Vähiin käy ennen kuin se loppuu...

...nimittäin äitiysloma. Enää kaksi ja puoli viikkoa, ja sitten minun pitäisi aloittaa työt, vieläpä uudessa työpaikassa ja ihan uudessa kaupungissakin. 

Olen pohtinut ja surrut ja tuntenut haikeutta ja innostusta ja iloa ja miettinyt miten huono äiti olen, kun en halua olla niin pitkään kotona lapseni kanssa. Kaikki itseni syyllistäminen on toki ihan turhaa, sen kyllä tiedän, koska jokainen vanhempi tekee omat ratkaisunsa. Meillä se ratkaisu on se, että lapsen isä jää kotiin pariksi kuukadeksi, sitten taas minä ja sitten vielä isä. Eikä asia todellakaan ole minulle helppo, että vain lähtisin riemusta kiljuen töihin. Jos tällä hetkellä saisin valita, ottaisin sekä työt että kotiäitiyden.

Vaikkei päivähoito ole ihan vielä meille ajankohtainen asia, täytyy kyllä myöntää, että pahoitin hieman mieleni näistä viimeaikaisista keskusteluista mediassa, jonka mukaan päiväkotiin lapsensa ennen kolmen vuoden ikää laittavat ovat huonoja vanhempia. Siksi päätinkin, etten enää lue mitään asiaan liittyviä juttuja. Ihan riittää jo sekin, että työkeikoilla joku on huudahtanut puolijärkyttyneenä minut nähdessään, että "Mitä sä täällä oikein teet, eikö sun pitäis olla KOTONA?!?"

Mielestäni tämä kotihoito vs. päivähoito-keskustelu on joka tapauksessa ihan typerä. Ihan kuin se olisi yhteiskuntamme pahin lapsiin liittyvä ongelma! Toki on mahtavaa, jos lapsi saa välittäviltä aikuisilta parasta mahdollista yksilöllistä huomioita, mutta minua ärsyttää, että ainut tavoittelemisen arvoinen asia on se, että lapsi saa täydellisen kasvatuksen (sisältäen luomuruoan, perhepedin ja piiiiiitkän imetyksen). Ihan kuin kukaan pystyisi jatkuvasti olemaan täydellinen vanhempi! 

Suurin osa vanhemmista on ihan riittävän hyviä omille lapsilleen, joten mielestäni on suhteetonta, että pyritään täydellisyyteen ja kaikesta muusta syyllisestään, kun sitten taas on niitä lapsia, joita OIKEASTI laiminlyödään. Se on OIKEA ongelma. Ei se, että Pikku-Kalle joskus jää viimeisenä päiväkotiin odottamaan kun äiti on vähän myöhässä, tai että kotona laitetaan muumit pyörimään kun vanhemmilla on ollut rankka päivä töissä.

Täysiaikainen!

Tänään alkoi uusi rv 37 ja samalla pojasta tuli virallisesti täysiaikainen. Pikku hiljaa alkaa tuntua jo siltä, että tästä vatsasta olisi jo kiva päästä eroon, vaikka se ihana onkin. Mutta mielelläni ottaisin taas kroppani ihan vain omaan käyttööni (imetys on toki jonkinlainen välimuoto, mutta ei kuitenkaan sama asia kuin itse raskaus).

Mitään selviä merkkejä synnytyksen lähestymisestä ei ole. Välillä tosin kuvittelen, että olisiko poika laskeutunut hieman alemmas lantioon, kun paineen tunne on ehkä hieman erilaista kuin ennen. Toisaalta vatsan ei ole muuttanut muotoaan vielä ollenkaan, ja se on mielestäni edelleen aika korkealla. Supisteluja tulee entiseen tapaan, välillä vähän jomottavat ja välillä ovat ihan kivuttomia. Mitään vuotoja tai limaa en ole havainnut. Vatsa on ollut löysällä lähes päivittäin jo parin-kolmen viikon ajan, varsinkin aamuisin tulee ihan vesiripulia. Olen lukenut, että tämä saattaisi liittyä supisteluihin, mutta enpä tiedä. Parempi kuitenkin näin kuin että vatsa olisi koko ajan ummella :)

Ei siis oikeastaan mitään uutta, paitsi että päivät vierivät ja h-hetki lähestyy vauhdilla :) Olen saanut päivät kulumaan aika hyvin, tänään mm. siivosin jääkaapin, projekti joka on ollut jo pitkään suunnitelmissa. Lisäksi olin tänään hieronnassa ja kävin kävelylenkillä ystävän kanssa. Muuten olen lähinnä maannut terassin sohvalla lukemassa :) Huomenna on luvassa lounas keskustassa ystävien kanssa, taas hierontaa ja sitten olin ajatellut aloittaa keinutuolin maalausprojektin (saa nähdä ehtiikö ajoissa valmiiksi!). Sairaalakassi on pakattu ja lähiperheen kanssa on jo sovittu koiran hoidosta sitten kun synnytys käynnistyy. Eihän tässä voi muuta kuin odottaa!

Rv 35+6

Huomenna alkaa taas uusi raskausviikko, 37. jo. En milläään pysy tässä asioiden kehityksessä enää mukana. Että pitäisi synnyttää muutaman viikon sisällä!?! Miten usein olenkaan vuosien varrella kuvitellut miltä nämä viimeiset viikot oikein tulevat tuntumaan. Vaikea sitä oli etukäteen kuvitella. Hämmentävää tämän on, enimmäkseen. Ja ihanaa. Ja vähän kamalaa.

En oikein tiedä, mitä sanoa. Tulevaisuus näyttäytyy samalla harvinaisen selkeältä, mutta samalla mitä epävarmimmalta. Miksi en vain voisi nauttia yhdestä päivästä kerrallaan, vaan aina pitää olla huolissaan jostakin? Jos huolenaiheena ei ole vauvan vointi tai vauvan tarjonta tai vauvan sitä ja tätä, niin sitten se on työ ja erikoistumisaikataulu (joka on ihan levällään tällä hetkellä) tai jokin muu asia. No, minä nyt vain olen tällainen murehtijatyyppi. Kun sitten hieman itken asioita miehelle ja juttelemme, niin sitten elämä näyttääkin jo pian taas valoisalta. Meistä tulee ihan kohta vanhempia!

Voinnissa ei edelleenkään mitään muutosta. Portaissa hengästyttää ja kumartuminen aiheuttaa supistuksia, selkä kipeytyy helposti istuessa ja maatessa. Osa supistuksista alkaa jo olla hieman kipeitä, sellaista lievää kuukautisjomotusta, joka helpottaa supistuksen myötä vajaassa minuutissa. Näitä tällaisia on ollut ehkä edelliset pari-kolme viikkoa.

Toissa yönä näin unta, että olin synnyttänyt jonkinlasen Vilman ja vauvan välimuodon. En kuitenkaan muistanut synnytyksestä yhtään mitään, ja kyselin perheenjäseniltäni, että synnytinkö alakautta ja miten muuten synnytys sujui. Mietin kovasti, että mitä ihmeen lääkkeitä minulle oli synnytyksen aikana annettu, kun en muistanut mitään. Se oli aika ikävä tunne.

Äitiysloma

Olen odottanut äitiyslomalle pääsyä monta vuotta. Nyt se vihdoinkin alkoi, tai virallisesti kyllä vasta huomenna. Vaikka olen odottanut tätä pitkään, tuntui silti haikealta lähteä töistä viimeistä kertaa pitkään aikaan. En ole mikään työnarkomaani, ja arvostan vapaa-aikaa yli kaiken, mutta työ on silti tosi tärkeä juttu. On hienot kollegat, rutiinit, haasteita ja onnistumisen tunteita. Mutta on myös joskus ihan hirveitä työpäiviä, stressiä ja riittämättömyyden tunteita. Silti itkin keräillessäni tavaroitani pukuhuoneessa perjantaina ennen kuin lähdin kotiin.

En ole koskaan pitänyt muutoksista, vaikka niitähän elämä on täynnä. Useimmat muutokset tuovat tullessaan hyviä asioita, mutta niihin liittyy aina myös luopumista. Vaikka vauva onkin toiveidemme täyttymys, olen lapsettomuuden myötä oppinut arvostamaan myös elämää ilman lapsia ihan eri tavalla. Kun olen enemmän kuin kerran joutunut pohtimaan, että mitäs jos emme koskaan saakaan lapsia. Toivoa en kuitenkaan koskaan ehtinyt menettää.

Ja yhtäkkiä olemmekin siinä tilanteessa, että meistä on tulossa vanhempia, HYVIN pian. Se on ihmeellistä ja hämmentävää. Että emme kohta ole enää lapsettomia, vaikka vuosi sitten surin neljättä epäonnistunutta alkionsiirtoa. Sen jälkeen on tapahtunut niin paljon asioita. Ja suurimmat asiat ovat vasta edessäpäin.

En malttaisi odottaa sitä, että vihdoinkin saan nähdä vauvan. Toisaalta odotan myös näitä toivottavasti vielä ainakin muutamaa rauhallista viikkoa. Olen laatinut pitkän listan kaikenlaisista asioista, joita haluan saada tehdyksi ennen synnytystä. 

Kuinka tyytyväinen olenkaan, että voin vielä näin hyvin! Tunnen itseni enimmäkseen hyvin energiseksi. Mikäs sen mukavampaa. Varsinkin, kun minä itse ja moni muu on sairauteni vuoksi maalaillut piruja seinille jo lähes kymmenen vuoden ajan siitä tosiasiasta, että miten riskialtista tämän  sairauden ja raskauden yhdistelmä voikaan olla. Kaikkihan on (ainakin tähän mennessä) sujunut loistavasti! Minulla on lukemattomia syitä olla kiitollinen.