lauantai 23. syyskuuta 2017

Kuukausi sitten elämä kääntyi päälaelleen

Kulunut kuukausi toi elämäämme paljon uutta ja odottamatonta. Kaksi viikkoa ehdin olla töissä, ja arki alkoi sujua. Miehen oli tarkoitus olla pojan kanssa rauhassa kotona vielä puolitoista kuukautta. 

Sitten kaikki muuttui ihan totaalisesti. Sairastuin aivokalvontulehdukseen, ja epäonnekseni sain lisäksi vielä  selkäytimen tulehduksen. Aiheuttajasta kenelläkään ei ole selvää käsitystä, mutta todennäköisesti syypää olisi reumatautini plus ehkä jokin virus. Muutamassa päivässä molemmat jalkani halvaantuivat osin, ihotunto heikkeni varpaista ylös rintojen tasolle eikä virtsarakon tai suolen tyhjentäminen enää onnistunut normaalisti. Tie vei parin viikon jälkeen omasta sairaalastani puolentoista viikon keikalle yliopistosairaalaan, ja sieltä mies haki kotiin muutama päivä sitten.

Liikkuminen sujuu ilman apuvälineitä ja on jo todella paljon parempaa kuin alkuvaiheessa. Jalat vain eivät tunnu yhtään omilta. Osa ihotunnosta on onneksi palautunut. Rakko ei tyhjene normaalisti edelleenkään, mutta toivoa vissiin vielä on, että toiminta palautuisi. Siihen saakka (tai loppuelämäni ajan) kertakatetroin itse kotona.

Poikaa en edelleenkään pysty itsenäisesti hoitamaan, koska kantaminen ja nostaminen ei vielä onnistu, mutta muuten tekemisiäni rajoittaa lähinnä väsymys. Poika oli tietysti aluksi kovasti hämmentynyt, kun minua ei juuri kotona näkynyt, imetys loppui samaan aikaan ja silloin kun poika ja mies vierailivat sairaalassa luonani, olin aluksi niin huonossa kunnossa, etten edes sylissä voinut pitää. Lasta oli kova ikävä, ja vietin pitkiä aikoja sairaalassa katsellen miehen lähettämiä videoita ja kuvia pojasta. 

Miehen ja pojan suhde on toki tänä aikana lähentynyt huimasti, jopa niin että mies jossakin vaiheessa oli selvästi se "ykkösvanhempi", joka minä olin tähän mennessä ollut. Tärkeintä on tietysti ollut, että lapsi on tuntenut olonsa turvalliseksi minun poissaolostani huolimatta. Nyt kun olen taas palannut kotiin, roolimme ovat aika lailla tasoittuneet, eikä poika mitenkään suosi meistä kumpaakaan.

Imetyksen siis jouduin lopettamaan ennen aikojaan alunperin lääkitysten vuoksi. Olen ehkä surrut sitä suhteettoman paljon, mutta siitä jäi vain jotenkin katkera olo. Että viimeinen imetys tapahtui sairaalan päivystyspoliklinikalla (silloin kyllä uskoin, että voisin muutaman päivän lääkityksen jälkeen vielä jatkaa, mutta tulikin hieman pidempi keikka). Toisaalta voi ajatella niinkin, että lopetus tuli ihan hyvään aikaan, ja sujui lopulta ainakin pojan kannalta suhteellisen kivuttomasti, tai siltä se ainakin vaikutti. Nukkuminen on edelleen parantunut sen jälkeen, kun imetys loppui kokonaan. Tätä nykyä poika nukkuu kokonaisia öitä omassa sängyssään ja myös nukahtaa ilman ongelmia. Eli jotain hyvääkin kaiken pahan keskellä.

Aluksi, kun oli vielä epäselvää että palautuuko liikkumiskykyni edes jotenkuten ennalleen, ykköshuolenaiheeni oli työyvyn lisäksi se, että miten jatkossa pystyn huolehtimaan pojasta. Aika pian tulivat myös ajatukset, että miten käy haaveidemme toisesta tai jopa kolmannesta lapsesta. Tällä hetkellä lapsihaaveiden esteenä on lähinnä uudelleen aloitettu lääkitys, sama joka lopetettiin neljä vuotta sitten, kun aloitimme yrittämään raskautumista. Siitä on sitten päästävä uudelleen eroon, ennen kuin lapsettomuushoidot voidaan aloittaa uudelleen. 

Mutta se on sitten sen ajan murhe. Juuri nyt viimeinen asia, jota kaipaisin, olisi raskaus tai vastasyntynyt vauva. Ajatukset ovat kuitenkin vahvasti tulevassa, töihinpaluussa ja muussa, vaikkei elämä ihan ennalleen ehkä palaakaan. Uskon ja toivon, että pääsen taas aloittamaan työt muutaman viikon kuluttua.

Ensin en ajatellut kirjoittaa tästä asiasta blogiin mitään, mutta sitten vain tuli sellainen tarve. Eihän tämä oikeastaan liity juuri mitenkään blogin alkuperäiseen aiheeseen, mutta kun minulla nyt on tällainen kanava olemassa, niin onhan kirjoittaminen hyvää terapiaa.

18 kommenttia:

  1. Kiva kun kirjoitit! Kaikille sattuu elämässä turbulenssia. Tsemppiä toipumiseen! Ja tosiaan se toinen lapsi tulee joskus kun on sopiva hetki. Itse odotan toista lasta, ja vähän jännittää, että onko tuleva 2,5 vuoden ikäero liian lyhyt... -A

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentistasi! Eipä meillä oikeastaan mikään kiire ole toista lasta saadakaan, terveys kuitenkin tulee ensin :) Onnea tulevasta perheenlisäyksestä!

      Poista
  2. Voi että, tsemppiä ja paranemista sinne, kuulostaa tosi rajulta! :(

    Ja jos yhtään lohduttaa, kyllä toisillakin menee suunnitelmat välillä uusiksi. Minun äidin piti tulla hoitamaan meidän poikaa syksyksi, mutta sairastui aika yllättäen vakavaan, sairaalahoitoa vaativaan masennukseen. Jouduin laittamaan pojan hoitoon minun mittapuulla liian aikaisin ja lisäksi nyt on jatkuva huoli ja osittainen hoitovastuu myös äidistäni. Joten haaveet toisesta lapsesta saavat odottaa myös täällä, yksivuotiaan ja oman äidin lisäksi en jaksaisi hoitaa tässä samalla vielä vauvaa. :/

    Voimia!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos myötätunnosta! Olen pahoillani äitisi sairastumisesta, toivottavasti hänen vointinsa paranee. Elämä voi tosiaan yllättää, välillä myös ikäviä juttuja. Jaksamista teille!

      Poista
  3. Olen lukenut koko blogisi samastuen vahvasti, kun olen itse samassa ammatissa (todennäköisesti aika erilaisella erikoisalalla) ja tässä on lasta yritetty tuloksetta. Jotenkin kaikki pohdintasi tuntuivat niin tutuilta. Toivottavasti paraneminen etenee hyvin! Ja muista että vaikka töihinpaluu on tärkeää, niin paraneminen on tärkeämpää! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiva kuulla, että blogistani on ollut jotain iloa! Toivon kovasti, että teillekin vielä lapsi tulisi. Kyllä vointi pikkuhiljaa on parantunut, mutta en vielä ihan työkuntoinen ole kuitenkaan. Pitää vain malttaa olla menemättä puolikuntoisena töihin :)

      Poista
  4. Kovasti voimia toipumiseen.<3 Minä olin synnytyksen jälkeen useamman viikon kestokaterilla, kun rakko repesi synnytyksessä (sektiossa). Yllättävää oli että rakko parani entiselleen. Toivottavasti sinäkin toivut yhtä hyvin. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos <3 Oi, tosi ikävä juttu ja huonoa tuuria tuo rakon repeäminen :( Hienoa, että se toipui entiselleen! Toivotaan samaa minulle :)

      Poista
  5. Kovasti voimia toipumiseesi! Olen pitkään jo blogiasi seurannut ja siitä kovasti pitänyt. Toivottavasti jatkat kirjoittelua tänne ja tulet kertomaan kuulumisia aina kun vaan kerkeät ja jaksat :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei ja kiitos kommentistasi! Kiva kuulla, että olet tykännyt blogistani :) En ole lopettelemassa ja tavoitteena on kyllä pitää tämä hengissä kunnes taas saan alkaa kirjoittaa lapsettomuushoitojen uudelleen aloittamisesta :)

      Poista
  6. Voimia toipumiseen! Asenteesi vaikuttaa ihanan positiiviselta ja varmasti tulevaisuutenne onkin valoisa :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! :) Luotan kyllä siihen, että elämä palaa pikkuhiljaa taas "normaalin" tuntuiseksi, niin se on aina ennenkin tehnyt vastoinkäymisistä huolimatta :)

      Poista
  7. Voimia sinulle! Ihailen positiivisuuttasi ja taitoasi katsoa eteenpäin! Olen sitä monesti miettinyt ja koettanut ottaa oppia omissa myrskyissäni. Toivottavasti kaikki sujuu hyvin! -Indiana

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Mukava kuulla, että blogistani on ehkä ollut jotain hyötyä myös muille kuin itselleni :)

      Poista
  8. Oho, minkä eteen olet joutunut.:( Vaikka kuinka tässä työssä näkee, kuinka sattumanvaraista, haurasta ja katoavaista terveys ja elämä on, ei sitä todennäköisesti ihan oikeasti tajua ennen kuin se osuu omalle kohdalle... Toivon sinulle ja perheellesi kaikkea hyvää! Onneksi olet nuori ja toipumisen potentiaali varmasti hyvä. Tahdon myös kiittää, että tämä blogikirjoitus pisti hetkeksi omat murheeni (lapsi pitäisi laittaa päiväkotiin pian, 1,5-vuotiaana, ja huolehdin sydän syrjällään asiasta) mittakaavaan. Pitää olla kiitollinen kaikesta siitä, minkä ottaa arjessa itsestäänselvyytenä, mutta joka voi yhdessä hetkessä olla menetetty ja joka retrospektiivisesti näyttäytyykin juuri sinä onnellisena, tavallisena aikana.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentistasi! Onhan se tosi sääli, että tavallinen, normaali arki tuntuu oikein hyvältä vasta sitten, kun sitä uhkaa tai on uhannut vaikka sairaus tai tms. Mutta elämä voi tosiaan muuttua ihan silmänräpäyksessä. Vaikka tilanteeni monilta osin näyttää jo aika valoisalta, niin koko tämän tapahtumaketjun sisäistäminen on edelleen kesken, enkä usein voi käsittää, että tapahtuiko tämä tosiaan minulle, ja miksi juuri minulle? Välillä saatan unohtaa koko asian ja olla pomppaamassa reippaasti ylös vaikkapa sohvalta kuten aina ennenkin, mutta sitten huomaan, että ai niin ei se ihan niin helposti käykään. En olisi pari kuukautta sitten voinut kuvitellakaan, että voisin joskus haaveilla siitä, että vielä saisin käydä ihan normaalisti kyykkypissalla jollakin epäsiistillä levähdyspaikalla maantien varressa :D Ennen tätä kaikkea surin ja podin huonoa omaatuntoa siitä, että laitamme 1 v 2 kk vanhan lapsen hoitoon, mutta tällä hetkellä olen vain tosi onnellinen, kun poika viihtyy hoidossa, niinkin hyvin että suuttuu kun pitäisi lähteä kotiin ;) Mukava kuulla, että tekstistäni oli sinulle jotakin hyötyä. Yritän itse aktiivisesti harjoittaa kiitollisuutta, koska se on niin hyvä tapa muistuttaa mieleen mitä kaikkea hyvää elämässä on :) Kun ihmisellä taitaa olla taipumus keskittyä niihin negatiivisiin asioihin, ja ne sitten vievät tilaa kaikilta positiivisilta jutuilta. Onnea ja tsemppiä teille päivähoidonaloitukseen!

      Poista