Kp 13 eikä vielä merkkejä ovulaatiosta. Mutta eiköhän pian jo ala tapahtua jotain, toivottavasti... Alan olla jo kärsimätön.
Harhauduin taas tänään lukemaan yhtä äitiysblogia. Ensin oli huomattu, että oho-taidankin-olla-raskaana ja kaikki meni mainiosti, ja vauvan ollessa puolivuotias ilmoitti toinenkin lapsi tulostaan. Kukapa ei toivoisi, että omalle kohdalle sattuisi noin hyvä tuuri. Että lapsia vain TULEE, ilman että niitä oikeastaan edes TEHDÄÄN.
En edelleenkään koe, että meillä olisi lapsettomuusongelmaa, mutta eihän kaikki kuitenkaan ole mennyt ihan niin kuin olimme toivoneet ja suunnitelleet. Kun näitä asioita ei oikein voi suunnitella.
Muutaman viikon ajan vauvakuumeeni on ollut kuin kevyillä talviunilla (ehkä siksi, että keskenmeno ei tuntuisi niin pahalta), mutta nyt se on taas nostanut päätään. Siskoni on jo viimeisillään raskaana, ja heidän kotonaan sitten hypistellään yhdessä pieniä vaatteitä, leluja, imetyshärpäkkeitä, lastenvaunuja ja pinnasänkyä.
Olen yrittänyt kuvitella, että miten elämämme tulee muuttumaan sitten, kun meille joskus tulee vauva. Tietysti joudumme luopumaan tietyistä asioista, vaikka saammekin niin paljon uutta ja ihanaa tilalle. Ei se varmasti helppoa ole kuitenkaan, vaikka vauva onkin haaveiden täyttymys. Sen olen ymmärtänyt, kun olen keskustellut siskoni kanssa.
Elämänmuutos, vaikka kuinka toivottu, on aina kuitenkin elämänmuutos, ja siihen sisältyy vanhasta luopumista. Kun elämässä ei koskaan voi saada ihan kaikkea. Sen vuoksi huomaan välillä tuntevani helpotusta, että meidän vuoro ei ole IHAN vielä.
En osaa ollenkaan kuvitella, mitä ajattelisin nyt, jos ensimmäinen raskauteni olisikin jatkunut. Laskettu aika olisi kuukauden päästä. Outoa. Ihan kuin jonkun vieraan ihmisen elämä, johon en voi ollenkaan enää samaistua. Kun ei se ollut alunperinkään tarkoitettu minun elettäväkseni, vaikka ensin niin kuvittelin.
Mutta miten nopeasti onkaan kulunut aika siitä, kun tein ensimmäisen positiivisen raskaustestin! Yli seitsemän kuukautta. Ja tässä sitä edelleen ollaan. Ei vauvaa, ei raskautta eikä edes ovulaatiota tiedossa. Mutta elämä on silti ihan kivaa, tavallaan.
Hei! Täälä on yksi uusi lukija... Tämän hetkinen tilanteemme taitaa olla kutakuinkin sama. Täälä eletään kemiallisen raskauden jälkeen kp 12. Ovulaatiota odotellessa, testin viivassa alkaa olla jo sen verran väriä, että ei varmaan montaa päivää pidä enää odotella.
VastaaPoistaItse en suhtautunut keskenmenoon yhtä hienosti kuin sinä. Viikkoon en kyennyt tekemään mitään, en jaksanut edes pestä pyykkiä. Nyt alkaa jo onneksi helpottamaan. Päätös siitä, että pidetäänkö yhden kierron verran taukoa ei ollut helppo. Toisaalta tauko tarkottaisi automaattisesti sitä, että tässä kuussa ei ole mahdollisuutta tulla raskaaksi, toisaalta sitten taas mahdollinen uusi keskenmeno pelottaa niin vietävästi. En mitenkään kestäisi toista heti perään.
Vaikka keskenmeno harmittaa niin vietävästi, niin nyt ainakin tiedän, että minun on mahdollista tulla raskaaksi. Puolisoni siittiöt eivät ole ainakaan täysin kelvottomia ja itselläni on ainakin toinen puoli auki ja toiminta kunnossa.
Pahoitteluni :( Keskenmeno on aina kamala asia. Kuin matto vetäistäisiin jalkojen alta ja sitten olet ihan tyhjän päällä ja kaikki tuntuu yhtäkkiä turhalta ja merkityksettömältä, vaikka olit juuri maailman onnellisin ihminen :( Jos jotain positiivista siitä pitäisi löytää, niin ehkä juuri tuo mainitsemasi asia, että saa varmuuden siitä että ainakin on mahdollista tulla raskaaksi! Mutta toivon sinne päin ovistestiviivan pikaista tummenemista ja sitten tietysti myös uuttaa positiivista The Testiä :)
Poista