Päivystämisestä

Yllättäen onkin jo kp 6. Kyllä se tästä. Yritän keskittää ajatukset nyt puutarhan laittoon ja koiraan. Ehkäpä aika kulkee silloin nopeammin. Toisaalta en toivo, että aika kulkisi liian nopeasti, koska haluan nauttia elämästäni myös juuri tällä hetkellä. Toivon vain, että kiertopäivät kertyisivät huomaamattomasti ilman että joka välissä huomaan laskevani kp:tä jo ties kuinka monennen kerran samana päivänä.

Vein tänään Vilman eläinlääkäriin rokotettavaksi. Päivystysvapaalla pystyy hoitamaan kaikenlaista päiväsaikaankin, mikä on kätevää. En tosin ole nukkunut yhteensä kuin ehkä kolme ja puoli tuntia. Vilma on ollut rokotuksen jälkeen hieman väsynyt, joten sain itsekin nukuttua hieman. Onneksi huomenna on vapaapäivä. Menen kyllä sitten yöksi päivystämään, mutta perjantai onkin taas sen vuoksi vapaa. 

Yöpäivystykset voivat minun työpaikallani ja erikoisalallani olla aivan kaikkea todella helpon ja todella raskaan välillä. Ne tuovat mukavasti vaihtelua säännölliseen päivätyöhön. Olen aina pitänyt hieman epäsäännöllisestä säännöllisyydestä. Eikä koskaan voi tietää, milloin saa töissä nukkua koko yön ja pystyy nauttimaan seuraavana päivänä yllätysvapaapäivästä :)

Nykyisin en enää stressaa juurikaan päivystyksistä etukäteen, kuten vielä opiskeluaikoina ja juuri valmistuttuani. Pitää vain päivystää säännöllisesti, niin pysyy yllä hyvä tuntuma työhön. Haasteita riittää joka tapauksessa.

Työurani alkuvaiheessa mietin usein keskellä yötä päivystäessäni, että hitto, olen tällä hetkellä käytännössä vastuussa kaikista sairaanhoitopiiriimme omaan erikoisalaani kuuluvista potilaista (sekä myös moneen muuhunkin erikoisalaan kuuluvista potilaista, joilla ei ole omaa päivystäjää).

Neljännen opiskeluvuoden kandina tätä oli todella hurja ajatella. Silloin tunsin usein, että olin joutunut hieman liian suuriin saappaisiin, vaikka konsultaatioapu olikin puhelinsoiton päässä. Odotin kuin kuuta  nousevaa sitä päivää, että päivystäminen ei enää tuntuisikaan niin hirveän jännittävältä. Kai olen siinä tilanteessa nyt, vaikka toki joudun säännöllisesti pyytämään apua kollegoilta (mikä tietysti tavallaan kuuluukin lääkärin ammattiin). Säälin lääkäriopiskelijoita, joilla on kaikki se epävarmuus ja kokemattomuus vielä edessä. Mutta kaikkien on joskus oltava siinä tilanteessa, valitettavasti.

Joskus kun meneillään on jokin aivan kamala päivystys, saatan miettiä, että itsepä olen tälle alalle hakeutunut. Ehkäpä siihen tarvitaan jonkinasteinen kutsumus, että jaksaa. Mutta tylsää ei ainakaan ole. Ja on hienoa, että varmasti ihan jokaisena työpäivänä edelleenkin opin jotain uutta, josta on hyötyä tulevaisuudessa. Sitäpaitsi vauvan kanssakin joutuu hyvin todennäköisesti valvomaan, joten mikäs tässä on etukäteen harjoitellessa :)