Poika on tavanomaisilla aamupäivän päiväunillaan ulkona. Minulla on kahvikuppi vieressäni pöydällä ja maailman paras koira pötköllään lattialla, kuuntelen lempimusiikkiani, koti on siisti, ikkunoista näkyy kaunis aamu, on perjantai eikä miehellä tai minulla kummallankaan ole töitä viikonloppuna. Olen viime päivinä ehtinyt pojan päiväunien aikaan puuhastella kotona kaikkea omaa pientä, mistä pidän: kirjojen ja lehtien lukua, lempileffan katsomista, askartelua, musiikin kuuntelua, kodin järjestelyä.
Kun poika hymyilee, kikattaa, oppii uusia asioita ja osoittaa kiintymystä meihin, tunnen olevani vanhemmuuden positiivisten puolien ytimessä. Ensimmäisinä viikkoina pojan syntymän jälkeen itkin usein sitä, että aika kuluu liian nopeasti. Ajan kulku ei ole tuntunut haikealta enää alkuaikojen jälkeen. Ennemminkin odotan innolla tulevia asioita, pojan kasvamista ja luonteen kehittymistä. Millaisen ihmisen olemmekaan saaneet luoksemme?
Kaikki tulevaisuuteen liittyvä on lapsen myötä muuttunut ihan eri tavalla mielekkääksi. Vanhempia tulemme aina olemaan, ja siinä on jo elämäntehtävää riittämiin, kaikkien muiden asioiden lisäksi. En toki ennen lastakaan ajatellut tulevaisuutta mitenkään synkäksi, mutta varsinkin lapsettomuuden myötä se näyttäytyi kovin epävarmana. Pojan saamisen myötä on tullut mahdolliseksi haaveilla tosissaan myös toisesta ja ehkä kolmannestakin lapsesta.
Kotona olo on ollut enimmäkseen mukavaa, varsinkin kun olen saanut säännöllisesti tehdä työkeikkoja ja tuntea itseni edelleen kykeneväksi ja tarpeelliseksi silläkin saralla. Työnarkomaani en ole koskaan ollut, mutta työni ja ammattini on silti tärkeä osa elämääni ja minuuttani, ja vaikka työ onkin välillä rankkaa ja väsyttävää niin se on myös suuri voimavara.
Äitiyslomalla olen saanut olla juuri niin sosiaalinen (tai epäsosiaalinen) kuin olen halunnut. Minulla ei ole vielä kertaakaan ollut tylsää (koska raskastan kotona puuhastelua), tai pakottavaa tarvetta tavata muita aikuisia. En kaipaa uusia tuttavuuksia tai ystäviä, mutta kun niitä on enemmän tai vähemmän sattumalta ilmaantunut, olen ollut iloinen. Neuvolan äitiryhmä, naapurin äitikaveri, vuorotyötä tekevät ystävät (mahdollisuus tavata päiväsaikaan!) ja omat epäsäännöllisesti töitä kotoakin käsin tekevät ja lähellä asuvat vanhemmat ovat tyydyttäneet hyvin sosiaaliset tarpeeni päiväsaikaan. Mutta on ihanaa, kun ei ole PAKKO tavata ketään.
Yritän joka päivä tuntea kiitollisuutta kaikesta, mitä olen saanut. Eikä se ole kovin vaikeaa. Olen onnellinen juuri nyt. Minusta tuli vihdoinkin äiti ja miehestäni isä. Olemme vanhempia ja meillä on ihana lapsi ja toisemme. Elämässä on niin paljon, mistä olla iloinen ja tyytyväinen.
Mietin usein lapsettomuutta ja matkaamme vanhemmiksi, mutta enää se ei tee minua surulliseksi, kuten ennen, vaan saan siitä voimaa. Tästäkin me selvisimme, kuten myös isoista ja pienistä arjen suruista ja vaikeuksista, ja varmasti myös tulevista haasteista.
Kaikki tulevaisuuteen liittyvä on lapsen myötä muuttunut ihan eri tavalla mielekkääksi. Vanhempia tulemme aina olemaan, ja siinä on jo elämäntehtävää riittämiin, kaikkien muiden asioiden lisäksi. En toki ennen lastakaan ajatellut tulevaisuutta mitenkään synkäksi, mutta varsinkin lapsettomuuden myötä se näyttäytyi kovin epävarmana. Pojan saamisen myötä on tullut mahdolliseksi haaveilla tosissaan myös toisesta ja ehkä kolmannestakin lapsesta.
Kotona olo on ollut enimmäkseen mukavaa, varsinkin kun olen saanut säännöllisesti tehdä työkeikkoja ja tuntea itseni edelleen kykeneväksi ja tarpeelliseksi silläkin saralla. Työnarkomaani en ole koskaan ollut, mutta työni ja ammattini on silti tärkeä osa elämääni ja minuuttani, ja vaikka työ onkin välillä rankkaa ja väsyttävää niin se on myös suuri voimavara.
Äitiyslomalla olen saanut olla juuri niin sosiaalinen (tai epäsosiaalinen) kuin olen halunnut. Minulla ei ole vielä kertaakaan ollut tylsää (koska raskastan kotona puuhastelua), tai pakottavaa tarvetta tavata muita aikuisia. En kaipaa uusia tuttavuuksia tai ystäviä, mutta kun niitä on enemmän tai vähemmän sattumalta ilmaantunut, olen ollut iloinen. Neuvolan äitiryhmä, naapurin äitikaveri, vuorotyötä tekevät ystävät (mahdollisuus tavata päiväsaikaan!) ja omat epäsäännöllisesti töitä kotoakin käsin tekevät ja lähellä asuvat vanhemmat ovat tyydyttäneet hyvin sosiaaliset tarpeeni päiväsaikaan. Mutta on ihanaa, kun ei ole PAKKO tavata ketään.
Yritän joka päivä tuntea kiitollisuutta kaikesta, mitä olen saanut. Eikä se ole kovin vaikeaa. Olen onnellinen juuri nyt. Minusta tuli vihdoinkin äiti ja miehestäni isä. Olemme vanhempia ja meillä on ihana lapsi ja toisemme. Elämässä on niin paljon, mistä olla iloinen ja tyytyväinen.
Mietin usein lapsettomuutta ja matkaamme vanhemmiksi, mutta enää se ei tee minua surulliseksi, kuten ennen, vaan saan siitä voimaa. Tästäkin me selvisimme, kuten myös isoista ja pienistä arjen suruista ja vaikeuksista, ja varmasti myös tulevista haasteista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti