Vuosi sitten

Vuoden takaiset tapahtumat ovat pyörineet mielessäni paljon viime viikkoina. Vähän kuin aluksi ajattelin synnytystä tosi paljon ja kävin tapahtumia ja tunteitani läpi uudelleen ja uudelleen. Ja lapsettomuussurujen keskellä kertasin siihenastista matkaamme keskenmenoineen ja toistuvien pettymyksineen miettien, saammeko koskaan omaa lasta.

Mitä enemmän ajattelen kaikkea sitä, mitä vuosi sitten tapahtui, sitä uskomattomammalta se tuntuu. Että kaikki tämä on IHME. Vuosi sitten juuri tänä samana päivänä olimme jo ajaneet illaksi Tampereelle toisen ICSI:n munasolukeräystä varten, joka tehtäisiin seuraavana päivänä. Kasvatuspäivät olivat sujuneet hyvin. Olin innoissani siitä, että olimme taas tositoimissa, mutta samalla takaraivossa kyti pelko siitä, että emme saisi hyviä alkioita, kun kerta niiden laadun suhteen oli ollut pientä epäilystä aiemmin. Pelkäsin, että pidemmässä viljelyssä paljastuisi että kaikki alkiomme ovat huonoja eikä yksikään selviäisi ainakaan laadukkaana siirtopäivään saakka.

Näiden pelkojen värittämää taustaa vasten se, että siirtopäivänä 20.11. kohtuuni laitettiin vielä samana aamunakin hienosti edistynyt "preblasto", tuntui uskomattoman hienolta. 

Piinapäivät olivat toiveikkaimmat kuin aikaisemmin. Hyperstimulaatio-oireet (joita en vielä edes tajunnut hyperstimulaatio-oireiksi) taisivat aika tehokkaasti viedä ajatuksia piinailusta muualle. Minua on jälkikäteen hyvin monesti ihmetyttänyt, että miten en tajunnut jonkin olevan pielessä, kun vatsa oli aina vain TODELLA turvonnut, vatsa ei toiminut kunnolla, aamuisin ja öisin voin huonosti, melkein pyörryin pari kertaa, suolanhimo oli valtava enkä voinut nukkua kunnolla kun vatsa oli tiellä.  

pp7-9 olimme pääkaupunkiseudulla ystävien luona käymässä, ja siellä hyperstimulaatio-oireet (joita edelleen kuvittelin ummetuksesta johtuviksi) olivat niin voimakkaat, etten edes miettinyt raskaustestien tekemistä, vaikka olin jo pp6 saanut herkkään raskaustestiin haamun. Jotenkin en kuitenkaan oikeasti tainnut ymmärtää, että tosiaan saattaisin olla raskaana. 

30.11. jouduin osastolle todetun hyperstimulaation vuoksi, ja siitä se tunteiden vuoristorata sitten alkoikin. Saimme tietää, että olen raskaana. En missään nimessä haluaisi elää ensimmäisiä raskausviikkoja uudelleen. Epävarmuus oli ihan kammottavaa välillä. hCG nousi liian hitaasti, kohdussa ei näyttänyt olevan alkioita lainkaan, seulontaverikokeissa oli häikkää, huolestuin nenäluun vuoksi itseni melkein kipeäksi, raskausoireet hävisivät ainakin kertaalleen... Myöhemminkin huolestuin joistakin asioista (mm. perätarjonta, iso pää ja jossakin vaiheessa olin  aivan varma että pojalla on Down tai jotain vieläkin ikävämpää) mutta puolenvälin jälkeen mieliala oli suurimmaksi osaksi seesteinen.

Ja loppujen lopuksi kaikki päättyi kuitenkin hienosti. Tosin synnytys olisi voinut sujua vauhdikkaammin. Rintatulehduskin olisi voinut jäädä saamatta, samoin imetysongelmat harmittivat.  Nämä ovat kuitenkin sivuseikkoja. Vaikka en haluaisikaan kokea tätä kaikkea uudelleen (ehkä pojan ensikohtaamista lukuunottamatta), niin eihän se poista sitä tosiasiaa, että tämä on ollut uskomaton matka. 

Ei hienojakaan asioita ole tarkoitus kokea uudelleen, koska jokainen hieno hetki on ainutlaatuinen ja siitä syystä niin erityinen. Myös surut ovat muokanneet elämästämme, ajatuksistamme ja meistä itsestämme sen, mikä on nyt. Lapsen saaminen ei poistanut minusta lapsettomuuden kokemuksia. Suren tahattomasti lapsettomien vuoksi ja heidän surunsa tuntuu omaltani. Huomaan edelleenkin myös joskus surevani ensimmäistä kesken mennyttä raskautta, nyt kun todella olen ymmärtänyt mitä menetimme. 

Mutta en vaihtaisi pois näitäkään kokemuksia. Silloin en olisi tänä saman ihmisenä kokemassa elämääni juuri nyt, tuntemassa suurta kiitollisuutta siitä että saimme kokea oman ihmeemme. Että preblastosta tuli meidän oma, rakas poikamme. Vaikka uuden elämän alku on mielestäni aina ihme, niin se, että koeputkihedelmöityksissä se alku pystytään oikeasti silmin näkemään, tekee siitä jotenkin vielä ihmeellisemmän asian. Että laboratoriohenkilökunta on ruiskuttanut siittiön munasoluun, ja sitten nähnyt poikamme silloin kun hän oli vielä solurypäs. En oikein löydä sanojakaan tälle imetyksen määrälle enää, joten lopetan tähän :)