Tiedättekös, että taidan TAAS elätellä toiveita siitä, että tässä kierrossa tärppäisi :) Että ehtisin tulla luomusti raskaaksi vielä tässä viimeisessä kierrossa ennen uutta hoitoa. Ei niin että mitkään merkit mitenkään viittaisivat siihen, että olisin raskaana, mutta tällähän tavalla mieleni on aina toiminut.
Pariin otteeseen olen tällä blogissakin tainnut väittää, etten jossakin kierrossa olisi yhtään uskonut, että olisin raskaana, mutta jälkikäteen analysoituna sellaista tilannetta ei ole tainnut koskaan olla. Toivoa on AINA ollut. Välillä kuukautisten jo alettuakin olen uskonut (tai ainakin toivonut) olevani raskaana.
Mutta kumpi tilanne olisi pahempi: Että aina uskoo ja toisaalta melkein aina pettyy, tai se ettei koskaan usko mutta silti aina pettyy? Olisiko pettymys helpompi kestää, jos en olisi ensin toivonut? On se varmasti niin, mutta toisaalta, jaksaisinko elää koko ajan epätoivossa? Nämä ihanat hetket ja päivät, kun olen ollut lähes varma onnistumisesta, ovat varmasti tuoneet myös voimia jatkaa yrityksiä.
Ilman toivoa ei ole mitään <3
VastaaPoista<3
PoistaMinäkin harrastin tuota epätoivoista toivomista. Testailin vielä kuukautisten jälkeenkin, että jos vaikka saisin plussan. Johtuu tosin kyllä varmaan siitä, että yhden plussan olen niin saanutkin. Se tosin meni kesken..
VastaaPoistaUsein taisin testailla siksikin, ettei vaan vahingossa ottaisi alkoholia tai Buranaa tai mitään muuta, mikä voi olla alkiolle vaarallista :)
PoistaSamoilla fiiliksillä. There's always hope :)
VastaaPoistaVaikka meillä meni ekaan plussaan 4,5 v niin silti jaksoin toivoa varmaan 90 %:ssa niistä 57:stä edeltävästä kierrosta, jotka siihen vaadittiin. Vaikka tiesin että plussaan vaaditaan ihme, niin silti ajattelin että kyllä ne ihmeet aina jollekin tapahtuvat.
VastaaPoista