Enpä todellakaan olisi kuukausi sitten uskonut, että olen kuukauden päästä taas töissä ja että kaikki on sujunut oikein hienosti! Nyt on menossa jo toinen työviikko, ja välillä jopa unohdan, että olen ollut tässä välissä hieman pidempään poissa. Tietystikään kahdeksanteen kerrokseen kapuaminen ei suju kuten se sujui ennen, mutta hyvää harjoitusta se kyllä on :) Ehkäpä lihaskunto pikkuhiljaa palaisi ainakin melkein ennalleen, ja jalat alkaisivat tuntua entistä enemmän omiltani.
Vajaa kolme viikkoa sitten, 7.10. klo 23.30 tapahtui ihan yhtäkkiä jotain upeaa. Istuin vessanpöntöllä katetri jo käyttövalmiina kädessäni, kun pönttöön alkoi lorista pissaa ihan tavalliseen tapaan, ensimmäistä kertaa kuuteen viikkoon. Olin ensin ihan pöllämystynyt ja sitten innoissani. Jotenkin olin jo ehtinyt melkein luovuttaa sen suhteen, että rakon toiminta palaisi. Aluksi sain itse ulos vain pieniä määriä, mutta tällä hetkellä tuntuu, että saan rakon jo aika hyvin tyhjäksi. Tosin joskus toimituksen alkaminen on kyllä aika tiukassa. Välillä saatan turhautua ja vain kaivaa katetrin esiin :) Mutta muuten en ole katetreja enää juuri tarvinnut, mitä nyt ehkä pari kertaa päivässä vielä tyhjännyt jämät.
Ihotunto ei sitten kyllä ole oikein palautunut. Käytännössä koko kroppa hieman olkapäistä alaspäin on osittain puuduksissa, osittain vain vähän oudon tuntuinen, mutta koko alueelta tosi kylmänarka. Ilman pitkiä kalsareita on kurja olla ulkona tai edes sisällä, ja minulla on koko ajan tavallisten sukkien lisäksi myös villasukat jalassa. Silti tuntuu, että jalkateriä koko ajan palelisi, vaikka ne enimmäkseen ovat ihan lämpimät.
Kurjinta tässä tunto-ongelmassa on se, että kosketus ei enää oikein tunnu hyvältä :( Ja kyllä, alapäässä on ihan sama ongelma. Kun tämän tajusin, olin ensin ihan maassa muutaman päivän, ja sitten vihainen, kun menetin jotain näin tärkeää. Mutta ehkä ainakin osa näistä ongelmista vielä korjaantuu. Olemme miehen kanssa joutuneet opettelemaan hieman uudenlaisia läheisyyden muotoja, ja kyllä se näinkin sujuu.
Muissa asioissa arki on ihme kyllä palannut aika samanlaiseksi kuin se ennen sairastumistani oli. Tai siis no, onhan poika aloittanut päivähoidon, mutta se on sujunut niin hyvin, etten oikein huomannut surrakaan pojan laittamista hoitoon, kun edeltävästi tapahtui niin paljon muuta. Se on varmaan sitä suhteellisuudentajua, joka astui kehiin. Toki yhteistä aikaa on pojan kanssa on aiempaa paljon, paljon vähemmän, mutta tuntuu silti, että kaikki osapuolet ovat sopeutuneet tilanteeseen todella hyvin.
Pojassa on erityisesti parin viime kuukauden aikana alkanut ilmenemään (tutun oloista) vahvaa tempperamenttia. Herkästi heittäydytään lattialle teatraalisin elkein ja tavaroita paiskotaan, jos ei heti saa mitä haluaa ;) Toisaalta poika myös rauhoittuu nopeasti, kun huomaa ettei sitä tai tätä asiaa saakaan, ja hyvällä tuulella ollessaan on aivan ihana iloinen ja kujeileva lapsi. Sydän melkein pakahtuu rakkaudesta, kun näen pojan onnellisen hymyn, kun hän ylpeänä esittelee uusia taitojaan. Olenko todella tuon maailman parhaimman pienen ihmisen äiti?!?
Kävelemään poika lähti kunnolla vasta pari viikkoa sitten, eli reilun vuoden ja kahden kuukauden ikäisenä. Tavallaan kävelemiselle olisi ollut edellytyksiä jo pitkän aikaa, mutta poika tykkäsi kontata, kun siten pääsi paljon nopeammin perille :) Nyt konttaaminen on melkein kokonaan jäänyt pois. Suosikkiajanvietettä on autoilla (ja kaikella muullakin pyörällisellä tavaralla) leikkiminen, kirjojen katselu, sohvalla kiipeily ja tyynyjen seassa möyriminen.
Varsinkin nyt, kun elämä on alkanut palata raiteilleen, koko tapahtumaketju sairastumisesta töihin paluuseen tuntuu välillä aika epätodelliselta. Niin paljon on tapahtunut lyhyessä ajassa, että huomaan edelleen päivittäin käyväni mielessäni läpi kaikkea tapahtunutta uudestaan ja uudestaan, hieman näkökulmaa vaihdellen. Se on kaiketi osa sitä prosessia, millä tämäkin elämänvaihe ja siitä seuranneet muutokset liittyvät osaksi elämääni, ja perheeni elämää. Juuri nyt on sellainen olo, että kaikki on hyvin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti