pp7: Toistenkin suru

Kuluisipa aika nopeammin... toisaalta se voisi myös kulkea hitaammin. Ettei koskaan tulisi eteen uutta surua. Ihmettelette ehkä, miksi olen näin hirveän negatiivinen tämän ekan siirron suhteen. Niin  ihmettelen itsekin. Kun selvisi, että siirto vihdoin toteutuu, olin onneni kukkuloilla. Että vihdoinkin tapahtuu jotain. Mutta ihminen ei tunnetusti tyydy siihen mitä saa, vaan aina on saatava lisää. Nyt ei riitäkään enää se, että päästiin siirtoon, vaan haluan tietysti sen päävoiton.

Harmittaa se, että oman suruni lisäksi stressaan pajon myös siitä, miten mieheni ja muut läheiseni suhtautuvat, jos emme vieläkään onnistu. Tiedän, että koko perheeni toivoo hartaasti, että tulisin vihdoinkin raskaaksi, ja juuri siis meidän itsemme takia, koska he tietävät miten kovasti me sitä toivomme ja miten raskas taival tämä on välillä ollut. 

Mutta oman pettymykseni lisäksi kannan myös heidän pettymyksensä, vaikkei minun pitäisikään. Minulla vain on taipumus ruveta lohduttamaan muita silloin kun itse kaipaisin eniten lohdutusta. Että "hyvinhän tässä menee, ei minulla ole hätää", vaikka oikeasti ei mene niin hyvin. Ei näin sentään ole suinkaan aina, osaan kyllä näyttää tunteeni ja yleensä niin teenkin, mutta liian helposti lipsahdan sellaiselle "muidensuojelemisvaihteelle". Toisaalta se auttaa usein laittamaan asioita oikeisiin mittasuhteisiin.

pp7 tänään. Pitäisikö tässä vaiheessa jo olla jotain oireita?!? Oloni on ihan normaali, lukuunottamatta pientä turvotusta, jota voi olla normaalistikin missä kierron vaiheessa tahansa. Ja ehkä pikkasen välillä tuntuu jotain alavatsalla. En aio testata ennen ensi perjantaita, niin olen päättänyt. Jos ei ilmaannu jotain oireita...

Melkein vapaa viikonloppu edessä, huomenna vain muutama tunti töitä aamusta :) Kivaa tekemistä on myös luvassa. Ja ensi viikolla vain neljä työpäivää, sitten neljä päivää vapaata, ihanaa! Testipäivään ei ole kuin seitsemän yötä. Minun on vaikea kuvitella, että sinä aikana tapahtuisi jotain mullistavaa...