Kp 17: Alkio siirretty!

Vihdoinkin PAS toteutui! Onhan tätä nyt jo keväästä asti suunniteltu :) Varauksettoman tyytyväinen en voi olla, koska alunperin siirrettäväksi suunniteltu D4-alkio ei selvinnyt sulatuksesta, joten nyt siirrettiin D5-alkio ja se tarkoittaa sitä, että pakkanen on tyhjä. Yritän jo henkisesti valmistautua uuteen hoitoon. Ei sillä että edelliset olisivat olleet kovin hankalia, paitsi hyperstimulaatio. Sitäkin on vaikea mieltää ikäväksi asiaksi, kun lopputulos oli täydellinen <3 Uuteen hoitoon ryhtyminen tuntuu lähinnä työläältä, ja työkuvioitakin on selvästi vaikeampi järjestää kuin edellisillä kerroilla. Mutta toki olen heti valmis uuteen  hoitoon, mikäli sellaista tarvitaan.

Jos keskittyisin nyt kuitenkin siihen, että alkio on siirretty, ja raskaus on hyvinkin mahdollinen. Olen ollut oudon välinpitämätön viime päivinä kaiken tämän suhteen. En tiedä, haluaisinko ollakaan sillä lailla liekeissä, mutta haluaisin sentään edes tuntea jotain. Nyt ei oikeastaan edes jännitä. Kumman määrittelemätön olo vaan. Virallinen testipäivä on muuten JOULUAATTO. Joo, en varmasti jätä testaamista sinne saakka...!!! Saa nähdä kuinka pitkään saan pidettyä näppini erossa testeistä. Pojan kanssa plussasi jo kuusi päivää siirrosta...

Mites nämä päivät nyt sitten lasketaan, ehkä vain kiertopäivinä? Tänään on (jo) kp 17. Eli vuoto voisi alkaa jo vaikka kymmenen päivän kuluttua. Lugesteron tietysti voi pitää vuodon poissa. Aloitin lääkityksen tänään heti siirron jälkeen. Huomisesta alkaen aloitan Primaspanin, jota käytin myös pojan raskaudessa. Huomenna Gonapeptyl-piikki (kun alkio on kuuden päivän ikäinen). Tästä ne piinapäivät sitten käynnistyvät...!

PAS-ultra ja ovisplussa

Aloitin ovistestailut jo sunnuntaina kp 8. Tiistaina tuli vilkkuva hymynaama, samoin keskiviikkona aamulla. Keskiviikkona oli myös PAS-ultra. Oikealla oli 18 mm:n johtofollikkeli ja limakalvo oli 7,5 mm eli ihan hyvä. Jotenkin oli silti vähän pessimistinen olo, koska vaikka follikkeli oli jo noin iso, niin se ei ole minulla yleensä ole ollut mikään tae siitä, että ovulaatio olisi lähellä. Testasin kuitenkin uudelleen eilen illalla, ja plussahan sieltä tuli! 

Tänään soitin gynen polille, ja siirtoajankohdaksi sovittiin ensi tiistai! Epätodellista, että olemme nyt näin pitkällä, pääsemässä siirtoon asti. Kesäkuussa ovulaatio tuli väärään aikaan ja labrat olivat pielessä, syyskuussa ovis sattui oikeaan aikaan mutta labrat olivat esteenä. Onpa jännittävää! Paitsi että sittenhän se jännitys vasta alkaa, jos alkio tosiaan saadaan siirrettyä ;)

Kuukautiset ja ultrapäivä

Eilen vuoto sitten alkoi, onneksi, koska jos ovulaatio ei veny kovin pitkälle, niin siirtoon pääsemiseen pitäisi olla aika hyvät mahdollisuudet. Soitin gynen polille tänään, ja ultrapäiväksi sovittiin keskiviikko 4.12. Silloin on kp 11. Ovulaatiotestejä alan sitten tehdä jo ultraa edeltävästi. Kp 14 on viimeisin LH-plussapäivä, joka sopisi aikatauluun. Yleensä plussa on tullut jo tätä ennen, yleensä siis. Mutta katsotaan. Olisihan se nyt ihan epätodellista, jos siirto vihdoinkin toteutuisi!

Ei kuukautisia vieläkään

Olinkin laskenut nuo todennäköiset kuukautispäivät hieman väärin. Oikeasti kuukautisten olisi pitänyt alkaa vasta torstaina tai perjantaina (eikä keskiviikkona tai torstaina), jotta kierron pituudesta olisi tullut viimeaikainen joko 26 tai 27 päivää. Tämä on siis hyvä juttu ajatellen siirtoa, koska nyt siirtopäivä ei niin todennäköisesti osu viikonlopulle. Paitsi että kuukautiset eivät ole vieläkään alkaneet, ja tänään on jo kp 29. Vuodon alkamisesta ei ole mitään merkkiä, paitsi nyt rinnat ovat vähän kipeät. Ja joo, tein jo raskaustestinkin, mutta se oli tietysti ihan tyylipuhdas negatiivinen. Joten nyt saisi vuoto kyllä jo minun puolestani alkaa. Eihän kuukautisten alkupäivä tietysti vielä takaa siirtoon pääsyä, mutta juuri nyt näyttäisi aika hyvältä!

Lupaavampia uutisia (mutta paljon epävarmuutta)

Verikokeiden tulokset olivatkin nyt paljon paremmat, joten periaatteessa alkionsiirrolle ei pitäisi olla esteitä. Olen kuitenkin vain varovaisen toiveikas, koska siirtoajankohta näyttäisi sijoittuvan itsenäisyyspäivän tienoille, jolloin tulee kaksi ylimääräistä ei-sopivaa päivää siirrolle, kun itsenäisyyspäivä on perjantai ja lisäksi olemme reissussa myös torstaina (katsomassa sitä miehen siskon vauvaa, joka syntyi keskiviikkona). 

Keväällä kiertoni olivat hieman pidempiä, mutta nyt kesästä lähtien 26 tai 27 päivää. Jos tämä nykyinen kierto seuraa kaavaa, niin vuodon pitäisi alkaa 20. tai 21.11. LH-plussapäivä on vaihdellut aika paljon tämän vuoden aikana, enkä ole kaikissa kierroissa edes testannut, mutta näissä vähän lyhyemmissä kierroissa se on ollut kp 12 tai 13. 

Laskin näistä kahdesta vuodon alkupäivästä ja mahdollisista ovisplussa-ajankohdista siirtopäivät, ja vain yksi vaihtoehto osuisi tavalliselle arkipäivälle, eli vuodon alku 21.11. ja LH-plussa kp 13. Silloin siirtopäivä olisi maanantai 9.12. Tietysti on paljon muitakin mahdollisuuksia. Vuoto voi alkaa myöhemmin ja/tai ovisplussa voi tulla myöhemmin. Mutta nämä ovat varmaan todennäköisimmät vaihtoehdot. Aikamoista arpapeliä... Mutta jännittäviä päiviä edessä ensi viikolla, kun kuukautisten pitäisi alkaa...!

Välitila

No eipä tänne mitään ihmeempää kuulu. Halusin vain jotain kirjoittaa, kun vaan tekee niin hirveästi mieli päästä tositoimiin ja oikeasti yrittämään raskautta. Ärsyttää, kun aina tulee jotain esteitä tielle. Ylihuomenna menen taas verikokeisiin ja sitten varmaan jo saman päivän aikana tiedän, voidaanko PAS:ia edes ajatella. Toivottavasti, TOIVOTTAVASTI... 

Olemme tässäkin kierrossa elelleet huolettomasti ilman ehkäisyä, ja ovistakin yritin bongata, mutta vähän liian myöhään vissiin, koska parina päivänä tuli ihan negatiivinen ja sitten valkovuoto olikin taas jo ihan niukkaa. Mikäli tässä kierrossa jostain ihmeen syystä PAS toteutuisi ja sitten vielä jostain ihmeen syystä tulisin raskaaksi ja sitten siitä raskaudesta vielä syntyisi lapsi, niin laskettu aika olisi aika lailla samoihin aikoihin kuin pojalla. Aika jännä juttu. 

Miehen siskon laskettu aika meni jo melkein viikko sitten, eikä vauvaa kuulu. Viikon sisään saamme siis kuitenkin ihastella vauvakuvia. On sekin ihan kivaa, vaikka oma vauva olisi kaikkein paras tietysti. Työkaverin puolisollakin on laskettu aika parin viikon päästä. Hassua, mutta ei ole ollenkaan katkera. Vähän niin kuin lupasin itselleni, etten sitten rupea katkeraksi, vaikka toisen lapsen yritys venähtäisikin. Se meidän vauva tulee kyllä sitten, kun on sen aika. 

Aika seesteistä elämä on verrattuna ensimmäisen lapsen yritykseen. Sellaisen vuoristoradan kyytiin en enää haluaisi. Nyt en ole lapseton, en hoidoissa, en raskaana, olen vaan, jossain välitilassa. Onnellinen olen, mutta odotan silti vauvaa. Välillä haluaisin vauvan ihan heti, mutta seuraavassa hetkessä tuntuu ettei sillä olekaan niin kiire. Mutta hoidot olisi tietysti kiva päästä aloittamaan.

Blogilukulistalleni on muuten vaivihkaa käynyt niin, ettei siellä enää ole kuin pari aktiivista blogia. Otan mielelläni vastaan lukuvinkkejä, raskaus/lapsettomuusjuttuja tykkäisin lukea :)

Odottelu jatkuu

Valkosolut olivat vieläkin liian matalat, joten ei tule siirtoa marraskuussakaan. En kuitenkaan ole erityisen pettynyt. Elämässä on ollut kaikkea muuta mukavaa viime aikoina. Ehkä sitten joulukuussa. Kuukautiset eivät kyllä ole vielä alkaneet, joten mistäs sitä tietää, jos olisinkin vaikka raskaana :D Tänään on jo kp 28, mutta toisaalta ovulaatio tuli aika myöhään. Viime kuukausina luteaalivaiheen pituus on ollut sellainen, että jos ovulaatio on päivä 1 niin vuoto alkaa yleensä päivänä 15 ja se on tänään.

Ja taas pettymys...

Keskiviikkona gynen polilla kaikki näytti oikein hyvältä, kohdun limakalvo oli hieno, oikealla oli johtofollikkeli ja todennäköisyys sille, että LH-plussa tulisi sopivana päivänä, tuntui kohtalaisen suurelta. Sain jo Lugesteron- ja Pregnyl-reseptit ja käytännön ohjeet siirtoa varten. Mutta sitten  iltapäivällä selvisi, että saman aamun verikokeissa valkosoluni olivat viimeksi aloitetun SLE-lääkkeen takia ihan liian matalat. Lääkitys loppui siihen ja siirto peruuntui. Niin matalilla soluilla ei oikein voi tehdä PAS:ia.

No niin. Näin sitten kävi, ja vaikka SLE onkin rauhallinen, niin joudumme vielä pohtimaan, että mikäs lääke nyt sitten otetaan seuraavaksi käyttöön, jos otetaan. Tai jäämmekö vain odottamaan ja seuraamaan. Harmitti sekä se, ettei tätä yhtä lääkettä voidakaan käyttää (lääkkeitä, joita voidaan turvallisesti käyttää raskauden aikana on aika rajallinen määrä), ja tietysti se että PAS taas peruuntui.

PAS:n peruuntumisesta huolimatta olen jatkanut ovistestailua, vähän niin kuin mielenkiinnosta (ja tilannut uuden 20-packin digitestejä). Edelleen, myös tänään iltapäivällä, testi on näyttänyt vain vilkkuvaa hymynaamaa. Gyne oli keskiviikkona sitä mieltä, että follikkelin koon perusteella plussa olisi tullut jo eilen tai viimeistään tänään. Mutta follikkeleideni kokohan on aina ennustanut ovulaation ajankohtaa todella huonosti. Saa nähdä, miten käy. Jos plussa ei tule huomennakaan, niin sitten siirto olisi peruuntunut joka tapauksessa. Ehkä ei sitten harmittaisi niin paljon enää.

Sovimme SLE-lääkärini kanssa ensin, että käyn seuraavissa kokeissa kuukauden päästä, jolloin on myös vastaanottokäynti. Se tarkoittaisi sitä, että seuraava PAS-mahdollisuus olisi aikaisintaan joulukuussa. Eilen mies kuitenkin ehdotti, että jos kävisin jo parin viikon päästä kokeissa, ja mikäli valkosolut ovat riittävästi nousseet, niin sittenhän jo marraskuussa voisi yrittää siirtoa. Lähetin SLE-lääkärilleni heti tänään aamulla viestiä ja ehdotukseni sai häneltä siunauksen :) Nyt sitten vain sormet ja varpaat ristiin, että kaikki menee hyvin! Tai että tästä kierrosta tulisikin äärettömän epätodennäköinen luomuplussa (olemme jatkaneet ilman ehkäisyä) ;)

Jännittäviä aikoja!

Viikko sitten sunnuntaina alkoi uusi kuukautiskierto, ja maanantaina soitin gynen polille varatakseni ultra-ajan. Se on jo keskiviikkona, eli kp 9. Sunnuntaista lähtien olen tehnyt LH-testejä (Clearbluen digitalin "edistynyt" versio eli se joka näyttää myös vilkkuvia hymynaamoja). Vielä ei ole näyttänyt kuin negatiivista, mistä en toki ole ihmeissäni. Olen laskenut, että LH-plussa saisi tulla huomisesta alkaen minä tahansa päivänä lauantaihin saakka, mutta sunnuntai ja maanantai ovat no-no, koska alkiot siirretään kuusi päivää plussan jälkeen (kun plussapäivä on päivä 0). Jännittävää!

Tilanne on myös siinä mielessä jännittävä, etten ole vielä kysynyt SLE:tä hoitavilta lääkäreiltäni lupaa alkionsiirtoon. Mutta näin olin kyllä suunnitellutkin, että varaan joka tapauksessa ultraan ajan, koska labrat eivät ehdi valmistua ennen sitä (vaikka siirsinkin labra-aikani perjantailta keskiviikolle). Vasta maanantaina on soittoaika, mutta täytynee kysellä mielipidettä asiaan jo hieman aiemmin, jos vaikka siirtopäivä yllättäen olisikin jo maanantaina (ts. ovisplussa huomenna, mitä en usko). 

Edelliset labrat olivat siis joka tapauksessa jo niin hyvät, että vähän kuin varmuudeksi vain siirsimme päätöstä alkionsiirrosta vähän eteenpäin. En siis ole liikkeellä täysin vastuuttomasti ;) Koska olisihan se sääli, että seuraavien labrojen perusteella saisin luvan alkionsiirtoon, mutta jos vasta siinä vaiheessa olisin reagoinut tilanteeseen, niin lokakuun juna olisi jo auttamattomasti ajanut ohi.

Poikahan täytti elokuussa kolme vuotta. Lujatahtoinen edelleen, mutta tämä on silti tosi ihana ikä. Poika on melko pikkuvanha, ja jutut on välillä aika hulvattomia :D Vaikka emme ole asiasta mitenkään pojan kuulleen keskustelleet, niin hän ilmoitti jokin aika sitten, että olisi kiva jos täällä meillä asuisi kaksi lasta. Vauvat ovat pojan mielestä tosi ihania, kuten myös kaikki pehmo- ja oikeat eläimet. Niille pitää aina puhua vauvakieltä ;) 

Autoleikit ovat edelleen suosikkeja, mutta lisäksi meillä leikitään paljon kotileikkejä ja erilaisia muita roolileikkejä. Pyöräily on paras juttu ulkoillessa. Noin kuukausi sitten poika oppi polkemaan ilman apupyöriä, ja ai että kun olimme ylpeitä! Eilen koimme samanlaisia fiiliksiä, kun poika alkoi yhtäkkiä piirtämään tunnistettavia ihmishahmoja, eli niitä pääjalkaisia. Tietty meidän muotokuvamme ovat nyt sitten jääkaapin ovessa paraatipaikalla :D Naureskeltiin miehen kanssa, että ei me millään lapsettomina voitu kuvitella, miten tämmöiset jutut voisi tuntua näin naurettavan hienolta. Itse olisin varmaan lapsettomuuskatkeruudessani melkein yrjönnyt, jos joku olisi tällä tavalla hehkuttanut kullannuppunsa aikaansaannoksia (joten anteeksi).

Palailen pian kertomaan ultra- ja ovistestikuulumisia!

Mikä ihmeen SLE?

Blogiteksteissäni on aina välillä vilahdellut epämääräisiä sanoja, kuten "perustauti", "sairaus" tai "tauti" ja toki jonkin verran asiaa lääkityksistä ja lääkärikäynnieistä. Varsinkaan tuosta "perustauti"-sanasta en kyllä yhtään tykkää, koska sehän kuulostaa siltä, kuin henkilö määriteltäisiin jonkin sairauden mukaan. Onhan ihminen niin paljon muutakin kuin joku tauti. No, joka tapauksessa, en ole oikein hirveästi tainnut avata tätä asiaa blogissa, mitä nyt se syksyn 2017 vakavampi sairastuminen sai vähän palstatilaa.

Olen ollut kahden vaiheilla, pitäisikö kertoa enempää vai ei. Lapsettomuus toki on myös kovin henkilökohtainen asia, mutta tässä vuosien varrella olen kyllä ollut ihan elävässä elämässä aika avoin näistä jutuista, jos nyt asia on sattunut jotenkin tulemaan puheeksi. Aika harvoin olen kuitenkaan lapsettomuudesta, tai sairaudestani ihan spontaanisti kertonut. Blogin kautta sen sijaan olen saanut kertoa lapsettomuuteen liittyvistä tunteista aivan vapaasti, ja olen saanut mahtavaa vertaistukea.

Kuten jo edellisessä postauksessani kerroin, tällä hetkellä tuntuisi hassulta jatkaa blogin kirjoittamista, jos en kertoisi SLE-taudistani lainkaan.

Mikä se SLE sitten on? Lyhenne tulee sanoista systeeminen lupus erytematosus. Kansainvälisesti sairautta kutsutaan usein vain lupukseksi. Se on autoimmuunisairaus, joka kuuluu systeemisiin sidekudossairauksiin. Erilaiset häiriöt immuunipuolustuksessa aikaansaavat sen, että keho vaurioittaa omia kudoksia vieraiden sijaan. SLE voi oireilla melkein missä elimessä tahansa, ja oireiden ja löydösten yhdistelmiä on lukemattomia erilaisia.

Miten SLE sitten ilmenee? Tavallisia oireita ja löydöksiä ovat mm. ihottumat, herkkyys auringonvalolle, nivelkivut ja -tulehdukset, kuumeilu, keuhkopussintulehdus, munuaiskerästulehdus, verenkuvamuutokset ja erilaiset vasta-ainelöydökset veressä (joista koholla olevat tumavasta-aineet käytännössä vaaditaan diagnoosiin). Suurin osa potilaista on naisia. Koska tauti usein koskettaa nimenomaan hedelmällisessä iässä olevia naisia, niin raskaudet pitää aina suunnitella hyvin. Tauti voi aktivoitua raskauden aikana, ja riski on suurempi jos se ei ole ollut rauhallinen ennen raskautta.

Omalla kohdallani sairaus alkoi aika äkillisesti kuumeilulla, iho-oireilla, verenkuvamuutoksilla ja munuaiskerästulehduksella. Olin muutaman viikon sairaalassa, mutta sitten jatkoin opintojani ja tauti pysyi lääkityksillä muutaman vuoden ihan rauhallisena. Se on aktivoitunut muutaman kerran sen jälkeen, viimeksi nyt juhannuksena. Syksyllä 2017 sairaus aktivoitui aivokalvojen ja selkäytimen tulehduksena ja olin aika huonossa kunnossa, mutta nyt viimeksi se ei onneksi näkynyt muuten kuin kuumeiluna ja laboratoriopoikkeavuuksina. Kortisonin aloittamisen jälkeen olin jo seuraavana päivänä ihan työkuntoinen, ja siitä asti sitten taas täysin oireeton, vaikka verikokeet eivät olekaan ihan normaalit vielä.

Vaikka SLE:ni on ollut vakava siinä mielessä, että se on ilmennyt munuaisissa ja keskushermostossa, niin se on tähän mennessä vastannut aina hyvin hoitoihin ja olenkin ollut suurimman osan tästä yli kymmenestä vuodesta ihan oireeton, ja siitä tosi kiitollinen, vaikka en ole ollut päivääkään ilman lääkityksiä. Lääkkeiden syömistä en kuitenkaan ole koskaan kokenut ongelmalliseksi, vaan aina syönyt niitä oikein säntillisesti. Esimerkillinen potilas siis ;)

Odottavalla kannalla

Kesäkuun laboratoriokokeet ennakoivat SLE:n aktivoitumista, ja juhannuksena tulikin sitten oireita, onneksi vointini korjaantui nopeasti kortisonilla, ja sen jälkeen olen taas voinut hyvin (olen muuten kirjoittamassa omaa postausta SLE:stä, josta en ole kovin paljon aiemmin kertonut, mutta tällä hetkellä tuntuisi tyhmältä pitää blogia niin että kokonaan sivuuttaisin tämän asian).

Aiemmin keväällä raskaussuunnitelmien takia lopetettu lääke korvattiin nyt toisella lääkkeellä, jota saa käyttää raskauden aikana, ja toivomme sen pitävät taudin kurissa. Olen aiemminkin käyttänyt tätä samaa lääkettä, mutta silloin se aiheutti valkosolujen mataluutta, ja piti lopettaa aika nopeasti. Tällä kertaa se on sopinut kohtalaisen hyvin pienemmällä annoksella, vaikka onkin taas vaikuttanut verenkuvaan. Arvot ovat juuri siinä rajoilla, että voiko vai eikö lääkitystä jatkaa. SLE:n aktiivisuudesta kertovat laboratoriokokeet ovat korjaantuneet vähän hitaasti, joten olemme edelleen odottavalla kannalla, että koska voisi taas suunnitella PAS:ia. Noin kolmen viikon päästä olisi taas kontrolliverikokeet ja sitten pohdimme asiaa uudemman kerran.

Itse olen vähän kahden vaiheilla, kun vointi kuitenkin on hyvä, mutta kokeet tosiaan edelleen hieman poikkeavat. Vauvakuume on välillä hyvin kova, ja olen taas katsellut haaveillen pojan vauvakuvia ja omia raskauskuviani. Kivasti sujuvan arjen keskellä vauvan kaipuu ei kuitenkaan ole ollut mitenkään hirvittävän kokonaisvaltaista tai pahaa mieltä aiheuttavaa. Mutta muistuttelee jatkuvasti olemassaolostaan ;)

Lääkärini ehdotti viimeksi tavatessamme, että mitä jos vain jättäisitte ehkäisyn pois. Hän ei siis täysin tyrmännyt ajatusta, että aika pian voisi taas alkaa yrittämään, koska kuitenkin voin ihan normaalisti. Silloin pidin ehdotusta aika outona, ja tämän kuun kuukautiset saivat alkaa ihan rauhassa ilman mitään suunnitelmia alkionsiirrosta.

Perjantaina me sitten kuitenkin ihan hetken mielijohteesta jätimme ehkäisyn pois, ensimmäistä kertaa kolmeen vuoteen. Olen koko kesän ollut aika lailla ulalla kuukautiskierron vaiheista. Perjantaina sattuikin olemaan suunnilleen kierron puoliväli, mutta ovulaation ajankohdasta en osaa sanoa mitään varmaa. Suoraan sanottuna en oikein tiedä, miksi suostuin jättämään ehkäisyn pois. Typerä päähänpisto. Raskautumisen todennäköisyys on toki häviävän pieni, mutta ehkä me vain molemmat olimme sitä mieltä, että hiiteen kaikki tarkat suunnitelmat, nyt me teemme juuri kuten itse haluamme.

Heti yhdynnän jälkeen tuli vähän sellainen olo, että mitä tuli tehtyä, mutta sitten ajattelin, että jos ihme tapahtuu, niin sitten annamme sen tapahtua.

Pettynyt ja vähän huolissaan

Eilen illalla digitestiin ilmestyi vihdoin vilkkumaton hymynaama, ja olin oikein innoissani. Tänään oli gynen polikäynti. Kerroin kuulumiset, ja lapsettomuusgyne laski sitten heti kalenterista, mikä olisi siirtopäivä. Ja sehän olisi ollut lauantai, eli siirtoa ei voida tehdä. Nelipäiväisetkin alkiot siirretään myös päivänä 6. Tämän kun olisin tiennyt, niin olisin voinut etukäteen valmistautua pettymykseen. Gyne soitti vielä TAYS:iinkin, mutta eivät kuulemma tee mitään poikkeuksia siitä, että siirtopäivä on aika se kuudes ovlaatioplussasta.

Ensimmäinen PAS siirtyy siis automaattisesti vähintään elokuuhun lapsettomuuspolin kesäsulun vuoksi. Elokuussa se saattaisin onnistua, mutta TAYS:in sulkuaikataulut eivät olleet vielä aivan selvillä, mutta se selviäisi ensi viikolla, joten kysyn vielä asiasta myöhemmin.

Aluksi harmitti ja vitutti, ja sitten sain ahaa-elämyksen, että hei, tältä se tuntuikin, se jokakuukautinen pettymys. Sitten alkoi kuitenkin aika äkkiä tuntua paremmalta, kun työtkin oli pakko tehdä, ja sain muuta ajateltavaa. Mies ehdotti, että nythän me voitaisiin yrittää ihan normaaliin tapaan saattaa minua raskaaksi. Luomuihme tästä vielä puuttuisikin...!

Iltapäivällä tuli kuitenkin uusi takaisku, kun sain puhelun rutiinilabrakokeiden vastauksista. Niissä oli paljonkin poikkeavaa. Joten loppuviimein en kyllä edes olisi halunnut tähän mitään PAS:ia. Siksi on tavallaan jopa helpottavaa, että alkionsiirto peruuntui joka tapauksessa. Eikä se juuri nyt enää harmitakaan niin paljon, kun on muuta ajateltavaa. Ei siitä ole kuin reilu kuukausi, kun lopetin viimeiset vajaa kaksi vuotta käyttämäni lääkityksen, ja nykyinen lääkitys onkin aika kevyt raskautta ajatellen. Kaiken piti kuitenkin olla ihan kunnossa. Näinkö pian tauti silti aktivoituu???

No, voin ihan hyvin ainakin toistaiseksi, joten käyn uusissa kokeissa kuukauden päästä, ja sen jälkeen  tiedämme enemmän. Mutta jos tauti todella on aktivoitumassa, niin sitten haaveet toisesta lapsesta on taas lykättävä edemmäksi. Paska mäihä.

Vilkkuva hymynaama!

Tänään aamulla tuli ensimmäistä kertaa testiin vilkkuva hymynaama, jota en ole aiemmin onnistunut bongaamaan. Testiohjeen mukaan se tarkoittaa kohonnutta estrogeenipitoisuutta, joka edeltää LH-piikkiä. Testasin uudestaan juuri äsken, ja edelleen tuli vilkkuva hymynaama. Päivän aikana huomasin, että  myös valkovuoto alkaa pikkuhiljaa enteillä ovista. Onpa jännää!!! Nyt on kuitenkin vasta kp 8. Mutta katsotaan, miten käy.

Aikainen ovistestaaja

En vain voinut olla aloittamatta testaamista jo tänään, kp 7. Nega tietysti, mutta testeistä ei ole puutetta, kun postilaatikkoon kolahti 20 digitestin liuskaa, ja ennestäänkin niitä oli laatikossa vielä aika monta :) Mutta saan kai olla vähän fiiliksissä, koska olen odottanut hoitojen aloitusta jo niin kauan!

Loman jälkeen töissä on ollut hirveä kiire, poika on ”vähän” oireillut aikaerosta ja arkeen paluusta, jääkiekkofinaalin vuoksi yöuneni jäivät sunnuntain ja maanantain välisenä yönä viiteen tuntiin, ja muitakin haasteita arjessa taas riittää, joten piti oikein pysähtyä miettimään hetkeksi tätä kaikkea hoitoihin liittyvää. Koska jos käy kuten toivomme, niin eihän siihen ole kuin ihan muutama viikko, niin saatan olla raskaana! Täysin epätodellinen ajatus, täytyy myöntää (mutta se ei tarkoita sitä, etten olisi toiveikas tulevan PAS:in suhteen).

Välillä kaipaan raskautta ja vauvaa niin paljon, että itkettää, sitten taas tulee niitä hetkiä, kun toinen lapsi tuntuu maailman huonoimmalta idealta. Esimerkiksi kun poika karjuu, potkii ja lyö kun jokin asia niin harmittaa, tai ei halua pukea, tai riisua, tai tehdä mitään muutakaan. Ja silti poika on se asia, joka tekee elämästä ja arjesta usein niin ihanaa! Hyviä hetkiä on silti enemmän, vaikka uhmaikä onkin. Mutta kun uhmaan lisätään vielä kuormittava työ ja mahdolliset alkuraskauden oireet, kuten väsymys ja pahoinvointi, niin sitten onkin aikamoinen soppa kasassa :D

Huomenna saan taas aamulla testailla! Onhan sekin yksi syy saada itsensä sängystä ylös...

Huomasin muuten kaipaavani lisää lapsettomuusteemaisia blogeja luettavaksi, sekä yritys- että raskausblogeja. Saa antaa vinkkejä ;)

PAS-kierto alkoi!!!

Kuukautiset alkoivat eilen. Arvioni osui melkein oikeaan, kun olin laskenut että 20. tai 22. päivä alkaisi. Taas aika lyhyt kierto, joten olin hetken vähän epävarma, että onko tämä tosiaan se kierto,  jossa alkionsiirto on tarkoitus tehdä?!? No on kyllä, koska ovulaatio tulee kuitenkin osumaan kesäkuun  puolelle. Alunperin olin huolissani, että sotkeeko juhannus aikatauluja, mutta siitä ei nyt ole huolta :)

Lääkityksen lopettamisesta ehtii juuri ja juuri kulua kuuden viikon varoaika, jos hieman pyöristän ylöspäin. Parilla päivällä ei liene merkitystä.

Soitin eilen gynen polille, vaikka olemmekin vielä Japanissa, mutta halusin hoitaa suunnitelmat kuntoon mahdollisimman pikaisesti. 3.6. eli maanantaina puolentoista viikon kuluttua menen ultrattavaksi. Kp 10 alkaen pitäisi tehdä  ovulaatiotestejä. Tuo 3.6. on kp 13, eli juuri niillä seutuvilla testin pitäisi olla positiivinen.

Kysyin hoitajalta, että miten se siirtoajankohta oikein määräytyikään. Kun se päivä, jolloin ovulaatiotesti näyttää plussaa, on päivä 0, niin viiden ja kuuden päivän ikäiset alkiot siirretään päivänä 6. Neljän päivän jäiset alkiot siirretään sitten kai päivänä 4 tai 5, tätä en ihan saanut selväksi. Mutta koska neljäpäiväiset sulatetaan jo kaksi päivää ennen siirtoa, ei siirto voi olla maanantaipäivä. Eli jos plussa tulee vaikka juuri silloin 3.6., niin D5-alkioita ei voi siirtää, mutta D4-alkion voisi, jos siirto voi olla päivänä  neljä. Jos se sitten pitikin olla päivä viisi, niin sittenkö ei voi siirtää ollenkaan?

Eli käytännössä kaikki muut päivät sopivat ovisplussalle, paitsi juuri tuo maanantai 3.6. Toivotaan parasta :) Onpa jännittävää! Vihdoinkin  taas tositoimissa!

Ovisplussa!

Ajattelin, että olisi kiva kun ei tarvitsisi läträtä testien kanssa reissussa, mutta tänään aamulla apteekin testi näytti ihan negatiivista vielä. Hetken mielijohteesta testasin äsken Clearbluella, ja heti tuli vilkkumaton hymynaama! Vaikka on vasta kp 12 (viimeksi plussa tuli kp 14). Jotenkin tuo Clearblue toimii liiankin hyvin, niin etten ihan pysty uskomaan, että se aina olisi oikeassa. Toisaalta testiviiva on vahvempi kuin kontrolliviiva. Harmittaa, että kaikki muut testit ovat loppu, etten pysty vertaamaan. Viime kierrossa Clearblue näytti plussan aikaisemmin kuin muut testit. Nyt en voi testata huomennakaan, koska hymynaama ei häviä kuin vasta kahden vuorokauden päästä, eikä muita testejä ole. 

No, toivottavasti tulisi oikein selvät ovistuntemukset, niin sitten voisin luottaa testitulokseen enemmän. Jos aika oviksesta kuukautisten alkuun pysyy vakiona, niin kuin sen pitäisi, niin vuoto alkaisi seuraavan kerran jo 20.5., ja silloin kierrosta tulisin ennätyksellisen lyhyt. Toisaalta, jos olisin testannut huomenna aamulla, kuten alunperin olin suunnitellut, niin kyllä testi olisi silloinkin vielä näyttänyt plussaa, ja silloin vuodon ”kuuluisi” alkaa vasta 21.5. Ja kierto olisi silloin 26 päivää, mikä toki on aika lyhyt mutta ei mitenkään epätavallinen. Kaikki tämä tietysti tarkoittaisi sitä, että mahdollinen PAS tulee aikaisemmin. Aika hilkulle menee, että tuon raskauden aikana kielletyn lääkitykseni kuuden viikon varoaika ehtii täyttyä...!

Japaniin!

Pari viikkoa sitten saimme TAYS:ista vihdoin kirjeen alkioiden jatkosäilytyksestä. Nyt sitten pitää vain luottaa siihen, että posti tekee tehtävänsä.

Edellinen kuukautiskierto jäi vähän tavanomaista lyhyemmäksi, 27 päivän mittaiseksi. Se alkoi viime viikon torstaina eli 25.4., joten kohta on taas aika alkaa testailla.

Lähdemme ensi viikolla kahden ja puolen viikon lomareissulle Japaniin!!! :D Olen haaveillut  uudesta matkasta siitä saakka, kun olimme edellisellä aika tasan neljä vuotta sitten. Nyt kun poika on tämän ikäinen, niin ajattelimme että on hyvä sauma lähteä, kun en halua raskaana ollessa matkustaa minnekään kauas. Tällä kertaa osaamme jo vähän kieltäkin. Olen tähän mennessä opetellut parisataa kanji-merkkiä, ja molemmat tavuaakkoset. Kiva päästä testaamaan opittua paikan päälle :) Olen ihan fiiliksissä kaikista Japani-jutuista! Olen lukenut historiaa ja kulttuuria ja japanilaisten kirjailijoiden romaaneja ja katsonut yli 20 animesarjaa ja kokkaillut (ainakin yrittänyt) kaikkea japanilaisista keittokirjoista ;)

Saa nähdä, miten meidän 2,5-vuotiaan kanssa sujuu. Poika on lentänyt aikaisemmin yhden meno-paluun, mutta paljon lyhyempi lentomatka kyllä. Sitten aikaero ja pitkä poissaolo kotoa ja tutuista kuvioista. No, yritämme mennä pojan ehdoilla, niin eiköhän se siitä.

Edellistä Japaninmatkaa edelsi ensimmäinen ICSI, peruuntunut tuoresiirto ja kaksi epäonnistunutta PAS:ia. Kesäkuussa ja elokuussa oli sitten PAS:it lääkkeelliseen kiertoon, mutta negat niistäkin. Toivottavasti tämän vuoden kesäkuu olisi onnekkaampi! Yritin tänään muistella fiiliksiä tuolta ajanjaksolta. Elämääni taisi hallita aika paljon sellainen tunteiden vuoristorata: välillä olin toiveikas ja välillä ihan epätoivoinen, kun pelkäsin ettemme saa koskaan lasta. Nyt onkin ihan eri olo. Koko prosessi hoitoineen on muuttunut paljon arkisenmaksi, mikä on ehkä vähän säälikin. Toisaalta ei ole enää aikaa pohtia ja olla samalla tavalla huolissaan. Enkä oikein osaa ajatellakaan, että edes pitäisi olla jostakin huolissaan. Meillähän on jo yksi ihana lapsi! Toinen (ja ehkä kolmaskin) olisi vain bonusta.

Minulla ei oikeastaan ole kovin hyvää käsitystä siitä, miten 4- ja 5-päiväisten alkioiden siirrot ajoitetaan ovulaatioplussan mukaan. Yritin selailla vanhoja tekstejäni kahdesta luomu-PAS:ista, mutta ne alkiot olivat nuorempia, ja siirtoajankohdan kanssa oli kyllä aikamoista säätöä. Eli jos plussa tulee vaikka  maanantaina, niin minä päivänä on siirto???

Toimiva kroppa ja toimivat testit

Vielä yksi kierto aikaa varmistella ovulaatiotestien toimivuutta, mutta tämä kierto ainakin meni nappiin: sekä kroppani että testit (kaikki kolme erimerkkistä!) toimivat! Myös halvat tikkutestit! Mutta ei niihin silti oikein ole luottamista, kun viime kierrossa eivät näyttäneet mitään... Muut käyttämäni testit ovat siis Apteekin puikkotesti ja sitten Clearblue digital.

Huomasin muuten, että nämä Clearbluen digitestit ovatkin joitain superedistyksellisiä, koska ne näyttävät joko tyhjää ympyrää (= ei hedelmällinen), vilkkuvaa hymynaamaa (= korkea hedelmällisyys) tai ei-vilkkuvaa hymynaamaa (= maksimaalinen hedelmällisyys). Kävin apteekissa muissa asioissa, ja olisin ostanut varastoon lisää hymynaamatestejä, mutta eihän siellä ollut kuin sellaisia, joissa näkyy vain joko tyhjä ympyrä tai vilkkumaton hymynaama! Kuka nyt ei haluaisi maksaa turhasta! Tuntui, että on pakko saada niitä vielä parempia. Ei siinä oikeastaan ole mitään järkeä, koska en ole vielä kummassakaan testikierrossa nähnyt yhtäkään vilkkuvaa naamaa, vaan tyhjä ympyrä on aina heti muuttunut vilkkumattonaksi hymynaamaksi... Olisi jotenkin älyttömän tyydyttävää saada nähdä se vilkkuvakin hymynaama joskus...!

No mutta, joka tapauksessa alkaa tuntua siltä, että siirto luomukiertoon voisikin olla oikein hyvä ajatus. Jotenkin se lääkkeiden kanssa pelaaminen ei yhtään innosta, kun on tarjolla paljon helpompi vaihtoehto.

Välillä mieleen tulee että oho, parhaassa tapauksessa saatan olla raskaana jo tänä kesänä! Harvemmin olen kuitenkaan viime aikoina ehtinyt tai jaksanut sen enempää haaveilla (toisin kuin vielä syksyllä, jolloin itkeskelin harva se päivä siksi, että vain toivoin vauvaa niin kovasti). Tässä kevään aikana vauva-ajatukset ovat valitettavasti olleet pitkälti käytännön asioiden pohdintaa. Uudessa päivätyössäni riittää haasteita ihan eri tavalla kuin syksyllä, sitten vielä päivystykset päälle. Illat kuluvat ruokakaupassa, ruoanlaitossa, kotitöissä ja pojan kanssa touhutessa. Lisäksi kaikki arjen hoidettavat asiat, neuvolat ja koiran rokotukset ja auton katsastukset yms jutut.

Pitäisi sitten vielä ehtiä harrastamaankin jotain (= minä harrastan lähinnä lukemista kaikissa muodoissa ja mies toljottaa ruutujaan, kun arki-iltaisin saadaan korkeintaan pari tuntia omaa aikaa, viikonloppuisin taas saatetaan yhtäkkiä huomata, että poika on ollut nukkumassa jo niin kauan, että kohta se taas herää...!!!). Niin että tähän soppaan sitten vielä vauva lisäksi. Hyvin usein huomaan pohtivani, että yhden lapsen kanssa on kyllä tosi helppoa, enimmäkseen. Mutta toivon silti kovasti lisää lapsia. En ymmärrä, miten joku EI haluaisi lisää sellaisia lapsia kuin tämä meidän poika, kun se on niin ihana ;) <3

Enemmän tai vähemmän luotettavia ovulaatuotestejä

Olin eilen gynekologian polilla käymässä, ja keskustelin gynen kanssa jatkosuunnitelmista. Alkionsiirto yritetään tehdä vielä kesäkuussa ennen TAYS:in lapsettomuuspolin kesäsulkua. Aikataulujen on osuttava aika hyvin kohdilleen, koska siirtoajankohta olisi todennäköisesti juuri kuun puolivälin jälkeen, ja sitten siinä on juhannuskin ylimääräisenä haasteena.

Olisin itse vähän toivonut siirtoa lääkkeelliseen kiertoon, mutta ensisijaisesti tähtäämme kuitenkin luomukiertoon. Onhan se tietty paljon helpompaa, ja lääkkeellisessä kierrossa pitäisi pistää Klexaneakin.

Ovulaatio vain vähän huolettaa. Viime kuussa en halvoilla tikkutesteillä nähnyt mitään ovulaatioon viittaavaakaan, mutta luomukiertoon siirrettäessä ovulaatiosta pitäisi olla tosi varma. Vasemmalla oli eilen sellainen yli 20 millinen johtofollikkeli, joka ei kuitenkaan ollut vielä puhjennut, vaikka olikin jo kp 15. Keskiviikkona halpa testi näytti sellaista melkein-positiivista, mutta eilen aamulla taas ei mitään. Gyne suositteli kokeilemaan eri testejä ja jatkamaan vielä testaamista tässä kierrossa,, jotta löytyisi joku luotettava. No, ostin apteekista melkein kuudellakympillä kymmenen kappaleen paketin Clearbluen digitestejä (uusi tuttavuus) ja vielä seitsemän kappaleen paketin apteekkarin testejä.

Eilen illalla tein kohtuullisen pituisen pidätysajan jälkeen ensimmäiset Clearbluen ja apteekkarin testit. Clearblue näytti heikkoa hedelmällisyyttä eikä apteekkarin testikään ollut plussaa lähelläkään. Tänä aamuna kylpyhuone muistutti jotain laboratoriota uusine ja vanhoine testeineen ja pissapurkkeineen. Tein kaikki kolme eri testiä samaan aikaan. Halpa testi (rfsu) oli selkeästi negatiivinen, apteekkarin ehkä melkein plussaksi tulkittava, mutta Clearblue näyttikin huippuhedelmällisyyttä!

Nyt illalla apteekkarin testi näytti plussaa ja halpa testi negaa. Olisin halunnut tehdä myös Clearbluen, mutta sehän ei onnistunut, koska huippuhedelmällisyydestä kertova hymynaama möllöttää testilaitteessa edelleen, ja itse asiassa se häviää siitä vasta noin puolentoista vuorokauden kuluttua! Eikä testaamista voi jatkaa ennen sitä. Aika harva varmaan haluaisikaan jatkaa testaamista tämän jälkeen, koska nythän on tarkoitus vain heiluttaa peittoja oikein olan takaa...

Minä taas vain olisin halunnut varmistaa, että onko laite luotettava vai ei. No, itse asiassa tässä kirjoittaessa onkin alkanut tuntumaan nipistelyä vasemmassa munasarjassa, joten ehkä se hymynaama oli oikeassa. Ja apteekkarin testit samoin. Eli nyt on vielä kaksi kiertoa aikaa kokeilla testien luotettavuutta. Onneksi en tuhlannut koko Clearblue-pakettia tähän kiertoon. Mutta nuo rfsu:n testit eivät siis oikein toimi. Hassua, koska muistaakseni olen aikaisemmin käyttänyt juuri näitä testejä ihan hyvällä menestyksellä...

Väliaikatietoja

Viime kierrossa haaskasin 14 ovulaatiotestin paketillisen, eikä missään vaiheessa ollut mitään viitettä ovulaatiosta. Ei kyllä oireidenkaan perusteella. Kuukautiset tulivat suurinpiirtein ajallaan, mutta vaihtelu on ollut aika suurta viime kuukausina (kierron pituus 26-30). Nyt viimeisimmät kuukautiset ovat loppuneet, ja kylpyhuoneen laatikossa odottaa uudet 14 testiä. Olen vanhasta tottumuksesta testannut sekä aamulla että illalla, koska ainakin kerran olisi ovulaatioplussa mennyt ohitse, jollen olisi testannut kahta kertaa päivässä. Katsotaan nyt, mitä tässä kierrossa tapahtuu, mutta ehkä se lääkkeelliseen kiertoon siirtäminen ei olisi ihan huono idea. 

TSH:n kävin ostattamassa, ja se oli hyvällä tasolla. Omalääkärilläni kävin tänään, ja kaikki kokeet olivat kunnossa. Olen muutenkin ollut ihan oireeton pitkään, joten raskaus sopisi tähän väliin oikein hyvin :) Sovimme, että lopetan yhden pitkäaikaislääkkeistäni huhti-toukokuun vaihteessa. Tämä on nyt se sama lääkitys, joka lopetettiin jo kertaalleen 2013 ennen kuin raskautumisyritykset alkoivat. Lääkkeellä on kuuden viikon varoaika, joten olen sitten kesäkuun puolivälissä valmis pakastealkionsiirtoon. Tosi jännää!!! :)

Himpun verran lähempänä tositoimiin ryhtymistä!

Tapasin lapsettomuusgynemme sairaalan ruokalassa muutama viikko sitten, mutta en ihan heti kehdannut ruveta ahdistelemaan, että tiedäksä NYT me haluttais ehkä pian lisää lapsia...! Joten odottelin pari viikkoa, ja lähetin tällä viikolla meiliä, että miten nyt sitten toimitaan, kun alkaisi olla ajankohtaista miettiä sitä toista lasta.

Kun alkiot ovat siellä pakkasessa (onneksi!) odottamassa, niin meidän ei tarvitse mitenkään jonottaa, vaan siirto voidaan periaatteessa tehdä sitten, kun se meille sopii. Kysyin, että mitenkäs kesäkuu, ja se olisi kyllä ok, kunhan TAYS:in lapsettomuuspoli ei ole silloin kesälomalla. Yleensä kesäsulku on kuitenkin heinäkuussa, mutta tästä ei ollut tullut vielä varmistusta. Ennen tositoimiin ryhtymistä pitäisi vielä tarkistaa TSH, kun edellisestä kerrasta on jo aikaa. 

Gyne suositteli luomukiertoon siirtämistä, mutta mainitsin sitten siitä, että yksityispuolella ensimmäisen ICSI:n alkioista kaksi siirrettiin luomukierrossa, ja siirron ajoitus oli molemmilla kerroilla vaikeaa. Ovulaatio ei tapahtunut silloin, kuin sen olisi munarakkulan koon perusteella pitänyt tapahtua (jotenkin follikkelini vaan paisuvat ja paisuvat, eivätkä meinaa poksahtaa). 

Gynen mukaan voisin soittaa poliklinikalle ja varata ajan maalis-huhtikuulle, jotta voimme vielä keskustella tästä asiasta. Onhan luomukiertoon siirto paljon yksinkertaisempi juttu, kuin lääkkeellinen  kierto, mutta en oikein tykännyt siitä epävarmuudesta. Voisin kuulemma tehdä nyt vähän ovulaatiotestejä, ja raportoida havannoista sitten myöhemmin keväällä. Sopii minulle, koska rakastan kaikenlaista testaamista :) Ja nyt saan tehdä niitä ihan luvan kanssa! Kuukautiset ovat juuri meneillään, joten aloitan testaamisen heti tässä kierrossa, hahaa!

Alkiot tallessa!

Nukuin yön huonosti, kun minua pelotti kuulla alkioiden kohtalosta. Soitin lapsettomuuspolille heti kahdeksalta, ja sain takaisinsoittoajan vähän yli yhdeksäksi. Aiemmin varatun kampaaja-ajan vuoksi jouduin luovuttamaan puhelimeni miehelle, joka sitten sai hoitaa koko asian. 

Kun tulin kampaajalta kotiin, mies ilmoitti heti ovesta sisään astuessani, että alkiot ovat tallessa. Olin niin helpottunut! Hemmetin sopimuspaperi, joka antoi ymmärtää, ettei mitään kirjeitä lähetettäisi. Kuulemma meille olisi lähdössä postiin sellainen vielä ennen joulua. Olin siis muistanut ihan oikein, että kyllä jatkosäilytyksestä kysytään vielä erikseen. Toisaalta, ei huolemme ihan aiheeton ollut, koska muuton vuoksi postin kulussa olisi tietysti saattanut olla ongelmaa. Nyt ainakin tiedämme, että ellei kirjettä kuulu, niin kysymme asiasta uudelleen.

Näin jälkikäteen ajatellen, olisihan se nyt aika raakaa, että tällaiset asiat annettaisiin kokonaan lapsettomuushoitoihin tulevien omalle vastuulle. Ihmiset kun ovat ihmisiä, ja unohduksia sattuu. Mutta kun asia eilen äkillisesti tuli eteemme tuon aiemmin mainitun sopimuspaperin muodossa, niin hätäännyimme ihan hirveästi ja pelkäsimme heti pahinta. Tuollaisessa tilanteessa järjen ääni ei tapaa kuulua kaiken muun metelin yli.

Onkohan vauvaprojekti vol. 2 on nyt sitten tämän episodin myötä virallisesti käynnistetty ;)

Surullinen, vihainen, pettynyt ja mitä kaikkea muuta

Tänään päähäni pälkähti aivan yhtäkkiä, että nythän on jo joulukuu, mutta TAYS:ista ei ole kuulunut kirjettä alkioiden jatkopakastuksesta, vaikka aikaa on kulunut jo kolme vuotta. Minulle tuli heti hieman ikävä aavistus, ja riensin kaivamaan esiin niitä kaiken maailman lapsettomuushoitopapereita.

Rupesi kylmäämään, kun luin, minkälaisen paperin olimme allekirjoittaneet 15.11.2015. Meidän pitäisi olla yhteydessä hedelmöityshoitopolille 2 kk ennen kolmen vuoden määräaikaista alkioiden säilytysajan päättymistä (eli 15.11.2018), ja jos ei meistä kuulu mitään, niin alkiot hävitetään viimeistään, VIIMEISTÄÄN kuukausi kolmen vuoden säilytysajan päättymisen jälkeen, eli sehän olisi sitten 15.12.2018. Eli eilen.

Voiko tämä tämmöinen olla edes totta...?!? Että miten joku voi sössiä näin tärkeän asian näin totaalisesti...?!?

Harmittaa vietävästi. Olen äärettömän pettynyt itseeni. Hävettää. Hemmetin ääliö. Miten KUKAAN voi unohtaa näin tärkeän asian? En ilmeisesti ole edes lukenut kunnolla kaikkia niitä papereita, joita ennen hoitojen alkua allekirjoitimme. Mieskin luotti sokeasti minuun, kun sanoin, että saamme sitten kirjeen, kun kolme vuotta on kulumassa umpeen. Ihan höpöhöpöä. 

Tässä sitä sitten haaskataan terveydenhuollon resursseja. Hirvittävän noloa, että joudumme uuteen hoitoon siksi, että kaksi hyvää alkiota hävitettiin oman huolimattomuutemme takia. Ja mistäs sen tietää, ehkä miehellä ei ole enää siittiöitä, ehkä soluistamme ei saakaan enää hyviä alkioita, ehkä en tule enää raskaaksi, ehkä tulee keskenmenoja, ehkä emme saakaan enää lisää lapsia.

Niin, tältä se lapsettoman elämä sitten tuntuikin. Epävarmuutta, epäonnistumisia ja itsesyytöksiä.

Soitan tietysti poliklinikalle heti huomenna aamulla, mutta tuntuu hyvin epätodennäköiseltä, että ne olisivat edelleen jäljellä. Olen niin vihainen itselleni, että näin pääsi käymään. Mutta kun olen jo parin vuoden ajan jotenkin ajatellut, että TAYS:ista tulee ilmoitus sitten kun säilytysaika on päättymässä. Olin asiasta niin varma, etten ole tarkistanut papereitakaan. Ehkä se olikin niin, että Fertinovassa oli se käytäntö, että säilytyksen jatkamisesta kysytään erikseen, sitten kun kolme vuotta on kulunut, ja siksi olin siinä uskossa, että TAYS:issa on sama käytäntö. Ehkä jostakin syystä jotenkin pääsi pikkaisen unohtumaan kaikki tämmöiset asiat silloin hoitojen, raskauden alkamisen ja muiden pikkujuttujen pyörteessä. Ja muutenkin on vuosi pari mennyt pitkälti aivan muita asioita ajatellessa. 

En toki silloin kolme vuotta sitten edes ajatellut, että väli seuraavan lapsen yritykseen edes venähtäisi näin pitkäksi. Kolme vuotta tuntui silloin hirveän pitkältä ajalta. Nyt olemmekin yhtäkkiä tässä tilanteessa, että ne kaksi hyvää alkiota, joista olimme niin onnellisia, ovatkin todennäköisesti joutuneet roskiin. Surettaa. Hävettää. Harmittaa. Vituttaa. Johan minä sen jo kerroinkin.

Mutta oikeasti. Onko kenellekään muulle muka koskaan tapahtunut hoidoissa näin äärikamalaa mokaa??? Saa ilmoittautua.

Alustavia suunnitelmia ensi vuodelle

Ihan pian muutamme takaisin kotipaikkakunnalle, sopivasti jouluksi :) Ainoa asia, mikä minua tosissaan tässä muutossa surettaa, on se, että pojan päivähoitopaikkaa tulee kova ikävä. Poika viihtyy siellä niin hyvin, että vapaapäivinäkin kyselee, että koska pääsee päiväkotiin. Molemmat hoitajat ovat tosi ihania, ja varsinkin toiseen poika on tosi kiintynyt. Vielä emme tiedä, mihin hoitopaikkaan lapsi menee muuton jälkeen, mutta ihan näinä päivinä sekin pitäisi selvitä. 

Muuton ja joulun jälkeen odottaa uusvanha työ, kylläkin paljon suuremmalla vastuulla kuin ennen. Jännittää, mutta enimmäkseen positiivisella tavalla.

Siskon perheeseen syntyi ihana, pieni tyttö muutama viikko sitten. Meidän poika oli ihan yhtä pieni syntyessään, mutta silti en vain voi tajuta, että se on ollut noin pieni.

Vauvakuume oli tässä välissä taas hieman taka-alalla, kun oli kaikenlaista pienempää, mutta yhtäaikaista stressinaihetta. Nukuin myös muutaman viikon melkein jatkuvasti ihan liian vähän, eri syistä (joista tärkein taisi olla se, että iltaisin on vain välillä niin vaikea päästä ajoissa sänkyyn, kun oma aika tuntuu juuri silloin arvokkaammalta kuin kunnon yöunet, vaikka pitkän päälle yöunien nipistämisestä seuraa vain ongelmia), ja silloin olin välillä ihan että miten ihmeessä jaksaisin vielä hoitaa jotain vauvaa???

Juuri nyt on taas sellainen olo, että arki on hallinnassa. Silloin tuntuu myös, että miksikäs emme selviäisi arjesta myös kahden lapsen kanssa. Pelonsekaisin tuntein kyllä kuuntelen työpaikan kahvihuoneessa toisten vanhempien juttuja kammottavan kuuloisesta harrastusrumbasta. Onneksi meidän perheemme ei ole vielä siinä elämänvaiheessa :)

Aion puhua oman lääkärini kanssa lääkitykseni saattamisesta siihen kuntoon, että voisimme sitten loppukeväästä/alkukesästä (tai sitten alkusyksystä) ajatella hoitojen jatkamista. Ainakin viimeiset verikokeet olivat kunnossa, joten sen suhteen ei ole huolta. Olen myös tyypilliseen tapaani täysin oireeton. Joko olen kunnolla kipeä, tai sitten tuntuu kuin ei sairautta olisikaan (mikä on tietysti ihana asia).

Alkuvuodesta aion joka tapauksessa olla yhteydessä gynen polille käytännön asioista. Muistaakseni silloin joskus minulle kerrottiin, että voin vain soittaa ja ilmoittaa, että nyt haluaisimme jatkaa hoitoja, eikä tarvitsisi mitenkään erityisemmin edes jonottaa. Mutta pitää nyt tosiaan vielä varmistaa tuo, ettei sen takia tule turhia viivästyksiä. 

Onpas ihan vatsanpohjassa asti kihelmöivä ajatus, että ehkä voisin jo reilun puolen vuoden päästä olla taas raskaana! Niin, siis parhaassa tapauksessa tietenkin ;) En kuitenkaan jaksa ruveta kehittelemään mitään katastrofiajatuksia tulevaisuudesta. Yritän ajatella, että olemme nyt vain astumassa uudelle tielle ja uuteen elämänvaiheeseen, ja aika näyttää mitä sitten tapahtuu. Vielä ei tietysti ole hajuakaan  miten pitkä matka on edessä, mutta minulla on  hyvin toiveikas olo, että sen päässä odottaa uusi pieni ihminen. Jännittäviä aikoja on joka tapauksessa edessä!

Vauvakuume ja pohdintoja tulevaisuudesta

Näin sitten pääsi käymään, että minullekin tuli taas vauvakuume. Pitkään ajattelin, että hei, ihan hyvinhän tämä menee, kun katselin vauvoja sillä lailla, että onneksi meillä ei ole tuollaista kotona (vielä).

Mutta. Sitten naapuriin syntyi vauva. Sen jälkeen ei tapahtunut heti mitään radikaalia, mutta jonkin ajan kuluttua hyvälle ystävälleni syntyi vauva. Siskoni tuli myös raskaaksi, vatsa alkoi kasvaa ja äskettäin sain hypistellä uusimman äitiyspakkauksen (runsasta) sisältöä. Sitten olimme taas naapurien kanssa enemmän tekemisissä, ja ai että kun vauvat ovatkin ihania! Monena iltana olen juuttunut puhelimeni ääreen, ja selannut läpi kaikki omat raskausajan kuvani ja pojan vauvakuvat. Varsinkin ne, joissa poika on TOOOSI pieni.

Poika täytti vajaa kuukausi sitten kaksi vuotta. Työkuvioni ensi vuodesta eteenpäin selvisivät toivotulla tavalla, ja pian pääsemme vihdoinkin muuttamaan taas kotipaikkakunnalle. Tuntuu, että nyt alkaisi olla hyvä aika alkaa yrittämään toista lasta. Ensin kuitenkin pitäisi saada purettua pois yksi lääkkeistäni, sen jälkeen odotella muutama viikko, ja SITTEN... Tavallaan melkein sama tilanne, kuin silloin kun pojan yritys alkoi reilu viisi vuotta sitten. Paitsi että vuoden takainen paha sairastuminen kyllä muuttaa asioita hieman, ja tietysti se, että meillä jo on yksi ihana lapsi. Lääkityksen lopetus pelottaa, koska mitä jos sitten tapahtuu jotain? Onko itsekästä haluta toinen lapsi, jos siitä seuraakin kurjuutta koko perheelle?

Mitäs sitten, jos hoidot eivät seuraavalla kerralla onnistukaan? Yritän uskotella itselleni, että elämä jatkuu, vaikkemme saisikaan lisää lapsia. Tai tietysti se jatkuu, mutta hieman mietteliäs olen sen suhteen, että kuinka suuri suru se minulle (ja miehelle) sitten on, jos ei lapsia tulekaan lisää. Että jos olisi vain parempi olla yrittämättä, ja olla nykyiseen tilanteeseen tyytyväinen. Jos siis vaihtoehtona on se, että hoitojen uudelleen aloituksen myötä kaikki toiveet nousevat kattoon, ja niistä luopuminen olisi sitten tosi vaikeaa.

En vain oikein ole sellainen ihminen, joka jättäisi leikin kesken, jos ajattelen, että kiviä on vielä kääntämättä. Jos haluaa jotain, niin sitten on vain lähdettävä määrätietoisesti sitä kohti. Olen kyllä mielestäni ollut monessa suhteessa todella onnekas, ja elämä on usein mennyt juuri kuten olen toivonut, olkoon se sitten ollut kovan työn tai vain hyvän tuurin ansiota. Olen tottunut siihen, että yrittäminen ja kärsivällisyys palkitaan. Peloista huolimatta en vain voi olla uskomatta, ettei tässäkin asiassa kävisi lopulta hyvin.

Kesäterveisiä laiskalta bloggaajalta

En voi ymmärtää, että blogitaukoni on venynyt näin pitkäksi...! Missään vaiheessa en ole vakavissani pohtinut bloggamisen lopettamista kokonaan, mutta kun mitään tänne sopivaa kirjoitettavaa ei vain ole ollut. Tai no, varmaan olisi, mutta ei ole huvittanut/ollut aikaa. Ei, kyllä aikaa olisi ollut, mutta en ole vain viitsinyt.

Odottelen edelleen, että pääsisin kirjoittamaan tänne hoitojen uudelleen aloittamisesta, mutta niiden aika ei ole vielä. Tässä välissä tapahtuu vielä kaikenlaista muuta. Muutamme takaisin kotipaikkakunnalle, käyn erikoislääkäritentissä, poika täyttää kaksi vuotta, aloitan uusvanhassa työpaikassa vuodenvaihteen jälkeen. Kesä kuluu 1-2 viikon lomapätkien ja työviikkojen vuorotellessa. Juuri nyt meillä on ensimmäinen lomaviikko meneillään.

Kevät on kulunut päivätöissä, ja päivystäessä, koulutuksissa ja normaalin pikkulapsiarjen parissa, ts. illat menevät lähinnä kotitöitä tehdessä, ruokaa laittaessa ja pojan kanssa puuhaillessa, ja esim. suunnitelmallinen liikunta on meillä tällä hetkellä tuntematon käsite. Kuntoilu jäi kuvioista pois, kun syksyllä sairastuin, mutta vaikka nyt voin ihan normaalisti, niin en vain ole saanut aikaiseksi aloittaa mitään sen kummempaa liikuntaa kuin 10-15 minuutin kävely töihin ja takaisin + satunnaiset pidemmät kävelylenkit perheen kanssa. Toki työpäivän aikanakin liikun usein aika paljon ja joskus kävelen kahdeksanteen kerrokseen monta kertaa päivässä. Parempi sekin kun ei mitään.

Poika on mitä mainioin vähän vajaa kaksivuotias. Tutin jätimme kokonaan pois muutama kuukausi sitten, ja sen jälkeen nukahtaminen oli aluksi hieman hankalaa, mutta tällä hetkellä taas vakiintunut aika ongelmattomaksi, vaihtelu kuitenkin on aika suurta. Pottailu sujuu myös vaihtelevasti, mutta ainakin poika on nyt alkanut ilmoittamaan hädästä juuri ennen kuin tekee jotain vaippaan, edistystä sekin :) Muuten olemme yrittäneet käyttää poikaa potalla aina ruokailujen jälkeen, ja sillä tavalla tulosta kyllä syntyy. Poika on aina tosi ylpeä, kun kakka tai pissa tulee pottaan, huudahtelee "vau!", "kato!" ym. Parhaiten pottailu sujuu näin lomaikaan, kun on aikaa olla järjestelmällinen.

Puhetta pojalla tulee aika kivasti, enimmillään viiden sanan lauseita, ja ainakin omasta mielestäni puhe on usein jo niin selkeää, että ulkopuolisetkin voivat sitä ymmärtää. Pojan kanssa voi jo aika paljon neuvotellakin asioista, esim. "ensin käydään potalla, sitten mennään ulos", tai että "vielä yksi mansikka, sitten ne ovat loppu". Keväällä pojalla oli voimakas uhmavaihe, eikä oikein mikään asia sujunut ilman itkua ja huutoa. Juuri nyt on meneillään tasaisempi vaihe, eivätkä minun tai miehen hermot ole aivan riekaleina ;)

Viime viikolla suutuin, kun miehen puhelin ei toiminut, ja poika totesi siihen että "jumalauta!". Minulta ei ole kyllä oppinut, vaan mieheltä sitten varmaan :D Hauskaa (tai huolestuttavaa) tässä oli se, että poika ei ainakaan kyseisenä päivänä ollut kuullut kirosanoja, vaan kaivoi tämän muististaan ihan spontaanisti, kun ajatteli sopivan asiayhteyteen. Hups.

Poika 1,5 vuotta

Ja aikaa vaan kuluu... Viime viikolla kävin pojan kanssa 1,5-vuotislääkärineuvolassa. Poika käyttäytyi oikein mallikkaasti, vaikka paikalla oli lääkärin ja terveydenhoitajan lisäksi vielä kaksi lääketieteen opiskelijaakin seuraamassa vastaanottoa. Antoi kuunnella keuhkot ja sydämen, painella vatsaa ym. Vain päänympäryksen mittaus ei ollut niin kivaa, eikä tietenkään vesirokkorokote. Poika rakenteli palikoista korkeita torneja ja puhui paljon, vaikka yleensä vieraiden seurassa vaaditaan yleensä ehkä vartti jään sulattelua. Poikaa kehuttiin kaikin puolin taitavaksi, ja se tuntui oikein kivalta.

Pituutta ja painoa oli tullut tasaisesti, eli poika on edelleen pienikokoinen, ja siitä lääkäri muisti oikein erikseen mainita. Se vähän ärsytti, että lapsen pituus on aina jotenkin niin iso asia. Eihän koskaan kommentoida, että niin, teidän lapsellahan on sitten siniset silmät. Tai lapsenne on tämän ikäiseksi vielä aika kalju. Nykyäänhän ei kyllä Suomessa juuri jäädä pienikokoisiksi sen takia, että ravintoa on liian vähän, vaan suurin osa saa kasvaa ihan sen pituisiksi, mitä geenit antavat myöten. 

Niin että miksi se sitten on niin tärkeää, kuinka pitkä lapsi on? Miksi pituuden pitäisi määritellä ihmistä niin paljon? Eihän se ole mikään saavutus, että joku lapsi kasvaa + 2-käyrällä, koska geenithän sen määräävät.

Epäilen vähän, että ihmisillä on edelleen taipumusta ajatella, että pienikokoiset lapset olisivat jotenkin sairaita, kuten ennen vanhaan, kun ylipäänsä oltiin pienikokoisempia, kun kasvuolosuhteet eivät aina olleet optimaaliset. Nykyisin kyllä sellainen lapsi, joka yhtäkkiä pomppaisi vaikka nollakäyrältä +2-käyrälle, on todennäköisemmin sairas, kuin sellainen, joka tasaisesti kasvaa -2-käyrällä. Ihmisten vaikuttaa vain ylipäätään olevan vaikea ymmärtää tätä.

Tulikin tämmöinen vuodatus. Pojan pituus vain on sellainen asia, joka itseäni kovasti mietityttää, koska itse olen aina ollut pienikokoinen, ja minua on aina luultu nuoremmaksi kuin oikeasti olen, varsinkin teini-iässä, ja myöhäinen murrosikä vain korosti asiaa entisestään. Jos minua nyt ei suoranaisesti ole siitä kiusattu, niin ainakin jouduin läpi teini-iän kuulemaan taivasteluita, että en ole yhtään ikäiseni näköinen ym. Se ei tehnyt kovin hyvää itsetunnolleni silloin, vaikka aikuisena olen ennemminkin kokenut, että lyhyys on osa minua, enkä voisi kuvitellakaan olevani pidempi. Toisin sanoen olen oikein tyytyväinen itseeni näin. Omat kokemukseni saavat minut silti toivomaan, että poika olisi hieman pidempi, koska en haluaisi hänelle samanlaisia kokemuksia kuin itselleni.

Poika on nykyisin aika haka nuppipalapelien teossa. Ihan ensimmäistä kertaa jotain palapeliä tehdessäkin saatta heti löytää paloille oikeat paikat. Kirjat ja autot ovat muut tärkeät asiat. Poika on aina ihan innoissaan, kun näkee mitä tahansa autoja. Sanavarastosta löytyvät ainakin "auto", "kekka" = rekka, "kakto" = traktori, "ambu" = ambulassi ja "buppi" = bussi. Kirjoja poika jaksaa kuunnella jo  hyvin, ja päivittäin poika tulee kirjan kanssa luokse ja haluaa syliin, ja sitten luetaan. Kun yksi kirja on loppu, niin poika usein hakee monta kertaa uuden kirjan ja kömpii takaisin syliin.

Nukkuminen sujuu nykyisin oikein hyvin, poika nukahtaa helposti (usein kyllä lauleskelee noin vartin itsekseen ensin) eikä juuri herää öisin. Tosin viikonloppuisinkin, vaikka nukkumaanmeno saatta hieman venähtää, niin poika harvemmin nukkuu yli kahdeksaan. Tyypillinen heräämisaika on puoli seitsemän... Syöminen on muutaman viikon ajan ollut aikamoista tappelua, mutta jos vain jaksamme olla sitkeitä ja olla antamatta "eipää" =leipää ja "pappia" = ksylitolipastillia, niin poika yleensä myöntyy syömään sitä mitä on tarjolla. Enimmäkseen poika syö itse, mutta joskus esim. väsyneenä tai oikein nälkäisenä saattaa antaa vielä syöttääkin.

On tosi ihanaa, kun pojan kanssa voi jo aika hyvin kommunikoida. Ero on ihan huikea, jos vertaa tilanteeseen puoli vuotta taaksepäin. Tuntuu, että kehityksessä on vuoden ja puolentoista vuoden välillä tapahtunut paljon suurempi loikka kuin puolen vuoden ja vuoden välissä. Eihän poika edes kävellyt vielä puoli vuotta sitten! Katselimme miehen kanssa jokin aika sitten videoita, joissa poika oli noin kymmenen kuukauden ikäinen. Kyllähän poika silloinkin oli oma itsensä, mutta miten paljon enemmän hän on nyt tavallaan "henkilö", jolla on oma persoonallisuus ym. Ovathan vauva ihania, mutta vanhemman lapsen kanssa yhdessäolo on kuitenkin ihan erilaista, monipuolisempaa ja tavallaan "palkitsevampaa". Jos ymmärrätte mitä tarkoitan.

Työt ja arki sujuvat kivasti, kevät tulee kovaa vauhtia ja se on ihanaa! Yritän olla stressaamatta turhista jutuista, koska stressin aiheita kyllä riittää... Kun yksi poistuu niin tulee kaksi uutta tilalle... Mutta yleisesti ottaen meillä menee oikein hyvin :)

Hyvää uutta vuotta!

Vietimme oikein mukavan perhejoulun, vaikka flunssassa olinkin. Muuten olen kyllä voinut erinomaisesti, eikä syksyisestä sairastumisesta muistuta kuin ihan lievät jäännösoireet. Ehkä nekin vielä häipyvät :) Lomaa meillä oli molemmilla miehen kanssa yli viikko, mutta olisihan ollut kiva jatkaa lomailua vielä vaikka viikko. Uusi vuosi on kuitenkin alkanut töiden osalta jo ihan mukavasti. Ei suuria käynnistymisvaikeuksia ;) Nyt sitten vain kevättä kohti. Tosi mukava ajatus, että valoisa aika jatkuvasti taas lisääntyy. Tällä hetkellä en valoa juuri näe muuten kuin viikonloppuisin, ellen sitten satu arkisin työskentelemään ikkunallisessa huoneessa, tai pääse lähtemään töistä poikkeuksellisen aikaisin.

Juuri joulun pyhien aikana poika alkoi yhtäkkiä puhua vaikka mitä, ei nyt sentään lauseita, mutta tuntuu, että sanoja tulee päivittäin lisää, ja poika yrittää matkia kaikkea, mitä sanomme (kohta saammekin olla tarkkana mitä oikein suusta päästämme). Kaksi kieltä kyllä vähän sekoittaa asioita, ja suurin osa sanoista on kyllä suomea ainakin toistaiseksi, mutta olemme miehen kanssa omien äidinkieltemme kanssa johdonmukaisia. Pojan suosikkikirja tällä hetkellä on minullekin lapsena luettu "Teemu on pieni" :) ja sitten sellainen luukkukirja, jossa on autoja, työkoneita, autoja, moottoripyöriä ja myös muutama auto... 

Autoista puheenollen, niin pojan selvä suosikkileikki on pikkuautojen kuljettaminen olohuoneen pöydällä. Välipäivinä saimme yhtenä aamuna syödä rauhassa aamupalaa, kun poika kuljetti yhtä ja samaa autoa pöytää ympäri ja ympäri ainakin 20 minuutin ajan. Sitten poika taisi katsella vähän jotain kirjaa, jonka jälkeen autoleikki taas jatkui :D Ihmettelen, miten yksivuotiaalla välillä voi olla noin paljon kärsivällisyyttä (tavallisestihan sitä ei ole juuri lainkaan).

Kolme ystävääni on tällä hetkellä raskaana viimeisellä kolmanneksella. Ihanaa, kun syntyy uusia vauvoja, mutta onneksi itselläni ei ole yhtään vauvakuumetta. Vaikka mistäs sen tietää sitten, kun pääsen tapaamaan uusia mini-ihmisiä. Mutta en siis todellakaan edes toivo mitään vauvakuumetta. Siinäpä vasta salakavala tauti.

Tänään tapasin töissä erään ihmisen, ja huomasin vasta ehkä kymmenen minuutin jälkeen, että tämä henkilö on raskaana. Se tuntui ihmeelliseltä, koska ennen kuin itse tulin raskaaksi, tai kun olin raskaana, huomasin aina heti, jos joku muu oli raskaana (niin pitkällä siis että se ulospäin näkyi). Kuin kaikki hedelmällisessä iässä olevat naiset olisivat olleet potentiaalisia mielensäpahoittamisen aiheita, eikä kanssakäymistä voinut aloittaa, ennen kuin olin tarkistanut, millä tavalla minun pitäisi heihin mielessäni suhtautua. Ihan kamalaa, eikö totta. On upeaa elää ilman sitä katkeruutta, mikä lapsettomuuteen liittyi.

Poika 1 v 3 kk

En voi uskoa, että jouluun on vain kuukausi aikaa. Jotenkin tämä syksy on sujahtanut ohi hurjaa vauhtia. Mutta meille kuuluu kyllä oikein hyvää. Itse voin entistä paremmin, töissä sujuu ihan hyvin ja niin pois päin. Vapaa-aikaa toivoisin tietysti että pojan vuoksi olisi hieman enemmän. Illat kuluvat nopeasti ruoanlaitossa ja muissa kotitöissä, mutta onneksi meitä sentään on kaksi vanhempaa iltaisin kotona (harvoja poikkeuksia lukuunottamatta), joten poikakin saa tarpeeksi huomiota osakseen.

Poika on entisetä enemmän isomman lapsen oloinen. Juokseminen ei vielä oikein onnistu, mutta poika ravaa ympäri asuntoa niin kovaa kuin pääsee, riemukkaasti nauraen ja ehkä jokin lelu toisessa kädessä, ja tasaisin väliajoin tulee hymyillen ja kädet levällään minun tai miehen syliin. Yksi suosikkileikki on piilosilla olo, joka käytännössä tarkoittaa sitä, että poika etsii vaikkapa verhon taakse piiloutuneen leikkikaverin, ja aina on yhtä hauskaa, kun piilo löytyy.

Muumi-nuppipalapeli (jossa on taustakuvat) on suosittu lelu, ja usein poika jo tietää, mihin mikäkin pala kuuluu ja välillä saa sen ihan itse paikoilleenkin. Toinen kiva juttu on Brion pellelelu, jossa rinkuloita pujotetaan tikkuun. Autot ovat edelleen suosikkeja myös, ja niillä poika saattaa leikkiä itsekseen vaikka kuinka pitkään. Ihmeesti pojalla näyttäisi olevan paljonkin kärsivällisyyttä esim. palapelien kokoamisessa. Tietysti väsyneenä tai nälkäisenä sitä ei sitten ole juuri lainkaan :)

Muutamia sanoja pojalla on, "mamma", "pu" = pupu, "oho" (jos jotain hauskaa tai yllättävää tapahtuu), "kakaa" = kukkuu. Koko ajan poika osoittelee kaikkea, ja haluaa tietää mikä asia on kyseessä. Ja tietysti kaikkea olisi kiva tutkia lähemmin, erityisesti puhelimia, tietokoneita ja muita teknisiä laitteita :) Mitään älylaitteita poika ei saa käyttää, ja telkkaria katsotaan vasta sitten, kun poika on mennyt nukkumaan.

Noin viikko sitten tajusin, että poikahan osaa jo juoda ihan tavallisesta mukista. Päivähoidossa ei kuulemma ole pitkään aikaan suostunut juomaan enää nokkamukista :) Kotona kyllä annamme maidon edelleen nokkamukista, mutta vettä tavallisesta mukista. Tänään aamulla poika söi melkein itse koko puuroannoksen, mitä nyt vähän kaavin hutiosumia ruokalapun kaukalosta tai pöydältä. Haarukkaa emme ole vielä ottaneet käyttöön, mutta sillä olisi kyllä lusikkaa helpompi poimia lautaselta esim. perunan- tai broilerinpaloja. 

Ruokahalu tuntuu olevan ihan valtava, ja päiväkodissa tädit ihmettelevät, miten pieneen poikaan mahtuu niin paljon ruokaa :) Tässä asiassa poika ei ole tullut äitiinsä ollenkaan. Itse olin lapsena aina tosi pieniruokainen ja ronkeli. Pizzassa sai olla vain pohja eikä mitään aineksia saanut sekoittaa keskenään jne. ;)

Pojan pituudesta ei ole hajuakaan, mutta paino on noin 10 kg kotivaa'an mukaan. Puolitoistavuotisneuvola olisi joskus helmikuussa, mutta emme ole vielä saaneet aikaiseksi varata aikaa. Vaatekoko pojalla on 74-80, eli pituus varmaan jotain tältä väliltä :) Vaippoina on edelleenkin Muumi baby neloskoon teippivaipat ja vitoskoon housuvaipat. Pottaan tule kakoista ehkä noin kolmasosa, hieman olosuhteista riippuen. Pissaa myös aika usein, mutta enimmät vaippaan. Vessahädästä poika ei oikein osaa vielä kertoa mitenkään, mutta ruoan jälkeen jos laittaa potalle, niin kyllä poika siinä usein istuu kiltisti, kunnes tulosta syntyy :)

Tuntuu, että poika on parissa kuukaudessa kehittynyt ihan valtavasti. Uusia taitoja tulee nopeasti, ja kommunikaatio on entistä mielekkäämpää, kun osapuolet ymmärtävät toisiaan paremmin ;) Kävelemään opittuaan poika ei enää automaattisesti joudu istumaan rattaissa ulkona tai kaupassa, mutta toki vaatii paljon ylimääräistä meiltä vanhemmilta, jos poika on "vapaalla jalalla". Kehoitukset ja kiellot kun vielä suurimmaksi osaksi menevät yhdestä korvasta sisään ja toisesta ulos. Poika ei myöskään hirveästi välitä kulkea käsi kädessä, vaan haluaa mennä vapaasti kun kerran pääsee rattaista pois.

Kiva jos jaksoitte lukea loppuun saakka. Tämänkin piti vain olla nopea päivitys, sillä aikaa kun mies ja poika ovat päiväunilla, mutta näillä jutuilla on taipumus päätyä romaaneiksi :) On oikein ihanaa, että edelleen jaksatte seurata blogiani, vaikkei tämä meno olekaan ollut kovin aktiivista viime aikoina... 

Kuten olen aiemminkin kertonut, haaveilen tulevaisuudesta, jossa tämä blogi muuttuu jälleen yritys- ja odotusblogiksi. Toisaalta, jos terveysjutut jotenkin tulevat esteeksi, niin uskon, että hyväksyisin myös sen että poika jäisi ainoaksi lapseksi. Näin en ajatellut vielä pari-kolme kuukautta sitten, mutta ihmeesti vaikeat asiat elämässä voivat muokata asioihin suhtautumista. Toivo kuitenkin elää vahvasti, että pääsemme toisen lapsen yritykseen jossakin vaiheessa. Nyt elämässä on kuitenkin tärkeintä juuri tämä hetki.

Hieman uudenlainen arki

Enpä todellakaan olisi kuukausi sitten uskonut, että olen kuukauden päästä taas töissä ja että kaikki on sujunut oikein hienosti! Nyt on menossa jo toinen työviikko, ja välillä jopa unohdan, että olen ollut tässä välissä hieman pidempään poissa. Tietystikään kahdeksanteen kerrokseen kapuaminen ei suju kuten se sujui ennen, mutta hyvää harjoitusta se kyllä on :) Ehkäpä lihaskunto pikkuhiljaa palaisi ainakin melkein ennalleen, ja jalat alkaisivat tuntua entistä enemmän omiltani.

Vajaa kolme viikkoa sitten, 7.10. klo 23.30 tapahtui ihan yhtäkkiä jotain upeaa. Istuin vessanpöntöllä  katetri jo käyttövalmiina kädessäni, kun pönttöön alkoi lorista pissaa ihan tavalliseen tapaan, ensimmäistä kertaa kuuteen viikkoon. Olin ensin ihan pöllämystynyt ja sitten innoissani. Jotenkin olin jo ehtinyt melkein luovuttaa sen suhteen, että rakon toiminta palaisi. Aluksi sain itse ulos vain pieniä määriä, mutta tällä hetkellä tuntuu, että saan rakon jo aika hyvin tyhjäksi. Tosin joskus toimituksen alkaminen on kyllä aika tiukassa. Välillä saatan turhautua ja vain kaivaa katetrin esiin :) Mutta muuten en ole katetreja enää juuri tarvinnut, mitä nyt ehkä pari kertaa päivässä vielä tyhjännyt jämät.

Ihotunto ei sitten kyllä ole oikein palautunut. Käytännössä koko kroppa hieman olkapäistä alaspäin on osittain puuduksissa, osittain vain vähän oudon tuntuinen, mutta koko alueelta tosi kylmänarka. Ilman pitkiä kalsareita on kurja olla ulkona tai edes sisällä, ja minulla on koko ajan tavallisten sukkien lisäksi myös villasukat jalassa. Silti tuntuu, että jalkateriä koko ajan palelisi, vaikka ne enimmäkseen ovat ihan lämpimät.

Kurjinta tässä tunto-ongelmassa on se, että kosketus ei enää oikein tunnu hyvältä :( Ja kyllä, alapäässä on ihan sama ongelma. Kun tämän tajusin, olin ensin ihan maassa muutaman päivän, ja sitten vihainen, kun menetin jotain näin tärkeää. Mutta ehkä ainakin osa näistä ongelmista vielä korjaantuu. Olemme miehen kanssa joutuneet opettelemaan hieman uudenlaisia läheisyyden muotoja, ja kyllä se näinkin sujuu.

Muissa asioissa arki on ihme kyllä palannut aika samanlaiseksi kuin se ennen sairastumistani oli. Tai siis no, onhan poika aloittanut päivähoidon, mutta se on sujunut niin hyvin, etten oikein huomannut surrakaan pojan laittamista hoitoon, kun edeltävästi tapahtui niin paljon muuta. Se on varmaan sitä suhteellisuudentajua, joka astui kehiin. Toki yhteistä aikaa on pojan kanssa on aiempaa paljon, paljon vähemmän, mutta tuntuu silti, että kaikki osapuolet ovat sopeutuneet tilanteeseen todella hyvin.

Pojassa on erityisesti parin viime kuukauden aikana alkanut ilmenemään (tutun oloista) vahvaa tempperamenttia. Herkästi heittäydytään lattialle teatraalisin elkein ja tavaroita paiskotaan, jos ei heti saa mitä haluaa ;) Toisaalta poika myös rauhoittuu nopeasti, kun huomaa ettei sitä tai tätä asiaa saakaan, ja hyvällä tuulella ollessaan on aivan ihana iloinen ja kujeileva lapsi. Sydän melkein pakahtuu rakkaudesta, kun näen pojan onnellisen hymyn, kun hän ylpeänä esittelee uusia taitojaan. Olenko todella tuon maailman parhaimman pienen ihmisen äiti?!?

Kävelemään poika lähti kunnolla vasta pari viikkoa sitten, eli reilun vuoden ja kahden kuukauden ikäisenä. Tavallaan kävelemiselle olisi ollut edellytyksiä jo pitkän aikaa, mutta poika tykkäsi kontata, kun siten pääsi paljon nopeammin perille :) Nyt konttaaminen on melkein kokonaan jäänyt pois. Suosikkiajanvietettä on autoilla (ja kaikella muullakin pyörällisellä tavaralla) leikkiminen, kirjojen katselu, sohvalla kiipeily ja tyynyjen seassa möyriminen.

Varsinkin nyt, kun elämä on alkanut palata raiteilleen, koko tapahtumaketju sairastumisesta töihin paluuseen tuntuu välillä aika epätodelliselta. Niin paljon on tapahtunut lyhyessä ajassa, että huomaan edelleen päivittäin käyväni mielessäni läpi kaikkea tapahtunutta uudestaan ja uudestaan, hieman näkökulmaa vaihdellen. Se on kaiketi osa sitä prosessia, millä tämäkin elämänvaihe ja siitä seuranneet muutokset liittyvät osaksi elämääni, ja perheeni elämää. Juuri nyt on sellainen olo, että kaikki on hyvin.

Kuukausi sitten elämä kääntyi päälaelleen

Kulunut kuukausi toi elämäämme paljon uutta ja odottamatonta. Kaksi viikkoa ehdin olla töissä, ja arki alkoi sujua. Miehen oli tarkoitus olla pojan kanssa rauhassa kotona vielä puolitoista kuukautta. 

Sitten kaikki muuttui ihan totaalisesti. Sairastuin aivokalvontulehdukseen, ja epäonnekseni sain lisäksi vielä  selkäytimen tulehduksen. Aiheuttajasta kenelläkään ei ole selvää käsitystä, mutta todennäköisesti syypää olisi reumatautini plus ehkä jokin virus. Muutamassa päivässä molemmat jalkani halvaantuivat osin, ihotunto heikkeni varpaista ylös rintojen tasolle eikä virtsarakon tai suolen tyhjentäminen enää onnistunut normaalisti. Tie vei parin viikon jälkeen omasta sairaalastani puolentoista viikon keikalle yliopistosairaalaan, ja sieltä mies haki kotiin muutama päivä sitten.

Liikkuminen sujuu ilman apuvälineitä ja on jo todella paljon parempaa kuin alkuvaiheessa. Jalat vain eivät tunnu yhtään omilta. Osa ihotunnosta on onneksi palautunut. Rakko ei tyhjene normaalisti edelleenkään, mutta toivoa vissiin vielä on, että toiminta palautuisi. Siihen saakka (tai loppuelämäni ajan) kertakatetroin itse kotona.

Poikaa en edelleenkään pysty itsenäisesti hoitamaan, koska kantaminen ja nostaminen ei vielä onnistu, mutta muuten tekemisiäni rajoittaa lähinnä väsymys. Poika oli tietysti aluksi kovasti hämmentynyt, kun minua ei juuri kotona näkynyt, imetys loppui samaan aikaan ja silloin kun poika ja mies vierailivat sairaalassa luonani, olin aluksi niin huonossa kunnossa, etten edes sylissä voinut pitää. Lasta oli kova ikävä, ja vietin pitkiä aikoja sairaalassa katsellen miehen lähettämiä videoita ja kuvia pojasta. 

Miehen ja pojan suhde on toki tänä aikana lähentynyt huimasti, jopa niin että mies jossakin vaiheessa oli selvästi se "ykkösvanhempi", joka minä olin tähän mennessä ollut. Tärkeintä on tietysti ollut, että lapsi on tuntenut olonsa turvalliseksi minun poissaolostani huolimatta. Nyt kun olen taas palannut kotiin, roolimme ovat aika lailla tasoittuneet, eikä poika mitenkään suosi meistä kumpaakaan.

Imetyksen siis jouduin lopettamaan ennen aikojaan alunperin lääkitysten vuoksi. Olen ehkä surrut sitä suhteettoman paljon, mutta siitä jäi vain jotenkin katkera olo. Että viimeinen imetys tapahtui sairaalan päivystyspoliklinikalla (silloin kyllä uskoin, että voisin muutaman päivän lääkityksen jälkeen vielä jatkaa, mutta tulikin hieman pidempi keikka). Toisaalta voi ajatella niinkin, että lopetus tuli ihan hyvään aikaan, ja sujui lopulta ainakin pojan kannalta suhteellisen kivuttomasti, tai siltä se ainakin vaikutti. Nukkuminen on edelleen parantunut sen jälkeen, kun imetys loppui kokonaan. Tätä nykyä poika nukkuu kokonaisia öitä omassa sängyssään ja myös nukahtaa ilman ongelmia. Eli jotain hyvääkin kaiken pahan keskellä.

Aluksi, kun oli vielä epäselvää että palautuuko liikkumiskykyni edes jotenkuten ennalleen, ykköshuolenaiheeni oli työyvyn lisäksi se, että miten jatkossa pystyn huolehtimaan pojasta. Aika pian tulivat myös ajatukset, että miten käy haaveidemme toisesta tai jopa kolmannesta lapsesta. Tällä hetkellä lapsihaaveiden esteenä on lähinnä uudelleen aloitettu lääkitys, sama joka lopetettiin neljä vuotta sitten, kun aloitimme yrittämään raskautumista. Siitä on sitten päästävä uudelleen eroon, ennen kuin lapsettomuushoidot voidaan aloittaa uudelleen. 

Mutta se on sitten sen ajan murhe. Juuri nyt viimeinen asia, jota kaipaisin, olisi raskaus tai vastasyntynyt vauva. Ajatukset ovat kuitenkin vahvasti tulevassa, töihinpaluussa ja muussa, vaikkei elämä ihan ennalleen ehkä palaakaan. Uskon ja toivon, että pääsen taas aloittamaan työt muutaman viikon kuluttua.

Ensin en ajatellut kirjoittaa tästä asiasta blogiin mitään, mutta sitten vain tuli sellainen tarve. Eihän tämä oikeastaan liity juuri mitenkään blogin alkuperäiseen aiheeseen, mutta kun minulla nyt on tällainen kanava olemassa, niin onhan kirjoittaminen hyvää terapiaa.

Rakkaus

Miten toista voi rakastaa niin paljon, ja silti tuntuu että rakkaus koko ajan lisääntyy? 

Elämäni hienoin hetki tähän mennessä oli se, kun poikamme syntyi tasan vuosi sitten. En ollut odottanutkaan, että heti tuntisin suurta rakkautta poikaa kohtaan. Enemminkin ihmetystä ja onnea, että tällainen pieni ihminen on meille annettu huolehdittavaksi. Mielestäni poika oli kaunein vauva ikinä ja olisin voinut tuijotella häntä loputtomiin. Mutta rakkaus on tullut vasta jälkikäteen ja vähitellen.

Vauvavuosi on muuttanut elämäämme aika paljon, mutta vaikka nyt olenkin äiti, en koe että olisin ihmisenä kuitenkaan muuttunut kovinkaan paljon. Se on ollut helpottavaa huomata. Olen edelleen minä, vaikka olen vanhempi. Samat asiat, joista pidin ennen äidiksi tuloa, ovat minulle edelleen tärkeitä. Ystäväni ovat pysyneet läheisinä, ja parisuhteen kestävyyttä en ole koskaan epäillytkään. Tulevaisuuden haaveisiini jo pitkään sisältynyt lapsia, joten tavoitteeni elämässä eivät ole muuttuneet.

Onko jokin vanhemmuuteen liittyvä asia sitten tullut yllätyksenä? Ehkä se, miten samaan aikaan tuntuu, että lapsi olisi ollut meillä aina, mutta silti vasta aika vähän aikaa. Miten luonnolliselta vanhemmat rooli minusta nopeasti tuntui. Miten vaikea on edelleenkin tajuta, että tuo ihana lapsi on meidän, puolet minusta ja puolet miehestäni. Miten paljon lasta voi rakastaa. Ja miten kauhealta menettämisen pelko tuntuu.

P.S. VIHDOINKIN meillä nukutaan hyvin! Olen NIIN tyytyväinen. Yöimetysten lopettamisen jälkeen poika on jatkuvasti nukkunut heräämättä noin 20-21 alkaen suunnilleen 8-9 tuntia omassa huoneessaan, jonka jälkeen melkein joka aamu vielä tunnin pari meidän välissämme. 

Ajatuksia vauvavuoden viimeisinä päivinä

Kesälomaa vielä reilu pari viikkoa jäljellä, sitten aloitan taas työt. Ihan kivalta se tuntuu, vaikka onhan loma aina loma. Alkusyksystä on tulossa vielä viikon loma, jolloin lähdemme ulkomaanreissulle, joten sekin helpottaa töihinpaluuta, kun tietää että kivoja juttuja odottaa ihan nurkan takana. Ja poika jää vielä isän kanssa kotiin, joten hoitokuvioitakaan ei tarvitse ihan heti töiden alettua miettiä. Odotamme jo kovasti tietoa tulevasta hoitopaikasta.

Puolentoista viikon päästä poika täyttää vuoden, ja vietämme synttäreitä pienimuotoisesti lähisuvun kanssa. Pojasta tulee siis kohta ihan virallisestikin taapero, eikä ole sitten enää vauva. Ei poika minusta kyllä ole vauvalta enää tuntunutkaan pitkään aikaan. 

Vauvavuodessa on ollut omat ihanat juttunsa, ja onhan vauva aina vauva, mutta kaikkea aikansa. Katselen vuoden aikana otettuja kuvia lähinnä ihmetyksen vallassa, että tuollainen supersöpö rääpäle meidän vauva joskus oli :) Ainakaan tällä hetkellä ei ole mitenkään haikea olo. Ehkä sisimmässäni minulla vain on kova luotto siihen, että me kyllä saamme vielä kokea vauvavuoden uudelleen. Juuri nyt olen vain hirveän innoissani siitä, että pojasta kasvaa koko ajan enemmän ja enemmän oma persoonansa.

Kunhan vain saan erikoistumiskuviot hoidettua alta pois, niin haaveissa olisi vielä ainakin yksi lapsi. Vauvavuosi ei ole jättänyt mitään syviä traumoja, mutta toki meilläkin on ollut omat haasteemme, mutta mielestäni ei mitään varsinaisia ongelmia. Valvominen on ehkä ollut se isoin juttu, ja varsinkin viime kuukausina olen usein hieman katkerana kuunnellut muiden vanhempien juttuja hyvin nukkuvista vauvoista.

Pojan ollessa ihan pieni, en oikeastaan juuri huomannut väsymystä, mutta vuoden kuluessa olen yhä enemmän alkanut huomata vaikutuksia liian vähäisestä nukkumisesta. Suunnitelma yhdestä aamuöisestä imetyksestä ei ole käytännössä oikein toiminut, koska pojan heräily on koko ajan vain aikaistunut, ja viime viikkoina meillä on useina öinä huudettu hysteerisesti noin kolmesta eteenpäin joskus parikin tuntia. Olemme ottaneet pojan loppuyöksi väliimme, mutta sekään ei aina ole rauhoittanut riittävästi, vaan tissiä pitäisi saada. Loman aikana olemme saaneet pidennettyä aamu-unia niin että minä olen imettänyt useita kertoja, mutta ei se ole kovin pitkään pitänyt poikaa tyytyväisenä, koska hänellä ilmiselvästi on nälkä ja puuroahan siinä tarvittaisiin. Poika kuitenkin ehti tottua siihen, että maitobaari on auki koko aamuön.

Noin viikko sitten kyllästyimme miehen kanssa totaalisesti pojan yöllisiin heräämisiin ja levottomiin aamuöihin toistuvine imetyksineen, joten toissayönä noin kello kolme päätin, että tähän saavat yöimetykset loppua. Tuona ensimmäisenä yönä nukuin ehkä kolme tuntia, mutta viime yönä poika nukahti yhdeksältä ja heräsi ensimmäisen kerran puoli kuusi, ja nukkui sitten vielä tunnin meidän välissämme ilman mitään huutoja. Jos vain malttaisimme itsekin mennä ajoissa nukkumaan, niin saisimme nukkua tosi hyvin, mutta kun oma aika on niin tärkeää, ettei malttaisi mennä sänkyyn ollenkaan... :)

Jo ennen päätöstä yöimetysten lopettamisesta olimme yrittäneet lisätä ruokamääriä päivän aikana, ja varsinkin iltapalalla (vaihdoimme peruskaurapuuron sellaiseen, jossa on maitoa ja vähän muutakin), jotta poika jaksaisi paremmin yön yli. Eihän tämän ikäisen tietenkään pitäisi tarvita enää mitään yöruokailuja! Jännä nähdä, miten tämä tuleva yö sujuu. Aika nopeasti luulisi lapsen ymmärtävän, ettei yöllä enää tarjoilla ruokaa. Tehdäkseni asian pojalle vieläkin selvemmäksi, olen nyt molempina aamuina imettänyt vasta sitten kun olemme jo nousseet ylös sängystä. 

Ainakin viime yön perusteella tämä meidän strategiamme näyttäisi toimivan. Eilinen päivä oli kyllä yön lailla rankka, kun poika roikkui minussa koko ajan, itkeskeli pienimmästäkin ja alituiseen oli repimässä minua paidasta ja taputtelemassa tissejä. Kävi kyllä pientä niin sääliksi :) Tänään poika onkin sitten ollut ihan hangon keksinä (ja päiväunia nukkui yhteensä viisi tuntia, kun toissayö jäi vähän lyhyeksi). Ette usko, kuinka useasti olen haaveillut imetyksen lopettamisesta ihan kokonaan. Kohtahan vuosi tulee täyteen, mutta vaikka kuinka kovasti haluaisinkin lopettaa, niin samalla en sitten kuitenkaan. Kunhan vain nukkuminen saataisiin jotenkuten kondikseen, niin jatkan kyllä mielelläni vielä päiväaikaisia imetyksiä. Mutta NYT nukkumaan :D

Poika 10 kuukautta

Kaksi ja puoli viikkoa sitten tiistaina poika täytti 10 kuukautta. Enää puolitoista kuukautta ja sitten vietetään jo yksivuotissynttäreitä! Ihan uskomatonta. Tähän nyt sitten se klisee, että kylläpä aika menee nopeasti. Mutta niinhän se vaan menee!

Viimeisimmässä neuvolassa meni kaikki hyvin. Meillä siis oli nyt vasta 10-kuukautisena se 8-kuukautis lääkärineuvola, kun sitä jouduttiin siirtämään monta kertaa lääkärin sairastumisen ym. vuoksi. Painoa oli tasan 8,5 kg ja samalla noin -5 %-käyrällä se oli kuin aikaisemminkin. Sen sijaan pituutta oli tullut suhteessa enemmän, melkein 5 cm 2,5 kk:n aikana (nyt 72,4 cm) ja SD-käyrällä se sijoittuikin paljon ylemmäs kuin ennen, eli -1.2-kohtaan. Ihmekös pojalle sopiikin yhtäkkiä jopa 80 senttiset vaatteet! Enimmäkseen kyllä käyttää 74 senttistä. Jotakin 68 senttisiä ikuisuusbodeja on vielä käytössä, samoin jopa 62 senttisiä housuja joissa on aukikäärittävät lahkeet, mutta housut ovatkin koko ajan olleet ainakin yhtä kokoa pienempiä kuin bodyt.

Pojalle annettiin nyt jo hieman etukäteen ensimmäinen MPR-rokote, koska lähdemme heinäkuussa reissuun keskieurooppaan, jossa monissa maissa tuhkarokkotartunnan vaara on ihan todellinen.

Noin viikko sitten (vihdoinkin!) huomasimme ensimmäisen hampaanalun alaleuassa, ja pari päivää sitten toisen. Samaan aikaan ensimmäisen hampaan puhkeamisen aikoihin ajoittui myös flunssa ja lisäksi MPR-rokotteesta oli viikko (jolloin kuulemma tyypillisimmin voi tulla kuumetta), joten en sitten tiedä, mistä pieni lämpöily loppujen lopuksi johtui. Poika on edelleenkin aika räkäinen. Itselläni on myöskin ollut flunssa, ja pari päivää oli kuumettakin.

Muutama viikko sitten laitoin pojan huvin vuoksi potalle istumaan, ja sattumalta sinne tulikin pissat. Tästä rohkaistuneena aloimme istuttamaan poikaa potalla aina ruokailujen jälkeen tai muuten vaipanvaihdon yhteydessä, koska poika siitä tykkää ja viihtyy pitkiäkin aikoja kun vaikka luetaan kirjaa tai muuta. Suurin osa kakoista tuleekin nyt pottaan, ja poikakin selvästi tykkää enemmän kakata pottaan kuin pusertaa tavaraa vaippaan. Meille vanhemmillekin kyllä kivempi, kun ei ole enää niin paljon liiskaantuineita kakkoja mitä pitää pestä pepusta ;) Pissat tulevat kyllä enimmäkseen vaippaan, pottaan lähinnä sattumalta. Enkä todellakaan vielä ajatellut kouluttaa poikaa kuivaksi, jos nyt oppisi ensin vaikka kävelemään ja sanomaan pissa ;)

Vaippoina meillä on Muumi baby koon 4 teippivaipat ja koon 5 housuvaipat. Teippivaippojen pukeminen on nykyisin tosi hankalaa, ellei poika sitten satu olemaan erityisen väsynyt ja malttaa olla hetken selällään. Teippivaippoja emme ole vielä oppineet pukemaan niin että poika seisoo, vaan teipit menevät aina ihan miten sattuu :) Housuvaipat ovat tässä suhteessa paljon helpompia.

Kuukauden pari poika on jutellut entistä enemmän kaikenlaista, mutta vielä ei ole selvästi sellaisia sanoja, jotka tarkoittavat tiettyä asiaa. Jokin aika sitten ihan kaikki oli "kakka", tällä hetkellä "tatata", "gagaga", dadada", välillä tulee "kukka", "mammamma", "pappa" ym.

Tällaista meillä tällä hetkellä. Nyt lähdetään juhannuksen viettoon! Hauskaa viikonloppua kaikille lukijoille!

Kotiäitinä taas!

Miten kotiin jääminen tuntuukaan niin tutulta. Olemme nyt taas kesäksi palaanneet varsinaiseen kotikaupunkiimme ennen hieman pidempää työjaksoa muualla, joten siinäkin mielessä kaikki on kovin tuttua. Hassua, että jokin niin äskettäin tapahtunut ajanjakso jo nyt tuntuu ihan nostalgiselta! Eivät ne perusjutut ole kovin paljon muuttuneet, paisti että viimeksi kun olin pojan kanssa kotona kahdestaan, niin olihan hän paljon enemmän vauva eikä konttailut innoissaan ympäri taloa :) Nyt vain yritän ottaa tästä toisesta kotiäitijaksosta kaiken irti. Eihän sitä koskaan tiedä, tuleeko seuraavaa kertaa ollenkaan.

Mutta nautin kyllä kovasti työssäkäymisestä. Ettei tarvinnut huolehtia työpäivän aikana kuin itsestään (ja potilaista tietysti). Ja mitä luksusta, kun ei tarvinnut kiirehtiä hiki hatussa päiväkotiin hakemaan lasta tiettyyn aikaan mennessä, vaan olen saanut tehdä omat hommani rauhassa loppuun. Onneksi tämä järjestely jatkuu vielä syksyllä parin kuukauden ajan. Noin kuukausi takaperin haimme pojalle syys-lokakuun vaihteesta alkaen hoitopaikkaa. Toivomme perhepäivähoitopaikkaa, ja  laitoimmekin sen ainoaksi vaihtoehdoiksi, koska palveluohjaaja näin suositteli. Ainakin kuulosti siltä, että perhepäivähoitopaikka pitäisi järjestyä.

Pojalle ja miehelle kehkeytyi kotona ollessa sellainen rutiini, että molemmat kävivät aika nopeasti aamupuuron jälkeen yhteisille päiväunille miedän sänkyymme, tai siis ainakin poika nukkui, ja mies usein surffaili tabletillaan. Aamupäivästä poika on hyvin saattanut nukkua kaksikin tuntia, ja sitten vielä iltapäivällä ehkä tunnin pari uudestaan (parhaassa tapauksessa). Jos joku näistä päiväunista on jäänyt väliin, niin poika on kiukkuinen ja iltaisin usein niin väsynyt, että iltapuuron syöminen ei meinaa onnistua.

Olen miettinyt, että onkohan tuo ensimmäinen päiväunijakso jonkinlainen yöunen jatke? Poika herää yleensä kuuden ja seitsemän välissä, ja haluaa melkein heti puuroa, vaikka aamuimetys onkin ihan kunnollinen. Poika kyllä nukkuu öisin yleensä kokonaisuudessaan noin 10-11 tuntia. Olisi ihan kätevää, jos poika nukkuisi päiväunet yhteen pötköön lounaan jälkeen esimerkiksi. Siinä ehtisi jo hoitaa kotityöt alta pois ja tehdä kaikkea muutakin ;)

Sukulaisvauvan herättämiä ajatuksia ja ajankohtaista arkielämästä

No joo, taas on aikaa hieman päässyt kulumaan :D Miten ennen olikaan aikaa kirjoittaa monta kertaa viikossa... Mihin kaikki vapaa-aika ennen poikaa edes kului? Mitä IHMETTÄ teimme silloin, kun koiraakaan ei vielä ollut?!?

Miehen siskolle ja puolisolle syntyi vajaa viikko sitten ensimmäinen lapsi. Kaikki puheet raskaudesta, synnytyksestä ja vauvasta saivat minut taas pohdiskelemaan ja muistelemaan minun ja mieheni pikkuisen karikkoista matkaa vanhemmiksi. Perille kuitenkin pääsimme, ja siitä olen niin kovin kiitollinen. 

Miten kauan onkaan siitä, kun malttamattomana odotin, että saisimme aloittaa raskautumisyritykset, silloin kun emme vielä tienneet mitään tulevista ongelmista. Miten surinkaan ensimmäistä kesken mennyttä raskautta. Miten ahdistavaa oli päivästä toiseen pelätä, ettei meistä tulisikaan koskaan vanhempia. Miten usein itkinkään aina vain uusia pettymyksiä. Miten IHMEELLISTÄ oli, kun sain kuulla olevani uudestaan raskaana. Miten pelottavaa raskaana oleminen välillä oli. Miten kamalaa ja ihanaa oli synnyttää. Miten samaan aikaan on sekä niin upeaa, kamalaa, palkitsevaa, pelottavaa, rasittavaa että hauskaa olla vanhempi.

Miten paljon tunteita, sekä iloa että surua, onkaan näihin muutamaan vuoteen mahtunut! (Ja miten IHANIA vastasyntyneet ovatkaan!) Vaikka uuden vauvan herättämät ajatukset ovatkin olleet enimmäkseen positiivisia, niin en aluksi voinut olla tuntematta pientä katkeruutta, koska kyseinen vauva saatiin alulle naurettavan helposti, ja tulevien vanhempien yksi suurimmista huolista tuntuu olleen se, että miten ihmeessä he sitten osaavat vaihtaa vauvalle vaipan (näin vähän kärjistetysti). Kaikkihan on tietysti suhteellista. Eivätkä ihmiset kai ole kovin hyviä ymmärtämään sellaisia asioita, joita eivät ole itse kokeneet.

Sitten vähän tästä meidän omasta, isosta pienestä vauvelista <3 Edellisen postauksen jälkeen on pojan kehityksessä tapahtunut aika paljon. Juuri ennen yhdeksäkuukautispäiväänsä poika rupesi konttaamaan (ei siis edeltävästi ryöminyt ollenkaan), pian myös nousi itse seisomaan tukea vasten, ja nyt jo aika hyvin kävelee kävelykärryn kanssa kun hänet sen eteen laitetaan, toki niin että joku on siinä ihan vieressä ottamassa vastaan, jos poika muksahtaa nurin :) Poika myös osaa taputtaa, vilkuttaa ja ravistaa päätään, kun näytetään mallia. Pinsettiotteessa on vielä vähän hiomista, eikä nokkamukikaan ole vielä oikein kiva juttu ;)

Kun aluksi motorinen kehitys oli aika paljon jäljessä, niin tuntuu hassulta, että yhtäkkiä poika osaakin jo kaikenlaista, ja konttailee hyvää vauhtia ympäri asuntoa etsimässä johtoja pureskeltavaksi, lehtiä silputtavaksi, verhoja revittäväksi ja koiran häntää vedettäväksi :) Kun aloitin töissä reilu puolitoista kuukautta sitten, poika viihtyi vielä aika paljon selällään, ei liikkunut mihinkään eikä noussut itse istumaan, ja kuukausi sitten vasta alkoi työntämään itseään vatsalla taaksepäin.

Nukkumisen suhteen on ollut sekä huonoja että hyviä jaksoja viime kirjoitukseni jälkeen. Useita peräkkäisiäkin öitä on mennyt hirmu hyvin, esim. kaksi yötä sitten ennätysyö malliin kahdeksan jälkeen nukkumaan, kertaalleen tutin laitto noin klo 23 ja herätys 6.30 jolloin sitten imetin :) Kun   miehen kanssa heräsimme, huolestuin ensin, että onko jotain sattunut, kun olemme saaneet nukkua näin hyvin, mutta melkein heti alkoikin poika äännellä omassa huoneessaan :) Viime yönä poika sitten taas huusikin tunnin pari. Hmm. Mutta suunta on kuitenkin selvästi parempaan päin, koska viimeisen parin viikon aikana suurin osa öistä on kuitenkin mennyt ilman pidempiä huutojaksoja,  ehkä vain muutama tutinlaitto ja sitten aamusta imetys.

Viikon päästä jään sitten taas kahdeksi ja puoleksi kuukaudeksi kotiin. Jännä nähdä, miltä tuntuu olla jälleen kotona, tällä kertaa hieman isomman lapsen kanssa. On ollut ihanaa olla töissä, tietäen miten hyvin mies ja poika ovat pärjänneet kahdestaan, mutta odotan myös tätä tulevaa hoitovapaata. On upeaa seurata oman lapsen kehittymistä, mutta kyllä arki lapsen kanssa kahdestaan kotona on pidemmän päälle vähän tylsää, ainakin minun mielestäni. Niinhän se on tietenkin hyvä pienelle lapselle, tylsää ja turvallista ja toistuvia rutiineja :)

Pisin blogitauko ikinä

Olen TODELLA monta kertaa jo miettinyt että pitäisi tulla tänne kertomaan kuulumisia, töiden aloittamisesta ja muusta, mutta (yllättäen) aika onkin iltaisin mennyt ihan muihin asioihin. Olen kyllä lukenut muiden blogeja noin kerran viikossa.

Meillä asustaa tätä nykyä aivan superihana hymypoika, ikää noin 8,5 kuukautta. Poika ei juurikaan vielä vierasta, ja hymyilee ihan kaikille vieraillekin :) Isän kanssa on kotona pärjätty mainiosti, mitä nyt välillä poika vähän itkee aamuisin kun lähden töihin. Poika juttelee jo kovasti kaikenlaista, ei toki mitään sellaista mitä me vanhemmat vielä ymmärtäisimme, mutta kuitenkin ;) Kirjoja olemme lukeneet pojalle ihan muutaman viikon ikäisestä saakka, mutta nyt tämän ikäisenä huomaa, että poika alkaa oikeasti nauttia kirjojen lukemisesta, kun jaksaa hyvin istua paikoillaan ja katsella kuvia. Kaikenlainen kutitus ja hassuttelu saa aikaan kovaa kikatusta :) Käsillä rummuttaminen on yksi suosikkiajanvietteistä. Leluja ravistellaan, mäiskitään, maistellaan ja tunnustellaan ym. Kaikenlainen paperi on tosi mielenkiintoista, ja sitä on kiva rapistella.

Kylpemisestä poika nauttii todella paljon. Aina kun kylpy loppuu, niin pääsee itku. Poika voisi istua ammeessa kuinka pitkään tahansa läiskyttämässä vettä ja tavoittelemassa kylpyleluja :) Kylvettäminen on nykyään meille vanhemmillekin paljon mukavampaa, kun poikaa ei tarvitse olla enää pitämässä kiinni, vaan istuu itse tosi tukevasti ja mekin voimme enemmän keskittyä pojan kanssa leikkimiseen.

Motorinen kehitys on kyllä edennyt, mutta edelleen poika on kyllä aika jäljessä keskimääräisestä. Ilman tukea on istunut jo pari kuukautta, mutta ei vielä itse pääse ylös istumaan, mutta istualta pääsee kyllä vatsalleen. Pari viikkoa sitten poika alkoi yks kaks työntää itseään taaksepäin lattialla, ensin vatsallaan ja nyt myös istuma-asennossa. Lisäksi on jo pitkän aikaa pyörinyt oman akselinsa ympäri. Muutama viikko on myös tehty konttausasentoharjoituksia ja poika myös "lankuttaa" niin että vain kädet ja jalkaterät ovat maassa :D Tätä nykyä poika jo välillä pääseekin konttausasentoon, enimmäkseen istuma-asennosta, ja silloin siinä hytkytään edestakaisin, kun vielä ei pääse eteen eikä taakse :)

Kahdeksankuukautisneuvolan lääkäriosuus siirtyi meillä vasta kesäkuulle, kun lääkäri oli ensin koulutuksessa ja sitten sairaana. Kävimme kuitenkin neuvolantätiä tapaamassa hieman etukäteen, kun poika oli noin 7,5 kk, muuten olisi pitänyt mennä uuteen neuvolaan uudella paikkakunnalla. Poika oli taas kasvanut omalla käyrällään tasaisesti. Tästäkin käynnistä minun oli tarkoitus tehdä oma postaus, mutta unohdin sen ihan kokonaan, kun oli muuttoa ja muuta mietittävää. Nyt en sitten ihan kaikkea enää edes muista, mutta neuvolakorttiin on kirjoitettu, että "motoriikka ikätasoista". Se taisi sitten lohjeta siitä, kun sanoin että poika kyllä pyörii lattialla ympäri, vaikkei vielä liikkunutkaan eteen- tai taaksepäin :)

Ruoka maistuu yleensä aika hyvin, varsinkin sileät soseet. Olemme yrittäneet pikkuhiljaa antaa vähän karkeampaakin ruokaa, mutta sille poika usein vähän nyrpistelee nenäänsä (ei sentään enää joka kerta yökkää, kun suuhun päätyy jotain riisinjyvä kokoista). Hampaita pojalla ei vielä ole. Ensin olin  tyytyväinen, kun hampaita ei kuulunut (eipähän pure tissejä eikä tarvitse harjata hampaita), mutta nyt olisi jo kiva että poika pääsisi pureskelemaan paremmin. 

Puuro on kestosuosikki, hedelmäsoseen kera tietysti :) Sormiruokana annamme mm. maissi- ja ruisnaksuja, riisikakkuja, banaania, avokadoa, omenaa ym. Nokkamukeja lähinnä pureskellaan, mutta hyvin imettämiseni ilmeisesti edelleen riittävät täyttämään nestetarpeen. Nykyisellään imetän kerran aamulla, sitten heti töistä tullessa ja illan aikana vaihtelevasti vielä kerran tai kaksi, ja yöllä kerran. 

Unikoulun vähäiset saavutukset valuivat aika lailla hukkaan, kun poika sai kuumeisen flunssan ensimmäisellä työviikollani. Heräilyjä tuli aiempaa enemmän, ja päädyimme miehen kanssa siihen, että kaikki nukkuvat paremmin jos imetän kerran joskus 00-02 välillä ja toisen kerran 04-05 aikaan. 

Viime viikolla päätin, että nyt kahdesta yösyömisestä on päästävä eroon. Perjantai-lauantai-yönä huutoa oli suunnilleen 1 tunti + 1 tunti, ja vähän itsekin itkeskelinkin, kun poika ei meinannut millään rauhoittua vaikka kannoimme ympäri asuntoa. Harmitti ja tuli huono omatunto, kun pojan huuto ärsytti niin kovasti. Aamulla poika oli taas mahdottoman hyvällä tuulella, ja omakin paha mieli oli tiessään. 

Seuraava yö olikin meidän paras yömme koskaan tähän mennessä: poika nukkumaan kymmeneltä (eli aika paljon myöhemmin kuin normaalisti) ja sai juuri ennen kunnon satsin maitoa, ja seuraavan kerran heräsi vasta viideltä! Meille siis jotain ihan ennenkuulumatonta ;) Taisi olla aika rankka se huutoyö. Viime yökin oli ihan ok, kahdeksalta nukkumaan ja neljältä tissiä, välissä muutama tutinlaitto jotka mies hoiti.

Tänään alkoi jo viides työviikkoni. Viihdyn töissä oikein hyvin, vaikka ensimmäinen päivä olikin aikamoinen järkytys. Olisi ollut helpompi palata vanhaan työpaikkaani äitiyslomalta, mutta nyt yhdistyivät sekä uusi työpaikka uudessa kaupungissa että vanhempainvapaalta töihin paluu. Kun tulin töistä kotiin ensimmäisen työpäivän jälkeen, oli henkisesti ihan raunio. En voinut ymmärtää, miten jaksan olla töissä ja sitten vielä äiti ja imettää ja tehdä jotain mukavaa vapaa-ajallakin ja mitä kaikkea. Onneksi työhön sopeutuminen sujui nopeammin kuin olin osannut kuvitella, eikä arki tunnu enää hallitsemattomalta kaaokselta :) Sen sijaan olen nauttinut kovasti työssäkäymisestä. Odotan silti myös kesän hoitovapaata ja lomaa kun olemme koko perhe yhdessä :)

Olen tosi iloinen siitä, että imetys edelleen jatkuu, eikä poika ainakaan vielä ole osoittanut mitään merkkejä siitä, että alkaisi hyljeksiä tisseja tms. Ensimmäisten työpäivien jälkeen tissit olivat aika pinkeät, mutta se meni tosi nopeasti ohi. Mitä nyt ensimmäisellä viikolla olin kerran iltakoulutuksessa eli käytännössä poissa kotoa yli 12 tuntia, ja silloin tuli kyllä toiseen rintaan tukos, joka onneksi aukesi heti ensimmäisellä imetyksellä. Pari viikkoa sitten olin ensimmäistä kertaa ön poissa, ja silloin säköpumppu oli kyllä ihan korvaamaton. En tiedä, miten olisin selvinnyt ilman, kun tuo käsin lypsämisen tekniikka ei oikein koskaan ole auennut :)

No niin, eiköhän tämä postaus ala olla tässä :) Ihanaa kevättä teille kaikille, yritän palailla kirjoittamaan seuraavan kerran hieman nopeammin kuin nyt!