Hieman itsestäni

Olen hieman alle kolmekymppinen vaimo, ja sillä tavalla ”vakiintunut”, että vauvan sopisi tulla. Jo pitkään olen toivonut (tai ainakin kuvitellut toivovani) kolmea lasta. Puolisen vuotta sitten muutin mieheni kanssa uuteen omakotitaloomme. Olemme molemmat koti-ihmisiä, ja parasta mitä tiedämme, on rauhallinen viikoloppuilta kotona kahdestaan, tai miksei myös hyvien ystävien tai perheen seurassa. Silti me molemmat kaipaisimme kovasti perheenlisäystä. Ajoittain koti tuntuu tyhjältä, kuin täältä puuttuisi jotain. Päälukua kasvattaa tällä hetkellä vain muutama jyrsijä. Viihdyn työssäni, vaikka se onkin henkisesti (ja välillä fyysisestikin) ajoittain rankkaa. Antoisaa kyllä, ja voisi kai sanoa, että olen kutsumusammatissani. Silti en ole koskaan ajatellut, että työ olisi elämäni ykkösjuttu, vaan se on aina ollut perheen perustaminen. 

Vuosi 2013 tuntuu pyörineen lähinnä kahden asian ympärillä: äitiyshaaveet ja talonrakennus. Jopa talonrakennuskin jää kyllä kakkoseksi. En usko, että koko vuotena olisi kulunut yhtäkään päivää, jolloin raskausasiat eivät olisi kertaakaan käyneet mielessäni. Mieheni ei voi täysin tätä ymmärtää, mutta hyväksyy kyllä vouhotukseni.

Tähän mennessä äitiyden esteenä ovat olleet seuraavat asiat: 

- pitkäaikainen sairaus, joka vielä parisen vuotta sitten ei ollut täysin rauhallisessa vaiheessa, jolloin ei myöskään ollut viisasta yrittää raskautta

- samaisen sairauden lääkitys, jonka raskauteen sopivaksi muuttamiseen kului puolisen vuotta

- lokakuussa 2013 varhainen keskenmeno viikolla 10

Juuri nyt on menossa keskenmenon jälkeinen yk 3. Koen olevani loputon optimisti (joka vaipuu epätoivoon aina silloin tällöin), joten olen tähän mennessä uskonut olevani raskaana ihan jokaisen yrityskuukauden jälkeen, ja melkein aina olen myös itkenyt päivän tai pari sitä että en ollutkaan raskaana. Tiedän kuitenkin, että olen suhteellisen onnellisessa asemassa siksi, että ainakin tiedän voivani tulla raskaaksi, koska olemme jo kertaalleen siinä onnistuneet (eikä kyseessä ollut tuulimuna tai vastaava). Minulla vain on sellainen tunne, että haluan lapsen NYT. Tai ainakin haluan tulla raskaaksi HETI. Se on kai ihan biologiaa. Välillä oman vauvan kaipuu on ihan sietämättömän kova, kuin fyysistä kipua melkein. Enkä usko, että se miten kauan on lasta yrittänyt, välttämättä ratkaise sitä, miten surullinen on silloin kun huomaa, ettei vieläkään tärpännyt.