Pahoinvointia, JEE!

Jouluaatto ja joulupäivä sujuivat aika tavanomaiseen tapaan. Toki minun piti miettiä omia syömisiäni hieman tarkemmin, mutta olimme perheen kanssa jo etukäteen yrittäneet huomioida "erityisruokavalioni" mahdollisimman hyvin :)

Aiemmin mainitsemani pahoinvointi on seuranani edelleen. Tässä vaiheessa olen kyllä jo ihan varma, että se johtuu raskaudesta. Vuorokaudenajalla ei oikeastaan ole merkitystä, vaan se tuntuu lähes koko ajan. Syöminen tuntuu helpottavan, mutta vain hyvin lyhyeksi hetkeksi. Ällöttää. Kuin olisi koko ajan nälkä, vaikka olisi juuri syönyt. Mitä suolaisempaa ruoka on, sitä parempi. Yökkimään tai oksentamaan en ole onneksi vielä joutunut.

Jos Pieni on kasvanut kuten sen pitäisi, niin sen koko vastaisi tänään rv 7+3. Juuri näillä main ensimmäisen Pienen kävi huonosti. Olisipa uudella Pienellä edelleen kaikki hyvin. En malttaisi odottaa, että pääsisimme hieman turvallisemmille viikoille. Ensimmäistä neuvolaa odotan myös, vaikka siellähän kyllä lähinnä puhutaan. Mutta silloin on taas viikkoja paljon enemmän!

pp5: Orastava huoli

Olipa mukava reissu ystävien kesken! Suurinta osaa ajasta en ole aktiivisesti miettinyt, että alkio on sisälläni, mutta tietysti olen toivonut, toivonut niin kovasti joka päivä että siitä voisi tulla meille lapsi.  En tiedä, pitäisikö minun huolestua kun mitään tuntemuksia ei ole ollut. Reissussa tosin ummetus vaivasi, mutta niin se tekee melkein aina, kun on jossain muualla kuin kotona eikä vessaan pääse aina silloin kuin haluaisi :) Ja rinnat ovat arat kuten tässä kierron vaiheessa normaalistikin. Perjantaina pistin Gonapeptylin ja muuten olen tietysti jatkanut lääkityksiä entiseen tapaan.

On aika hirveää, että jo reilun viikon päästä tiedämme miten tässä käy. En haluaisi toivoa liikaa, mutta en voi sille mitään, että tiedän pettyväni tosi paljon, jos tämä siirto ei onnistu. Optimismi on kuitenkin alkanut laantua, ja minun alkaa olla yhä vaikeampi uskoa, että vihdoinkin saisimme sen lottovoiton.

Kuten olen aikaisemminkin monta kertaa sanonut, niin keskenmenoon päättyneen raskauden ja kemiallisenkin raskauden oireet vaikuttavat hirveästi ajatuksiini. Esimerkiksi niin, etten usko siihen, että en jo ennen testausta aavistaisi olevani raskaana. Tai että olen hieman huolissani siitä, etten ole tuntenut mitään oireita kiinnittymisestä. Kun ne olivat niin selkeät ensimmäisellä kerralla! Vaikka teidän, että raskauden voivat olla keskenään hyvin erilaisia.

Vaikka en olekaan niin positiivisella mielellä enää, niin en myöskään ole erityisen stressaantunut, en ainakaan niin että uskoisin sen vaikuttavan negatiivisesti alkioon tai jotain. Eniten huolettaa itse asiassa se, miten mies ottaa mahdolliset tulevat huonot uutiset. Jos mies pettyy minua enemmän, niin sitten saan lohduttajan roolin, joka minulla on viime aikoina ollut yhä useammin. Rupean saman tien lohduttamaan myös äitiäni ja siskoani, joita tiedän myös harmittavan tosi paljon, jos tämäkään siirto ei onnistu. Erikoinen asetelma, eikö totta. Toki olen kiitollinen siitä, että on sellaisia ihmisiä, jotka rakastavat minua niin paljon, että lapsettomuutemme on myös heidänkin surunsa.

Sanoin jokin aika sitten äidilleni, että toivon kaikilta mahdollisimman positiivista asennetta, enkä todellakaan kaipaa kommentteja tyyliin "ehkä teidän pitäisi alkaa jo miettiä sitä adoptioita". Jos tuollaista kuulen, niin revin kyllä pelihousuni. Jos MINÄ en ole antamassa periksi vielä äärettömän pitkiin aikoihin, niin muiden pitäisi ainakin pystyä pitämään epäilyksensä omana tietonaan.

Ensimmäinen keskenmeno

Ajattelin kirjoittaa postauksen ensimmäisestä keskenmenosta, kun en ole tainnut sitä vielä tehdä. Kun asiat ovat vielä jotenkuten mustissa, ja tämä uusi keskenmenokin tietysti sai jälleen ajattelemaan tätä edellistä.

Rv 8+1 eli 20.9.2013 alkoi niukka, rusehtava vuoto, ja ensimmäisenä päivänä oli myös jonkin verran "normaalia" enemmän alavatsakipuja, mitä minulla oli muuten raskauden aikana siihen mennessä ollut. Olimme juuri samana aamuna miettineet tulevalle lapselle nimeä. Tuolloin oli lauantaipäivä, joten kärvistelin maanantaiaamuun, jolloin soitin neuvolaan, ja olin niin huolissani, että en voinut pidätellä itkua puhelimessa. Neuvolantäti sanoi, että voin tulla heti käymään, niin hän yrittää kuunnella sydänäänet. Eipä niitä kuulunut, mutta eihän niitä välttämättä noilla viikoilla aina löydykään.

Sain lähetteen gynekologian päivystykseen. Automatkalla itkin ja olin vähällä ajaa ensin risteyksessä parin pyöräilevän lapsen yli ja sitten vielä melkein yhden auton perään. Pääsin kuitenkin turvallisesti sairaalaan. Odotustilassa onnistuin vielä hillitsemään itseni, ja olin vielä toiveikas, vaikka välillä iskikin epätoivo. Vasta kun tutkimuspöydällä gynekologi laittoi ultraäänianturin sisääni ja ruudulle ilmestyi kuva Pienestä ilman sykkivää sydäntä, rupesin taas itkemään, eikä siitä sitten meinannut tulla loppua.

Gynekologi oli oikein mukava ja empaattinen, vaikka mitkään sanat eivät tuolloin lohduttaneetkaan, kun koko elämäni tarkoitus oli otettu minulta pois (siltä se silloin tuntui, eikä viimeistä kertaa). Toinenkin lääkäri kutsuttiin ultraamaan. "Näin yleensä tehdään, jos raskaus on ollut toivottu", gynekologi selitti, niin ettei potilaalle jää sellaista tunnetta, että mitä jos sikiö olikin vielä elossa, mutta sydämensykettä ei vain saatu näkyviin. Itselläni ei ollut epäilystäkään. Pieni oli kuollut kuin kivi, kokokin vastasi vain viikkoja 7+4.

Odottelimme hetken toisen gynekologin saapumista, ja ensimmäinen lääkäri rupesi jo kyselemään, että haluanko lääkkeellisen tyhjennyksen vai odotetaanko, että kohtu tyhjenee spontaanisti. Sanoin, että haluan lääkkeellisen tyhjennyksen. Toinen gynekologi tuli, tutki nopeasti ja pahoitteli tilannetta. Kun olin pukeutunut, sain vielä istua alas hetkeksi, ja ensimmäinen gynekologi kävi läpi käytännön asioita. Aina välillä rupesin uudelleen itkemään. Gynekologi katsoi minua säälivästi, ja kysyi, haluaisinko jutella asiasta jonkun kanssa. Vastasin, että voin kyllä hyvin keskustella läheisteni kanssa. Viikon sairasloman gynekologi kyllä kirjoitti, ja se tuli TODELLA tarpeeseen.

Ennen kuin lähdin polilta kotiin, hoitaja antoin vielä ohjelappusia ja Mifegyne-tabletin. Vuoto alkoi vähitellen runsastua, ja kahden päivän päästä aamulla, ennen kuin minun oli tarkoitus mennä taas sairaalaan lääkkeellistä tyhjennystä varten, alkoi selvästi runsaampi vuoto, ja heräsin aika kovaan vatsakipuun.

Sairaalassa sain heti ensimmäiset Cytotec-tabletit (otin suun kautta) ja yhden Panacod-poretabletin. Panacod-pore veteen sekoitettuna oli KAMMOTTAVAA. Join kuitenkin litkun marisematta, vaikka kokemuksesta tiedän, että Panacod ei ole minulle kovin tehokas kipulääke.

Yön aikana alkanut vatsakipu vahvistui noin vartissa lääkkeenoton jälkeen, ja oli pian kuin pahin koskaan kokemani kuukautiskipu, mutta jatkuva sellainen. Mikään asento ei tuntunut hyvältä ja kieriskelin sairaalasängyssäni (en saanut säädettyä edes pääpuolen kallistuskulmaa). Rupesin ihan tärisemään, kun kipu oli niin kova. Soitin kelloa ja hoitaja tuli paikalle. Pyysin että voisinko saada jotain kipulääkettä, mutta vastaus oli että en voi saada, kun sain juuri sen Panacodin.

Kun hoitaja oli lähtenyt, rupesin itkemään. En edes tajunnut vaatia kivunlievitystä hanakammin, kun minulla oli niin huono olo. Kovaa kipua kesti ehkä noin tunnin, jolloin hoitaja tuli käymään, ja totesi että joo-o, kokeillaanpa lämpötyynyä.

Ennen lömpötyynyä kävin vessassa. Istuin pöntöllä ja vatsaan sattui niin paljon, että oli paha olo. Hetken päästä huomasin, että alapäästäni roikkuu noin parin sentin paksuinen pötkylä hyytynyttä verta. Se oli inhottavaa, ja minulle tuli sellainen olo, että haluan sen pötkylän pois tuolta ja HETI. Yritin ponnistaa, ja hetken päästä sisälläni tuntui sellainen epämiellyttävä "slurps"-tuntemus, kuin imurilla olisi imetty, ja siinä samassa se pötkylä luiskahti pönttöön, ja perässä tuli aika iso klöntti JOTAIN (Pieni se varmasti oli) ja lisäksi kellertävää nestettä (lapsivettä kai). Purskahdin heti itkuun, kun se koko tilanne oli niin hirveä, eikä kukaan ollut pitämässä kädestä kiinni.

Tämän vessareissun jälkeen kivut olivat edelleen ajoittain kovia, mutta tulivat selvästi erillisinä supistuksina, joihin lämpötyyny auttoi mukavasti. Sain vielä kahteen otteeseen Cytotec-tabletteja, mutta mitään isoja hyytmiä ei enää tullut. Odottelin sairaalassa iltaan, jolloin ultraäänellä katsottiin, että kohtu oli kunnolla tyhjentynyt, ja sain sitten lähteä kotiin.

Sairausloma meni lähinnä ajatellessa ja itkiessä tuntoja mieheni ja muun perheen kanssa. Sen jälkeen ensimmäinen työpäivä oli tosi kurja. Mikään ei sujunut ja lisäksi minulla oli sellainen tunne, että millään ei ole juuri väliä, eikä työ tuntunut lainkaan mielekkäältä, kun en odottanutkaan enää vauvaa. Odotus oli jotenkin antanut merkityksen kaikelle muullekin elämässäni. Nyt oli jäljellä vain tyhjä kolo sisälläni. Sydämeen sattui, ja minulla oli tunne siitä, etten voisi enää koskaan iloita kunnolla mistään.

Ehkä olin lapsellisesti ajatellut, että tuon viikon jälkeen elämä jatkuisi kuten ennenkin. Ei se ihan niin mennyt. Minulla on tunne, että oikeastaan koko loppusyksyä varjosti tämä keskenmenoasia. Tavallaan hyväksyin asian päällisin puolin aika nopeasti, eikä minusta ehkä huomannut niin paljon ulospäin, ettei kaikki ollut hyvin, mutta katkerat tunteet olivat välillä todella hallitsevia, varmasti osittain siskoni raskauden vuoksi. Vaikka pystyin puhumaan läheisteni kanssa asiasta, tunsin sittenkin että tarvitsin jonkin ulkopuolisen jolle purkaa tunteitani. Silloin tämä blogi astui kuvaan, ja hyvin se on tehtävänsä täyttänyt.

Aiemmin, kun kävin mielessäni läpi keskenmenoa, rupesin aina itkemään. Nyt tätä kirjoittaessani sitä ei enää tapahtunut. Tuntuu jotenkin siltä, että tämä uusi keskenmeno auttoi minua pääsemään lopullisesti yli ensimmäisestä keskenmenosta, vaikka se ei kovin loogiselta kuulostakaan. Mutta niin se vain taitaa olla, ja se on IHANAA.

Perjantai

Vuoto alkaa olla jo loppumaisillaan. Minusta tuntuu niin hyvältä, että tämä on mennyt näin nopeasti. Aivan kuin tavalliset kuukautiset! En oikein tiedä, mistä päivästä aloitan kierron laskemisen. Sunnuntaina tuli vain illalla pientä mutta selvää tuhrua, maanantaina jo kirkkaampaa verta ja tiistaina vuoto alkoi kunnolla. Maanantain ristiminen kp 1:ksi olisi varmaan lähimpänä totuutta. 

Nännien arkuus on jo lähes hävinny. Tämä ilmiö näyttäisi muuten minun kohdallani olevan varma merkki kahdesta asiasta: joko siitä että ovulaatio on tapahtunut noin vuorokausi sitten (jolloin arkuus jatkuu pari-kolme päivää) tai että olen raskaana (jolloin se ehkä jatkuu koko raskauden ajan, mutta tästähän minulla ei ole vielä kokemusta). Itse rintojen arkuus näyttää olevan paljon epämääräisempi merkki. Toki kierron loppua kohden se selvästi lisääntyy, mutta alkuraskauden ja pian alkavien kuukautisten välillä en ole huomannut eroa. 

Tein tänään aamulla raskaustestin (herkkyys 10 IU/l). Siinä näkyi haamun haamu. Avasin testikotelonkin ja tiirasin tikkua, ja kyllä siinä viiva oli, mutta tämä riittää silti minulle. En aio testata enää uudelleen. Verrattuna yli viikko sitten tekemääni samanmerkkiseen testiin, ero on joka tapauksessa räikeä. Ja kun hCG jo verikokeidenkin perusteella oli laskussa, niin eipä tämä tilanne enää vahvistusta kaipaa: en VARMASTI ole enää raskaana. 

Ensimmäisen keskenmenon jälkeen minulta meinasi mennä hermo, että miten kauan se hCG oikein pysyy koholla?!? 25 IU/l-testi näytti (heikkoa) positiivista vielä 16 päivää lääkkeellisen tyhjennyksen jälkeen. Seuraavan kerran testasin vasta hieman yli viikon päästä, jolloin testi vihdoin näytti puhtaasti vain yhtä viivaa. Vasta 5.11. eli viisi viikkoa tyhjennyksen jälkeen (taitaa olla ihan standardi ajankohta) kävin verikokeessa, joka oli määrätty gynen polilta, ja silloin hCG oli 5. Sattumoisin ovistesti näytti positiivista juuri samana päivänä. Olimme kyllä aloittaneet yrittämisen jo edellisellä viikolla :)

Yllä olevan päätelmän mukaisesti nyt olisi minulla siis menossa kp 5. Jos kroppani ja kuukautiskiertoni ovat tämän pienen hämmennyksen jälkeen yhtään omat itsensä, niin seuraava mahdollinen laskettu aika olisi aika lailla uudenvuoden paikkeilla :) Ei kun ovulaatiota odottelemaan!

Ja yksi asia vielä: olen päättänyt, että aloitan yrityskiertojen laskemisen taas alusta, vaikka en tiedä, voiko tämän raskauden päättymistä varsinaisesti keskenmenoksi kutsuakaan. Tuntuu kivalta aloittaa uudelleen puhtaalta pöydältä :)

Keväistä

Ei se roosa ollutkaan niin kiva väri :) Vaihdoin siis taas blogin ulkoasua. Kevät :) Oikeanpuoleisen sivupalstan otsikkojen väriä en onnistunut vaihtamaan, mikä harmittaa hieman. Erityisesti häiritseen tuo "Minä"-otsikko, joka on NIIN väärän värinen...

Vuoto on aika runsasta nyt. Vatsakin edelleen hieman kipeä, vaikka tavallisesti kuukautisten aikana jomotusta on vain ensimmäisenä kunnon vuotopäivänä. 

Hyvä mieli

Vuoto on tänään selvästi runsastunut, määrällisesti kyllä hieman vähemmän kuin kuukautiset pahimmillaan, mutta seassa on ollut tavallista enemmän hyytymiä. Vatsakivut ovat olleet aika lieviä niin että yhdellä Panadolilla olen pärjännyt. 

Lounasaikaan tuli hyytymien seassa parin sentin pituinen ja sentin levyinen vaalea klimppi (anteeksi tämä tarkka kuvailu, jos jotakuta ällöttää), olisiko ollut jotain kalvoja sitten tai jotain??? En nyt sentään sen tarkemmin katsonut, kun holahti suoraan pönttöön :) Näyttäisi siltä, että pääsen tästä "keskenmenosta" fyysisesti aika helpolla. Kunhan ei sitten vuoto pitkittyisi hirveästi. 

Olen oikein hyvällä mielellä juuri nyt. Toivotaan, että se jatkuu. Koiranpentuamme olenkin ajatellut nyt parina päivänä jopa enemmän kuin tätä epäonnista raskautta. En malttaisi odottaa <3 Tämä hieno kevätsääkin on varmasti osasyy siihen, että olen näin positiivisella tuulella. Ajatelkaas, jos nyt olisikin vielä keskitalvi, kun on pimeää sekä töihin lähtiessä että sieltä tullessa... Silloin olisin saattanut ottaa tämän epäonnistumisen raskaammin.

Ai niin, soitin neuvolaan eilen. Eipä siinä mitään erityistä, neuvolantäti pahoitteli tapahtunutta ja sanoi, että kyllä te vielä lapsen saatte. Teen itse kotona raskaustestin kun vuoto on loppunut ja sitten pitäisi olla homma paketissa, ellei nyt sitten vuoto pitkity tai jotain. Toivotaan että ei.

Vuoto!

Olin aivan äsken menossa vessaan tekemään hermostuksissani uuden raskaustestin, kun rupesi pelottamaan, että mistä jos kyseessä on hoitoa vaativa kohdunulkoinen raskaus? No, huomasinpa, että vuoto olikin alkanut! Itkuhan siinä tuli, ja helpotus oli valtava. Näyttäisi siltä, että kehoni hoitaa tämän ihan itsekseen ja kohtuullisessa ajassakin vielä! Toivon vain, ettei vuoto ole kauhean paljon normikuukautisia runsaampaa ja että kivut ovat jotenkuten siedettävät, koska olen menossa yöksi töihin... hups. Eihän nyt ole kuin vasta rv 5+4, joten eiköhän tästä selvitä aika siististi :) Ihanaa! Pian saan toivottavasti taas alkaa bongailemaan ovista!!!

Itku lyhyestä ilosta

Lyhyeksi taisi tämä toinen raskauteni jäädä :..( hCG oli tänään vain jotain 90, eli laskenut. Ei siis toivoakaan mistään normaalista raskaudesta. Olin koko aamupäivän kuin tulisilla hiilillä, kun odottelin verikokeen tulosta. Kaikesta huolimatta halusin vielä uskoa, että arvo olisi noussut, ja tulihan siinä suru puseroon, kun sain tietää miten asia on. Onneksi pystyin tarkistamaan vastauksen työni kautta, koska neuvolasta ei vastattu, vaikka soitin varmaankin lähemmäs kymmenen kertaa.

Yritän kyllä soittaa neuvolaan vielä huomenna, koska en oikeastaan tiedä, mitä minun nyt pitäisi tehdä. Todennäköisesti vain odottaa, että vuoto alkaa. Mutta mitäs jos se ei alakaan? Tuulimunaraskaudet menevät muistaakseni kesken tavallisesti rv 10 mennessä, mutta en todellakaan haluaisi odottaa niin pitkään, kun tiedän, että raskaus ei kuitenkaan tule jatkumaan. Enhän tietysti ole varma, että kyseessä on tuulimuna. Kohdunulkoinen raskaus se voisi myös olla, kun sellaisessa hCG tyypillisesti kai nousee vain vähän. Tuulimunassa voi ilmeisesti nousta tosi hyvinkin? 

Mielestäni olen suhtautunut tähän asioiden ikävään käänteeseen yllättävän hyvin, mieheni samoin. Olin kuvitellut, että olen varmaan ihan rikki sitten jos tulee vielä toinenkin keskenmeno peräkkäin, mutta olen yllättävän positiivisella mielellä, vaikka sainkin taas haudata kaikenlaisia ihania kuvitelmiani. Koiranpennun odotus tietysti auttaa asiaa aika paljon. Eihän siihen ole enää kuin hieman yli kuukausi! <3 

Ensisijainen toiveeni tässä vaiheessa on, että vuoto alkaisi mahdollisimman pian jotta saadaan tämä asia pois päiväjärjestyksestä ja että pääsemme yrittämään taas uudelleen. Ei tullut jouluvauvaa tällä kertaa. Se on nyt vain hyväksyttävä, vaikka sydämeen sattuukin.

Kp 23 ja toivottomuus

Töissä vietetyn yön jälkeen tajusin, että en koko päivystyksen aikana ollut kertaakaan miettinyt raskautumisasioita. Aamulla ne sitten taas tulivatkin ryminällä takaisin, negatiivisessa mielessä tietysti. Minun on tänään ollut vaikea löytää toivon siementäkään, vaikka ei tämä päivä mitenkään huono ole muuten ollut. Raskautuminen vain tuntuu täydeltä mahdottomuudelta. 

Jos emme tässä kierrossa onnistu, niin sitten alkaa yk 5 ja pian on täynnä puoli vuotta eikä siitä sitten ole kovin pitkä aika kokonaiseen vuoteen. En todellakaan koe että meillä vielä olisi lapsettomuusongelmaa, mutta välillä iskee suuri pelko: Miten kauan meidän on vielä odotettava omaa Pientä? Mitä jos en ikinä enää tulekaan raskaaksi? Entä jos keskenmenoon johtanut raskaus olikin vain joku sairas pila, joka antoi meille valheellista uskoa siihen, että meistä vielä voisi tulla vanhempia?

Heinäkuussa 2012 otin ensimmäisen kerran lääkärin kanssa puheeksi raskaustoiveet. Jo sitä ennen olin ehtinyt haaveilla vauvasta ja äitiydestä, eikä kaipaus todellakaan ole helpottanut, päinvastoin. Tuntuu, että tuosta kesästä on mahdottoman kauan, vaikka eihän puolitoista vuotta niin pitkä aika ole. Mutta lapsesta haaveilevalle se on. En ole enää vuosiin haaveillut mistään sellaisesta, joka ei periaatteessa voisi olla toteutettavissa. Mielestäni en nytkään pyydä aivan mahdottomia. Enkö minäkin olisi ansainnut äitityttä? 

Keskenmenon aikoihin uskoin vielä vakaasti, että ehtisimme siskoni kanssa olla taas yhtä aikaa raskaana, ainakin hetken. Että voisin taas iloita täydestä sydämestäni siskoni raskaudesta ilman minkäänlaisia katkeria ajatuksia. Mutta mahdollisuudet vain hupenevat. 

Miten jotain asiaa onkaan mahdollista kaivata näin paljon? Vaikka tässä surenkin etukäteen kuukautisten alkamista (sillä mitä muutakaan voisi olla odotettavissa), niin tiedän, että ei se tee asioita yhtään helpommaksi. Epäonnistuminen tulee silti tuntumaan aivan yhtä pahalta. Koska vaikka yritänkin tässä parhaani mukaan vakuuttaa itselleni ja teille lukijoille, että olen menettänyt toivoni tämän kierron suhteen, niin ei se todellisuudessa ole niin. Jossakin syvällä elää toivo, josta en pääse eroon, vaikka haluaisinkin. 

En ole havainnut mitään raskausoireita. Itken tätä kirjoittaessani, mutta se ei ole minulle mitenkään epänormaalia. Varmasti lyhyet yöunetkin pahentavat tilannetta. Mutta edellisistä toivottomuusitkuista on kyllä jo aika pitkä aika.

Peräaallokossa

Muutaman päivän ajan minusta on jo taas tuntunut paljon paremmalta keskenmenon ja uuden raskauden viipymisen suhteen. Sitten taas tänään satuin keskustelemaan asiasta kahden ihmisen kanssa, ja heti alkoi kurkkua kuristaa ja kyyneleet tulvahtivat silmiin. Eipä taida tämä peräaallokko aivan heti rauhoittuakaan...

Kp 21 tänään. Välillä olen tuttuun tapaan aivan varma, että olen raskaana, ja jo seuraavassa sekunnissa se tuntuu mahdottomuudelta, jopa yliluonnollisen epätodennäköiseltä.

Suru opettaa

Olen nyt kirjoittanut tätä blogia noin kolmen viikon ajan. Tuntuu, että olen saanut kirjoittamisesta paljon apua. Vaikka blogin kautta mietinkin keskenmenooni liittyviä asioita kohtuullisen usein, koen, että kirjoittaminen on vähentänyt sellaista epämääräistä surussa vellomista (vaikka se tietysti ajankin kanssa vähenee). 

Kirjoittaminen tekee suruprosessista strukturoidumpaa, jolloin voin keskittyä paremmin muihin asioihin silloin kun on niiden aika. Vaikka kukaan ei blogiani koskaan lukisikaan, uskon silti, että pelkkä  kirjoittaminenkin helpottaisi oloani. Toki vertaistuki on se kaikkein tärkein asia :) 

Hämmästelen itsekin sitä, että edelleenkin saatan keskenmenosta puhuessani tai jopa vain sitä ajatellessani ruveta vollottamaan. Aluksi ajattelin, että pääsen tästä yli parissa viikossa, mutta se oli harhakuvitelmaa. Ei niin, että keskenmeno juurikaan enää häiritsisi arkeani, mutta kai se on vain muuttanut minua hieman ihmisenä. Suhtaudun joihinkin asioihin eri tavalla ja ymmärrän toivottavasti paremmin muita keskenmenon kokeneita. 

Ei minulla ennen keskenmenoakaan ollut erityisen ruusuista kuvaa lastenhankintaprosessista, koska lähipiirissäni on useita, joille se on ollut kaikkea muuta kuin helppoa, mutta henkilökohtainen kokemus luonnollisesti antaa vielä syvällisemmän näkökulman. Ja vaikka olenkin jo kauan tiennyt, ettei lapsia noin vain "hankita", niin en kuitenkaan ennen yrittämisen aloittamista ollut vakavasti huolissani, että voisimme jäädä lapsettomiksi. Turhahan sitä on etukäteen murehtia.

Kukaan ei kuitenkaan voi elää elämäänsä ilman suruja ja vaikeita aikoja. Ja jos ei olisi pahoja asioita, ei voisi olla oikein hyviäkään. Sekä positiiviset että negatiiviset kokemukset vahvistuvat siitä, että ne ovat toistensa vastakohtia. Miten muuten voisimme tietää, että asiat ovat oikein hyvin, jos ei olisi mitään huonoa mihin verrata?

Haluan kuitenkin uskoa, että kaikesta pahasta seuraa aina jotain hyvääkin. Lopputulema saattaa luonnollisesti silti jäädä paljonkin miinuksen puolelle, sitä en kiistä. Itselläni on kuitenkin käynyt tähän mennessä hyvä tuuri, ja olen ainakin vielä plussan puolella. Koen esimerkiksi, että sairastumiseni myötä minusta tuli onnellisempi ihminen. Tämä tosin tapahtui sen jälkeen, kun tilanne oli jo hieman rauhoittunut, enkä kokenut sairauttani jatkuvana uhkana tai minua kohdanneena vääryytenä. 

Sairastumiseni lähensi minua ja perhettäni. Aiemmin minun oli paljon vaikeampi puhua huolenaiheista tai suruista. Sairastuminen toi myös ajatteluuni paljon suhteellisuudentajua. Tunnen usein olevani jopa etuoikeutetussa asemassa, koska minulle olisi voinut käydä paljon, paljon pahemmin.

Elämä on julmalla tavalla epävarmaa. Se on kai vain hyväksyttävä (mikä on helpommin sanottu kuin tehty).

Suru suuresta ilosta

Keskenmeno ei ollut elämäni kamalimpia kokemuksia, mutta kyllä se tuntui todella pahalta, silloin kun se tapahtui. Pari viikkoa itkin päivittäin, minkä jälkeen suru asteittain väheni. Edelleenkin saatan ruveta itkemään, kun ajattelen asiaa, ja raskaana olevien naisten ja pienten lasten näkeminen tekee pahaa, mutta pikkuhiljaa olen hyväksynyt asian osaksi elämääni, eikä se enää ole ajatuksissani koko ajan. 

Vaikka raskaus ei vielä ollut kovin pitkällä, olin jo aloittanut äidiksi valmistautumisen, ja sitten se kaikki otettiin pois. Sisälläni aluksi tuntunut tyhjä aukko on täyttynyt jollakin muulla, tai sitten en vain enää tunne sitä. Ajattelen yhä, että varhaisultra, jossa sain mieheni kanssa nähdä pienen sydämen sykkivän, oli yksi tähänastisen elämäni onnellisimmista hetkistä. 

Totta kai tuntui epäreilulta, että muut saavat vauvoja, mutta itse jouduin vetämään oman Pieneni vessanpöntöstä alas, ennen kuin siitä edes oli ehtinyt tulla Henkilö. Jokin tarkoitus tälläkin keskenmenolla on, vaikka en ole vielä sitä keksinyt. Ehkäpä sen tarkoitus valkenee sitten, kun vihdoin saan syliini oman Pienen.

Yksi asia ylitse muiden on muistuttamassa minua keskenmenosta joka päivä. Minä ja siskoni tulimme raskaaksi vain muutaman päivän välein, ja nyt siskollani on menossa raskausviikko 24 ja minulla kp 3. 

Minun on ollut todella vaikeaa iloita siskoni puolesta, ja olen puhunut siitä hänelle monta kertaa. Siskoni ymmärtää ja hyväksyy tunteeni. Uskon, että hän tuntisi ihan samalla tavalla, jos osamme olisivat päinvastaiset. Keskenmenoni oli suuri suru paitsi miehelleni myös siskolleni. Muutaman viikon ajan ehdimme haaveilla yhdessä samaa tahtia etenevästä raskaudesta ja yhteisestä ajasta vauvojemme kanssa. 

On ihanaa, että minusta tulee pian täti, ja olen tietysti onnellinen siskoni puolesta, mutta minulla on silti tunne, että minua on kohdeltu epäreilusti. Kuka näistä asioista sitten päättääkin. Miksi minun raskauteni keskeytyi, mutta siskoni sai jatkua? Jos siskoni ei olisi raskaana, uskon, että ajattelisin keskenmenostani eri tavalla kuin nyt teen. Se ei ehkä tuntuisi yhtä suurelta menetykseltä.

Ohhoh, tulipas pitkä vuodatus. Kertominen helpottaa, siksi kai minäkin tätä blogia kirjoitan. Ei niin, ettenkö olisi saanut valtavasti tukea perheeltäni, mutta tähän mennessä he ovat saaneet kuulla tästä asiasta jo niin paljon, että minun täytyi etsiä uutta yleisöä :) En sitä paitsi viitsisi pilata siskoni koko raskausaikaa jauhamalla hänelle siitä, että minun on vaikeaa iloita hänen puolestaan. Katkeroitumista yritän välttää viimeiseen saakka. Silti pelkään, että se on jo hiipinyt mieleeni.  

Hieman itsestäni

Olen hieman alle kolmekymppinen vaimo, ja sillä tavalla ”vakiintunut”, että vauvan sopisi tulla. Jo pitkään olen toivonut (tai ainakin kuvitellut toivovani) kolmea lasta. Puolisen vuotta sitten muutin mieheni kanssa uuteen omakotitaloomme. Olemme molemmat koti-ihmisiä, ja parasta mitä tiedämme, on rauhallinen viikoloppuilta kotona kahdestaan, tai miksei myös hyvien ystävien tai perheen seurassa. Silti me molemmat kaipaisimme kovasti perheenlisäystä. Ajoittain koti tuntuu tyhjältä, kuin täältä puuttuisi jotain. Päälukua kasvattaa tällä hetkellä vain muutama jyrsijä. Viihdyn työssäni, vaikka se onkin henkisesti (ja välillä fyysisestikin) ajoittain rankkaa. Antoisaa kyllä, ja voisi kai sanoa, että olen kutsumusammatissani. Silti en ole koskaan ajatellut, että työ olisi elämäni ykkösjuttu, vaan se on aina ollut perheen perustaminen. 

Vuosi 2013 tuntuu pyörineen lähinnä kahden asian ympärillä: äitiyshaaveet ja talonrakennus. Jopa talonrakennuskin jää kyllä kakkoseksi. En usko, että koko vuotena olisi kulunut yhtäkään päivää, jolloin raskausasiat eivät olisi kertaakaan käyneet mielessäni. Mieheni ei voi täysin tätä ymmärtää, mutta hyväksyy kyllä vouhotukseni.

Tähän mennessä äitiyden esteenä ovat olleet seuraavat asiat: 

- pitkäaikainen sairaus, joka vielä parisen vuotta sitten ei ollut täysin rauhallisessa vaiheessa, jolloin ei myöskään ollut viisasta yrittää raskautta

- samaisen sairauden lääkitys, jonka raskauteen sopivaksi muuttamiseen kului puolisen vuotta

- lokakuussa 2013 varhainen keskenmeno viikolla 10

Juuri nyt on menossa keskenmenon jälkeinen yk 3. Koen olevani loputon optimisti (joka vaipuu epätoivoon aina silloin tällöin), joten olen tähän mennessä uskonut olevani raskaana ihan jokaisen yrityskuukauden jälkeen, ja melkein aina olen myös itkenyt päivän tai pari sitä että en ollutkaan raskaana. Tiedän kuitenkin, että olen suhteellisen onnellisessa asemassa siksi, että ainakin tiedän voivani tulla raskaaksi, koska olemme jo kertaalleen siinä onnistuneet (eikä kyseessä ollut tuulimuna tai vastaava). Minulla vain on sellainen tunne, että haluan lapsen NYT. Tai ainakin haluan tulla raskaaksi HETI. Se on kai ihan biologiaa. Välillä oman vauvan kaipuu on ihan sietämättömän kova, kuin fyysistä kipua melkein. Enkä usko, että se miten kauan on lasta yrittänyt, välttämättä ratkaise sitä, miten surullinen on silloin kun huomaa, ettei vieläkään tärpännyt.