Uusi vuosi

Vaikka olinkin eilen "vain" kuskina, niin meni myöhäiseksi, kun kyydittäväni eivät olisi halunneet lähteä kotiin nukkumaan ;) Pääsimme sänkyyn hieman yli kolme, ja heräsin noin kymmeneltä. Sen jälkeen kyllä lojuin sängyssä vielä noin tunnin ajan. En pystynyt enää nukahtamaan, vaikka olin hirveän väsynyt. Kuin olisin rekan alle jäänyt. Eihän se nyt ihmekään ole, kun tämä oli jo toinen lyhyt yö peräkkäin. Tänään menen ajoissa nukkumaan.

En vieläkään tiedä, miten minun pitäisi raskauteen suhtautua. Haluaisin miettiä tulevaisuutta koko ajan, haaveilla ja niin pois päin, mutta mieli laittaa kovasti jarrua päälle, ettei ihan vielä. No koska sitten? Nt-ultra siintää tulevaisuudessa ajankohtana, jonka jälkeen voisin ruveta olemaan "oikeasti" raskaana. Jos siis kaikki on hyvin. Mutta vaikka kaikki on tähän mennessä sujunut hyvin, niin en halua vieläkään luottaa siihen, että hyvä onni jatkuisi. Kyse ei ole niinkään siitä, etten pystyisi luottamaan, vaan siitä, etten vielä halua. 

En ymmärrä, mistä tämä luottamus oikein on peräisin! Ensimmäisessä raskaudessa, niin kauan kuin sitä kesti, olin todella hermostunut ja huolestunut lähes koko ajan. Tällä kertaa, vaikka stressin aiheita onkin ollut, pohjalla on koko ajan ollut vahva usko onnistumiseen (paitsi sen paniikkiultran jälkeen). Ihan ihme juttu. Toki hyperstimulaatioasia sotki asioita aika tavalla. Olen pohtinut, miten olisin suhtautunut alkuraskauteen, jos hyperstimulaatiota ei olisi tullut. Sen myötä sain tietysti paljon muuta ajateltavaa itse raskauden lisäksi. Ja pahimmat piinailut jäivät hyperstimulaatio-oireiden varjoon.

Mutta voiko tosiaan olla niin, että tänä vuonna meistä tulee vihdoinkin vanhempia? Lapsettomuuden suru ei varmasti katoa siitäkään huolimatta kokonaan, koska vaikkei siitä onneksi ole ehtinyt tulla minua määrittävää asiaa, niin se jatkuvat epävarmuus, katkeruus ja toistuvat pettymykset ovat silti jättäneet jälkensä. Ärsyynnyn edelleenkin siitä, että osa raskautuu niin helposti, eivätkä edes tajua olla kiitollisia, vaan pitävät sitä itsestäänselvyyteenä. Sydäntäni viiltää, kun mietin muita lapsettomia. Kuinka epäreilua elämä voi olla.

Olen lueskellut ensimmäisen raskauden ainoalla normaalilla neuvolakäynnillä saamaani Vauvan odotus-kirjasta. Ensimmäisissä kappaleita lukiessani en voinut olla tuntematta jonkinlaista ulkopuolisuuden tunnetta, kun kerrottiin siitä, miten "me kaikki olemme saaneet alkumme": munasolu irtoaa, siittiöt uiskentelevat sitä kohti, hedelmöitys tapahtuu ja alkio vaeltaa kohtuun. Onneksi se ei nykyisin ole ainoa mahdollinen tapa saada uusi ihminen alulle. Nyt raskaana ollessani en muuten ole tuntenut itseäni mitenkään ulkopuoliseksi, pikemminkin tunnen kerrankin olevani kuten muut. Ehkä minunkin kehoni pystyy kasvattamaan lapsia.