Suru opettaa

Olen nyt kirjoittanut tätä blogia noin kolmen viikon ajan. Tuntuu, että olen saanut kirjoittamisesta paljon apua. Vaikka blogin kautta mietinkin keskenmenooni liittyviä asioita kohtuullisen usein, koen, että kirjoittaminen on vähentänyt sellaista epämääräistä surussa vellomista (vaikka se tietysti ajankin kanssa vähenee). 

Kirjoittaminen tekee suruprosessista strukturoidumpaa, jolloin voin keskittyä paremmin muihin asioihin silloin kun on niiden aika. Vaikka kukaan ei blogiani koskaan lukisikaan, uskon silti, että pelkkä  kirjoittaminenkin helpottaisi oloani. Toki vertaistuki on se kaikkein tärkein asia :) 

Hämmästelen itsekin sitä, että edelleenkin saatan keskenmenosta puhuessani tai jopa vain sitä ajatellessani ruveta vollottamaan. Aluksi ajattelin, että pääsen tästä yli parissa viikossa, mutta se oli harhakuvitelmaa. Ei niin, että keskenmeno juurikaan enää häiritsisi arkeani, mutta kai se on vain muuttanut minua hieman ihmisenä. Suhtaudun joihinkin asioihin eri tavalla ja ymmärrän toivottavasti paremmin muita keskenmenon kokeneita. 

Ei minulla ennen keskenmenoakaan ollut erityisen ruusuista kuvaa lastenhankintaprosessista, koska lähipiirissäni on useita, joille se on ollut kaikkea muuta kuin helppoa, mutta henkilökohtainen kokemus luonnollisesti antaa vielä syvällisemmän näkökulman. Ja vaikka olenkin jo kauan tiennyt, ettei lapsia noin vain "hankita", niin en kuitenkaan ennen yrittämisen aloittamista ollut vakavasti huolissani, että voisimme jäädä lapsettomiksi. Turhahan sitä on etukäteen murehtia.

Kukaan ei kuitenkaan voi elää elämäänsä ilman suruja ja vaikeita aikoja. Ja jos ei olisi pahoja asioita, ei voisi olla oikein hyviäkään. Sekä positiiviset että negatiiviset kokemukset vahvistuvat siitä, että ne ovat toistensa vastakohtia. Miten muuten voisimme tietää, että asiat ovat oikein hyvin, jos ei olisi mitään huonoa mihin verrata?

Haluan kuitenkin uskoa, että kaikesta pahasta seuraa aina jotain hyvääkin. Lopputulema saattaa luonnollisesti silti jäädä paljonkin miinuksen puolelle, sitä en kiistä. Itselläni on kuitenkin käynyt tähän mennessä hyvä tuuri, ja olen ainakin vielä plussan puolella. Koen esimerkiksi, että sairastumiseni myötä minusta tuli onnellisempi ihminen. Tämä tosin tapahtui sen jälkeen, kun tilanne oli jo hieman rauhoittunut, enkä kokenut sairauttani jatkuvana uhkana tai minua kohdanneena vääryytenä. 

Sairastumiseni lähensi minua ja perhettäni. Aiemmin minun oli paljon vaikeampi puhua huolenaiheista tai suruista. Sairastuminen toi myös ajatteluuni paljon suhteellisuudentajua. Tunnen usein olevani jopa etuoikeutetussa asemassa, koska minulle olisi voinut käydä paljon, paljon pahemmin.

Elämä on julmalla tavalla epävarmaa. Se on kai vain hyväksyttävä (mikä on helpommin sanottu kuin tehty).