Adoptioajatuksia ja muuta

Lueskelin oikeastaan ensimmäistä kertaa adoptioblogeja. En ole mitenkään epätoivoisella tuulella, etsiskelin tietoa lähinnä mielenkiinnosta adoptioprosessista, -kriteereistä ja muusta. Adoptio on jo pidemmän aikaa tuntunut varteenotettavalta vaihtoehdolta, jos lapsia emme muuten saisi. Aiemmin itse lapsettomuushoidot tuntuivat siltä takaportilta, että jos ei luomusti niin hoitojen avulla viimeistään. No, nyt sitten mietin välillä jo sitäkin, että mitä jos hoitot eivät tuotakaan tulosta? Mitä sitten tapahtuu?

Tietoa etsiessäni tarkastelin joidenkin maiden listoja, että mitä vaatimuksia tulevien adoptiovanhempien pitäisi täyttää. Monessa paikassa mainittiin jopa ihan erikseen minun sairauteni selvänä vasta-aiheena. Se oli aikamoinen shokki. Ehdin jo ajatella, että jaha, siinä sulkeutui sitten sekin takaportti.

No, ihan niin huono tilanne sentään ei ole. Monista maista adoptio tuntuu olevan mahdollista niin kauan kuin mieheni on terve ja itse voin lääkitysteni kanssa hyvin. Ymmärrän toki miksi on niin paljon kaikenlaisia kriteereitä. Lapsen parastahan siinä ajatellaan, koska lapselle etsitään vanhempia eikä ensisijaisesti vanhemmille lasta. Mikä on ihan oikein.

Välillä minusta tuntuu, että kaikki aina lopulta palautuu sairauteeni. Vaikkei se vaivaa tällä hetkellä millään tavalla, otan vain lääkkeeni ja kaikki on hyvin. Mutta ei. Sairauteni nousee esiin mitä erikoisemmissa yhteyksissä ja hankaloittaa asioita, jotka terveille ovat ihan yksinkertaisia. 

Kun pitkän jahkailun jälkeen onnistuin saamaan henkivakuutuksen, se maksaa törkeän paljon. Mitään sairauskuluvakuutuksia en tietenkään voi saada. Asuntolainaan ei minun puoleltani voinut saada minkäänlaista takaisinmaksuturvaa. Kun ostin aikoinaan hääpukua, piti miettiä sitä että mitä jos kortisoniannosta joudutaan nostamaan ja paisun yhtäkkiä niin ettei puku enää mahdukaan. Osa rokotteista on kiellettyjä. Itujakaan en kuulemma saisi syödä?!? Onneksi en ole suuri itujen ystävä :D

Kun meistä tuntui siltä, että olisi hyvä hetki alkaa miettiä lastenhankintaa, niin terveydetilaani piti ensin seurata melkein vuoden ajan, raskauden kannalta vasta-aiheiset lääkitykset lopetetiin vähitellen, verikokeita seurattiin. Ja mikä tuntui kaikkein oudoimmalta oli se, että jouduin pyytämään lääkäriltäni lupaa ehkäisyn poisjättämiseen. Muistan erään puhelinkeskustelun loppukeväältä 2013, jolloin lähestulkoon anelin tuota lupaa ("voitaisko me jo nyt alkaa yrittämään?"). 

Suurin osa ihmisistä vain yksinkertaisesti jättää ehkäisyn pois. Ajattelin tuolloin, että kun alku oli meille hankala, niin ehkä itse lapsensaanti menisi sitten jouhevammin. No ei ihan :) Sitten tulivat  keskenmeno ja kemiallinen raskaus, pettymykset ja odottamiset, tieto siitä että luomuraskaus on lähes  mahdottomuus, kaikki nämä säätämiset lapsettomuushoitojen kanssa, tukos- ja taudin aktivoitumisriskit sun muut. Puhumattakaan siitä, että jos ja kun vihdoin tulen raskaaksi, niin sittenhän se show vasta alkaakin, kun tasan KAIKKI voi mennä pieleen. 

Voisiko tauti estää vielä adoptionkin???

Toivon tietysti että ei. Eivätkä nämä adoptioajatukset kuitenkaan ole tällä hetkellä lainkaan ajankohtaisia. Olen valmis vielä määrittämättömään määrään hoitoja, kunhan vain raskaus ja lapsi saataisiin aikaiseksi. Mutta aina on mukava tietää, että on olemassa vaihtoehtoja. Yhtäkkiä tuntuukin paljon epävarmemmalta, jos vaihtoehtoja karsiutuu pois.

Lukaisin tähän asti kirjoittamani, ja täytyy myöntää, että kuulostan katkeralta valittajaämmältä. En kuitenkaan koe itseäni sellaiseksi. Kaikesta huolimatta en ole katkera siitä, että minulla on tämä sairaus. Se on (vaikka se hassulta kuulostaakin) antanut elämääni sekä suorasti että epäsuorasti paljon hyvää ikävien asioiden lisäksi. Olen kiitollinen siitä, että saan hyvää hoitoa ja että tauti ei juuri rajoita elämääni tällä hetkellä. Nautin siitä, että voin hyvin juuri nyt, vaikkei tulevaisuudesta kukaan tiedäkään. Elämä on hyvien ja huonojen asioiden summa. Juuri nyt elän sitä hyvää elämää, siitä minulla ei ole epäilystäkään!