Suru suuresta ilosta

Keskenmeno ei ollut elämäni kamalimpia kokemuksia, mutta kyllä se tuntui todella pahalta, silloin kun se tapahtui. Pari viikkoa itkin päivittäin, minkä jälkeen suru asteittain väheni. Edelleenkin saatan ruveta itkemään, kun ajattelen asiaa, ja raskaana olevien naisten ja pienten lasten näkeminen tekee pahaa, mutta pikkuhiljaa olen hyväksynyt asian osaksi elämääni, eikä se enää ole ajatuksissani koko ajan. 

Vaikka raskaus ei vielä ollut kovin pitkällä, olin jo aloittanut äidiksi valmistautumisen, ja sitten se kaikki otettiin pois. Sisälläni aluksi tuntunut tyhjä aukko on täyttynyt jollakin muulla, tai sitten en vain enää tunne sitä. Ajattelen yhä, että varhaisultra, jossa sain mieheni kanssa nähdä pienen sydämen sykkivän, oli yksi tähänastisen elämäni onnellisimmista hetkistä. 

Totta kai tuntui epäreilulta, että muut saavat vauvoja, mutta itse jouduin vetämään oman Pieneni vessanpöntöstä alas, ennen kuin siitä edes oli ehtinyt tulla Henkilö. Jokin tarkoitus tälläkin keskenmenolla on, vaikka en ole vielä sitä keksinyt. Ehkäpä sen tarkoitus valkenee sitten, kun vihdoin saan syliini oman Pienen.

Yksi asia ylitse muiden on muistuttamassa minua keskenmenosta joka päivä. Minä ja siskoni tulimme raskaaksi vain muutaman päivän välein, ja nyt siskollani on menossa raskausviikko 24 ja minulla kp 3. 

Minun on ollut todella vaikeaa iloita siskoni puolesta, ja olen puhunut siitä hänelle monta kertaa. Siskoni ymmärtää ja hyväksyy tunteeni. Uskon, että hän tuntisi ihan samalla tavalla, jos osamme olisivat päinvastaiset. Keskenmenoni oli suuri suru paitsi miehelleni myös siskolleni. Muutaman viikon ajan ehdimme haaveilla yhdessä samaa tahtia etenevästä raskaudesta ja yhteisestä ajasta vauvojemme kanssa. 

On ihanaa, että minusta tulee pian täti, ja olen tietysti onnellinen siskoni puolesta, mutta minulla on silti tunne, että minua on kohdeltu epäreilusti. Kuka näistä asioista sitten päättääkin. Miksi minun raskauteni keskeytyi, mutta siskoni sai jatkua? Jos siskoni ei olisi raskaana, uskon, että ajattelisin keskenmenostani eri tavalla kuin nyt teen. Se ei ehkä tuntuisi yhtä suurelta menetykseltä.

Ohhoh, tulipas pitkä vuodatus. Kertominen helpottaa, siksi kai minäkin tätä blogia kirjoitan. Ei niin, ettenkö olisi saanut valtavasti tukea perheeltäni, mutta tähän mennessä he ovat saaneet kuulla tästä asiasta jo niin paljon, että minun täytyi etsiä uutta yleisöä :) En sitä paitsi viitsisi pilata siskoni koko raskausaikaa jauhamalla hänelle siitä, että minun on vaikeaa iloita hänen puolestaan. Katkeroitumista yritän välttää viimeiseen saakka. Silti pelkään, että se on jo hiipinyt mieleeni.