Kävin tänään töissä kurkkaamassa omaa sähköistä sairauskertomustani, ja näin että lähete lapsettomuuspoliklinikalle oli hyväksytty heti seuraavana päivänä gynakologikäynnistä. Hämmästyin aika paljon, kun näin mitä lähetteen hyväksynyt lääkäri oli kirjoittanut: käynti 5 viikon päästä ja edeltävästi verikokeita. Olin kyllä odottanut paljon, PALJON pidempää odotusaikaa! Oikein iloinen yllätys!
Verikokeet oli määrätty otettavaksi kp 21-23. Tein pikaisen laskutoimituksen, ja totesin, että tänäänhän on kp 21. Ja huomenna on perjantai, eli jos aion tässä kierrossa ehtiä kokeisiin, niin viimeinen (ja ainut) mahdollisuus on huomenna. Tästä hieman ehdin huolestua, mutta kun tulin kotiin, niin postilaatikosta löytyi kuin löytyikin kirje naistentautien poliklinikalta. Labralähete on siis tehty, joten voin hyvin mennä kokeisiin huomenna. Kirjeessä sanottiin, että poliklinikka-aika tulee postissa myöhemmin.
Huominen ei kyllä kaikin puolin ole paras mahdollinen päivä verikokeita ajatellen. Minulla on nimittäin tänä yönä päivystys, ja jos kävisi niin hyvä tuuri, että aamusta olisi rauhallista ja saisin nukkua muutaman tunnin, niin eipä se noin vain käykään, koska ennen kokeita on oltava hereillä kolme tuntia, ja ne on otettava ennen kello kymmentä. Eli viimeisetään seitsemältä on noustava, vaikka päivystysvuoro vaihtuu vasta kahdeksalta. Paastota ei onneksi tarvitse, koska se olisi mahdotonta. Minun on ihan pakko syödä yöllä, kun olen töissä, muuten tulee hirveän huono olo eikä ajatus kulje.
Gynekäynnin jälkeen en ole hirveästi miettinyt tulevia tutkimuksia. Mutta nyt kun jotain alkaa todella konkreettisesti tapahtua, niin olen toki helpottunut, mutta tuntuu myös kurjalta, että ylipäänsä olemme tähän tilanteeseen joutuneet. En kyllä koskaan oikeasti odottanut, että joudumme joskus lapsettomuustutkimuksiin, kun onnistuimme ensin heti neljännestä kierrosta. Se on vain ollut sellainen absoluuttinen takaportti, jonka olemassaolo helpotti vaikeina hetkinä, mutta että oikeasti olemme nyt menossa tutkimuksiin... se tuntuu epätodelliselta. Vastahan minä niin kovasti odotin, että edes saisimme aloittaa raskautumisyritykset, ja jännitin ja laskin kiertopäiviä ja kuvittelin kaikenlaisia oireita.
Ja tässä sitä ollaan, puolitoista vuotta myöhemmin. Monet asiat ovat muutuneet sinä aikana parempaan suuntaan: olemme muuttaneet omaan ihanaan taloon, meillä on Vilma, olen päässyt yli uuteen työpaikkaan liittyvästä alkukaneudesta ja jännittämisestä ja viihdyn tosi hyvin, parisuhteemme voi mainiosti. Olen onnellinen, mutta en siltikään tyytyväinen. Tiedän, etten todennäköisesti tule olemaan yleisellä tasolla sen tyytyväisempi sittenkään, kun saamme lapsia, mutta minusta on vain pitkään tuntunut, että se on seuraava vaihe elämässäni. Kehoni haluaa sitä, mieleni haluaa sitä. Siksikö, koska olen niin päättänyt, vai koska se on fysiologinen juttu? En tiedä. Mutta lapsettomaksi jäävää elämää en voisi kuvitellakaan. Mikä sitten olisi elämäni tarkoitus?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti