Jännittäviä aikoja!

Viikko sitten sunnuntaina alkoi uusi kuukautiskierto, ja maanantaina soitin gynen polille varatakseni ultra-ajan. Se on jo keskiviikkona, eli kp 9. Sunnuntaista lähtien olen tehnyt LH-testejä (Clearbluen digitalin "edistynyt" versio eli se joka näyttää myös vilkkuvia hymynaamoja). Vielä ei ole näyttänyt kuin negatiivista, mistä en toki ole ihmeissäni. Olen laskenut, että LH-plussa saisi tulla huomisesta alkaen minä tahansa päivänä lauantaihin saakka, mutta sunnuntai ja maanantai ovat no-no, koska alkiot siirretään kuusi päivää plussan jälkeen (kun plussapäivä on päivä 0). Jännittävää!

Tilanne on myös siinä mielessä jännittävä, etten ole vielä kysynyt SLE:tä hoitavilta lääkäreiltäni lupaa alkionsiirtoon. Mutta näin olin kyllä suunnitellutkin, että varaan joka tapauksessa ultraan ajan, koska labrat eivät ehdi valmistua ennen sitä (vaikka siirsinkin labra-aikani perjantailta keskiviikolle). Vasta maanantaina on soittoaika, mutta täytynee kysellä mielipidettä asiaan jo hieman aiemmin, jos vaikka siirtopäivä yllättäen olisikin jo maanantaina (ts. ovisplussa huomenna, mitä en usko). 

Edelliset labrat olivat siis joka tapauksessa jo niin hyvät, että vähän kuin varmuudeksi vain siirsimme päätöstä alkionsiirrosta vähän eteenpäin. En siis ole liikkeellä täysin vastuuttomasti ;) Koska olisihan se sääli, että seuraavien labrojen perusteella saisin luvan alkionsiirtoon, mutta jos vasta siinä vaiheessa olisin reagoinut tilanteeseen, niin lokakuun juna olisi jo auttamattomasti ajanut ohi.

Poikahan täytti elokuussa kolme vuotta. Lujatahtoinen edelleen, mutta tämä on silti tosi ihana ikä. Poika on melko pikkuvanha, ja jutut on välillä aika hulvattomia :D Vaikka emme ole asiasta mitenkään pojan kuulleen keskustelleet, niin hän ilmoitti jokin aika sitten, että olisi kiva jos täällä meillä asuisi kaksi lasta. Vauvat ovat pojan mielestä tosi ihania, kuten myös kaikki pehmo- ja oikeat eläimet. Niille pitää aina puhua vauvakieltä ;) 

Autoleikit ovat edelleen suosikkeja, mutta lisäksi meillä leikitään paljon kotileikkejä ja erilaisia muita roolileikkejä. Pyöräily on paras juttu ulkoillessa. Noin kuukausi sitten poika oppi polkemaan ilman apupyöriä, ja ai että kun olimme ylpeitä! Eilen koimme samanlaisia fiiliksiä, kun poika alkoi yhtäkkiä piirtämään tunnistettavia ihmishahmoja, eli niitä pääjalkaisia. Tietty meidän muotokuvamme ovat nyt sitten jääkaapin ovessa paraatipaikalla :D Naureskeltiin miehen kanssa, että ei me millään lapsettomina voitu kuvitella, miten tämmöiset jutut voisi tuntua näin naurettavan hienolta. Itse olisin varmaan lapsettomuuskatkeruudessani melkein yrjönnyt, jos joku olisi tällä tavalla hehkuttanut kullannuppunsa aikaansaannoksia (joten anteeksi).

Palailen pian kertomaan ultra- ja ovistestikuulumisia!

Kesäterveisiä laiskalta bloggaajalta

En voi ymmärtää, että blogitaukoni on venynyt näin pitkäksi...! Missään vaiheessa en ole vakavissani pohtinut bloggamisen lopettamista kokonaan, mutta kun mitään tänne sopivaa kirjoitettavaa ei vain ole ollut. Tai no, varmaan olisi, mutta ei ole huvittanut/ollut aikaa. Ei, kyllä aikaa olisi ollut, mutta en ole vain viitsinyt.

Odottelen edelleen, että pääsisin kirjoittamaan tänne hoitojen uudelleen aloittamisesta, mutta niiden aika ei ole vielä. Tässä välissä tapahtuu vielä kaikenlaista muuta. Muutamme takaisin kotipaikkakunnalle, käyn erikoislääkäritentissä, poika täyttää kaksi vuotta, aloitan uusvanhassa työpaikassa vuodenvaihteen jälkeen. Kesä kuluu 1-2 viikon lomapätkien ja työviikkojen vuorotellessa. Juuri nyt meillä on ensimmäinen lomaviikko meneillään.

Kevät on kulunut päivätöissä, ja päivystäessä, koulutuksissa ja normaalin pikkulapsiarjen parissa, ts. illat menevät lähinnä kotitöitä tehdessä, ruokaa laittaessa ja pojan kanssa puuhaillessa, ja esim. suunnitelmallinen liikunta on meillä tällä hetkellä tuntematon käsite. Kuntoilu jäi kuvioista pois, kun syksyllä sairastuin, mutta vaikka nyt voin ihan normaalisti, niin en vain ole saanut aikaiseksi aloittaa mitään sen kummempaa liikuntaa kuin 10-15 minuutin kävely töihin ja takaisin + satunnaiset pidemmät kävelylenkit perheen kanssa. Toki työpäivän aikanakin liikun usein aika paljon ja joskus kävelen kahdeksanteen kerrokseen monta kertaa päivässä. Parempi sekin kun ei mitään.

Poika on mitä mainioin vähän vajaa kaksivuotias. Tutin jätimme kokonaan pois muutama kuukausi sitten, ja sen jälkeen nukahtaminen oli aluksi hieman hankalaa, mutta tällä hetkellä taas vakiintunut aika ongelmattomaksi, vaihtelu kuitenkin on aika suurta. Pottailu sujuu myös vaihtelevasti, mutta ainakin poika on nyt alkanut ilmoittamaan hädästä juuri ennen kuin tekee jotain vaippaan, edistystä sekin :) Muuten olemme yrittäneet käyttää poikaa potalla aina ruokailujen jälkeen, ja sillä tavalla tulosta kyllä syntyy. Poika on aina tosi ylpeä, kun kakka tai pissa tulee pottaan, huudahtelee "vau!", "kato!" ym. Parhaiten pottailu sujuu näin lomaikaan, kun on aikaa olla järjestelmällinen.

Puhetta pojalla tulee aika kivasti, enimmillään viiden sanan lauseita, ja ainakin omasta mielestäni puhe on usein jo niin selkeää, että ulkopuolisetkin voivat sitä ymmärtää. Pojan kanssa voi jo aika paljon neuvotellakin asioista, esim. "ensin käydään potalla, sitten mennään ulos", tai että "vielä yksi mansikka, sitten ne ovat loppu". Keväällä pojalla oli voimakas uhmavaihe, eikä oikein mikään asia sujunut ilman itkua ja huutoa. Juuri nyt on meneillään tasaisempi vaihe, eivätkä minun tai miehen hermot ole aivan riekaleina ;)

Viime viikolla suutuin, kun miehen puhelin ei toiminut, ja poika totesi siihen että "jumalauta!". Minulta ei ole kyllä oppinut, vaan mieheltä sitten varmaan :D Hauskaa (tai huolestuttavaa) tässä oli se, että poika ei ainakaan kyseisenä päivänä ollut kuullut kirosanoja, vaan kaivoi tämän muististaan ihan spontaanisti, kun ajatteli sopivan asiayhteyteen. Hups.

Poika 1,5 vuotta

Ja aikaa vaan kuluu... Viime viikolla kävin pojan kanssa 1,5-vuotislääkärineuvolassa. Poika käyttäytyi oikein mallikkaasti, vaikka paikalla oli lääkärin ja terveydenhoitajan lisäksi vielä kaksi lääketieteen opiskelijaakin seuraamassa vastaanottoa. Antoi kuunnella keuhkot ja sydämen, painella vatsaa ym. Vain päänympäryksen mittaus ei ollut niin kivaa, eikä tietenkään vesirokkorokote. Poika rakenteli palikoista korkeita torneja ja puhui paljon, vaikka yleensä vieraiden seurassa vaaditaan yleensä ehkä vartti jään sulattelua. Poikaa kehuttiin kaikin puolin taitavaksi, ja se tuntui oikein kivalta.

Pituutta ja painoa oli tullut tasaisesti, eli poika on edelleen pienikokoinen, ja siitä lääkäri muisti oikein erikseen mainita. Se vähän ärsytti, että lapsen pituus on aina jotenkin niin iso asia. Eihän koskaan kommentoida, että niin, teidän lapsellahan on sitten siniset silmät. Tai lapsenne on tämän ikäiseksi vielä aika kalju. Nykyäänhän ei kyllä Suomessa juuri jäädä pienikokoisiksi sen takia, että ravintoa on liian vähän, vaan suurin osa saa kasvaa ihan sen pituisiksi, mitä geenit antavat myöten. 

Niin että miksi se sitten on niin tärkeää, kuinka pitkä lapsi on? Miksi pituuden pitäisi määritellä ihmistä niin paljon? Eihän se ole mikään saavutus, että joku lapsi kasvaa + 2-käyrällä, koska geenithän sen määräävät.

Epäilen vähän, että ihmisillä on edelleen taipumusta ajatella, että pienikokoiset lapset olisivat jotenkin sairaita, kuten ennen vanhaan, kun ylipäänsä oltiin pienikokoisempia, kun kasvuolosuhteet eivät aina olleet optimaaliset. Nykyisin kyllä sellainen lapsi, joka yhtäkkiä pomppaisi vaikka nollakäyrältä +2-käyrälle, on todennäköisemmin sairas, kuin sellainen, joka tasaisesti kasvaa -2-käyrällä. Ihmisten vaikuttaa vain ylipäätään olevan vaikea ymmärtää tätä.

Tulikin tämmöinen vuodatus. Pojan pituus vain on sellainen asia, joka itseäni kovasti mietityttää, koska itse olen aina ollut pienikokoinen, ja minua on aina luultu nuoremmaksi kuin oikeasti olen, varsinkin teini-iässä, ja myöhäinen murrosikä vain korosti asiaa entisestään. Jos minua nyt ei suoranaisesti ole siitä kiusattu, niin ainakin jouduin läpi teini-iän kuulemaan taivasteluita, että en ole yhtään ikäiseni näköinen ym. Se ei tehnyt kovin hyvää itsetunnolleni silloin, vaikka aikuisena olen ennemminkin kokenut, että lyhyys on osa minua, enkä voisi kuvitellakaan olevani pidempi. Toisin sanoen olen oikein tyytyväinen itseeni näin. Omat kokemukseni saavat minut silti toivomaan, että poika olisi hieman pidempi, koska en haluaisi hänelle samanlaisia kokemuksia kuin itselleni.

Poika on nykyisin aika haka nuppipalapelien teossa. Ihan ensimmäistä kertaa jotain palapeliä tehdessäkin saatta heti löytää paloille oikeat paikat. Kirjat ja autot ovat muut tärkeät asiat. Poika on aina ihan innoissaan, kun näkee mitä tahansa autoja. Sanavarastosta löytyvät ainakin "auto", "kekka" = rekka, "kakto" = traktori, "ambu" = ambulassi ja "buppi" = bussi. Kirjoja poika jaksaa kuunnella jo  hyvin, ja päivittäin poika tulee kirjan kanssa luokse ja haluaa syliin, ja sitten luetaan. Kun yksi kirja on loppu, niin poika usein hakee monta kertaa uuden kirjan ja kömpii takaisin syliin.

Nukkuminen sujuu nykyisin oikein hyvin, poika nukahtaa helposti (usein kyllä lauleskelee noin vartin itsekseen ensin) eikä juuri herää öisin. Tosin viikonloppuisinkin, vaikka nukkumaanmeno saatta hieman venähtää, niin poika harvemmin nukkuu yli kahdeksaan. Tyypillinen heräämisaika on puoli seitsemän... Syöminen on muutaman viikon ajan ollut aikamoista tappelua, mutta jos vain jaksamme olla sitkeitä ja olla antamatta "eipää" =leipää ja "pappia" = ksylitolipastillia, niin poika yleensä myöntyy syömään sitä mitä on tarjolla. Enimmäkseen poika syö itse, mutta joskus esim. väsyneenä tai oikein nälkäisenä saattaa antaa vielä syöttääkin.

On tosi ihanaa, kun pojan kanssa voi jo aika hyvin kommunikoida. Ero on ihan huikea, jos vertaa tilanteeseen puoli vuotta taaksepäin. Tuntuu, että kehityksessä on vuoden ja puolentoista vuoden välillä tapahtunut paljon suurempi loikka kuin puolen vuoden ja vuoden välissä. Eihän poika edes kävellyt vielä puoli vuotta sitten! Katselimme miehen kanssa jokin aika sitten videoita, joissa poika oli noin kymmenen kuukauden ikäinen. Kyllähän poika silloinkin oli oma itsensä, mutta miten paljon enemmän hän on nyt tavallaan "henkilö", jolla on oma persoonallisuus ym. Ovathan vauva ihania, mutta vanhemman lapsen kanssa yhdessäolo on kuitenkin ihan erilaista, monipuolisempaa ja tavallaan "palkitsevampaa". Jos ymmärrätte mitä tarkoitan.

Työt ja arki sujuvat kivasti, kevät tulee kovaa vauhtia ja se on ihanaa! Yritän olla stressaamatta turhista jutuista, koska stressin aiheita kyllä riittää... Kun yksi poistuu niin tulee kaksi uutta tilalle... Mutta yleisesti ottaen meillä menee oikein hyvin :)

Hyvää uutta vuotta!

Vietimme oikein mukavan perhejoulun, vaikka flunssassa olinkin. Muuten olen kyllä voinut erinomaisesti, eikä syksyisestä sairastumisesta muistuta kuin ihan lievät jäännösoireet. Ehkä nekin vielä häipyvät :) Lomaa meillä oli molemmilla miehen kanssa yli viikko, mutta olisihan ollut kiva jatkaa lomailua vielä vaikka viikko. Uusi vuosi on kuitenkin alkanut töiden osalta jo ihan mukavasti. Ei suuria käynnistymisvaikeuksia ;) Nyt sitten vain kevättä kohti. Tosi mukava ajatus, että valoisa aika jatkuvasti taas lisääntyy. Tällä hetkellä en valoa juuri näe muuten kuin viikonloppuisin, ellen sitten satu arkisin työskentelemään ikkunallisessa huoneessa, tai pääse lähtemään töistä poikkeuksellisen aikaisin.

Juuri joulun pyhien aikana poika alkoi yhtäkkiä puhua vaikka mitä, ei nyt sentään lauseita, mutta tuntuu, että sanoja tulee päivittäin lisää, ja poika yrittää matkia kaikkea, mitä sanomme (kohta saammekin olla tarkkana mitä oikein suusta päästämme). Kaksi kieltä kyllä vähän sekoittaa asioita, ja suurin osa sanoista on kyllä suomea ainakin toistaiseksi, mutta olemme miehen kanssa omien äidinkieltemme kanssa johdonmukaisia. Pojan suosikkikirja tällä hetkellä on minullekin lapsena luettu "Teemu on pieni" :) ja sitten sellainen luukkukirja, jossa on autoja, työkoneita, autoja, moottoripyöriä ja myös muutama auto... 

Autoista puheenollen, niin pojan selvä suosikkileikki on pikkuautojen kuljettaminen olohuoneen pöydällä. Välipäivinä saimme yhtenä aamuna syödä rauhassa aamupalaa, kun poika kuljetti yhtä ja samaa autoa pöytää ympäri ja ympäri ainakin 20 minuutin ajan. Sitten poika taisi katsella vähän jotain kirjaa, jonka jälkeen autoleikki taas jatkui :D Ihmettelen, miten yksivuotiaalla välillä voi olla noin paljon kärsivällisyyttä (tavallisestihan sitä ei ole juuri lainkaan).

Kolme ystävääni on tällä hetkellä raskaana viimeisellä kolmanneksella. Ihanaa, kun syntyy uusia vauvoja, mutta onneksi itselläni ei ole yhtään vauvakuumetta. Vaikka mistäs sen tietää sitten, kun pääsen tapaamaan uusia mini-ihmisiä. Mutta en siis todellakaan edes toivo mitään vauvakuumetta. Siinäpä vasta salakavala tauti.

Tänään tapasin töissä erään ihmisen, ja huomasin vasta ehkä kymmenen minuutin jälkeen, että tämä henkilö on raskaana. Se tuntui ihmeelliseltä, koska ennen kuin itse tulin raskaaksi, tai kun olin raskaana, huomasin aina heti, jos joku muu oli raskaana (niin pitkällä siis että se ulospäin näkyi). Kuin kaikki hedelmällisessä iässä olevat naiset olisivat olleet potentiaalisia mielensäpahoittamisen aiheita, eikä kanssakäymistä voinut aloittaa, ennen kuin olin tarkistanut, millä tavalla minun pitäisi heihin mielessäni suhtautua. Ihan kamalaa, eikö totta. On upeaa elää ilman sitä katkeruutta, mikä lapsettomuuteen liittyi.

Poika 1 v 3 kk

En voi uskoa, että jouluun on vain kuukausi aikaa. Jotenkin tämä syksy on sujahtanut ohi hurjaa vauhtia. Mutta meille kuuluu kyllä oikein hyvää. Itse voin entistä paremmin, töissä sujuu ihan hyvin ja niin pois päin. Vapaa-aikaa toivoisin tietysti että pojan vuoksi olisi hieman enemmän. Illat kuluvat nopeasti ruoanlaitossa ja muissa kotitöissä, mutta onneksi meitä sentään on kaksi vanhempaa iltaisin kotona (harvoja poikkeuksia lukuunottamatta), joten poikakin saa tarpeeksi huomiota osakseen.

Poika on entisetä enemmän isomman lapsen oloinen. Juokseminen ei vielä oikein onnistu, mutta poika ravaa ympäri asuntoa niin kovaa kuin pääsee, riemukkaasti nauraen ja ehkä jokin lelu toisessa kädessä, ja tasaisin väliajoin tulee hymyillen ja kädet levällään minun tai miehen syliin. Yksi suosikkileikki on piilosilla olo, joka käytännössä tarkoittaa sitä, että poika etsii vaikkapa verhon taakse piiloutuneen leikkikaverin, ja aina on yhtä hauskaa, kun piilo löytyy.

Muumi-nuppipalapeli (jossa on taustakuvat) on suosittu lelu, ja usein poika jo tietää, mihin mikäkin pala kuuluu ja välillä saa sen ihan itse paikoilleenkin. Toinen kiva juttu on Brion pellelelu, jossa rinkuloita pujotetaan tikkuun. Autot ovat edelleen suosikkeja myös, ja niillä poika saattaa leikkiä itsekseen vaikka kuinka pitkään. Ihmeesti pojalla näyttäisi olevan paljonkin kärsivällisyyttä esim. palapelien kokoamisessa. Tietysti väsyneenä tai nälkäisenä sitä ei sitten ole juuri lainkaan :)

Muutamia sanoja pojalla on, "mamma", "pu" = pupu, "oho" (jos jotain hauskaa tai yllättävää tapahtuu), "kakaa" = kukkuu. Koko ajan poika osoittelee kaikkea, ja haluaa tietää mikä asia on kyseessä. Ja tietysti kaikkea olisi kiva tutkia lähemmin, erityisesti puhelimia, tietokoneita ja muita teknisiä laitteita :) Mitään älylaitteita poika ei saa käyttää, ja telkkaria katsotaan vasta sitten, kun poika on mennyt nukkumaan.

Noin viikko sitten tajusin, että poikahan osaa jo juoda ihan tavallisesta mukista. Päivähoidossa ei kuulemma ole pitkään aikaan suostunut juomaan enää nokkamukista :) Kotona kyllä annamme maidon edelleen nokkamukista, mutta vettä tavallisesta mukista. Tänään aamulla poika söi melkein itse koko puuroannoksen, mitä nyt vähän kaavin hutiosumia ruokalapun kaukalosta tai pöydältä. Haarukkaa emme ole vielä ottaneet käyttöön, mutta sillä olisi kyllä lusikkaa helpompi poimia lautaselta esim. perunan- tai broilerinpaloja. 

Ruokahalu tuntuu olevan ihan valtava, ja päiväkodissa tädit ihmettelevät, miten pieneen poikaan mahtuu niin paljon ruokaa :) Tässä asiassa poika ei ole tullut äitiinsä ollenkaan. Itse olin lapsena aina tosi pieniruokainen ja ronkeli. Pizzassa sai olla vain pohja eikä mitään aineksia saanut sekoittaa keskenään jne. ;)

Pojan pituudesta ei ole hajuakaan, mutta paino on noin 10 kg kotivaa'an mukaan. Puolitoistavuotisneuvola olisi joskus helmikuussa, mutta emme ole vielä saaneet aikaiseksi varata aikaa. Vaatekoko pojalla on 74-80, eli pituus varmaan jotain tältä väliltä :) Vaippoina on edelleenkin Muumi baby neloskoon teippivaipat ja vitoskoon housuvaipat. Pottaan tule kakoista ehkä noin kolmasosa, hieman olosuhteista riippuen. Pissaa myös aika usein, mutta enimmät vaippaan. Vessahädästä poika ei oikein osaa vielä kertoa mitenkään, mutta ruoan jälkeen jos laittaa potalle, niin kyllä poika siinä usein istuu kiltisti, kunnes tulosta syntyy :)

Tuntuu, että poika on parissa kuukaudessa kehittynyt ihan valtavasti. Uusia taitoja tulee nopeasti, ja kommunikaatio on entistä mielekkäämpää, kun osapuolet ymmärtävät toisiaan paremmin ;) Kävelemään opittuaan poika ei enää automaattisesti joudu istumaan rattaissa ulkona tai kaupassa, mutta toki vaatii paljon ylimääräistä meiltä vanhemmilta, jos poika on "vapaalla jalalla". Kehoitukset ja kiellot kun vielä suurimmaksi osaksi menevät yhdestä korvasta sisään ja toisesta ulos. Poika ei myöskään hirveästi välitä kulkea käsi kädessä, vaan haluaa mennä vapaasti kun kerran pääsee rattaista pois.

Kiva jos jaksoitte lukea loppuun saakka. Tämänkin piti vain olla nopea päivitys, sillä aikaa kun mies ja poika ovat päiväunilla, mutta näillä jutuilla on taipumus päätyä romaaneiksi :) On oikein ihanaa, että edelleen jaksatte seurata blogiani, vaikkei tämä meno olekaan ollut kovin aktiivista viime aikoina... 

Kuten olen aiemminkin kertonut, haaveilen tulevaisuudesta, jossa tämä blogi muuttuu jälleen yritys- ja odotusblogiksi. Toisaalta, jos terveysjutut jotenkin tulevat esteeksi, niin uskon, että hyväksyisin myös sen että poika jäisi ainoaksi lapseksi. Näin en ajatellut vielä pari-kolme kuukautta sitten, mutta ihmeesti vaikeat asiat elämässä voivat muokata asioihin suhtautumista. Toivo kuitenkin elää vahvasti, että pääsemme toisen lapsen yritykseen jossakin vaiheessa. Nyt elämässä on kuitenkin tärkeintä juuri tämä hetki.

Hieman uudenlainen arki

Enpä todellakaan olisi kuukausi sitten uskonut, että olen kuukauden päästä taas töissä ja että kaikki on sujunut oikein hienosti! Nyt on menossa jo toinen työviikko, ja välillä jopa unohdan, että olen ollut tässä välissä hieman pidempään poissa. Tietystikään kahdeksanteen kerrokseen kapuaminen ei suju kuten se sujui ennen, mutta hyvää harjoitusta se kyllä on :) Ehkäpä lihaskunto pikkuhiljaa palaisi ainakin melkein ennalleen, ja jalat alkaisivat tuntua entistä enemmän omiltani.

Vajaa kolme viikkoa sitten, 7.10. klo 23.30 tapahtui ihan yhtäkkiä jotain upeaa. Istuin vessanpöntöllä  katetri jo käyttövalmiina kädessäni, kun pönttöön alkoi lorista pissaa ihan tavalliseen tapaan, ensimmäistä kertaa kuuteen viikkoon. Olin ensin ihan pöllämystynyt ja sitten innoissani. Jotenkin olin jo ehtinyt melkein luovuttaa sen suhteen, että rakon toiminta palaisi. Aluksi sain itse ulos vain pieniä määriä, mutta tällä hetkellä tuntuu, että saan rakon jo aika hyvin tyhjäksi. Tosin joskus toimituksen alkaminen on kyllä aika tiukassa. Välillä saatan turhautua ja vain kaivaa katetrin esiin :) Mutta muuten en ole katetreja enää juuri tarvinnut, mitä nyt ehkä pari kertaa päivässä vielä tyhjännyt jämät.

Ihotunto ei sitten kyllä ole oikein palautunut. Käytännössä koko kroppa hieman olkapäistä alaspäin on osittain puuduksissa, osittain vain vähän oudon tuntuinen, mutta koko alueelta tosi kylmänarka. Ilman pitkiä kalsareita on kurja olla ulkona tai edes sisällä, ja minulla on koko ajan tavallisten sukkien lisäksi myös villasukat jalassa. Silti tuntuu, että jalkateriä koko ajan palelisi, vaikka ne enimmäkseen ovat ihan lämpimät.

Kurjinta tässä tunto-ongelmassa on se, että kosketus ei enää oikein tunnu hyvältä :( Ja kyllä, alapäässä on ihan sama ongelma. Kun tämän tajusin, olin ensin ihan maassa muutaman päivän, ja sitten vihainen, kun menetin jotain näin tärkeää. Mutta ehkä ainakin osa näistä ongelmista vielä korjaantuu. Olemme miehen kanssa joutuneet opettelemaan hieman uudenlaisia läheisyyden muotoja, ja kyllä se näinkin sujuu.

Muissa asioissa arki on ihme kyllä palannut aika samanlaiseksi kuin se ennen sairastumistani oli. Tai siis no, onhan poika aloittanut päivähoidon, mutta se on sujunut niin hyvin, etten oikein huomannut surrakaan pojan laittamista hoitoon, kun edeltävästi tapahtui niin paljon muuta. Se on varmaan sitä suhteellisuudentajua, joka astui kehiin. Toki yhteistä aikaa on pojan kanssa on aiempaa paljon, paljon vähemmän, mutta tuntuu silti, että kaikki osapuolet ovat sopeutuneet tilanteeseen todella hyvin.

Pojassa on erityisesti parin viime kuukauden aikana alkanut ilmenemään (tutun oloista) vahvaa tempperamenttia. Herkästi heittäydytään lattialle teatraalisin elkein ja tavaroita paiskotaan, jos ei heti saa mitä haluaa ;) Toisaalta poika myös rauhoittuu nopeasti, kun huomaa ettei sitä tai tätä asiaa saakaan, ja hyvällä tuulella ollessaan on aivan ihana iloinen ja kujeileva lapsi. Sydän melkein pakahtuu rakkaudesta, kun näen pojan onnellisen hymyn, kun hän ylpeänä esittelee uusia taitojaan. Olenko todella tuon maailman parhaimman pienen ihmisen äiti?!?

Kävelemään poika lähti kunnolla vasta pari viikkoa sitten, eli reilun vuoden ja kahden kuukauden ikäisenä. Tavallaan kävelemiselle olisi ollut edellytyksiä jo pitkän aikaa, mutta poika tykkäsi kontata, kun siten pääsi paljon nopeammin perille :) Nyt konttaaminen on melkein kokonaan jäänyt pois. Suosikkiajanvietettä on autoilla (ja kaikella muullakin pyörällisellä tavaralla) leikkiminen, kirjojen katselu, sohvalla kiipeily ja tyynyjen seassa möyriminen.

Varsinkin nyt, kun elämä on alkanut palata raiteilleen, koko tapahtumaketju sairastumisesta töihin paluuseen tuntuu välillä aika epätodelliselta. Niin paljon on tapahtunut lyhyessä ajassa, että huomaan edelleen päivittäin käyväni mielessäni läpi kaikkea tapahtunutta uudestaan ja uudestaan, hieman näkökulmaa vaihdellen. Se on kaiketi osa sitä prosessia, millä tämäkin elämänvaihe ja siitä seuranneet muutokset liittyvät osaksi elämääni, ja perheeni elämää. Juuri nyt on sellainen olo, että kaikki on hyvin.

Kuukausi sitten elämä kääntyi päälaelleen

Kulunut kuukausi toi elämäämme paljon uutta ja odottamatonta. Kaksi viikkoa ehdin olla töissä, ja arki alkoi sujua. Miehen oli tarkoitus olla pojan kanssa rauhassa kotona vielä puolitoista kuukautta. 

Sitten kaikki muuttui ihan totaalisesti. Sairastuin aivokalvontulehdukseen, ja epäonnekseni sain lisäksi vielä  selkäytimen tulehduksen. Aiheuttajasta kenelläkään ei ole selvää käsitystä, mutta todennäköisesti syypää olisi reumatautini plus ehkä jokin virus. Muutamassa päivässä molemmat jalkani halvaantuivat osin, ihotunto heikkeni varpaista ylös rintojen tasolle eikä virtsarakon tai suolen tyhjentäminen enää onnistunut normaalisti. Tie vei parin viikon jälkeen omasta sairaalastani puolentoista viikon keikalle yliopistosairaalaan, ja sieltä mies haki kotiin muutama päivä sitten.

Liikkuminen sujuu ilman apuvälineitä ja on jo todella paljon parempaa kuin alkuvaiheessa. Jalat vain eivät tunnu yhtään omilta. Osa ihotunnosta on onneksi palautunut. Rakko ei tyhjene normaalisti edelleenkään, mutta toivoa vissiin vielä on, että toiminta palautuisi. Siihen saakka (tai loppuelämäni ajan) kertakatetroin itse kotona.

Poikaa en edelleenkään pysty itsenäisesti hoitamaan, koska kantaminen ja nostaminen ei vielä onnistu, mutta muuten tekemisiäni rajoittaa lähinnä väsymys. Poika oli tietysti aluksi kovasti hämmentynyt, kun minua ei juuri kotona näkynyt, imetys loppui samaan aikaan ja silloin kun poika ja mies vierailivat sairaalassa luonani, olin aluksi niin huonossa kunnossa, etten edes sylissä voinut pitää. Lasta oli kova ikävä, ja vietin pitkiä aikoja sairaalassa katsellen miehen lähettämiä videoita ja kuvia pojasta. 

Miehen ja pojan suhde on toki tänä aikana lähentynyt huimasti, jopa niin että mies jossakin vaiheessa oli selvästi se "ykkösvanhempi", joka minä olin tähän mennessä ollut. Tärkeintä on tietysti ollut, että lapsi on tuntenut olonsa turvalliseksi minun poissaolostani huolimatta. Nyt kun olen taas palannut kotiin, roolimme ovat aika lailla tasoittuneet, eikä poika mitenkään suosi meistä kumpaakaan.

Imetyksen siis jouduin lopettamaan ennen aikojaan alunperin lääkitysten vuoksi. Olen ehkä surrut sitä suhteettoman paljon, mutta siitä jäi vain jotenkin katkera olo. Että viimeinen imetys tapahtui sairaalan päivystyspoliklinikalla (silloin kyllä uskoin, että voisin muutaman päivän lääkityksen jälkeen vielä jatkaa, mutta tulikin hieman pidempi keikka). Toisaalta voi ajatella niinkin, että lopetus tuli ihan hyvään aikaan, ja sujui lopulta ainakin pojan kannalta suhteellisen kivuttomasti, tai siltä se ainakin vaikutti. Nukkuminen on edelleen parantunut sen jälkeen, kun imetys loppui kokonaan. Tätä nykyä poika nukkuu kokonaisia öitä omassa sängyssään ja myös nukahtaa ilman ongelmia. Eli jotain hyvääkin kaiken pahan keskellä.

Aluksi, kun oli vielä epäselvää että palautuuko liikkumiskykyni edes jotenkuten ennalleen, ykköshuolenaiheeni oli työyvyn lisäksi se, että miten jatkossa pystyn huolehtimaan pojasta. Aika pian tulivat myös ajatukset, että miten käy haaveidemme toisesta tai jopa kolmannesta lapsesta. Tällä hetkellä lapsihaaveiden esteenä on lähinnä uudelleen aloitettu lääkitys, sama joka lopetettiin neljä vuotta sitten, kun aloitimme yrittämään raskautumista. Siitä on sitten päästävä uudelleen eroon, ennen kuin lapsettomuushoidot voidaan aloittaa uudelleen. 

Mutta se on sitten sen ajan murhe. Juuri nyt viimeinen asia, jota kaipaisin, olisi raskaus tai vastasyntynyt vauva. Ajatukset ovat kuitenkin vahvasti tulevassa, töihinpaluussa ja muussa, vaikkei elämä ihan ennalleen ehkä palaakaan. Uskon ja toivon, että pääsen taas aloittamaan työt muutaman viikon kuluttua.

Ensin en ajatellut kirjoittaa tästä asiasta blogiin mitään, mutta sitten vain tuli sellainen tarve. Eihän tämä oikeastaan liity juuri mitenkään blogin alkuperäiseen aiheeseen, mutta kun minulla nyt on tällainen kanava olemassa, niin onhan kirjoittaminen hyvää terapiaa.

Rintaongelmia

Synnytyskertomusta olen aloittanut kirjoittamaan, mutta oma aika on tällä hetkellä aika kortilla, sattuneesta syystä <3 Poika on ihana, kaunis ja täydellinen, ja hän on MEIDÄN <3

Toki olisi meidän vauva-arki voinut helpomminkin alkaa. Pojan paino laski alkuvaiheessa hieman liian paljon, ja koska maito nousi kunnolla vasta viikko synnytyksen jälkeen, annoimme aluksi korvikkeita rintamaidon ohella ja minä pumppasin rintoja minkä ehdin. Ehdin ahdistua aika paljon omasta maidontuotannostani, että tuleeko se koskaan riittämään täysimetykseen, kun pumppaamalla tuli ensin vain hyvin pieniä määriä. 

Tällä hetkellä emme kuitenkaan ole enää antaneet yhtään korviketta enää viime torstain tai perjantain jälkeen, en niin tarkkaan muista. Poika tuntuu tulevan rinnalla enimmäkseen tyytyväiseksi, mutta joskus hermostuu, jos maitoa ei tule tarpeeksi nopeasti, tai niin kuvittelisin. Joissakin kriisitilanteissa olemme antaneet pullosta pumpattua maitoa, joka kyllä yleensä imaistaan masuun hyvin nopeasti :) 

Kävimme ensimmäisessä painokontrollissa jo tiistaina eli seuraavana päivänä kotiutumisesta, ja silloin paino oli noussut melkein 100 g! Kuuden päivän ikäisenä paino oli noussut jo melkein syntymäpainoon, joka muuten oli 3145 g, pituus 48,5 cm ja päänympärys 35 cm <3 Paino oli siis tuossa vaiheessa noussut 66 g per päivä eli oikein hyvin. Perjantaina meillä on vielä toinen neuvolan kotikäynti, tällä kertaa lastenneuvolan puolelta. Hieman jännittää, että miten paino on noussut. En mielellään enää palaisi korvikkeisiin, jos täysimetykseen on mitään mahdollisuuksia.

Toinen ongelma imetykseen liittyen on se, että nännit ovat olleet hirvittävän kipeät melkein alusta lähtien. Pahin kipu tulee heti kun vauva aloittaa imemisen, mutta se helpottaa onneksi aika nopeasti. Aluksi kipu oli suhteellisen kova koko imetyksen ajan, niin että ehdin jo ruveta pelkäämään seuraavaa ruokailua. Onneksi nännit ovat nyt selvästi jo tottuneet jonkun verran imetykseen. 

Alkuvaiheessa kokeilin rintakumiakin, mutta se auttoi kipuun vain hyvin vähän, ja lisäksi tuntui ettei poika saa imettyä yhtä tehokkaasti. Rintakumia en ole käyttänyt enää moneen päivään. Ihan alkuun se kuitenkin helpotti vauvan tarttumista nänneihin, kun minulla ne olivat luonnostaan aika matalat ja "ujot", kuten sairaalan papereissa luki :) Nyt nännit ovat jo muotoutuneet niin että niihin on helpompi tarttua. Imuote on tarkistettu monen henkilön toimesta, joten siinä ei pitäsi olla mitään korjattavaa. Poika tosin joskus vaikuttaa hyvin malttamattomalta, jolloin hän alkaa raivokkaasti hamuilemaan, eikä millään meinaa saada tissistä otetta. Silloin auttaa joskus rauhoittelu ja joskus imetysasennon tai rinnan vaihto.

Ja niin kuin nämä ongelmat eivät vielä riittäisi, sain vielä rintatulehduksenkin. Kun maito selvästi oli lauantaiaamuna alkanut nousta, niin illalla nousikin yli 38 asteen kuume ja varsinkin vasen rinta oli tosi kipeä. Seuraavana päivänä siinä näkyi pientä punoitusta, mutta kuume oli laskenut. Illalla se kuitenkin nousi taas uudestaan ja oikea rinta alkoi kipeytyä. Maanantai meni taas hyvin, ja ajattelin että ongelmasta selvittiin nopeasti imettämällä ja pumppaamalla. Maanantai-tiistai yönä heräsin kuitenkin horkkaan ja kuume nousi 39 asteeseen. Olo oli aika hirveä. Joka paikkaa särki ja rinnat olivat tosi kipeät ja kovat. Kun kipulääke alkoi vaikuttaa, hikoilin sängyn märäksi. Aamulla nousi taas kuume ja oikea rinta oli ärhäkän punainen. 

Kävimme terveyskeskuksessa mittauttamassa CRP:n, joka oli 36, ja kollega myös katsoi rintaani ja kirjoitti antibioottikuurin. Tänään aamulla kuume nousi TAAS, ja itkeskelin jo että miksi en nyt vain saisi nauttia vauva-arjesta ilman mitään rintatulehduksia. Nyt illalla voin kuitenkin taas hieman paremmin. Antibioottia on sentään mennyt vain neljä tablettia, joten eihän vastetta välttämättä vielä näy. Rinnan tyhjentäminen on kuitenkin hyvin tärkeä osa hoitoa. Oikea rinta tuntuu jo paljon paremmalta eikä punoita kuin lievästi. Sen sijaan vasen rinta oli tänään aamulla ulkosyrjältään ihan kova ja pinkeä, ja nyt sekin punoittaa... Olen tänään imettänyt tosi tiheästi eri asennoissa ja pumpannut ja hautonut erityisesti vasenta rintaa kylmällä ja kuumalla ja hieronut ja mitä kaikkea. Vasemmalla kuitenkin edelleen tuntuu suurehko patti. Ehkä se pian sieltä liukenisi.

Muussa suhteessa vauva-arki on alkanut aika lailla sillä lailla kuin kuvittelin. Väsymys alkaa olla kroonista, mutta miten hyvältä tuntuukaan, kun vauva nukahtaa rinnalle tai tyytyväisenä katselee maailmaa sylistä. Vaipan vaihdoistakin nautin, ainakin toistaiseksi :)

Laskettu aika = kotiutumispäivä!

Ihana ja terve poika syntyi pitkällisen synnytyksen päätteeksi alakautta 6.8. juuri puolenyön jälkeen. Olemme nyt olleet kotona muutaman tunnin. Olo on edelleenkin ihan hämmentynyt. Kolmessa ja puolessa vuorokaudessa on tapahtunut niin paljon, ettei pää ehdi oikein mukaan. Odotan ajatusten selkiytymistä ja jossakin välissä yritän ehtiä kirjoittaa synnytyskertomuksen. Synnytyksen suhteen tuntemukset ovat aika ristiriitaiset, tosin kokemus kallistuu silti positiivisen puolelle.