Suututtaa jälleen

Joku ehkä muistaa tämän postaukseni huhtikuulta. Sain tänään kuulla että tekstissä mainittu raskaushuijari on nyt oikeasti raskaana, ja vauva syntyy maalis-huhtikuussa. Ai että kun suututtaa. Ja kuulemma onnistui lähes ensimmäisellä yrityksellä (tämäkin) raskaus. Ja esikoisen ja pikkusisaruksen ikäerokin on tarkkaan suunniteltu. Ja tämä raskaana oleva henkilö on ostellut facebook-kirppikseltä pieniä vauvanvaatteita jo elokuussa, eli minun laskujeni mukaan ihan pian sen jälkeen, kun testi on näyttänyt plussaa. Ihailtavaa optimismia...

Anteeksi kun tuli taas tällaista katkeraa vuodatusta perjantain kunniaksi. Päivä on ollut ihan kiva. Olen mm. pohdiskellut viimeöistä tapahtumarikasta päivystystäni. Sain kyllä nukkua töissä monta tuntia, mutta unta häiritsi keskiviikkoisen viisaudenhampaanpoiston jälkeinen särky. Onneksi olen pärjännyt (lähes) pelkällä Panadolilla, koska tulehduskipulääkkeet heikentävät hedelmällisyyttä. Toisaalta, mihin minä omaa hedelmällisyyttäni edes tarvitsen? Kun kaikki kuitenkin tehdään niin keinotekoisesti kuin vain on mahdollista???

Kaiken tämän lisäksi minulla on aika kova vauvakuumekin. Hoidon suunnittelukäyntiin on enää vähän aikaa. Innolla jo odotan keinotekoisia vaidevuosiani. Hyvässä lykyssä ne ovat täysin oireettomat ;)

Vähän surua

Havahduin tänään siihen, ettei Fertinovasta ole edelleenkään lähetetty meille mitään papereita! Ja soitin sinne jo kohta kuukausi sitten... Siitä on niin kauan, että olin jo ehtinyt unohtaa koko asian. Lisään siis huomiseen "to do"-listaani "soita Fertinovaan". Ärsyttää. Ei papereilla vielä mikään tulenpalava kiire ole, mutta silti.

En ollut taas moneen päivään surrut lapsettomuutta, mutta eilen aamulla itketti, ja tänään vähän lisää. Raskaus ja lapsen saanti tuntuvat todella etäiseltä asialta tällä hetkellä, niin etäiseltä etten osaa kuvitella tilannetta, jossa haaveemme olisi toteutumassa. Näin siitä huolimatta, että rinnasta puristaa, kun oman lapsen kaipuu on niin kova. 

Miksi, miksi, miksi tämä ei onnistu? Miksi pitää odottaa? Miksi meidän pitää haluta lapsia, kun ehkä voisimme olla ihan onnellisia ilmankin? Tuntuu, että elämä ajaa ohitse. Vaikka se ei kyllä onneksi ole totta. Elämme täyttä elämää vielä täyttymättömästä unelmasta huolimatta. Mutta tekee pahaa nähdä kaikkein muiden saavan lapsia ja toisia ja kolmansia, kun meillä ei ole vielä yhtäkään. Ja alituiseen pelätä, että mitä jos emme saa koskaan lapsia, tai jos sairauteni vuoksi joutuisimme keskeyttämään hoidot. Ja nuoremmaksikaan en tule, en.

Mikähän kp nyt on? Ei hajuakaan, eikä kiinnosta.

Voihan facebook

Juuri kun eilen pääsin hehkuttamaan, etten ole murehtinut lapsettomuutta, niin eiköhän sitten myöhemmin eilen ilmaantunut facebookiin taas yksi hieman odottamaton tuttavan vauvauutinen. En vain pystynyt kirjoittamaan onnittelua, mutta tykkäsin sentään kuvasta. Tuli oikein paha mieli. En saanut heti untakaan illalla, kun oli surullinen olo ja velloin itsesäälissä.

Tänään tuntuu jo paremmalta. Eihän sille mitään voi, että minun ikäiseni saavat lapsia. Sehän kuuluu asiaan. Mutta harmitta, vituttaa ja vaikka mitä.

pp13: Taas odottelemaan...

Yö meni töissä kivasti, ja nukuin melkein seitsemän tuntia, mikä on harvinaisen paljon. Aamulla mieli oli hyvä, ja kävin otattamassa vielä veritestin. Vastaustahan en vielä tiedä, mutta sitä ei liene vaikea arvata. Saan vastauksen tänään iltapäivällä tai huomenna. 

Soitin kuitenkin jo äsken sairaalamme naistentautien poliklinikalle ja ilmoitin että hoidoille olisi edelleen tarvetta. Hoitaja kyseli vähän tehdyistä hoidoista, ja sanoi että saamme postitse ajan lokakuulle hoitojen suunnittelukäynnille. Lokakuun alussa sekä minä että mies käymme vielä otattamassa uudestaan hepatiitti- ja HIV-kokeet, kun ne eivät saa olla yli kolmea kuukautta vanhat.

Tarkoittaakohan tämä nyt sitä, että hoito voidaan aloittaa marraskuussa, kun kuukautiset alkavat suurinpiirtein kuun vaihteessa? Toisaalta se on aika pian, mutta toisaalta siihen on hirveän kauan. Puhelun jälkeen tuli itku. Olin kai toivonut, että hoitoja voitaisiin jatkaa saman tien, vaikkei se nyt kovin realistista ollutkaan. Mutta johan tässä on saatu odotella, odotella ja odotella. Ja vielä odotella. Kaikki on niin hemmetin turhauttavaa.

pp12: Testi

Tein testin. En ole raskaana. Miten olinkaan haaveillut positiivisesta testistä. Mutta jo eilen illalla ennen nukkumaanmenoa olin aika varma, että ei se testi mitään tule näyttämään. Näin jopa unta että kuukautiset alkoivat.

Ensimmäinen ICSI-hoito on nyt sitten ohi. Ei tullut siitä meille lasta, ei edes tästä kymmenen-soluisesta, jossa olisi saattanut olla potentiaalia. Sen sijaan tuli iso lasku, paljon kyyneleitä ja turhautumista. Mies lähti juuri töihin, mutta ehdimme hetken ruotia yhdessä tätä tilannetta. Emme missään nimessä ole luovuttamssa. Olemme molemmat varmoja, että hoidot jossakin vaiheessa onnistuvat. Mutta koska?

Itkeskelen tässä vähän aamupäivästä, ja sitten yritän unohtaa tämän surun. Että muut saavat lapsia mutta emme me. Että saan pian taas kokea uudelleen ihastuttavan munasolujen kasvatuksen ja punktion. Päivän tavoite on saada koottua itseni niin, että uskallan taas alkaa toivoa, vaikka tiedän että joudun ehkä pettymään vielä lukuisia kertoja.

Tarkistin juuri gynekologian poliklinikan käyntitekstin marraskuulta. Kyllä siinä sanotaan, että meidät on laitetettu ICSI-jonoon, ja otamme elokuussa 2015 yhteyttä, jos hoitoihin on edelleen tarvetta. Soitan sitten sinne heti huomenna. Eipä se veritestin tulos taida mitään muuttaa. Suurin huoleni taitaa nyt olla se, että joudumme odottamaan seuraavaa hoitoa pitkään. Haluaisin aloittaa ihan heti. Tavallaan siitä tulee ihan mielenkiintoista. Ja onhan tavoitteena se, että me saisimme lapsen. Ja sen asian vuoksi olen valmis tekemään melkein mitä tahansa.

pp 11: Testipäivä

Kuten arvelinkin, en ole raskaana. Tikku näytti aivan tyylipuhdasta negaa. Edessä on siis taukokuukausi ja seuraava siirto vasta elokuussa. Miten tässä näin kävi? Eikö juuri ollut vuodenvaihde, hoidot alkamassa ja minun piti olla raskaana viimeistään kesään mennessä? Facebookissa joku entinen tuttava hehkuttaa esikoisen yksivuotissyntymäpäivää. Tuntuu niin pahalta. Mutta kyllä se tästä, ei muu auta. 

pp10: Nega vissiin...

No niin, aamupissasta testattu. Pregcheck näyttää edelleen jotain, mutta ei se kyllä mitenkään vahvistunut ole. Taitaa olla joku viivanpaikka. RFSU:n testissä en hyvällä tahdollakaan näe mitään. Toki olen pettynyt. Ei teksi ollenkaan mieli lähteä töihin. Voisin maata koko päivän peiton alla. Hämmästynyt en ole. Näinhän tämän ilmeisesti kuuluukin mennä...

Maailman paras isä

Onneksi isänpäivä on tältä vuodelta ohi. Minulle tuli tosi kurja olo aina kun näin lehdissä tai telkkarissa mainoksia siitä, mitä isälle pitäisi ostaa lahjaksi. Ja lehdissä oli juttuja isistä ja lapsista ja siitä, kuinka mahtavaa se vanhemmuus onkaan. Itselläni on mielestäni oma maailman paras isä, joka on sitä juuri minulle, ja tietysti häntä on mukava juhlia, mutta toivoisin niin kovasti, että miehenikin saisi olla omille lapsilleen se maailman paras isä.

Suru

Mies on töissä päivän, itse menen yöksi. Koko aamupäivä on ollut surullinen olo. Taas tulossa joulu ilman omaa lasta tai edes raskautta. Toissa jouluna odotin malttamattomana, että saisimme aloittaa yrittämisen, ja olin varma, että seuraavana jouluna olen jo raskaana. Viime jouluna surin keskenmennyttä raskautta, mutta olin silti varma, että seuraavana jouluna meillä on jo vauva tai että olisin ainakin raskaana. Nyt itken yksikseni täällä kahdelle ihmiselle ja yhdelle koiralle ihan liian suuressa kodissamme. En edes uskalla ajatella, kuinka kauan voi vielä kestää, ennen kuin saamme oman vauvan.

Näin viime yönä unta, että tein positiivisen raskaustestin, ja aloin syödä Primaspania. Primaspanit olivat värikkäitä suklaarakeita, joten söin niitä ehkä kourallisen. Aamulla kun heräsin, oli hyvin tyhjä olo.

Voi hyi tätä itsesäälin määrää. Yritänpä tästä ryhdistäytyä, ettei koko sunnuntai mene piloille.

Kp 1

MIKSI tämä ei onnistu?

Mielensäpahoittaja

Tänään näin taas facebookissa, että joku puolituttu oli saanut "maailman ihanimman ja kauneimman tyttären". Niin. Mukavaahan se heille on, uunituoreelle pienelle perheelle. Täydellinen onni. Minä sen sijaan pahoitan aina mieleni, kun näen facebookissa vauvauutisia (läheisempien ihmisten vauvauutiset toivon tietysti kuulevani jotenkin muuten kuin facebookin kautta). Eihän se ole näiden onnellisten vanhempien syy, että tulen surulliseksi. Poistan silti aina seinältäni ne vauvauutispostaukset, koska niillä on taipumusta roikkua näkyvillä pitkään, kaikkien kymmenien tai satojen onnentoivotusten ja tykkäysten vuoksi. En tietenkään ole lainkaan kateellinen. Tulisipa se lapsi jo meillekin.