maanantai 29. elokuuta 2016

Synnytyksestä toipuminen, ruokamyrkytys ja muuta mukavaa

Nyt kolme ja puoli viikkoa synnytyksestä olo alkaa olemaan jo aika "normaali". Ihmeellistä, miten nopeasti muuten unohdin etten moneen kuukauteen pystynyt esimerkiksi makaamaan juuri selälläni, enkä vatsallani ollenkaan :) Vaikka vauvavatsa olikin ihana, niin loppuraskaudesta halusin siitä jo kiihkeästi eroon. Selkäkivut loppuivat synnytyksen myötä kuin seinään, aivan ihanaa! Rintatulehdukseen jatkuu vielä huomiseen saakka antibiootti suun kautta, mutta suonensisäinen hoito loppui jo viikko sitten ja kontrollissa tiistaina kaikki näytti oikein hyvältä.

Episiotomiahaava oli kipeämpi kuin olin kuvitellut, ja pisti tämän tuoreen äidin itkemäänkin kipeiden tissien ja  muiden imetysongelmien ohessa. En pysynyt viikkoon kunnolla istumaan (äitini kuulemma sai istumarenkaan lainaan synnäriltä veljeni syntymän jälkeen, olisi saattanut olla ihan kiva kapistus), ja senkin jälkeen alapää oli tosi kipeä erityisesti jos olin päivän aikana ollut pidempään pystyasennossa, esim. kävelylenkillä tai kaupassa, jolloin tuntui siltä että lantiossa on TAAS vauvan pää pyrkimässä ulos :) Tällä hetkellä on kuitenkin jo noin viikon ajan ollut aika normaali olo tämänkin vaivan suhteen (pientä paineentunnetta lukuunottamatta, joka edelleenkin liittyy enimmäkseen pystyasentoon).

Ihan ensimmäiset päivät synnytyksen jälkeen oli kuitenkin sellainen olo, että en edes uskalla pestä alapäätä kunnolla (saati vilkaista peilillä että miltä siellä nyt oikein näyttää). En käyttänyt vessapaperia pariin ensimmäiseen viikkoon juuri ollenkaan, vaan suihkuttelin käsisuihkulla joka vessakäynnin yhteydessä. Ekan viikon ajan, kun paikat olivat vielä tosi arat, oli ihan taivaallisen tuntuista suihkutella kylmällä vedellä :) Episiotomiahaavaa vastapäätä tullut pieni nirhauma parani muutamassa päivässä itsekseen, onneksi. Sen jälkeen istuminen onnistui kohtalaisesti niin että asettauduin vinoon tuolin reunalle niin että vasemmalle puolelle tuli mahdollisimman vähän painetta. HIEMAN hankalaa löytää hyviä imetysasentoja, kun koko tuohu muutenkin oli vielä ihan hakusessa...

Lantionpohjan lihaksia olen yrittänyt treenata heti synnytyksestä lähtien. Kätilö sanoi synnytyssalissa epparihaavaa ommellessaan, että kannattaa sitten muuten alkaa heti treenailemaan, kun kuulemma jokin osa roikkui aika alhaalla...! Rapatessa roiskuu...

Painohan minulla nousi raskauden aikana vain vähän, ehkä kuusi kiloa. Synnäriltä kotiutuessa eli kaksi ja puoli vuorokautta synnytyksestä kävin ensimmäisen kerran vaa'alla ja silloin oli hävinnyt noin neljä kiloa ja siitä muutaman päivän päästä olin jo alle lähtöpainossa. Vatsa on pehmeä löllykkä, mutta mies tykkää ainakin kun olen kuulemma äidillisen pehmeä tällä hetkellä :D

Olin ajatellut, että ehkä rintatulehduksen jälkeen saisin olla vaikka välistä ihan terveenä, mutta  lauantaina sainkin omaa tyhmyyttäni ruokamyrkytyksen (onneksi mies ei tykkää sienistä), enkä sinä päivänä syönyt juuri mitään ja kaiken vähänkin oksensin heti pois. Sen jälkeen paino olikin raskautta edeltävään painoon jo 2-3 kiloa miinuksella :( Nyt pitäisi tietysti syödä ns. kunnon ruokaa riittäviä määriä, mutta kyllä meillä on nämä kolme viikkoa syöty aika paljon enemmän suklaata ja karkkia ja jätskiä ja leivonnaisia kuin normaalisti on tapana :) Mies on vetänyt ihan samaa kamaa kuin minäkin, vaikka ei luonnollisestikaan imetä. Väittää jopa laihtuneensa, mitä on vaikea uskoa :D

Tuon ruokamyrkytysepisodin mieleenpainuvin kohtaus taisi olla se kun minä istun sohvalla syöttämässä pojalle pullosta korviketta (ensimmäinen kerta noin kahteen viikkoon, olimme ihan toivottomia kun poika huusi kurkku suorana, tissi ei tuntunut kelpaavan emmekä yhtään tienneet että onko sillä nälkä vai ei) ja mies pitelee edessäni sankoa, johon oksennan, samalla kun silittää päätäni ja sanoo rohkaisevasti, että joku päivä me vielä nauramme tälle jutulle.

Huomenna on muuten jännä päivä, kun menemme pojan kanssa ylimääräiseen painokontrolliin vielä ennen seuraavaa varsinaista neuvolakäyntiä. Painoa tuntuu kyllä tulleen lisää, koska poika on  tukevoitunut ja täyttää vaatteensa selvästi paremmin kuin alussa. Meillä on koko tämä kolme viikkoa käytetty kolmea settiä H&M:n koon 50 bodeja ja  puolipotkuhousuja sekä kahta yöpaitaa, kun kaikki muut vaatteet ovat vielä olleet liian isoja. 

Tänään kokeilin pojalle ensimmäistä kertaa koon 56 bodya, joka sopikin hyvin! Eli vaatevalikoima laajeni selvästi, koska tätä seuraavaa kokoa meiltä löytyy jo paljon enemmän. Ihan hyvin ollaan kyllä pärjätty noilla kaikkein pienimmilläkin vaatteilla, kun pyykkikonetta on käytetty melkein päivittäin eikä poika puklaile (ainakaan vielä) juuri ollenkaan ja kakkaa tulee pienehköjä määriä kerrallaan (mutta USEIN) niin ettei olla mitään niskapaskoja vielä koettu. 

Vaipoista meillä on käytössä Liberon Newborn kokoa 1. Olin suunnitellut, että käyttäisimme suomalaisia Muumi-vaippoja, mutta ainkin näin aluksi nuo Liberot ovat tosi käteviä, kun niissä on se kosteusindikaattorinauha :) Saa nähdä kuinka kauan tuo ykköskoko sopii. Kakkostakin meiltä jo löytyy, kun vaippakakussa oli näitä kahta pienintä kokoa :)

perjantai 26. elokuuta 2016

Synnytyskertomus

Luin raskauden aikana kymmeniä synnytyskertomuksia, ja olin tietysti päättänyt, että kirjoitan omankin sitten joskus. Tästä tulikin aika maraton. Onnittelen, jos joku jaksaa lukea sen ihan kokonaisuudessaan :) Pyydän myös anteeksi, jos tekstissä on kronologisesti jotain epäloogisia juttuja. Kirjoitin tämän monessa erässä, ja miehen kanssa keskusteltuani jouduin muuttamaan joitakin asioita, jotka tapahtuivatkin eri järjestyksessä kuin itse muistin.

Torstaina 4.8. kirjoitin siis blogiin, että nyt saattaisi olla jotain tapahtumassa. Maanantaina 1.8. yöllä limatulppa alkoi irrota, ja sen jälkeen tuli parina iltana hieman kipeitä supistuksia ja keskiviikkoyönä tuli veristä vuotoa. Torstain ja perjantain välisenä yönä aika tasan klo 00.30 kun olimme juuri käyneet nukkumaan, tuli ensimmäinen oikeasti jo hieman kipeä supistus. Ensin en edes oikein tajunnut, että tämä on nyt sellainen "oikea" supistus, mutta kun samantyyppisiä alkoi tulla sännöllisesti 5-10 min välein ja alkoi taas vereslimainen vuoto, niin pakkohan minunkin oli uskoa, että synnytys taitaa olla käynnissä. Ensin en ollenkaan halunnut uskoa, koska pelkäsin pettyväni kovasti, jos supistukset lakkaisivatkin. Yritin käydä vielä nukkumaan, mutta supistukset tuntuivat kuitenkin niinkin paljon, että olisin herännyt niihin, joten valvoin melkein koko yön sohvalla ja nukuin loppuyöstä vain muutaman 5-10 minuutin pätkän.

Supistukset olivat tässä vaiheessa kestoltaan 1-1,5 minuuttia. Hengittelin, nousin aina ylös kävelemään supistuksen tullessa ja painoin lämmintä kaurapussia vaihdellen vatsaan, selkään ja lonkkien ulkosyrjille. Jossakin vaiheessa kävin myös suihkussa. Se tuntui ihan kivalta, vaikka lisäsikin supistusten kestoa ja taajuutta. Kuuden aikaan soitin synnärille, ja sain sieltä sellaiset ohjeet kuin olin odottanutkin: Panadolia voi ottaa ja suihkussa käydä, ja jos lapsivesi ei ole mennyt, vauva liikkuu ja pärjään kipujen kanssa niin mitään kiirettä sairaalaan lähdön kanssa ei ole.

Pari tuntia olimme vielä kotona, mutta supistukset kävivät koko ajan hieman kipeämmiksi, joten joskus puoli yhdeksän aikaan lähdimme ajamaan lyhyttä noin 10-15 minuutin matkaa sairaalaan. Synnärillä oli ollut kova ruuhka edeltävän yönä, ja saimme odotella hetken ennen kuin kätilö otti vastaan. Käyrillä makasin reilu 20 minuuttia, jona aikana tuli ainakin pari aika kipeää supistusta. Ei kovin kiva maata paikallaan siinä vaiheessa... Sisätutkimuksessa kohdunsuu oli auki 3 cm mutta kohdunkaulaa oli vielä jäljellä jonkin verran. Kätilö kuitenkin oli sitä mieltä, että kyllä minä vielä tämän päivän aikana synnytän (voi olisipa se pitänyt paikkansa). Saimme lähteä kävelylle. Kiertelimme hieman sairaalassa ja ulkona. Supistuksia tuli säännöllisesti, ja kipu lisääntyi pikkuhiljaa.

Tulimme takaisin synnärille reilun tunnin kuluttua. Uudessa sisätutkimuksessa kohdunkaula oli hävinnyt, mutta kohdunsuu oli edelleen 3 cm auki. Supistukset alkoivat kuitenkin olemaan sen verran kipeitä, että pääsimme siirtymään synnytyssaliin. Tuossa vaiheessa kello oli noin kaksitoista. Noin kolme tuntia olen synnytyskertomuksen mukaan kärvistellyt jumppapallon ja kaurapussin avulla. Aluksi muistan että jumppapallolla hytkyttely auttoi jonkin verran, mutta pikkuhiljaa seuraava supistus alkoi ahdistamaan jo etukäteen, joten kolmen aikaan sain kokeilla ilokaasua. Silloin siirryin myös sänkyyn makoilemaan. Ilokaasu tuntui auttavan ihan kivasti aluksi, suurilta osin varmaan siksi, että muistin hengittää rauhallisesti kun se oli käytössä. Muutaman supistuksen jälkeen tuli vissiin aiempaa pidempi supistus tai jotain, koska vielä kun supistuskäyrä näytti yli sataa, alkoi päässä pyöriä tosi kovaa ja oksensin. Sen jälkeen opin, että kun vähänkin alkaa pyörryttää, ilokaasun hengittely pitää lopettaa.

Jossakin vaiheessa kätilö tuli patistelemaan minua sängystä ylös, että saataisiin synnytys etenemään hieman nopeammin. Tähän mennesssä oli tehty jo muutama sisätutkimus, eikä tilanne oikein ottanut edetäkseen, kun aina vaan kohdunsuu oli auki sen noin 4 cm. Yritin taas istua jumppapallon päällä ja samalla hengitellä ilokaasua, mutta huomasin pian että istuessa alakerran paine tuntui melkein sietämättömältä, eikä ilokaasusta ollut juuri lainkaan apua. Lisäksi sen aiheuttama höntti olo tuntui pahemmalta istuessa.

Minulle oli jo kolmen aikaan laitettu valmiiksi kanyyli epiduraalia ajatellen, ja kun olo alkoi olla aika kamala, niin kätilö soitti anestesialääkärin paikalle. Kun siirryin takaisin sänkyyn puudutusta varten, olin todella kipeä. Tuntui, etten pääse edes kyljelle kääntymään, vaikka en ole edes varma oliko supistus päällä vai ei. Koko kroppa vaikutti olevan ihan jännitystilassa ja melkein rupesin itkemään. Kätilö kehotti hengittämään syvään ja rauhallisesti, ja kuin ihmeen kaupalla kipu helpotti niin paljon, että pääsin kylkiasentoon sängylle. Jossakin vaiheessa koko kroppa oli alkanut täristä holtittomasti, ja vaikka kuinka yritin rentoutua, se ei lakannut. Oli siis vähän vaikea pysyä paikoillaan epiduraalin laiton ajan. Ihon puuduttaminen sattui eniten, vaikkei se nyt mitään ollutkaan verrattuna supistuskipuun. Ja jotain ehkä tuntui varsinaisen katetrin laiton aikana. En kylläkään muista kovin tarkkaan, mutta nopeasti se oli ohi joka tapauksessa.

Epiduraalin laittoajaksi on synnytyskertomukseen kirjattu 17.00. Sain ensin yhden annoksen fentanyyliä, joka kyllä auttoi kivasti, tosin hämmästyin sitä että supistusten aikana paineen tunne ja siitä aiheutuva kipu ei hävinnyt. Se oli kuitenkin pientä verrattuna kipuun ennen puudutusta, ja se pahin lonkissa tuntuva polte hävisi onneksi. Sain hetken päästä vielä toisen annoksen puudutetta sen jälkeen kun olin kääntynyt toiselle kyljelle. Verenpaineet pysyivät hyvinä. Ainoa haitta fentanyylistä oli ihon kutina, joka ilmeisesti on aika tavallinen sivuoire. Hetken päästä sain luvan käydä vessassa. Jalat, takapuoli ja alapää tuntuivat hassusti hieman puutuneilta ja kävely oli aluksi hieman vaikeaa. Pissaa tuli jonkin verran, mutta huomasin kyllä ettei rakko tyhjentynyt ihan kunnolla.

Puudutteen laiton jälkeen seurasi synnytyksessä seesteinen jakso, jolloin mieheni on ottanut muutaman valokuvan, jossa virnistelen tyytyväisenä. Jo ennen puudutetta oli kuitenkin ollut puhetta kalvojen puhkaisusta supistusten tehostamiseksi. Kuulemma omat supistukseni olivat kestoltaan hyviä, mutta tulivat turhan harvoin. Päivystävä gynekologi tuli noin klo 18 puhkaisemaan kalvot. Mikäli oikein muistan, kohdunsuu oli tässä vaiheessa auki 5-6 cm. Kalvojen puhkaisu itsessään ei tuntunut miltään, mitä nyt hieman sattui kun alapäätä ronkittiin, puudutteesta huolimatta. Aivan selvästi en tuntenut edes lapsiveden menoa, jotka lorahtivat suurimmaksi osaksi alusastiaan.

Kalvojen puhakaisun jälkeen jäätiin seuraamaan supistuksia, ja tarkoitus oli aloittaa oksitosiinitippa, mikäli supistukset eivät tarpeeksi tihene. Seurasimme miehen kanssa silmä kovana käyrää, ja mielestäni supistukset kyllä tihenivät jonkin verran, mutta ilmeisesti se ei kuitenkaan riittänyt, koska 19.20 aloitettiin oksitosiinitippa. Muistan että minua jonkin verran harmitti, kun olin kuvitellut että kalvojen puhkaisu oli vauhdittanut supistuksia tarpeeksi. Samalla sain toisen fentalyyli-annoksen, koska supistukset olivat pikkuhiljaa taas alkaneet tuntua kivuliaammilta.

Kohdunsuun tilanne tarkistettiin aina välillä, ja tuntui, ettei se edennyt ollenkaan. Sekä minä että mies aloimme jo tuskastua, kun aina vain oksitosiinia nostetiin mutta mitään ei tapahtunut. En nyt muista mikä yksikkö on, ml per minuutti vai tunti, mutta aluksi annos oli 10, sitten 20, sitten 30 ja olisiko sitten 50, mikä taitaa olla maksimiannos? Ajan kuluminen on synnytyksen viimeisten tuntien ajalta osittain epäselvä. Loppuvaiheessa olin kuitenkin ollut hereillä yhtä mittaa jo reilusti yli 30 tuntia, joten joskus ehkä kolmannen fentanyyliannoksen (klo 21.52) jälkeen kävin hetkeksi makuulle ja nukahdin ehkä vartiksi. Nukkuessani vauvan sydänkäyrä kuitenkin dippasi pari kertaa, ja oksitosiini laitetiin tauolle. Tilanne onneksi palautui nopeasti.

Kätilö hätisteli minut taas ylös sängystä, koska kohdunsuulla ei ollut edelleenkään tapahtunut edistystä. Jossakin välissä gynekologi tuli laittamaan vauvan päähän pinnin, ja pääsin eroon toisesta vatsaa kiristävästä vyöstä. Oksitosiini aloitettiin varovasti uudelleen, eikä sydänkäyrä enää dipannut uudelleen. Tässä välissä on todettava, että uuden puuduteannoksen vaikutus oli aina edellistä hieman heikompi, tai ehkä vain paineen tunne alhaalla lisääntyi sitä mukaa. Kätilökin ehti vaihtua, ja ennen viimeistä fentanyyliannosta synnytyssaliin tuotiin kävelyteline, jota ehdin jo ruveta vihaamaan.

Roikuin kävelytelineessä sitten suurinpiirtein siihen asti kun tuli ponnistamisen aika. Tässä vaiheessa aloin olla jo ihan poikki, mutta silti oli pakko vain roikkua siinä kävelytelineessä. Nukahdinkin seisten pari kertaa. Koko kroppa tärisi, en tiedä oliko lääkkeistä vai väsymyksestä vai mistä. Kylmä ei ainakaan ollut. Kun kätilöiden vuoro vaihtui joskus 21-aikaan, tämä uusi ilmoitti varovasti, että nyt ei sitten saisi syödä mitään, ihan varmuuden vuoksi. Tietysti tiesin, mitä se tarkoitti. Että tilanne alkoi olla sellainen että jos ei pian ala tapahtua niin vauva otetaan sektiolla ulos.

Sektion pelko oli kyllä nostanut päätään jo aiemmin. Opiskeluaikana olin ollut mukana seuraamassa  muutamaa juuri tällaista synnytystä, jotka eivät vain tunnu etenevän. Osa päättyi sektioon ja osa ei. Meidän tilanne oli toki hyvä siinä mielessä, ettei vauvalla vaikuttanut olevan vielä mitään hätää. Mieheni jaksoi hokea, että ei me sektioon jouduta, vaikka huomasin kyllä, että hänkin alkoi jo luovuttaa.

Pari tuntia viimeisen fentanyyliannoksen jälkeen paineentunne alkoi taas olla sietämätön, ja lonkkakipukin palaili. Kätilö ehdotteli jo seuraavaa puuduteannosta, joka olisi sitten ollut jotain muuta kuin fentanyyliä, jota olin saanut jo maksimiannoksen. En kuitenkaan vielä halunnut mitään uutta annosta, koska tuntui että silloin varmasti synnytyksen eteneminen tyssäisi lopullisesti. Muutaman kerran sekä gyne että kätilö tekivät alakerrassa kaikenlaisia temppuja. Kuin ihmeen kaupalla kohdunsuu oli sitten kohtuu nopeasti auennutkin 8-9 senttiin, mutta sitkeä reuna ei suostunut häviämään. Sitä työnnettiin pois ainakin kaksi kertaa, mutta se tuli takaisin. 23.07 olen saanut Buscopan-nimistä lääkettä suonensisäisesti. Sen tarkoitus oli pehmittää ja rentouttaa kohdunsuuta, jotta se reuna häviäisi.

Kätilö kyseli koko ajan, että tuntuuko ulostamisen tarvetta, mutta minun oli aina pakko sanoa että ei. Siinä kävelytelineeseen nojatessani yritin väännellä ja käännellä itseäni niin että supistuksia tulisi mahdollisimman usein, ja jotenkin oudosti pystyinkin saamaan niitä aikaiseksi. Riemuitsin joka kerta, kun huomasin supistuskäyrän nousevan. Hieman ennen puoltayötä paineen tunne alkoi olla taas jatkuva, ja yritin kovasti uskotella itselleni, että ehkä tämä nyt on sitä ponnistamisen tarvetta. Kerroinkin asiasta kätilölle, joka alkoi keräillä tavaroita ponnistusvaihetta varten. Paine ei todellakaan tuntunut siltä, kuin olisi kova paskahätä, mutta toivoin niin kovasti että saisin synnyttää alakautta, joten uskottelin itselleni että kyllä tämä nyt on se tunne.

Kätilön valmistelut tuntuivat kestävän ikuisuuden, ja kun siinä edelleenkin seisoin kävelytelineeseen nojaten, paine todella kasvoi, ja pian aloin valittaa ääneen ja vääntelehtiä kun sattui oikein paljon. Kun kätilö oli tehnyt valmistelunsa, sain siirtyä sängylle. Rakko tyhjennettiin kertakatetroimalla, koska en ollut vessassa saanut ollenkaan pissattua. Kätilö kysyi, että olenko miettinyt, missä asennossa haluaisin ponnistaa. Siinä tilanteessa tuo kysymys tuntui lähinnä huvittavalta. Että saisinko oikein valita missä asennossa ponnistetaan! Ei olisi voinut vähempää kiinnostaa, mutta puoli-istuva asento kuulosti oikein sopivalta. Kunhan nyt vain vauva saataisiin ulos.

Uudessa sisätutkimuksessa reunaa oli edelleenkin jäljellä, mutta kätilö sai sen työnnettyä pois. Vauva oli hyvin laskeutunut, joten sain alkaa ponnistamaan. Miten helpottavaa olikaan, kun olimme vihdoinkin päässeet siihen vaiheeseen, että vauva todennäköisesti tulisi alakautta ulos! Kätilö kutsui paikalle toisen kätilön avustamaan, ja myös päivystävä gyne tuli mukaan. Ponnistamisvaihe on synnytyskertomuksen mukaan alkanut juuri puolenyön jälkeen. Mieheni tosin huomasi, että kätilö oli kirjannut papereihin jo selvästi ennen puoltayötä syntymäpäiväksi 6.8. :D

Ponnistusvaiheen alkaessa minulla oli vielä tippa kädessä, mutta jossakin vaiheessa se on repeytynyt irti. Se huomattiin vasta synnytyksen jälkeen, mutta selitti sen että ponnistusvaiheen aikana piti muutaman kerran odotella seuraavaa supistusta aika pitkään. Ponnistusvaihe kesti 28 minuuttia. Omasta mielestäni sinä aikana ehti tulla noin 5-6 supistusta, miehen mielestä lähemmäs kymmenen.

Tuntui, ettei valmista tule millään, vaikka ponnistin niin kovasti kuin pystyin. Taisinpa sanoa sen klassisen repliikinkin, että en ikinä saa ulos tätä vauvaa :) Kaikki mukana olijat kannustivat kutenkin kovasti ja sanoivat että ponnistan hienosti. Gynekologi kommentoi myös, että lapsella on vaalea tukka :) Jokainen ponnistus kyllä toi vauvan päätä enemmän ulos, ja alapään kiristys aina vain lisääntyi, mutta sen viimeisen kynnyksen yli tuntui olevan mahdoton päästä. Ponnistusvaiheen aikana en edes oikein kunnolla tuntenut, koska supistaa ja koska ei, kun se kiristävä tunne tuntui peittävän alleen kaikki muut tuntemukset. Vilkuilin miestä ja kätilöitä, että koska supistus tulee, kun en itse nähnyt monitoria :)

Väliliha oli puudutettu valmiiksi yhden supistuksen aikana aikana ja episiotomia tehtiin seuraavan yhteydessä. Kun kätilö vihdoin yhden ponnistuksen päätteeksi vuoroin kehotti vain hengittämään ja sitten ponnistamaan kevyesti, tiesin, että kohta vauva on ulkona. En muista, että pään ulostulo olisi sattunut hirveästi, vaikka olin odottanut kovaa ja repivää kipua. Sitten yhtäkkiä joku sanoi, että nyt pää on ulkona. Odotimme uutta supistusta, ja seuraavalla ponnistuksella loput vauvasta syntyi. Olin kuvitellut telkkarijuttujen perusteella, että kroppa vain luiskahtaa perässä kunhan pää on ulkona, mutta kyllä siinäkin vaadittiin ihan kunnon ponnistus.

Pojan syntyessä kello oli 00.32. Ensiparkaisu tuli samantien kun vauva luiskahti sisältäni maailmaan, ja heti perään tuli pojan ensimmäinen kakka :) Emme siis joutuneet odottamaan ensimmäistä huutoa ollenkaan, mikä oli helpottavaa. Vauva nostettiin heti meidän nähtäväksemme, ja hän oli ihan täydellinen. Itkimme molemmat. Olin niin helpottunut, että synnytys oli vihdoinkin oli ja että vauva vaikutti päällisin puolin terveeltä.

Muistikuvat ovat hieman sekavat, mutta kätilö ainakin kysyi, että haluaako isä leikata napanuoran, ja mies vastasi että kyllä, ja kysyi että mistä leikataan jolloin kätilö ohjeisti saksia hieman lähemmäs navan kiinnittymiskohtaa. Mies leikkasi, ja leikkasikin melkein kätilöä sormeen :) Nauroimme kaikki, ja minä taisin kommentoida jotain työtapaturmasta. Pian vauva nostettiin paitani sisään. Poika alkoi melkein heti hamuilla rintaa. Määrätietoinen pieni :) Synnytyskertomukseen on kirjoitettu että ensi-imetys olisi tapahtunut 48 minuutin iässä, mutta se oli kyllä selvästi aiemmin. Pojan apgar-pisteet olivat 9/9/9. Yksi piste lähti väristä, ja ensimmäisissä kuvissa pojan kädet ovatkin ihan valkoiset :) Napaveren pH-arvo oli hyvä.

Mitat syntyessähän olivat 3145 g, 48,5 cm ja päänympärys 35 cm. Neuvolan kätilön arvio syntymäpainosta osui siis aika oikeaan :) Hänen veikkauksensa oli 3244 g laskettuna päivänä, ja poika syntyi 39+5 :) Ultrassa tehdyt kokoarviot pitivät myös hyvin paikkansa sen suhteen, että päänympärys oli isompi suhteessa muihin mittoihin. Syntyessä pään koko oli -0.2 SD, kun paino oli -1.2 ja pituus -1.4.

Istukka syntyi 11 minuuttia pojan jälkeen. Kätilö painoi hieman mahaani ja veti napanuorasta. Ponnistin kevyesti, tuntui lämmin holahdus ja istukka luiskahti ulos. Kätilö kysyi, että haluammeko nähdä istukan ja esitteli meille sitten kalvot ja napanuoran suonet. Istukka näytti ihan normaalilta,  painoi 382 g ja ISP (vissiin istukan paino suhteessa lapsen painoon) oli 12,1 % eli normaali. Kalvot näyttivät tulleen ulos kokonaisuudessaan. Verenvuotomääräksi on kirjattu 250 g. Episiotomian tehtiin oikealle puolelle. Sen lisäksi tuli pieni repeämä vasemmalle, jota tosin ei tarvinnut paikata mitenkään. Episiotomiahaavaan laitetiin yksi tikki.

Toimenpiteiden jälkeen synnytyssaliin tuotiin se kuuluisa ruokatarjotin. Syöminen oli hieman hankalaa, kun imetin edelleen, mutta sämpylä maistui todella hyvältä ja mies tarjosi pillilllä juotavaa :) Ensi-imetyksen jälkeen kätilö pesi pojan ja teki tarvittavat mittaukset. Sen jälkeen hän pääsi miehen syliin ihokontaktiin. Minä taas pääsin suihkuun. Olo oli kohtalaisen heikko noin 35 tunnin valvomisen ja lähes 24 tunnin synnytyksen jälkeen, ja pyörrytti jonkin verran. Suihkussa alapesu oli hieman vaikeaa, kun en oikein tiennyt, että mihin uskaltaisin koskea :) Naama ja yläkroppa olivat täynnä pieniä verenpurkaumia ponnistamisen jäljiltä. Olo ei ollut kovin hehkeä, mutta oli ihanaa saada puhtaat vaatteet päälle.

Siirryimme yhdessä synnyttäneiden osastolle. Miehen piti valitettavasti lähteä kotiin, koska kello oli tuossa vaiheessa noin kolme yöllä, ja huoneessani oli toinenkin äiti. Pahin väsymys oli jotenkin hävinnyt synnytyksen jälkeen. Laitoin vauvan paitani sisään, ja makoilimme niin ehkä puolisen tuntia, jonka jälkeen käärin vauvan peittoon ja nukuimme sitten vierekkäin loppuyön <3 Oli lievästi sanottuna epätodellinen olo ;)

Aivan päällimmäinen tuntemus synnytyksen jälkeen oli suuri onni ihanasta ja oletettavasti terveestä pojasta. Lisäksi tunsin suurta voitonriemua, koska muun hyvän lisäksi onnistuin välttämään sektion. Seuraavana päivänä rupesi kuitenkin ahdistamaan siitä syystä, että tajusin miten hyvin olin itseäni huijannut koko raskauden ajan, että selviän kyllä synnytyksestä ja ettei se nyt varmasti niin kamalaa ole. Hyvä asia tietysti, ettei raskauden aikana kulunut resursseja synnytyspelkoon, mutta jälkikäteen minusta tuntui jotenkin ihan hirveältä, miten olinkaan onnistunut uskottelemaan itselleni kaikenlaista paskaa. Koska synnyttäminen oli ajoittain ihan kamalaa. 

Silti huomaan jo nyt, ettei siitä mitään traumoja kuitenkaan jäänyt, ja uskon varmasti selviäväni mahdollisesta toisesta tai kolmannesta synnytyksestä ja vieläpä teen sen uudestaan mielelläni. Näin kai ihmismieli toimii. Miten ihmeessä kukaan koskaan muuten olisi halunnut enemmän kuin yhden lapsen, varsinkaan ennen vanhaan, kun ei ollut mitään kunnon kivunlievityksiäkään? Epiduraali oli ihan mahtava. En ymmärrä, miten joku voi synnyttää ilman mitään lääkkeellistä kivunlievitystä :) Toki on varmasti hyvin yksilöllistä, miten kukin synnytyskivut kokee. Tätini esimerkiksi on kuvannut synnytyskokemustaan hyvin miellyttväksi ja helpoksi, "kuin olisi käynyt kakalla" :D No, valitettavasti se ei aina mene ihan noin mukavasti... :)

Täytyy tähän loppuun vielä mainita, että päivystävä gynekologi sattui olemaan juuri se meidän lapsettomuusgynemme. Aikamoinen sattuma :) Mielestäni oli hienoa, että hän oli mukana myös pojan synnytyksessä. Häneltähän sain myös ihan ensimmäisenä kuulla olevani raskaana :)

perjantai 19. elokuuta 2016

Lisää rintaongelmia ja ensimmäinen lastenneuvola

Ei mennyt rintatulehduksenkaan hoito niinkuin Strömsössä. Torstaina aamulla meinasi iskeä epätoivo, kun kuumetta oli taas yli 38 astetta ja toinen puoli vasemmasta rinnasta oli aivan helakan punainen ja tämä osa myös ihan pinkeä ja paikoitellen tuntui kovempia patteja, jotka olivat painellen todella arkoja. Turvotusta oli niin paljon, ettei olkavartta voinut pitää lepoasennossa ilman että se painoi kivuliaasti rinnan ulkosyrjää. 

Iltapäivään saakka mietimme miehen kanssa että mitä tehdä, ja pidimme pojan kanssa tässä välin valokuvaussessionkin. Kahdentoista jälkeen soitin harkinnan jälkeen omalle terveysasemalle, mutta eihän siellä ollut enää mitään vapaita lääkäriaikoja, joten päätimme lähteä yhteispäivystykseen, että nyt ainakin saisi tulehdusarvon tarkistettua.

Ilmoittautumisluukulla mitattiin kuume eikä sitä Panadolin jälkeen ollut, ja tunsin muutenkin voivani aika hyvin. Mieskin ehti jo miettiä, että tultiinko sittenkin turhaan. CRP oli kuitenkin noussut paljon antibioottikuurista huolimatta. Luulin kuulleeni väärin, kun sanottiin että se on 190. En nyt sentään niin kipeä ollut! No, kun arvo oli noin korkea niin siirryinkin erikoissairaanhoidon puolelle, jossa otettiin lisää verikokeita ja veriviljelyt ja tehtiin vielä ultraäänikin (ei mitään selvää paisetta) ja sitten, luojan kiitos, pääsin ensimmäisen suonensisäisen antibioottiannoksen jälkeen kotiin, ja kotisairaala käy nyt antamassa lääkkeen kolme kertaa vuorokaudessa. 

Huomenna otetaan uudet verikokeet aamukäynnin yhteydessä. Todennäköisesti iv. antibiootti jatkuu kuitenkin vielä maanantaihin ainakin, ellei sitten CRP ole ihan romahtanut. Alkuviikosta menen kontrolliin poliklinikalle, ja sitä ennen otetaan uudet verikokeet.

Tällä kertaa hoito vaikuttaa kyllä tepsivän oikein hyvin, koska päivän aikana rinnan punotus on vähentynyt tosi paljon, se ei ole enää kovinkaan kipeä tai pinkeä eikä minulla ole ollut lainkaan kuumetta enää. Olo on todella hyvä. Ihanaa, kun on taas ollut energiaa nauttia vauvasta!

Tänään olikin sitten pojan ensimmäinen neuvolakäynti meillä kotona. Kaikki oli oikein hyvällä mallilla, ja paino oli 3390 g eli se oli noussut 250 g viikon aikana! Viimeksi annoimme korviketta viime viikon torstaina, eli tuo nousu on tullut pelkästään minun maidollani! Sitä on jotenkin vaikea uskoa, koska olen koko ajan ajatellut, että maitoa kyllä tulee mutta varmaan aika niukasti. Perheenjäsenten kommentit pulskistuneesta vauvasta olivat kuin olivatkin oikeutettuja :) Alimmasta painosta lisäystä on tullut jo puoli kiloa! Ehkäpä tästä imetyksestä tulee sittenkin jotain.

keskiviikko 17. elokuuta 2016

Rintaongelmia

Synnytyskertomusta olen aloittanut kirjoittamaan, mutta oma aika on tällä hetkellä aika kortilla, sattuneesta syystä <3 Poika on ihana, kaunis ja täydellinen, ja hän on MEIDÄN <3

Toki olisi meidän vauva-arki voinut helpomminkin alkaa. Pojan paino laski alkuvaiheessa hieman liian paljon, ja koska maito nousi kunnolla vasta viikko synnytyksen jälkeen, annoimme aluksi korvikkeita rintamaidon ohella ja minä pumppasin rintoja minkä ehdin. Ehdin ahdistua aika paljon omasta maidontuotannostani, että tuleeko se koskaan riittämään täysimetykseen, kun pumppaamalla tuli ensin vain hyvin pieniä määriä. 

Tällä hetkellä emme kuitenkaan ole enää antaneet yhtään korviketta enää viime torstain tai perjantain jälkeen, en niin tarkkaan muista. Poika tuntuu tulevan rinnalla enimmäkseen tyytyväiseksi, mutta joskus hermostuu, jos maitoa ei tule tarpeeksi nopeasti, tai niin kuvittelisin. Joissakin kriisitilanteissa olemme antaneet pullosta pumpattua maitoa, joka kyllä yleensä imaistaan masuun hyvin nopeasti :) 

Kävimme ensimmäisessä painokontrollissa jo tiistaina eli seuraavana päivänä kotiutumisesta, ja silloin paino oli noussut melkein 100 g! Kuuden päivän ikäisenä paino oli noussut jo melkein syntymäpainoon, joka muuten oli 3145 g, pituus 48,5 cm ja päänympärys 35 cm <3 Paino oli siis tuossa vaiheessa noussut 66 g per päivä eli oikein hyvin. Perjantaina meillä on vielä toinen neuvolan kotikäynti, tällä kertaa lastenneuvolan puolelta. Hieman jännittää, että miten paino on noussut. En mielellään enää palaisi korvikkeisiin, jos täysimetykseen on mitään mahdollisuuksia.

Toinen ongelma imetykseen liittyen on se, että nännit ovat olleet hirvittävän kipeät melkein alusta lähtien. Pahin kipu tulee heti kun vauva aloittaa imemisen, mutta se helpottaa onneksi aika nopeasti. Aluksi kipu oli suhteellisen kova koko imetyksen ajan, niin että ehdin jo ruveta pelkäämään seuraavaa ruokailua. Onneksi nännit ovat nyt selvästi jo tottuneet jonkun verran imetykseen. 

Alkuvaiheessa kokeilin rintakumiakin, mutta se auttoi kipuun vain hyvin vähän, ja lisäksi tuntui ettei poika saa imettyä yhtä tehokkaasti. Rintakumia en ole käyttänyt enää moneen päivään. Ihan alkuun se kuitenkin helpotti vauvan tarttumista nänneihin, kun minulla ne olivat luonnostaan aika matalat ja "ujot", kuten sairaalan papereissa luki :) Nyt nännit ovat jo muotoutuneet niin että niihin on helpompi tarttua. Imuote on tarkistettu monen henkilön toimesta, joten siinä ei pitäsi olla mitään korjattavaa. Poika tosin joskus vaikuttaa hyvin malttamattomalta, jolloin hän alkaa raivokkaasti hamuilemaan, eikä millään meinaa saada tissistä otetta. Silloin auttaa joskus rauhoittelu ja joskus imetysasennon tai rinnan vaihto.

Ja niin kuin nämä ongelmat eivät vielä riittäisi, sain vielä rintatulehduksenkin. Kun maito selvästi oli lauantaiaamuna alkanut nousta, niin illalla nousikin yli 38 asteen kuume ja varsinkin vasen rinta oli tosi kipeä. Seuraavana päivänä siinä näkyi pientä punoitusta, mutta kuume oli laskenut. Illalla se kuitenkin nousi taas uudestaan ja oikea rinta alkoi kipeytyä. Maanantai meni taas hyvin, ja ajattelin että ongelmasta selvittiin nopeasti imettämällä ja pumppaamalla. Maanantai-tiistai yönä heräsin kuitenkin horkkaan ja kuume nousi 39 asteeseen. Olo oli aika hirveä. Joka paikkaa särki ja rinnat olivat tosi kipeät ja kovat. Kun kipulääke alkoi vaikuttaa, hikoilin sängyn märäksi. Aamulla nousi taas kuume ja oikea rinta oli ärhäkän punainen. 

Kävimme terveyskeskuksessa mittauttamassa CRP:n, joka oli 36, ja kollega myös katsoi rintaani ja kirjoitti antibioottikuurin. Tänään aamulla kuume nousi TAAS, ja itkeskelin jo että miksi en nyt vain saisi nauttia vauva-arjesta ilman mitään rintatulehduksia. Nyt illalla voin kuitenkin taas hieman paremmin. Antibioottia on sentään mennyt vain neljä tablettia, joten eihän vastetta välttämättä vielä näy. Rinnan tyhjentäminen on kuitenkin hyvin tärkeä osa hoitoa. Oikea rinta tuntuu jo paljon paremmalta eikä punoita kuin lievästi. Sen sijaan vasen rinta oli tänään aamulla ulkosyrjältään ihan kova ja pinkeä, ja nyt sekin punoittaa... Olen tänään imettänyt tosi tiheästi eri asennoissa ja pumpannut ja hautonut erityisesti vasenta rintaa kylmällä ja kuumalla ja hieronut ja mitä kaikkea. Vasemmalla kuitenkin edelleen tuntuu suurehko patti. Ehkä se pian sieltä liukenisi.

Muussa suhteessa vauva-arki on alkanut aika lailla sillä lailla kuin kuvittelin. Väsymys alkaa olla kroonista, mutta miten hyvältä tuntuukaan, kun vauva nukahtaa rinnalle tai tyytyväisenä katselee maailmaa sylistä. Vaipan vaihdoistakin nautin, ainakin toistaiseksi :)

maanantai 8. elokuuta 2016

Laskettu aika = kotiutumispäivä!

Ihana ja terve poika syntyi pitkällisen synnytyksen päätteeksi alakautta 6.8. juuri puolenyön jälkeen. Olemme nyt olleet kotona muutaman tunnin. Olo on edelleenkin ihan hämmentynyt. Kolmessa ja puolessa vuorokaudessa on tapahtunut niin paljon, ettei pää ehdi oikein mukaan. Odotan ajatusten selkiytymistä ja jossakin välissä yritän ehtiä kirjoittaa synnytyskertomuksen. Synnytyksen suhteen tuntemukset ovat aika ristiriitaiset, tosin kokemus kallistuu silti positiivisen puolelle. 

torstai 4. elokuuta 2016

Ehkä pian...!

Täällä on eletty jo muutaman päivän ajan odottavaisissa tunnelmissa. Vai pari tuntia edellisen postaukseni jälkeen löysin alkkareistani geelimäisen, kohtalaisen kirkkaan riekaleen, joka ei vaikuttanut olevan valovuotoa eikä myöskään simennestettä. Tulkitsin löydöksen osaksi sitä kuuluisaa limatulppaa. 

Innostuneena siitä, että siskoni synnytti noin vuorokauden kuluttua oman limatulppansa irtoamisesta, aloimme odottelemaan että josko nyt jotain tapahtuisi. Googlasin enemmän ja vähemmän luotettavaa tietoa limatulpasta, ja voi niitä onnellisia, jotka olivat synnyttäneet muutaman tunnin päästä sen irtoamisesta. Sitten oli niitä, jotka olivat joutuneet odottamaan jopa viikkoja.

No, niitä hieman kipeämpiä supistuksiahan minulla on ollut tässä kuluneiden päivien aikana enemmän tai vähemmän säännöllisesti, mutta eivät ne ole siitä miksikään muuttuneet, eikä mitään erityistä tapahtunut eiliseen mennessä. Hyvä ystäväni, jonka laskettu aika oli vajaa viikko minun jälkeeni synnytti oman vauvansa toissayönä (toinen lapsi kylläkin jo kyseessä). Tästä oma kärsimättömyyteni vain kasvoi.

Eilen illalla parin tunnin pituisessa kirkkokonsertissa supisteli säännöllisesti 5-8 minuutin välein, ja ainakin jonkin verran tuntui jomottavaa kipua ja säteilyä reisiin. Tätä jatkui koko illan, eli yhteensä noin kuuden-seitsemän tunnin ajan, mutta supistuksen pysyivät samanlaisina lähes koko ajan, eli eivät muuttuneet kipeiksi ja pituus vaihteli epäsäännöllisesti välillä noin 50 sekuntia-1,5 minuuttia.

Nukkumaan mennessä tuntui muutamia oikeasti jo vähän kipeitäkin supistuksia, mutta pystyin kuitenkin nukahtamaan ongelmitta. Yhden ja neljän välissä yöllä ravasin vessassa puolen tunnin välein, ja luulisin aika monta kertaa heränneeni juurikin vähän kipeämpään supistukseen. Neljän jälkeen heräsin taas, ja olin nähnyt unta siitä että synnytys käynnistyi ja lapsivesi meni. Ja vessassa löysinkin pikkuhousunsuojasta ruskean läntin ja pyyhkiessä valkovuoto oli haalean punaista! Eli aivan kuin kuukautiset olisivat alkamassa. 

Tämän jälkeen makasin hereillä noin puolitoista tuntia, kun en hermostuksissani saanut heti uudestaan unta. Annoin kuitenkin miehen nukkua, jos vaikka h-hetki olisikin lähellä. Nukahdin onneksi vielä uudestaan, ja aamulla oli tullut hieman veristä limaa housuihin, ja pieni vuoto jatkuu edelleen. Jee! Ehkäpä jotain nyt oikeasti alkaisi tapahtua! Supistukset ovat välillä selvemmin kipeitä, mutta eivät tule kovin tiheästi. Ehkä kohta kuitenkin olisi lähdön aika! Jännittävää! :D

maanantai 1. elokuuta 2016

Edelleen yhtenä kappaleena

Viikko laskettuun aikaan, eli tänään on rv 39+0. Miten toivonkaan, että poika tulisi jo ennen kuin viikko on kulunut loppuun! Olen jo ihan kyllästynyt tähän isoon vatsaan, liikkumisen ja nukkumisen vaikeuteen, ainaiseen pissahätään ja siihen että suoli toimii ihan miten sattuu. 

Perjantai-iltana kellotin huvin vuoksi supistuksia kun istuin sängyssä lukemassa, ja niitä tuli noin 5-10 minuutin välein ja olivat vähän kipeitäkin. Eilen tuli myös säännöllisiä ja hieman kipeitä supistuksia ainakin parin tunnin ajan, sen jälkeen kun olimme olleet kävelyllä ja harrastaneet sänkypuuhia :) Sitten nukahdin kuitenkin ihan ongelmitta ja olen edelleen yhtenä kappaleena,  valitettavasti.

Eilinen kävelylenkki ei ollut kovinkaan mukava. Viime päivinä on lantiossa tuntunut kävellessä koko ajan painetta, ja sitten tuli lisäksi joku lihaskramppi oikealle. Oikeassa nivusessa on muutenkin tuntunut kaikenlaista ikävää viime aikoina. Välillä tulee sähköiskumaisia kipuja niin että melkein hyppään ilmaan ja mies heti luulee että nytkö se synnytys käynnistyy ;)

Miehellä alkoi tänään suunnitellusti kesäloma, jonka jälkeen hän sitten pitää isyysloman heti putkeen. On mukavaa, kun ei tarvitse olla yksin kotona päivisin ja olemme voineet viettää vielä ihan rauhallista kahdenkeskistä aikaa, mutta samalla huomaan kyllä ärsyyntyväni siitä että mies on niin hermostunut kun synnytys voi periaatteessa alkaa koska vain. Itseäni ei niinkään hermostuta tai pelota, enemmäkin olen kärsimätön ja haluaisin jo päästä tositoimiin.

Siskoni synnytti ensimmäisen lapsensa rv 39+1 ja olen elänyt toivossa, että jospa minunkin synnytykseni käynnistyisi samoihin aikoihin, mutta huonolta näyttää... Toisaalta hänelläkään ei ollut juuri mitään ennakoivia tuntemuksia, mitä nyt supistuksia oli ollut jo viikkokausia. Synnytystä edeltävänä yönä tuli hieman veristä vuotoa ja seuraavana iltana alkoivat kipeät ja säännölliset supistukset ja sitten se olikin menoa.

Toivottavasti, toivottavasti, toivottavasti minun ei enää tarvitsisi mennä seuraavalle nevolakäynnille viikon päästä, koska se tarkoittaisi vähintäänkin sitä, että synnytys on siinä vaiheessa käynnistynyt :)