Olen odottanut äitiyslomalle pääsyä monta vuotta. Nyt se vihdoinkin alkoi, tai virallisesti kyllä vasta huomenna. Vaikka olen odottanut tätä pitkään, tuntui silti haikealta lähteä töistä viimeistä kertaa pitkään aikaan. En ole mikään työnarkomaani, ja arvostan vapaa-aikaa yli kaiken, mutta työ on silti tosi tärkeä juttu. On hienot kollegat, rutiinit, haasteita ja onnistumisen tunteita. Mutta on myös joskus ihan hirveitä työpäiviä, stressiä ja riittämättömyyden tunteita. Silti itkin keräillessäni tavaroitani pukuhuoneessa perjantaina ennen kuin lähdin kotiin.
En ole koskaan pitänyt muutoksista, vaikka niitähän elämä on täynnä. Useimmat muutokset tuovat tullessaan hyviä asioita, mutta niihin liittyy aina myös luopumista. Vaikka vauva onkin toiveidemme täyttymys, olen lapsettomuuden myötä oppinut arvostamaan myös elämää ilman lapsia ihan eri tavalla. Kun olen enemmän kuin kerran joutunut pohtimaan, että mitäs jos emme koskaan saakaan lapsia. Toivoa en kuitenkaan koskaan ehtinyt menettää.
Ja yhtäkkiä olemmekin siinä tilanteessa, että meistä on tulossa vanhempia, HYVIN pian. Se on ihmeellistä ja hämmentävää. Että emme kohta ole enää lapsettomia, vaikka vuosi sitten surin neljättä epäonnistunutta alkionsiirtoa. Sen jälkeen on tapahtunut niin paljon asioita. Ja suurimmat asiat ovat vasta edessäpäin.
En malttaisi odottaa sitä, että vihdoinkin saan nähdä vauvan. Toisaalta odotan myös näitä toivottavasti vielä ainakin muutamaa rauhallista viikkoa. Olen laatinut pitkän listan kaikenlaisista asioista, joita haluan saada tehdyksi ennen synnytystä.
Kuinka tyytyväinen olenkaan, että voin vielä näin hyvin! Tunnen itseni enimmäkseen hyvin energiseksi. Mikäs sen mukavampaa. Varsinkin, kun minä itse ja moni muu on sairauteni vuoksi maalaillut piruja seinille jo lähes kymmenen vuoden ajan siitä tosiasiasta, että miten riskialtista tämän sairauden ja raskauden yhdistelmä voikaan olla. Kaikkihan on (ainakin tähän mennessä) sujunut loistavasti! Minulla on lukemattomia syitä olla kiitollinen.
