut tämän päivän aikana säännöllisesti. Voi tietty olla liiallisen mielikuvituksen tuotettakin. Ainut oikea "oire", mistä tällä hetkellä kärsin, on sulkapallon pelaamisesta alkanut rannekipu :) Ja sillä ei taida olla mitään tekemistä raskauden kanssa ;)

Luulen, että jos emme olisi suunnitelleet näitä viikonlopun rapujuhlija, olisin saattanut jatkaa pimennossa elämistä vielä pidempäänkin. Suosittelen todella muillekin kiertopäivien laskemisen unohtamista. Ainakin voi yrittää. Se vaati ainakin minulta alkukierrossa paljon tahdonvoimaa eli aktiivista unohtamista :) Mutta lopputulokseen olen tyytyväinen. Yleisesti ottaen olen ollut rennompi ja tyytyväisempi.

Arki rullaa eteenpäin

Viikonloppu oli tosi rentouttava, ei töitä kummallakaan. Puuhasteltiin pihalla ja tavattiin lähiperhettä. Autotallin maalausurakka on nyt vihdoin valmis, olemmekin pakertaneet sen parissa koko kesän enemmän ja vähemmän säännöllisesti. Taloahan emme maalanneet itse, mutta autotallin kohdalla mietimme, että olisi ihan mukavakin maalata itse, mutta oli se kyllä paljon suurempi homma kuin olimme kuvitelleet :) 

Sitä paitsi minä sain olla se, joka kiipeili tikkaita pitkin kaikkein korkeimmalle (eli noin kuuteen metriin), koska miehelläni on pahempi korkeanpaikankammo kuin minulla ja isääni (vaikka onkin hyvässä fyysisessä kunnossa) en päästänyt noin ylös, kun se jo lähenee kuudenkympin ikää :)

Vatsassa on silloin tällöin ollut tuntemuksia, nytkin vähän nipistää. Rinnat normaalin arat kuukautiskiertoon nähden, nänneissä ei arkuutta. Kiertopäivä tuntematon, tosin epäilen että se normi noin kp 30 jolloin vuoto tavallisesti alkaa, ajoittuisi loppuviikolle. Mutta en siis tiedä, eikä kiinnosta :) 

Perjantaina järjestämme kyllä kavereiden kesken rapujuhlat, joten viimeistään silloin minun varmaan pitäisi testata, jos ei vuoto ennen sitä ala. Hieman alkoholia joisin mielelläni, jos ei ilmaannu esteitä :) Viimevuotisista rapujuhlista muistan erityistesti sen, että noin viikkoa aiemmin olin saanut keskenmenon. Voiko siitä olla jo niin pitkä aika? Ja nollapisteessä edelleen...

Paljon kysymyksiä ilman vastauksia

En edelleenkään ole laskenut, mikä kiertopäivä nyt on. Silti aiempi rentous alkaa jo osoittaa haihtumisen merkkejä. Monta kertaa päivässä huomaan miettiväni taas niitä iänikuisia kysymyksia: Miksi raskautuminen ei onnistu? Kuinka kauan tässä vielä kestää? Miksi juuri meillä kestää? Miksi ensin onnistuimme neljässä kuukaudessa, ja nyt on jo yhdestoista kierto ilman (kunnollista) raskautta? Miksi lapsen saaminen on niin vaikeaa meille (ja monille muille), kun se on toisille naurettavan helppoa?

Olen pohtinut sitäkin, että vaikka tässä odotan raskautumista kuin kuuta nousevaa, niin eihän positiivinen raskaustesti vielä mitään takaa. Mitä jos seuraavakin raskaus menee kesken? Tai sitä seuraava? Mitä me sitten teemme? Siitä olen varma, että emme voi ainakaan luovuttaa. Ja eihän se olisikaan mikään vaihtoehto. Haluamme ehdottomasti lapsia, ja silloin ei oikein ole muuta vaihtoehtoa, kuin jatkaa yrittämistä, vaikka se onkin raskasta, kun epäonnistumiset seuraavat toisiaan.

Kuten olen joskus kertonutkin, niin suurin stressin aihe koko tässä lastenhankintatouhussa on se, että meidän pitää minun erikoistumiseni vuoksi muuttaa toiselle paikkakunnalle puoleksitoista vuodeksi jossakin vaiheessa, jotta saan erikoistumiseni valmiiksi. En voi jäädä erikoistuvaksi lääkäriksi loppuelämäkseni. Ja jos nyt suunnittelisimme lähtöä, niin se tietäisi käytännön syistä aika pitkää taukoa raskauden yrittämiseen, koska en voi jäädä äitiyslomalle kesken tuon puolentoista vuoden jakson. Ja eihän tässä nuoremmaksi tulla. Lisäksi on salakavala sairauteni, joka voi aktivoitua ihan koska vain, ja se saattaisi tarkoittaa raskauden aikana kiellettyjä lääkityksiä tai yritystaukoa ihan vain terveydellisistä syistä.

Näistä yllämainituista asioista johtuen raskauden tulokseton yrittäminen tuntuu välillä melkein ylivoimaisen raskaalta. Tuntuu, ettei minulla ole mitään mahdollisuuksia vaikuttaa omaan tulevaisuuteeni. Elämäni on hyvää juuri nytkin, mutta toivoisin mahdollisuutta tehdä hieman selkeämpiä tulevaisuudensuunnitelmia. Pitäisi vain jaksaa uskoa, että kaikki käy lopulta hyvin. 

Kp jotain

En tosiaankaan tiedä, mikä kp tänään on. Tietty jotain hataraa aavistusta on, mutta olen aktiivisesti yrittänyt välttää laskemista. Ja se onkin onnistunut hyvin. Aina, jos mieleni alkaa vahingossa harhailla raskausjutuissa, niin täytän ajatukseni sellaisella kuvitellulla hyrinällä, etten kuule mitään muita ajatuksia. 

Tiedän, että ovulaatio tuli ja meni. Muutaman kerran tarkastin valkovuodon koostumuksen ja nyt ovat nännit toista päivää arat (tai jo kolmatta, jos lieväkin arkuus lasketaan). Tiedän senkin, että kuka tahansa teistä pystyisi vaikka saman tien kertomaan minulle, mikä kiertopäivä nyt on. Voisin itsekin sen laskea, jos lukisin edellisen postaukseni. 

MUTTA EN HALUA TEHDÄ SITÄ. Yksinkertaista. Elämäkin on näin paljon yksinkertaisempaa :) Ei ainaista laskemista ja ajan eteenpäin matelemista, kun kp-luku ei tunnu millään lisääntyvän. En mieti raskausjuttuja yhtään niin usein kuin edellisissä kierroissa.

Kuluneella viikolla olemme taas kerran olleet paljon tekemisissä kummityttömme kanssa. Onko mitään hienompaa, kuin pieni lapsi, joka nukahtaa syliin ja tuhisee siinä sitten luottavaisena? En nyt tällä hetkellä keksi mitään sen voittanutta <3 

Kp 13

Mietiskelen tässä, että koska aloitan ovistestailun - jos aloitan. Miksi minun oikeastaan pitäisi? Miksi minun on pakko tietää tuleeko LH-huippua vai ei? Jos ottaisin vain tämän kierron vähän rennommin (kun olen niin hyvin päässyt alkuun)?

Ihana ja vähän surullinen syksy

Rakastan syksyä näin kesän jälkeen! Viileää ja sateista ulkona, kodikasta sisällä :) Olemme käyneet sienimetsässä, pakastaneet vadelmia ja viinimarjoja ja olen keittänyt myös hilloja ja muuta. Enkä ole ajatellut niin paljon raskausasioita. 

Yhtenä päivänä kyllä järjestelin jotain omia vanhoja lelujani ja vauvanvaatteitani tulevaan lastenhuoneeseen, kun siellä on kaapit tyhjillään odottamassa. Se tuntui aika surulliselta, niin että vähän itkinkin. Jo rakennusvaiheessa laitoimme sinne lastenhuoneeseen sopivaa tapettia. Kaksi kertaa olen luullut, että kohta saan ruveta sisustamaan, mutta eipä sitä ole sitten tarvittukaan.

Nyt onkin jo kp 7. Ehkä jo kolmen viikon päästä saan tehdä positiivisen raskaustestin. Eihän sitä koskaan tiedä, milloin se taas tapahtuu :) En malttaisi odottaa. 

Uusi kierto

Joopa joo. Eilenhän se vuoto sitten alkoi, aivan kuten ennustin. Ei se ihan katastrofilta tunnu, mutta nämä edelliset päivät olen kyllä miettinyt tätä lapsettomuusasiaa PALJON. Se on mielessä varmaankin joka tunti. Myös töissä aina välillä. Kun nyt alkoi jo yk 6/yk 11 (jos ensimmäisestä keskenmenosta lasketaan). Että mitä jos tämä ei vain onnistu? Miten kauan voi odottaa ja silti pysyä ihan järjissään? 

Kun kukaan ei voi sataprosenttisen varmasti luvata, että ikinä saamme lapsia. Ihmiselle voi luvata, että ensi vuonnakin tulee kesä, ja että kaikki kuolevat joskus, mutta lapsia ei kukaan voi varmasti luvata kenellekään. Sehän tässä hirveää onkin. Että käyttäisin seuraavat 15 vuotta odottamiseen, enkä kuitenkaan saisi sitä mitä elämässä kaikkein eniten toivon. En ymmärrä, miten jotkut kestävät tällaista epävarmuutta vuodesta toiseen, kun yksi vuosikin jo tuntuu pahalta.

Onnittelin tänään töissä erästä raskaana olevaa työkaveria perheenlisäysestä. Mielestäni onnistuin aika hyvin (en siis kuulostanut katkeralta tai mitään). Tietysti raskaus on iloinen asia. Toivottavasti ainakin sille, joka on raskaana. 

Joskus aiemmassa työssäni jouduin tekemään potilaille lähetteitä raskaudenkeskeytyksiin. Miten vähän näistä asioista silloin ymmärsin, kun lastenhankinta ei vielä ollut itselleni ajankohtaista. En tiennyt miten kipeältä joskus tuntuisi ajattella niitä pieniä ihmisenalkuja, joista joku halusi päästä eroon, kun itse antaisin nyt melkein mitä vain jos minunkin sisälläni voisi kasvaa sellainen.

En siis todellakaan vastusta raskaudenkeskeytyksiä, vaikka tämä saattaakin siltä kuulostaa. Mielestäni naisella on täysi oikeus päättää, haluaako hän antaa kehonsa sikiön käyttöön vai ei, ja vahinkojahan voi sattua. Harmillista on se, että usein keskeytykseen päädytään oman huolimattomuuden tai välinpitämättömyyden vuoksi. Ja se tuntuu elämän haaskaukselta.