Unikoulu

Muutama päivä ennen kuin poika täytti kuusi kuukautta, päätin yks kaks keskellä yötä, että NYT aloitamme sen unikoulun. Ajatuksena oli siis lähinnä päästä pois tiheästä, 1,5-2,5 tunnin välein tapahtuvasta ruokailusta. Kiinteitähän tuossa kuuden kuukauden kohdalla meni jo niin paljon, että vaikka yösyöttöjä vähennettäisiin, en uskonut lapsen joutuvan olemaan nälissään.

Olin googlaillut erilaisista unikouluista, ja silloin keskellä yötä menetelmäksi valikoitui jonkinlainen sovellus tassukoulusta. Päätin siis vain että nyt en annakaan ruokaa, vaan yritän saada pojan rauhoittumaan sylissä ja silittelemällä. 

Ensimmäisenä yönä poika narisi ja huusi (enimmäkseen narisi) kahden tunnin ajan alkaen noin kello kahdestatoista. Välillä pidin sylissä ja välillä silittelin niin että poika oli sängyssä. Ruokaa annoin ekan kerran joskus kolmen aikaan, ja tässä välissä poika siis oli nukkunut ehkä tunnin (yöunille oli menty joskus yhdeksän aikaan). Seuraavana yönä poika heräsi ekan kerran jo noin tunnin päästä nukahtamisesta, mutta rauhoittui heti tutilla. Sitten poika kuitenkin heräsi parin tunnin ajan noin vartin välein, mutta tutti toimi joka kerralla. Ruokaa sai joskus kolmen aikaan. Kolmas yö meni niin että kymmeneltä nukahti, puoliltaöin heräsi ja rauhoittui tutilla, kahdelta sama juttu, neljältä syöttö ja 6.30 heräsimme sitten kaikki.

Tämän jälkeen on ollut aika vaihtelevia öitä, parhaimmillaan niin että eka pätkä oli kuusi tuntia ilman mitään toimenpiteitä meidän vanhempien puolelta, mutta sitten taas on ollut niitä öitä että varmaan viisi-kuusi kertaa on pitänyt laittaa tuttia suuhun. Mutta sen nyt ainakin olemme todenneet, että yksi syöttö yössä ehkä vielä tarvitaan joskus neljän-viiden aikaan, mutta ei todellakaan sellaista parin tunnin välein tapahtuvaa ruokailua.

Tutti on tässä nyt sekä hyvä että paha juttu. Toisaalta poika rauhoittuu sillä hyvin, mutta sitten kun herää ja on sylkäissyt/yskäissyt/itse vetänyt tutin pois, niin sitten tarvitseekin meidän apuamme nukahtaakseen uudestaan. Toki uskon, että tuo heräileminen varmaan iän myötä harvenee, tai niin kai yleensä tapahtuu jossakin vaiheessa ;)

Joka tapauksessa siis yhteenvetona, ett unikoulu vähensi yösyömiset vain yhteen kertaan per yö (yleensä), mikä on tosi hieno juttu. Lisäksi eka unipätkä on pidentynyt unikoulun aloituksen jälkeen niin että se kuluneen viikon aikana on keskimäärin ollut yli 3,5 tuntia. Samalla päiväunien kesto on lyhentynyt niin, että aamupäivällä poika nukkuu noin 1,5 tuntia, alkuiltapäivästä ehkä tunnin ja mikäli toiset päikkärit eivät siirry kovin myöhäiseksi, niin saattaa nukkua alkuillasta vielä noin tunnin. Yöunille mennään tavallisesti yhdeksän aikoihin, ja (mistä olen kovin tyytyväinen) poika nukahtaa iltarutiinien jälkeen ihan itsekseen, kuten on aina tähän saakka tehnytkin. Eli meidän ei tarvitse millään lailla "nukuttaa", vaan lauletaan sylissä iltalaulu, sitten laitetaan poika omaan sänkyynsä, tutti suuhun ja unipupu kainaloon :)

6-kuukautisneuvola ja asiaa ruokailusta

Eilen tuli täyteen puoli vuotta vanhemmuutta. Samalla loputtoman pitkä ja todella lyhyt aika. Pystyn edelleen hyvin muistamaan, miltä tuntui kun ei ollut lasta, mutta tuntuu myös kuin poika olisi ollut osa elämäämme jo hyvin kauan. 

Ajan kuluminen, tai ehkä enemmäkin se seikka, että lapset kasvavat nopeasti, tulee selvästi esiin valokuvia katsellessa. Onko kyseessä todella sama pieni poika?!? Mikä valtava muutos avuttomasta  vastasyntyneestä nykyiseen vauvaamme, joka uhkaavasti jo alkaa muistuttaa taaperoa. Ilman valokuvia olisi vaikea tajuta, miten nopeasti poika on kasvanut. Tai no, välillä hipelöin niitä 50-senttisiä kauan sitten pieniksi jääneitä vaatteita, jotka alkuaikoina roikkuivat väljinä pojan päällä. Tällä hetkellä suurin osa vaatteista alkaa olla 68-senttisiä. Vaatekokojen vaihtuminen ja sylituntuma toki myös kertovat siitä, että kasvua on tapahtunut :)

Kuusikuukautisneuvolassa eilen odotti vastaanottohuoneessa jumppamatto, jolla sitten testailtiin kaikenlaista. Osasin kyllä odottaa keskustelua fysioterapialähetteestä, koska vaikka poika kääntyi selältä vatsalleen (taisi olla vahingossa) pari viikkoa sitten, ei sitä sen jälkeen olekaan enää tapahtunut. Kyljillään poika kyllä viihtyy, ja selällään ehkä turhankin hyvin. Nykyisin myös vatsallaan on ihan kiva olla, käsiä ja jalkoja nostellaan ylös, tavoitellaan leluja ja punnerretaan hieman ylös suorin käsivarsin. Istuminenkin onnistuu jo tosi vähällä tuella.

Neuvolantäti sanoi, että jos en välttämättä halua fysioterapialähetettä heti, niin voimme hyvin vain treenailla kotona, ja jos tuntuu siltä että haluammekin fysioterapiaan, niin voin soittaa ja saamme lähetteen. Ei se kääntyminen nimittäin kovin paljosta ole kiinni. Enemmänkin pojalle pitää vain näyttää niitä liikeratoja ja muistuttaa, että näinkin voi tehdä. Jo tänään itsenäinen kääntyminen on mielestäni ollut paljon lähempänä, joten eiköhän tämä tästä :) Olen jo kauan sitten todennut, että vertailu esimerkiksi pojan serkkuun (kääntyi vatsalleen jo alle kolmikuisena ja oli muutenkin motorisesti nopea kehittymään ensimmäisinä kuukausinaan) ei kannata :D

Painoa oli kuukauden aikana tullut lisää 700 g (6370 g -> 7070 g) ja pituutta vajaa sentti (nyt 65,5 cm). Nythän meillä menee jo aika paljon kiinteitä, aamuisin ja iltaisin 1-1,5 desiä puuroa + hedelmäsose ja päivän aikana yleensä lounas, välipala ja päivällinen. Lounaalla ja päivällisellä olemme tavanneet antaa kaupan lihaa tai kalaa sisältävää purkkiruokaa sekoitettuna omiin vihannessoseisiin (kokonaisuudessaan noin desi per ateria). Välipalaksi yleensä hedelmäsosetta. Näiden lisäksi pari kertaa päivän aikana sormiruokaa, esim. maissinaksuja, avokadoa tai banaania. Tuo sorimruokailu nyt on vielä sellaista harjoittelua ensimmäkseen, mutta maissinaksut menevät kyllä jo hyvin suuhunkin asti :) Eilen annoin pojalle ensimmäisen kerran nokkamukista vettä. Poika tajusi jo aika hyvin, mitä niillä kahvoilla kuuluu tehdä, mutta taisi hämmentyä siitä, että  juotavaa tuli suuhun ihan itsestään :) Edelleen myös aina imetän ennen jokaista kiinteää ateriaa ja muutenkin tarpeen vaatiessa, toki imetyskerrat ovat (onneksi) harventuneet.

Tällaista meille kuuluu tällä hetkellä. Jottei tekstistä taas tulisi mitään maratonia, niin kerron unikoulukokemuksistamme vasta seuraavassa postauksessa :)

Pieni postaus onnellisuudesta

Poika on tavanomaisilla aamupäivän päiväunillaan ulkona. Minulla on kahvikuppi vieressäni pöydällä ja maailman paras koira pötköllään lattialla, kuuntelen lempimusiikkiani, koti on siisti, ikkunoista näkyy kaunis aamu, on perjantai eikä miehellä tai minulla kummallankaan ole töitä viikonloppuna. Olen viime päivinä ehtinyt pojan päiväunien aikaan puuhastella kotona kaikkea omaa pientä, mistä pidän: kirjojen ja lehtien lukua, lempileffan katsomista, askartelua, musiikin kuuntelua, kodin järjestelyä. 

Kun poika hymyilee, kikattaa, oppii uusia asioita ja osoittaa kiintymystä meihin, tunnen olevani vanhemmuuden positiivisten puolien ytimessä. Ensimmäisinä viikkoina pojan syntymän jälkeen itkin usein sitä, että aika kuluu liian nopeasti. Ajan kulku ei ole tuntunut haikealta enää alkuaikojen jälkeen. Ennemminkin odotan innolla tulevia asioita, pojan kasvamista ja luonteen kehittymistä. Millaisen ihmisen olemmekaan saaneet luoksemme?

Kaikki tulevaisuuteen liittyvä on lapsen myötä muuttunut ihan eri tavalla mielekkääksi. Vanhempia tulemme aina olemaan, ja siinä on jo elämäntehtävää riittämiin, kaikkien muiden asioiden lisäksi. En toki ennen lastakaan ajatellut tulevaisuutta mitenkään synkäksi, mutta varsinkin lapsettomuuden myötä se näyttäytyi kovin epävarmana. Pojan saamisen myötä on tullut mahdolliseksi haaveilla tosissaan myös toisesta ja ehkä kolmannestakin lapsesta.

Kotona olo on ollut enimmäkseen mukavaa, varsinkin kun olen saanut säännöllisesti tehdä työkeikkoja ja tuntea itseni edelleen kykeneväksi ja tarpeelliseksi silläkin saralla. Työnarkomaani en ole koskaan ollut, mutta työni ja ammattini on silti tärkeä osa elämääni ja minuuttani, ja vaikka työ onkin välillä rankkaa ja väsyttävää niin se on myös suuri voimavara.

Äitiyslomalla olen saanut olla juuri niin sosiaalinen (tai epäsosiaalinen) kuin olen halunnut. Minulla ei ole vielä kertaakaan ollut tylsää (koska raskastan kotona puuhastelua), tai pakottavaa tarvetta tavata muita aikuisia. En kaipaa uusia tuttavuuksia tai ystäviä, mutta kun niitä on enemmän tai vähemmän sattumalta ilmaantunut, olen ollut iloinen. Neuvolan äitiryhmä, naapurin äitikaveri, vuorotyötä tekevät ystävät (mahdollisuus tavata päiväsaikaan!) ja omat epäsäännöllisesti töitä kotoakin käsin tekevät ja lähellä asuvat vanhemmat ovat tyydyttäneet hyvin sosiaaliset tarpeeni päiväsaikaan. Mutta on ihanaa, kun ei ole PAKKO tavata ketään.

Yritän joka päivä tuntea kiitollisuutta kaikesta, mitä olen saanut. Eikä se ole kovin vaikeaa. Olen onnellinen juuri nyt. Minusta tuli vihdoinkin äiti ja miehestäni isä. Olemme vanhempia ja meillä on ihana lapsi ja toisemme. Elämässä on niin paljon, mistä olla iloinen ja tyytyväinen.

Mietin usein lapsettomuutta ja matkaamme vanhemmiksi, mutta enää se ei tee minua surulliseksi, kuten ennen, vaan saan siitä voimaa. Tästäkin me selvisimme, kuten myös isoista ja pienistä arjen suruista ja vaikeuksista, ja varmasti myös tulevista haasteista.

5-kuukautisneuvola

Olenpas laiskistunut. Vasta ensimmäinen postaus tänä vuonna! Silti tuntuu, että ihan äskenhän kirjoittelin :) Mutta kiitos vielä kaikille edellisen postauksen kommenteista! Oli mukava kuulla, miten  muilla on sujunut töihin meno vauvan ollessa vielä suht pieni. Emmeköhän mekin sitten löydä omaa tapaamme selvitä arjesta. Jännä nähdä, millaiseksi se muotoutuu :)

Poika täytti loppiaisena jo viisi kuukautta, ja sen kunniaksi kävimme taas tiistaina näyttäytymässä neuvolassa. Olin pari kertaa käynyt pojan kanssa yhdessä vaa'alla, ja sillä menetelmällä sain pojan painoksi jotain kuuden ja kuuden ja puolen kilon välillä. Toki ihan perinteinen manuaalinen vaaka kyseessä, joten eipä noille lukemille voinut antaa kovin paljon painoarvoa. Hieman kyllä mietin, että jos poika painaa vain kuusi kiloa, niin sitten ei ole kyllä ruokinta kovin hyvin onnistunut...!

No, tällä kertaa onneksi neuvolan lukemat olivat ihan hyvällä mallilla. Paino oli 6370 g, tasan 600 g oli tullut lisää kuukauden takaiseen verrattuna. Ei nyt mitenkään valtavasti, mutta riittävästi. Eli pituus-painokäyrä pysyi siellä -10 % tuntumassa. Pituus oli 64,6 cm ja pysyi entisellä -1.6 SD-käyrällä.

Kyselin puuron aloittamisesta, ja sitä neuvolantäti suositteli. Aloitimme nyt kaurapuuron sekä aamuun että iltaan. Ensimmäisen iltapuuron jälkeen poika nukkui melkein neljä tuntia! Jee! Katsotaan nyt miten jatkossa menee, että oliko vain sattumaa :) Toki kiinteitä pitää päivän aikana  varmaan mennä aika paljon enemmän kuin meillä nyt, jotta se voisi vaikuttaa yöuniin enemmän. Mutta pikkuhiljaahan määrät kuitenkin lisääntyvät. Yritän kyllä pitää kiinni siitä periaatteesta, että aina ennen kiinteitä kunnon imetys, jotta maito ei pääse vähenemään.

Poika on tähän mennessä istunut sitterissä kun annamme kiinteitä, mutta tänään ajattelin kokeilla syöttötuolia, ja hyvinhän se sujui! Meillä on Ikean syöttötuoli, jossa on kunnon toppaukset, ja kun vähän lisäsin harsoa eteen, niin poika pysyi istumassa oikein hyvin. Joten voimme varmasti alkaa antaa soseet ja puurot jatkossakin syöttötuolissa, kun ei kuitenkaan ole kyse kuin lyhyistä hetkistä. Annoin myös kokeeksi banaaninpalan, ja kyllä poika sitä vähän maistoi, mutta ei vielä saanut kovin hyvää otetta itse :) 

Kiinteiden aloitus

Anteeksi pitkä blogihiljaisuus! Aikani ja ajatukseni vain ovat kuluneet ihan muihin asioihin kuin bloggailuun :) Poika lähenee jo viiden kuukauden ikää, ja tuntuu edelleen päivä päivältä tulevan meille yhä rakkaammaksi. Yöllä imetysten päätteeksi on ihanaa pitää hetki nukkuvaa lasta sylissä niin että poskemme ovat toisiaan vasten, kuunnella tuhinaa ja tuntea lämmin vauva ihan lähellä <3

Tuon edellisen postaukseni jälkeen aloitimme siis kiinteiden maistelut, ja en sitten tiedä johtuuko vain sattumasta, mutta ainakin poika alkoi heti nukkua pidempiä pätkiä. Tietysti joku tiheän imun kausikin saattoi vain loppua. Valitettavasti yöt ovat edelleen aika rikkonaisia, ja ne pidemmät unijaksot tyyliin 3,5 tuntia kerrallaan, ajoittuvat harvoin yöhön, vaan päivään. 

Tällä hetkellä yösyöttöjä tulee aika tasaisesti 2-2,5 tunnin välein, joskus joku lyhyempi tai vähän pidempikin jakso. Joku voisi epäillä, ettei poika ole öisin välttämättä nälkäinen vaan kaipaa vain lohtua, mutta kun poika tarttuu joka kerta tissiin yhtä innokkaasti ja kertoo myös äänekkäästi kun on aika vaihtaa toiselle rinnalle. Eli ei se ole vain sitä, että imaisee pari kertaa ja nukahtaa sitten. Omasta puolestani tämä syöttötahti on vielä ihan ok, koska olen lakannut haaveilemasta kokonaisista öistä, ja menen eteenpäin sen ajatuksen voimalla, että tämä kuitenkin on väliaikaista.

Aloitan kuitenkin työt taas maaliskuun lopussa, jolloin mies jää pojan kanssa kotiin. Siihen mennessä olisi tietysti ihan kiva, jos yösyötöistä olisi päästy eroon. Onko turhan optimistinen suunnitelma? :) Muutenkin olen miettinyt, että miten imetyksen käy sitten, kun olen päivät poissa kotoa. Kaipaisin mielellään kokemuksia, jos muilla on lapsi jäänyt saman ikäisenä isän kanssa kotiin tai laitettu päivähoitoon. Pärjääkö lapsi päivän ajan ilman äidinmaitoa? Voiko tuon ikäiselle antaa vettä janojuomaksi vai pitääkö alkaa pumppaamaan pakkaseen/antaa korviketta? Jotain vinkkejä yösyötöistä vieroittamiseen? Tuossa iässä lapsen kai pitäisi pärjätä jo ilman yösyömisiä?

Sitten vähän kiinteiden aloituksesta :) Aloitimme maistelut heti kun poika täytti 4 kuukautta, ja tällä hetkellä annamme soseita yleensä kaksi kertaa päivässä imetyksen jälkeen, esim. bataattia tai peruna-porkkanaa noin kahden jääpalan verran kerrallaan. "Jälkiruoaksi" vähän hedelmäsosetta, jotka ovat olleet todella suosittuja :) Poika söisi varmaan koko purkillisen, jos antaisin. Nuo vihannessoseet olen tehnyt itse ja pakastanut kätevästi jääpalamuotteihin. Vihannessoseet maistuvat melkein yhtä hyvin kuin hedelmäsoseet. Ei ole vielä tähän mennessä vaadittu mitään 10-15 maistelukertaa. Luumusoseelle poika kyllä irvisteli muutaman kerran.

Kiinteiden aloituksen myötä kakka muuttui kiinteäksi, ja vatsa toimii ehkä viiden päivän välein, kun se aiemmin toimi monta kertaa päivässä. Toisaalta niinä päivinä, kun vatsa toimii niin tulee kyllä useita satseja. Jouluaattona kakkaa ei ollut tullut viikkoon, mutta illalla alkoi tulla pientä papanaa ja sitten joulupäivänä oikein kunnon lasteja muutama :D Vain yhtenä päivänä poika todennäköisesti huusi vatsaansa, mutta muuten harventunut vatsan toiminta ei ole vaikuttanut pojan vointiin mitenkään. Muutenkin on mielestäni ollut tyytyväisempi sen jälkeen kun alkoi saamaan kiinteitä, vaikka määrät edelleenkin ovat pieniä.

Jännä nähdä, miten poika on kasvanut viimeisten viikkojen aikana. Viisikuukautisneuvola on vajaan parin viikon päästä.

Lopuksi haluan toivottaa kaikille lukijoille oikein onnellista uutta vuotta. Teille edelleen tahattomasti lapsettomille toivon, että vuosi 2017 toisi tullessaan plussatestejä ja vauvoja :)

4-kuukautisneuvola ja henkinen jälkipyykki

Emme taaskaan saaneet neuvolasta ihan "puhtaita papereita" kasvun suhteen. Tällä kertaa vajaassa kahdessa viikossa oli tullut pituutta kyllä hyvin 2,3 cm (pituus nyt 62,3 cm), mutta painoa vain 160 g (paino nyt 5770 g). 

Mitään välikontrollia ei silti sovittu, koska neuvolalääkärin mukaan kaikki vaikutti kuitenkin olevan ihan mallillaan. Kerroin kyllä vauvan huutamisesta rinnalla, ettei tunnu tulevan enää juuri koskaan täysin tyytyväiseksi. Mutta toisaalta muuten on enimmäkseen hyväntuulinen ja kehittyy hienosti. Terveydenhoitaja ja lääkäri sanoivat, että ei tässä mitään hätää ole, mutta jos minusta siltä tuntuu, niin voin kyllä antaa vähän lisämaitoa. Iltavellikin mainittiin vaihtoehtona.

Kun neuvolan jälkeen kävimme pojan kanssa ruokakaupassa, seisoin pitkään äidinmaidonkorvike-ja vellihyllyn edessä hiplailemassa tetroja. En kuitenkaan ostanut mitään. Tuli pikkaisen huono omatunto, kun luin neljän kuukauden iästä eteenpäin tarkoitetun vellipaketin kyljestä, että äidinmaitoa suositellaan lapsen ainoaksi ravinnoksi kuuden kuukauden ikään saakka. No joo, kyllähän minä sen tiedän, ja lain mukaan on kaikissa korvikepaketeissa oltava varoitusteksti. Siitä tulee kuitenkin sellainen olo, kuin olisit ostamassa jotain myrkkyä (kuten tupakkaa esimerkiksi). Tarkoitus on toki hyvä, eli rohkaista jokaista äitiä mahdollisuuksien rajoissa imettämään suositusten mukaisesti.

Mutta itsepähän päätän, mitä lapselleni annan. Jos pieni jää huutamaan nälkäänsä eikä oma maitoni riitä, niin miksen voisi antaa vaikka illalla vähän velliä? Toki ajattelen sitäkin, että nukkuisipa poika vähän pidempiä pätkiä öisin. Onko se vain itsekästä? Vai voiko vauvakin paremmin, jos se nukkuu yöllä pidempään heräämättä, kun vatsa on täynnä?

Imetystukiryhmistä sain imetystaipaleeni alkuvaiheessa sen käsityksen, että kyllä imetys onnistuu, kunhan tarpeeksi yrittää. Mietin säälien niitä kaikkia äitejä ennen vanhaan, jotka eivät saaneet imettää kuin enintään kolmen tunnin välein, ja joiden maito ei sitten riittänyt. Mutta jos tämä omakaan TODELLAKIN vauvantahtinen imetykseni ei riitä takaamaan riittävää maitomäärää, niin mikä sitten? Eihän meidän poika mitenkään aliravittu ole, ja on tähän saakka kasvanut riittävästi äidinmaidolla, mutta mitä minun sitten olisi pitänyt tehdä eri tavalla? Sanokaapa se...

Oli miten oli, olen joka tapauksessa omaan imetykseeni tyytyväinen, ja neuvolassa sanottiin, että saan jatkaa kuten tähänkin saakka. Tietysti haluaisin jatkaa imetystä vaikkapa vuoden ikään saakka jossakin muodossa, jos se vain onnistuu. Ja jos vielä pärjäämme ilman korvikkeita, se on vain plussaa.

Silti olen kyllä aika riemuissani, että juurikin tänään, kun poika on neljä kuukautta ja yhden päivän vanha, olen suunnitellut antavani ensimmäisen perunasosemaistiaisen. Hassuun aikaan illalla siitä syystä, että mies haluaa olla paikalla historiallisena hetkenä :) Neuvolassa muuten korostettiin, että näistä maistiaisista huolimatta kyse on edelleen täysimetyksestä. Toki tästä on olemassa eri mielipiteitä, ja moni kyllä väittäisi nyt vastaan, että täysimetykseen eivät kuulu minkään sortin maistiaiset, vain äidinmaito ja d-vitamiinilisä.

Itselleni asia on aika lailla yhdentekevä. Määrittelykysymyshän se vain on. Koska jos noita maistiaisia todellakin jatketaan siihen kuuden kuukauden ikään saakka, ei niistä saatava energiamäärä ole kovinkaan suuri, että se riittäsi korvaamaan maidosta saatavaa energiaa. Omalla kohdallani tosin luulen, että jos poika osoittaa suurta kiinnostusta soseita kohtaan, niin varmaan lisäämme määriä jo ennen puolta vuotta. Ja sehän ei sitten olisi enää täysimetystä, vaikka suurin osa energiasta tulisi edelleenkin äidinmaidosta. Mutta en usko lapsen menevän siitä pilalle :)

Koepalavastaus ja imetyskuulumisia

Tänään aamusta sain vihdoinkin koepalojen tulokset. Ei mitään pahanlaatuista, vain fibroadenoomaan  sopivat löydökset ja imettävää rintaa myöskin :) Voin siis jatkaa imettämistä, ja vihdoinkin saan jättää taakseni tämänkin asian.

Tässä välissähän olemme myös ehtineet käydä kasvukontrollissa neuvolassa. Painoa oli tällä kertaa tullut parin viikon takaiseen verrattuna lisää reilu 300 g, mikä oli neuvolantädin mukaan riittävästi. Pituutta sen sijaan oli tullut vain puoli senttiä. Suurinpiirtein omalla käyrälläään poika kyllä edelleenkin pysyi. Eli saimme ohjeeksi jatkaa kuten ennenkin.

Imettäminen alkaa tässä vaiheessa jo hieman väsyttää, kun pojalla tuntuu tiheän imun kausi vain jatkuvat (alkoi muistaakseni kolmisen viikkoa sitten), ja tahti on jopa kiihtynyt viimeisen viikon aikana. Joinakin öinä poika herää syömään jopa tunnin välein, toisaalta saattaa tulla myös kolmen tunnin välejä. Ennen tätä vaihetta ehti olla parisen viikkoa, kun yösyöttöjä oli vain noin kaksi. Ajattelin, että ehkä suunta on nyt vain parempaan, mutta eipä se niin käynytkään.

Tiheän syömisen lisäksi poika ei nykyään enää kovin usein nukahda rinnalle, paitsi yöaikaan, vaan jatkaa imemistä, ja sitten kun rinta ilmeisesti alkaa tyhjetä, niin päästä irti, huutaa pari kertaa, imee taas pari imaisua, päästä irti ja huutaa. Tätä voi jatkua aika kauankin, ja olenkin ottanut tavaksi vaihtaa rintaa monta kertaa näissä tilanteissa. Lopulta poika ei kuitenkaan tule tyytyväiseksi, vaan annan tutin ja sitten rauhoittuu. Juuri koskaan ei tapahdu niin, kuin kaikkien oppaiden mukaan pitäisi tapahtua, että vauva irrottaa tyytyväisenä otteensa rinnasta, kun on kylläinen.

Näillä tiedoilla tietysti kuulostaa siltä, että poika ei saa tarpeeksi ruokaa. No, niin ajattelisin itsekin, mutta kun poika tutilla ensin rauhoittuu, niin sitten voi olla pari-kolmekin tuntia tyytyväinen ja iloinen ja vaikka nukkua päikkärit. Ei kai nälkäinen lapsi leikkisi tyytväisenä lattialla?

Eli onko tiheä imeminen vain lohdun ja turvan hakemista? Miksi sitten poika tuntuu suuttuvan, kun rinnat tyhjenevät? Ja miksi tiheän imun kausi (sellaiseksi tämän ainakin olen tulkinnut) sitten vain jatkuu? Taas tänä iltana poika oli rauhaton. Imetin monta kertaa mutta poika ei vain tullut tyytyväiseksi. Annoimme jopa pakkasesta pumpatun maitosatsin imetyksen päälle (taisi olla noin 70 ml), mutta sekään ei riittänyt. Imetin sitten vielä kerran ennen kuin poika nukahti omaan sänkyynsä.

Väkisinkin ajattelen, että maitomäärät eivät riitä. Jännä nähdä taas mitä mittaukset näyttävät ensi viikolla neljäkuukautisneuvolassa. Odotan joka tapauksessa jo kiinteiden aloitusta. Ehkä poika alkaisi sitten nukkua paremmin öisin. Päivisin kyllä nukkuu mielestäni hyvin, kolme-neljä kertaa tunnin-kolmen päiväunet ja välissä on enimmäkseen tyytyväinen. Taidan odottaa jonkinlaista ihmettä, että poika yhtäkkiä kääntäisi kelkan täysin, ja herään joku aamu miehen herätyskellon soittoon nukuttuani ensimmäisen kokonaisen yön neljään kuukauteen :D 

Ensimmäiset pari kuukautta haaveilin usein kokonaisista öistä, ja välillä se ajatus, että en saa vielä pitkään aikaan nukkua rauhassa, ahdisti. Onneksi ei enää. Päivisin jaksan kuitenkin tosi hyvin, eikä tarvitse nukkua päiväunia. Vain muutaman kerran olen vääntänyt keskellä yötä itkua, kun vauva on herännyt jotain kuudetta kertaa ja kello on vasta viisi yöllä... Mutta muuten pärjätään hyvin, onneksi :)

Pojan taitojen karttumista on hienoa seurata. Esineisiin hän on tarttunut kunnolla noin viikon ajan, tosin koordinaatio ei vielä aina riitä viemään niitä suuhun asti :) Hymy on tosi herkässä, ja muutaman kerran on tullut jo ihan kunnon nauruakin. Sellaista lyhyempää hihkumista on tosin ollut jo varmaan parikuisesta lähtien. Parin viikon aikana poika on alkanut "juttelemaan" oikein urakalla. Ensimmäkseen jutellaan muille ihmisille, mutta joskus poika voi puhella itsekseenkin pitkiä aikoja, esim. omassa sängyssään noin kello viiden aikaan aamusta :) Äiti ja isä eivät ihan vielä silloin haluaisi herätä... 

Omaan sänkyyn (ja omaan huoneeseen) poika siirtyi pari-kolme viikkoa sitten. Meidän sängyssä poika ei ole nukkunut kovinkaan montaa kokonaista yötä, vaan tuohon kolmen kuukauden ikään  vietti yönsä äitiyspakkauslaatikossa meidän sänkymme vieressä, ja sitten kun laatikko alkoi näyttää pieneltä (ja poika alkoi repiä ja imeskellä laitapehmustetta eikä olisi malttanut ollenkaan nukkua), niin sitten oli pinnasängyn ja oman huoneen vuoro. 

Pinnasänkyyn siirtyminen sujui tosi kivuttomasti, tosin jo ennen sitä oli alkanut tiheämpi syöminen, joka jatkui ihan ennallaan. Ihan alusta saakka poika on kuitenkin nukkunut viimeisen pätkän yöllä noin viidestä tai kuudesta seitsemään tai kahdeksaan meidän välissämme. Olen aamuisin edelleen yrittänyt makuulla syöttämistä, mutta poika ei vieläkään oikein tykkää, vaikka kyllä se paremmin sujuu kuin vaikkapa kuukausi sitten.

Päiväunet poika nukkuu nykyisin melkein aina ulkona vaunuissa, ja hyvin yleensä nukkuukin :) Hieman nuorempana poika nukahti usein esim. leikkimatolle, mutta sisällä päiväunet jäävät aina selvästi lyhyemmiksi. Nykyisin jo haalarin, tumppujen ja kypärämyssyn pukeminen vaikuttavat poikaan unettavasti, ja tavallisesti vain laitan pojan pukemisen jälkeen vaunuihin ja sitten nukahtaa sinne ilman mitään temppuja. Osasyy on ainakin se, että haalarissa kädet pysyvät rauhallisesti paketissa, kun taas sisällä poika huitoo käsillä usein tutin suusta ja alkaa sitten imeskellä vimmatusti nyrkkejään ja herää.

Nyt taitaakin kohta olla taas syötön aika. Kohta kaksi ja puoli tuntia edellisestä, joten ihan hyvä :) Sitten menekin kohta itse nukkumaan, että saisi ehkä hyvässä lykyssä pari-kolme tuntia nukkua putkeen :)

Koepala imettävästä rinnasta

Silloin rintatulehduksen yhteydessä kun katsottiin ultralla että onko paisetta vai ei, niin paisettahan siellä ei ollut, mutta sen sijaan kyllä jokin muu muutos, jota kyllä pidettiin todennäköisesti hyvälaatuisena fibroadenoomana. Normaalikäytännön mukaan radiologi kuitenkin halusi siitä koepalan, koska ehkä 10 prosenttia ultraäänessä fibroadenoomilta näyttävistä kyhmyistä onkin oikeasti pahanlaatuisia. 

Minulle kerrottiin, että ultrakontrolli olisi kolmen kuukauden kuluttua, ja mikäli muutos olisi edelleen nähtävissä, siitä otettaisiin koepala. Kirurgi kertoi silloin myös, että koepalaan liittyy maitofistelin muodostumisen riski. Kun imettävään rintaan pistetään reikä, niin joskus se reikä voi jäädä auki ja maitoa tulee sitten väärää kautta. Sinänsä se ei yleensä ole vaarallista, mutta kiusallista kyllä vaikka yleensä ne umpeutuvatkin hyvin jonkin ajan kuluessa. 

Kirurgi kehotti minua pohtimaan, olisinko valmis lopettamaan imetyksen hieman aiemmin (HIEMAN ei ole minusta sama asia kuin 3,5 kk:n kohdalla, jos imetys kerran sujuu). Vaihtoehtoisesti koepalan ottoa voisi tietysti siirtääkin.

Pari päivää koepalatuomion jälkeen olin hieman huolissani lähinnä sen vuoksi, että joutuisin lopettamaan imetyksen ennenaikaisesti, mutta päätin aika nopeasti, että olen valmis ottamaan sen riskin,  että saan maitofistelin. Imetystä en lopeta ennenaikaisesti, jos ei ole pakko. Sen jälkeen en ole onneksi ollut lainkaan huolissani, ja ehdin jo unohtaa koko asian. Ensisijaisesti toivoin, että koko muutos olisi hävinnyt, ja siten liittynyt tulehdukseen (tulehtuneessa rinnassa voi kuulemma näkyä ultralla melkein mitä vain). 

Ultraäänikontrolli oli nyt tiistaina. Muutos oli ennallaan ja näytti edelleen fibroadenoomalta. Radiologin mukaan se sijaitsee hyvin pinnallisesti, joten maitofistelin muodostumisen riski on todella pieni. Siispä koepalat otettiin saman tien. Toimenpide oli nopea eikä ollenkaan epämiellyttävä. Tosin koepalat otettiin stanssilaitteella, josta lähti tosi kova ääni. Pari kertaa tyhjensin rinnan pumpulla ennen kuin poika sai taas imeä, että maitotiehyisiin mahdollisesti joutunut puuduteaineen ehtisi poistua maidosta.

Koepalavastaus tulee noin kahden viikon kuluttua. Mitään maito- tai muutakaan vuotoa ei rinnan pienestä ihoviillosta ole tullut. Taisi siis koepalojen otto mennä putkeen :) Ihan turhaan olin siitä huolissani.

Vuosi sitten

Vuoden takaiset tapahtumat ovat pyörineet mielessäni paljon viime viikkoina. Vähän kuin aluksi ajattelin synnytystä tosi paljon ja kävin tapahtumia ja tunteitani läpi uudelleen ja uudelleen. Ja lapsettomuussurujen keskellä kertasin siihenastista matkaamme keskenmenoineen ja toistuvien pettymyksineen miettien, saammeko koskaan omaa lasta.

Mitä enemmän ajattelen kaikkea sitä, mitä vuosi sitten tapahtui, sitä uskomattomammalta se tuntuu. Että kaikki tämä on IHME. Vuosi sitten juuri tänä samana päivänä olimme jo ajaneet illaksi Tampereelle toisen ICSI:n munasolukeräystä varten, joka tehtäisiin seuraavana päivänä. Kasvatuspäivät olivat sujuneet hyvin. Olin innoissani siitä, että olimme taas tositoimissa, mutta samalla takaraivossa kyti pelko siitä, että emme saisi hyviä alkioita, kun kerta niiden laadun suhteen oli ollut pientä epäilystä aiemmin. Pelkäsin, että pidemmässä viljelyssä paljastuisi että kaikki alkiomme ovat huonoja eikä yksikään selviäisi ainakaan laadukkaana siirtopäivään saakka.

Näiden pelkojen värittämää taustaa vasten se, että siirtopäivänä 20.11. kohtuuni laitettiin vielä samana aamunakin hienosti edistynyt "preblasto", tuntui uskomattoman hienolta. 

Piinapäivät olivat toiveikkaimmat kuin aikaisemmin. Hyperstimulaatio-oireet (joita en vielä edes tajunnut hyperstimulaatio-oireiksi) taisivat aika tehokkaasti viedä ajatuksia piinailusta muualle. Minua on jälkikäteen hyvin monesti ihmetyttänyt, että miten en tajunnut jonkin olevan pielessä, kun vatsa oli aina vain TODELLA turvonnut, vatsa ei toiminut kunnolla, aamuisin ja öisin voin huonosti, melkein pyörryin pari kertaa, suolanhimo oli valtava enkä voinut nukkua kunnolla kun vatsa oli tiellä.  

pp7-9 olimme pääkaupunkiseudulla ystävien luona käymässä, ja siellä hyperstimulaatio-oireet (joita edelleen kuvittelin ummetuksesta johtuviksi) olivat niin voimakkaat, etten edes miettinyt raskaustestien tekemistä, vaikka olin jo pp6 saanut herkkään raskaustestiin haamun. Jotenkin en kuitenkaan oikeasti tainnut ymmärtää, että tosiaan saattaisin olla raskaana. 

30.11. jouduin osastolle todetun hyperstimulaation vuoksi, ja siitä se tunteiden vuoristorata sitten alkoikin. Saimme tietää, että olen raskaana. En missään nimessä haluaisi elää ensimmäisiä raskausviikkoja uudelleen. Epävarmuus oli ihan kammottavaa välillä. hCG nousi liian hitaasti, kohdussa ei näyttänyt olevan alkioita lainkaan, seulontaverikokeissa oli häikkää, huolestuin nenäluun vuoksi itseni melkein kipeäksi, raskausoireet hävisivät ainakin kertaalleen... Myöhemminkin huolestuin joistakin asioista (mm. perätarjonta, iso pää ja jossakin vaiheessa olin  aivan varma että pojalla on Down tai jotain vieläkin ikävämpää) mutta puolenvälin jälkeen mieliala oli suurimmaksi osaksi seesteinen.

Ja loppujen lopuksi kaikki päättyi kuitenkin hienosti. Tosin synnytys olisi voinut sujua vauhdikkaammin. Rintatulehduskin olisi voinut jäädä saamatta, samoin imetysongelmat harmittivat.  Nämä ovat kuitenkin sivuseikkoja. Vaikka en haluaisikaan kokea tätä kaikkea uudelleen (ehkä pojan ensikohtaamista lukuunottamatta), niin eihän se poista sitä tosiasiaa, että tämä on ollut uskomaton matka. 

Ei hienojakaan asioita ole tarkoitus kokea uudelleen, koska jokainen hieno hetki on ainutlaatuinen ja siitä syystä niin erityinen. Myös surut ovat muokanneet elämästämme, ajatuksistamme ja meistä itsestämme sen, mikä on nyt. Lapsen saaminen ei poistanut minusta lapsettomuuden kokemuksia. Suren tahattomasti lapsettomien vuoksi ja heidän surunsa tuntuu omaltani. Huomaan edelleenkin myös joskus surevani ensimmäistä kesken mennyttä raskautta, nyt kun todella olen ymmärtänyt mitä menetimme. 

Mutta en vaihtaisi pois näitäkään kokemuksia. Silloin en olisi tänä saman ihmisenä kokemassa elämääni juuri nyt, tuntemassa suurta kiitollisuutta siitä että saimme kokea oman ihmeemme. Että preblastosta tuli meidän oma, rakas poikamme. Vaikka uuden elämän alku on mielestäni aina ihme, niin se, että koeputkihedelmöityksissä se alku pystytään oikeasti silmin näkemään, tekee siitä jotenkin vielä ihmeellisemmän asian. Että laboratoriohenkilökunta on ruiskuttanut siittiön munasoluun, ja sitten nähnyt poikamme silloin kun hän oli vielä solurypäs. En oikein löydä sanojakaan tälle imetyksen määrälle enää, joten lopetan tähän :)

3-kuukautisneuvola

Edellisestä postauksesta on jo kaksi viikkoa. En todellakaan tiedä, mihin tämä aika oikein rientää :) Välillä toivoisin, että minulla olisi pojan kanssa kotona tosi tylsää, että aika kuluisi hitaammin. No, ei vissiin ole tylsää :) Sosiaalista elämää on ollut niin riittämiin, että välillä kaipaan ihan rauhallisia kotipäiviä ilmaan mitään ylimääräisiä ihmiskontakteja tai menoja. Pojan päiväunien aikaan en ole vielä kertaakaan itse nukkunut, kun on niin paljon kaikenlaista kivaa puuhasteltavaa, luettavaa ja kotitäiden tekemistä. 

Sunnuntaina poika täytti kolme kuukautta, ja eilen kävimme neuvolassa. Pituutta oli tullut hyvin lisää 55,3 cm -> 59,5 cm eli 4,2 cm. SD-käyrä pomppasi -2,3:sta -1,6:teen. Painoa sen sijaan ei ollut tullut lisää kuin tasan puoli kiloa, mikä ei ilmeisesti ole aivan riittävästi. Neuvolantädin mukaan tässä iässä painoa pitäisi tulla lisää 160 g viikossa, joka tekisi kuukaudessa reilu 700 g. Paino oli 5280 g.

Eli, yllätys, yllätys, edessä on parin viikon päästä taas PAINOKONTROLLI. Luulin jo, että olimme päässeet niistä lopullisesti eroon. Aloin taas tarkkailemaan pojan syömistä ihan eri tavalla kuin ennen. Näyttääkö siltä, että maitoa tulee, nieleekö poika kunnolla, tuleeko tyytyväiseksi. Kovin suuresti en ole huolissani. Lapsi on kuitekin enimmäkseen tyytyväinen ja muutenkin terveen oloinen. Ja neuvolantäti yhtyi arveluihini, että nopean pituuskasvun vuoksi paino ei ole ehtinyt ihan mukaan.

Kaikki muut asiat painoa lukuunottamatta olivat kyllä kunnossa. Neuvolantäti kehui jänteväksi ja hyvin kontaktia ottavaksi. Päätään poika kannattelee vatsallaan ollessaan jo tosi hyvin ja pidempiäkin aikoja. Käsistä ylös nostettaessa pää seuraa myös jo hyvin mukana. Kädet ovat alkaneet olemaan paljon enemmän auki eivätkä koko ajan nyrkissä. Esineisiin poika ei vielä tartu, mutta kädet tulevat kyllä nopeasti keskiviivaan, kun eteen laitta jotain kiinnostavaa. Muutaman kerran poika on ilmeisesti vahingossa onnistunut tarttumaan esimerkiksi pehmokirjaan. Omat kädet kyllä tarttuvat toisiinsa hanakasti :)

Tällä neuvolakäynnillä annettiin myös lisää rokotuksia. Toinen rota-annos suun kautta ja lisäksi pneumokokki sekä yhdistelmärokote kaikenlaista (polio, jäykkäkouristus, hinkuyskä, kurkkumätä ja B-hemofilus) piikkeinä. Tuntui pahalta kun lasta pistettiin. Tuntui melkein kuin olisin itse saamassa rokotusta. Ihan hyvin se kuitenkin meni. Iltapäivällä ja illalla annoin Panadolia ja tänään aamulla vielä yhden annoksen. Kuumetta ei poika ainakaan saanut, mutta pienet reidet lienevät hieman arat. Itse kävin neuvolan jälkeen hakemassa itselleni influenssa-rokotteen töistä. Poika on vielä niin pieni, ettei sitä voida hänelle vielä antaa, mutta meidän vanhempien rokotushan suojaa samalla myös poikaa.

Poika 11 viikkoa

Viikonloppuna meillä oli ristiäiset. Ihan hyvin meni juhlat, ja poika nukkui koko seremonian ajan kummin sylissä. Heräsi sitten kun siirtyi äidin syliin valokuvien ottoa varten ;)

Tänään oli ensimmäinen neuvolan järjestämä äiti-lapsitapaaminen. Muuten olisi varmaan ollut tosi kivaa, mutta poika huusi melkein läpi koko tilaisuuden, ei oikein malttaut syödä eikä tainnut tulla pierun pieruakaan. Vatsa siis varmaankin vaivasi. Poika nukahti sitten vihdoinkin autoon, ja nukkui herättyään ja syötyään vielä pari tuntia... Ja sen jälkeen tuli vihdoinkin kakkaräjähdys ja loppuillan poika oli paljon tyytyväisempi :D

Äidilläkin on vähän uupunut olo tällä hetkellä, mutta pakko sanoa, että muutama yö on ainakin meidän mittapuullamme mennyt tosi kivasti. Ruokailuja (vain) 2-3 kertaa 2,5-4,5 tunnin välein (JEE!) ja poika on nukahtanut syömisen jälkeen aika hyvin omaan laattikkoonsa. Ja malttanut odottaa maidon herumista ilman raivareita. Eli ehkä tämä tästä :) Viiko sitten oli vähän toivoton olo, kun pari yötä meni 1/2 tunnin tai tunnin välein herätessä.

Jonkinlaista päivärytmiäkin on alkanut näkymään, eli jos hyvin käy niin poika nukkuu kahdet pidemmät (1-3 tuntia) päiväunet. Jos aamupäivä ja alkuiltapäivä menee valvoessa, on poika sitten niin väsynyt myöhemmin, että itkee ja huutaa ja sitten nukahtaminen on entistä vaikeampaa.

Vatsalla oloa ja pään kannattelua harjoittelemme useita kertoja päivässä, ja hyvin se jo sujuukin. Kädet löysivät tiensä suuhun kolmisen viikkoa sitten, ja varsinkin jos poika alkaa olla nälkäinen niin saattaa alkaa kuulumaan äänekästä lutkutusta :) Yöllä nyrkkien imeminen saattaa ruokailun jälkeenkin olla niin keskittynyttä, että poika ei heti nukahdakaan uudelleen, ja vaihdan silloin tilalle tutin, jonka kanssa yleensä rauhoittuu nopeasti.

Liikunta raskauden jälkeen

Lukija kyseli synnytyksestä toipumisesta erityisesti liikunnan uudelleen aloittamisen osalta. Täytyy heti aluksi todeta, etten ole mikään "himoliikkuja". En liiku endorfiinien vuoksi, koska en ole koskaan kokenut saavani liikunnasta sitä kuuluisaa hyvää oloa, muuten kuin siinä mielessä, että  saan tyydytystä siitä että pidän kehoni hyvässä kunnossa ja että moni liikuntamuoto on oikeasti hauskaa. 

Omalla kohdallani liikunta ennen raskautta oli lähinnä työmatkapyöräilyä, lihaskuntoa, uintia ja sulkapalloa vaihtelevasti. Noista edellämainituista pystyin pyöräilemään melkein raskauden loppuun saakka, mutta muut jäivät yksitellen pois ja tilalle tuli sitten lähinnä reippaat tai vähemmän reippaat kävelylenkit sekä puutarhatyöt.

Tällä hetkellä kuntoilen vaunulenkkeillen lähes päivittäin, ja lisäksi olen yrittänyt treenata ahkerasti lantionpohjalihaksia ja nyt viime viikkoina myös vatsalihaksia sairaalasta saatujen ohjeiden mukaisesti, lisäksi vähän muutakin lihaskuntoa. Pian olisi tarkoitus kokeilla taas uintia ja sulkapallon peluuta, kun isovanhemmat ovat lupailleet esim. viedä poikaa ulos niin minä ja mies pääsisimme sillä aikaa harrastamaan vaikkapa tunniksi jotain kahdestaan :) Pyöräillä haluaisin kovasti, mutta kun poikaa ei vielä saa pyörän kyytiin, niin se jää kevääksi.

Vatsa on totta kai edelleen hieman pömppö raskauden jäljiltä, mutta yllättävän nopeasti se on mielestäni kuitenkin palautunut. Siinä on toki auttanut se, että onnekseni raskauskiloja ei jäänyt yhtään, vaan kävi päinvastoin. Heti synnytyksen jälkeen vatsa oli löysä pussi, mutta se vetäytyi pikku hiljaa kasaan. Ihan raskauden alkuvaiheessa, kun vatsani kasvoi äkillisesti hyperstimulaation vuoksi, olin jo huomaavinani jotain vatsalihasten erkautumista, mutta voi olla että kuvittelin. 

Raskauden jälkeen oli aika erikoinen tunne, kun vatsan seinämässä keskellä ei ollut "mitään", ja lihakset alkoivat tunnustellen vasta jonkin matkaa kylkiin päin. Mielestäni erkaantuma on  nyt korjaantunut. En ole varma, kuinka kauan siinä loppujen lopuksi meni, mutta aloin miettiä asiaa  nelisen viikkoa sitten, ja silloin mielestäni vatsa tuntui siltä, että uskalsin aloittaa vatsalihasten treenaamisen.

Jo kuukauden ajan olen tuntenut itseni siinä mielessä ihan palautuneeksi, että kaikki liikuntamuodot varmasti olisivat jo sopineet. Syy siihen, etten ole vielä harrastanut vaunulenkkejä kummenpaa, on se, että mahdollisuuksia liikunnan harrastamiseen ei (muka) ole vielä ilmaantunut :)

Poika 2 kuukautta!

Torstaina oli vuorossa 2-kuukautisneuvola, ja torstai olikin pojan ihan oikea kaksikuukautispäivä. Meidän vauveli hymyili neuvolantädille ja jutteli kaikenlaista omalla kielellään :) Paino oli jatkanut hyvää nousuaan ja oli tällä kertaa 4780 g. Pituutta ei ollut tullut kuin reilu sentti, ja SD-käyrällä pituus sijoittui nyt -2.3:n kohdalle. Eli ei ole kovin isokokoinen tämä meidän poika ainakaan tällä hetkellä. Mutta kun äitinsäkin on niin lyhyt, niin tuskin hänestä mitään koripalloilijaa tuleekaan ;)

Tällä hetkellä vaatekoko on 56 cm ja vaipoissa siirryimme juuri kakkoskokoon. Liberot ovat suosikkeja kun istuvat niin hyvin, mutta Pampersiakin käytämme, kun babyshowerin vaippakakun kakkosvaipat olivatkin Pampersia (eivätkä Liberoa kuten ensin luulin).

Jokeltelu alkoi noin pari-kolme viikkoa sitten, tai silloin ainakin kiinnitimme siihen huomioita ensimmäisiä kertoja. Usein poika alkaa juttelemaan ja hymyilemään hoitopöydällä, kun katselee hymynallen kuvaa. Se on kyllä ihan suosikki, tuo hymynaama :) Suu joskus ihan tärisee kun poika on niin innoissaan ja raajat potkivat vimmatusti. Pään kannatteluyrityksiä on ollut jo jonkin aikaa, mutta tänään poika piteli päätään ylhäällä ensimmäistä kertaa oikein kunnolla ja pidempään, niin että pystyi kurkkimaan eteensä ja minä ehdin jopa ottaa muutaman kuvan :) Ylpeän äidin piti heti lähettää kuvatodiste miehelle töihin <3

Neuvolakäynnillä oli ensimmäisen rokotteen vuoro, eli rotavirus, josta annetaan vielä toinen annos myöhemmin. Kyseessähän on suun kautta annettava rokote, ja se oli myös ilmeisen hyvän makuinen, koska poika imaisi nesteen muovisesta ampullista hyvällä ruokahalulla :) Poika taisi olla rokotteen vuoksi loppupäivän hieman enemmän itkuinen kuin normaalisti, mutta seuraava yö sujui hienosti, ja ensimmäinen nukkumispätkä oli jopa viisi tuntia eikä yösyöttöjä tullut kuin kaksi. Meidän ennätyksemme tähän mennessä. Mitään ripulia rokotteesta ei ole onneksi tullut.

Laitan pian erillisen postauksen omasta liikunnanharrastamisestani tähän mennessä raskauden jälkeen, kun lukija siitä kyseli. Nykyisin nämä tekstini tuppaavat venymään pitkiksi, kun en ehdi kirjoittaa niin usein kuin ennen :)

Nukkumisesta ja vähän muusta

Aika menee kuin siivillä. Olin suunnitellut kirjoittavani jo aiemmin, mutta ei ole sellaista rakosta vielä ilmaantunut... Tai siis, ihmeen paljon sitä "omaa" aikaa on ollut kuitenkin, vaikka suurin osa päivästä meneekin vauvan kanssa touhutessa. Tiedän toki, että minun kuuluisi nukkua itsekin silloin kun poika nukkuu päiväunia, mutta en vain viitsi, kun on niin paljon muutakin tekemistä, kuten kotitöitä (joista nautin kunhan saan tehdä niitä rauhassa), lehtien ja romaanien lukemista ym. puuhastelua. Ja onhan ihanaa vain saada syödä ja juoda teetä tai kahvia ilman keskeytyksiä :) 

Olen onneksi aika hyvä nukkumaan, eikä yösyöttöjen jälkeen yleensä ole vaikea nukahtaa uudelleen. Joudun kuitenkin aina nousemaan ylös sängystä ja nostamaan pojan syliin imetystä varten. Poika nukkuu suurimman osan yöstä meidän sänkymme vieressä äitiyspakkauslaatikossa. Olemme kokeneet sen parhaana vaihtoehtona, koska nukumme kaikki levottomammin, jos vauva olisi koko yön meidän välissämme. 

Imettäisin yöllä mielellään makuuasennossa, mutta poika ei siitä oikein välitä. Ja usein käykin kyllä sekä makuu- että puoli-istuvassa asennossa niin että nukahdan keesken kaiken ja herään hetken päästä tissi paljaana, poika on edelleen nälkäinen ja tarvitsee apua rinnalle pääsemiseen :) Eli menee kovin rikkonaiseksi koko touhu. Parempi syöttää kunnolla istuen etten nukahda kesken kaiken, niin nukumme kaikki pidempiä pätkiä.

Poika syö yleensä 3-4 kertaa yössä. Pisin syöttöväli on tähän saakka ollut 4,5 tuntia. Yleensä ensimmäinen väli on pisin, mutta loppuyöstä voi olla parikin 1-1,5 tunnin väliä. Viimeiseksi  yöunipätkäksi otamme vauvan meidän väliin.

Vaikka yöt ovat välillä hyvin rikkonaisia, nukuin esimerkiksi toissa yönä yhteensä noin 7,5 tuntia, jolla pärjään oikein hyvin. Toki yöt ovat välillä lyhyempiäkin, mutta lukuunottamatta sitä kun sairastin rintatulehduksen ja vatsataudin, en ole kokenut kovin pakottavaa tarvetta nukkua päiväunia. 

Pojan nukkumisrytmi päivisin on hyvin vaihteleva. Välillä levottomuutta, kitinää jaa tiheää syömistä on enemmän aamulla/aikaisin iltapäivällä, jolloin illemmalla nukutaan enemmän, joskus taas menee ihan päinvastoin. Esimerkiksi keskiviikkona aamu ja iltapäivä meni 30-60 minuutin välein syödessä ja enimmäkseen muutenkin hereillä, mutta kuuden jälkeen poika ei sitten juuri muuta tehnytkään kuin nukkui. Yö meni silti normaalisti. Eilen poika taas nukkui pitkään keskellä päivää, toissapäivänä ilta oli levoton.

Lopuksi juttua hieman muustakin kuin nukkumisesta ja imetyksestä. Tiistaina olin neuvolan gynen vastaanotolla episiotomiahaavaongelman vuoksi. Gynen mielestä arpi näytti oikein hyvältä. Kehoitti vain hieromaan aluetta esim. Ceridal-öljyllä, limakalvoille Ovestinia ja yhdynnöissä runsaasti liukuvoidetta. Ajan kanssa kiristys varmaan helpottaa. Onneksi ei sentään mihinkään toimenpiteisiin tarvitse ryhtyä.

Kohta kaksi kuukautta synnytyksestä. Kaiken kaikkiaan vauva-arki on aika lailla sellaista kuin olin odottanutkin. Usein raskasta mutta täynnä pieniä onnen hetkiä <3 Poika on kuluneen viikon aikana ruvennut hymyilemään oikein urakalla. Mikäs sen ihanampaa :) On hienoa nähdä oman lapsensa kasvavan ja kehittyvän. Tämä on juuri se mitä aina lapsettomana toivoin kovasti saavani kokea, ja nyt se on totta. Kuinka kiitollinen olenkaan kaikesta mitä olemme saaneet!

Painokontrolli

Tänään neuvolassa poika painoi 4440 g, eli kahdessa viikossa painoa oli tullut yli puoli kiloa! Suhteellinen painokäyrä pomppasi -7 %:sta nollan tuntumaan. Pituus oli 54,2 cm eli reilu puoli senttiä tullut lisää.

Eli ei vissiin tarvitse huolehtia, ettei rintamaito riittäisi :) Mutta tuntuu kyllä, että poika on muutaman viime päivän ollut rinnalla ihan jatkuvasti. Itkuisuutta on ollut tavallista enemmän, myös silloin kun vatsan pitäisi olla täynnä. Ilmavaivoja kyllä on, ja kun kakkaa tai ilmaa tulee, niin poika on tyytyväisempi, joten varmasti osa itkuisuudesta johtuu vatsasta. 

Terveydenhoitaja suositteli kokeilemaan Cuplatonia. Sitä sitten vain kehiin. Olen yrittänyt miettiä, että syönkö jotain joka tekisi pojalle vatsanväänteitä, mutta en oikein keksi mitään, mikä selvästi olisi yhteydessä itkuisuuteen. Kun sitä ei ole samalla tavalla ollenkaan joka päivä... Terkka kyllä tykkäsi, että kun maitoa on mennyt näin paljon, niin vähemmästäkin voi tulla vatsavaivoja :D

Jälkitarkastus

Olin eilen jälkitarkastuksessa. Kävin samalla kätilöllä jonka luona kävin loppuraskaudessa neuvolassa. Juttelimme ensin uudesta arjesta vauvan kanssa, ja kävimme sitten vielä läpi synnytystä. Vaikka olen puhunut synnytyksestä jo ties kuinka monen ihmisen kanssa, tuntui tämäkin tilaisuus edelleen hyödylliseltä.

Painoni oli 2,3 kg matalampi kuin ensimmäisellä neuvolakäynnillä. Ei siis jäänyt mitään ylimääräistä ;) Hb oli noussut kivasti ja oli 118. Syön tällä hetkellä vielä yhtä rautatablettia päivässä purkin loppuun. Foolihappoa ei kuulemma tarvitse imetyksen aikana mitenkään normaalia enemmän. Syön nykyisen purkin loppuun, ja sitten en osta enää uutta. Johan ehdinkin vetää foolihappoa yhtäjaksoisesti yli kolme vuotta.

Gynekologisessa tutkimuksessa ei muuten ollut moitittavaa, mutta episiotomiahaava ei ollut parantunut ihan optimaalisesti. Kätilön mukaan näytti siltä kuin tikki olisi irronnut ennen aikojaan ja kyseessä oleva häpyhuuli on ikään kuin kahdessa osassa tällä hetkellä. Nice. Jotain tuommoista olen uumoillutkin. Eri osien välissä on lisäksi jotain kiinteämpää, jokin arpimollukka. Sain ajan tk:n gynelle, joka tarvittaessa tekee lähetteen gynen polille, mikäli vaikuttaa siltä, että jotain pitäisi korjata. Toivon mukaan ei, koska sehän varmaan tarkoittaisi sitä, että leikataan uusi haava joka kursitaan kokoon...

Yritimme jokin aika sitten yhdyntää, mutta juuri tuon arpijutun kohdalla tuntui ikävää kiristystä, ja yritykseksihän se sitten jäi. Alapään ulkonäkö ei minua sinäänsä kiinnosta, mutta jos arpi jää haittaamaan seksielämää, niin sitten toki haluan että se yritetään korjata. Tk:n gynelle sattui olemaan vapaa aika jo ensi tiistaina, joten ainakaan en voi valittaa neuvolan palveluista :)

Tänään iltapäivällä neuvolan numerosta soitettiin, ja ehdin tovin ihmetellä, että mitä ihmettä. No eilinen kätilöhän se siellä. Oli kuulemma keskellä yötä yhtäkkiä muistanut, ettei ollut puhunut kanssani mitään ehkäisystä :) Sanoin, että minipillereistä tuli aikoinaan niin ärsyttäviä sivuvaikutuksia, että niitä en halua, enkä tietenkään myöskään samalla periaatteella toimivaa kapselia, kierukkaa (eikä myöskään kuparikierukkaa), laastareita tms. Yhdistelmäehkäisyä en saa käyttää, joten ei sitten jää paljon muuta kuin kondomi, jota kyllä ehdimme käyttää aika monta vuotta ennen kuin jätimme ehkäisyn pois. Joten kyllä se meille sopii nytkin. Kätilö sanoi kuitenkin, että voin vielä keskustella gynen kanssa ensi viikolla.

Kestipä tämän tekstin kirjoittamisessa kauan! Pojalla on varmaan joko vatsavaivoja, tiheän imun kausi tai molemmat, ja on nukkunut tosi huonosti päivän aikana. Vasta äsken sain lämmitettyä päivälliseksi aikomani mikroaterian (mies on iltatöissä). Manduca kelpasi aika huonosti, mutta sainpahan viikattua osan viikon aikana kertyneestä puhtaan pyykin vuoresta... Juuri nyt poika on taas tissillä, ja niinpä kirjoitan tätä yhdellä kädellä. Saisinpa pian syödä mikroateriani loppuun. 

Onneksi kaikki päivät eivät ole tällaisia, mutta tänäänkin poika on väläytellyt nättejä hymyjä hyvällä tuulella ollessaan <3 Valvehymyjä olemme saaneet ihastella yksikuukautispäivästä alkaen ja nyt jo ihan päivittäin. Hoitopöydän yläpuolella oleva hymynaama ja Liberon perhoslelu ovat suosituinta katseltavaa. Huomenna on taas luvassa kasvukontrolli. Jännittää vähän. Osoittaisivatpa ne käyrät nyt vihdoinkin oikeaan suuntaan!

Ajatuksia imetyksestä

Poika on nyt jo viisi ja puoli viikkoa vanha. Olimme muutaman päivän miehen vanhempien luona, ja tuonakin aikana poika on ilmeisesti kasvanut, ainakin siskoni mukaan :) Posket, reidet ja vatsa mm. ovat pulskistuneet <3 Ja vaatteet istuvat päällä yhä paremmin. Käytämme edelleen myös koon 50 vaatteita, mutta alkavat pian kyllä olla liian pieniä.

Sitten hieman mietteitä ihanasta, kamalasta imetyksestä. Ainakin tällä hetkellä menemme ihan täysimetyksellä. Se tuntuu minusta ihmeeltä, alun hankaluudet huomioiden. Välillä tuli sellaisia hetkiä, että teki mieli lyödä hanskat tiskiin. Tuntui helpommalta vain antaa korviketta pullosta. Nyt, kun imetys on alkanut sujua, on mieli muuttunut. Onhan imetys niin kätevää, jos sen vain saa toimimaan! 

Raskausaikana suhtauduin imetykseen aika lailla kuten tulevaan synnytykseenkin: eiköhän se siitä.  Hyvä jos onnistuu kuten on tarkoitus, mutta korvikkeen anto ei olisi mikään maailmanloppu. 

Muutama asia tuli yllätyksenä, vaikka olin imetyksestä ehtinyt jonkin verran lukea. Suurimpana asiana oli se, miten kivuliasta se voi olla. Omalla kohdallani kivuliaisuuteen oli monta syytä: rintatulehdus, yleisesti arat nännit ja vielä haavat molemmissa nänneissä sen lisäksi.

Vasemman nännin haava umpeutui kohtalaisen äkkiä ehkä noin viikossa, mutta oikea pysyi sitkeästi auki ja on vasta nyt kiinni, tosin nännissä on edelleen jäljellä pitkulainen kuoppa siinä missä haava on ollut. Vielä pari viikkoa sitten tuntui lähes mahdottomalta, että haava koskaan menisi kiinni, koska sekin vähä minkä oli ehtinyt mennä umpeen, aukesi aina uudelleen imetyksen yhteydessä. Rupesin käyttämään maidonkerääjää oikeassa rinnassa melkein kellon ympäri. En tiedä, onko se syy haavan paranemiseen, mutta siitä paraneminen kuitenkin toden teolla alkoi. Kun haava alkoi olla paremmassa kunnossa, vaihdoin maidonkerääjän runsaaseen rasvaamiseen lanoliinilla, ja sitä jatkan edelleen.

On uskomattoman ihanaa, kun imetys ei enää satu kuin hieman silloin kun poika aloittaa imemisen, ja tuolloinkin paljon, paljon vähemmän kuin alkuvaiheessa. Ensimmäisinä viikkoina minulle ehti jo kehittyä pelko imettämistä kohtaan, kun ensimmäiset imaisut olivat hirvittävän kipeäitä, eikä loppuimetys juuri sen helpompaa. Nyt kun alkukipu vain hellittää, niin imetys on käytännössä kivutonta. Enpä olisi uskonut, että se on mahdollista, kun ahdistuneena itkin imetyskipua ja sitä että olen huono ihminen, kun imettäminen tuntui niin vastenmieliseltä puuhalta.

Nyt riesana on lähinnä se, että rintojen iho ärtyy siitä, että joudun koko ajan käyttämään rintaliivejä ja liivinsuojia. Yritän vaihtaa liivinsuojat usein, kun käytän kertakäyttöisiä. Minulla on yhdet kestosuojatkin, jotka taisivat tulla äitiyspakkauksen mukana, mutta ne eivät jotenkin tuntuneet kivoilta päällä. Ei niin, että minulla mitenkään maitoa suihkuaisi, mutta ihan odottamatta voi alkaa valua pienempiä määriä, enkä siksi halua olla ilmankaan suojia. Lisäksi nännit ovat yleisesti jonkin verran arat, ja tuntuu ikävältä jos liivit ovat suoraan niiden päällä.

Kaksi kertaa rintatulehduksen paranemisen jälkeen minulla on ollut vasemmassa (eli samassa kuin pahin tulehdus oli) rinnassa tiehyttukos. Onneksi ne ovat lauenneet ahkeralla imettämisellä tunnissa parissa. Miten ihana tunne, kun kipeä ja pahkurainen rinta alkaa pehmetä ja paine helpottaa! Viimeisimmällä kerralla tukos oli sitkeämpi kuin ensimmäisellä, ja yritin pumpatakin sekä käsikäyttöisellä että sähköpumpulla, mutta tosi huonolla menestyksellä. Onneksi poika suostui imemään tarpeeksi paljon.

Yleisesti ottaen voin siis todeta, että imetys on todella alkanut sujumaan. Mitä nyt välillä turhauttaa pojan raivoaminen rinnalla, tai se, että hän haluaa imeä välillä jopa vartin välein. Näiden lisäksi suurin negatiivinen asia on se, että ajoittain ahdistaa se, miten riippuvainen poika on minusta tällä hetkellä (jos siis lasketaan pois se, että korviketta on aina mahdollista antaa). Jos hän itkee nälkäänsä, mikään muu kuin tissi ei auta. 

En haluaisi ärsyyntyä vauvan itkusta, kun se herättää minut yöllä, mutta en usein voi sille mitään. Kun näen miehen vain kääntävän kylkeä ja jatkavan uniaan, ärsyttää vielä enemmän. Aamulla sitten taas on vaikea ymmärtää, että meidän ihana vauvamme voisi saada ketään ärsyyntymään. Mutta en ymmärrä sellaisia äitejä, jotka väittävät nauttivansa yöimetyksistä. Kyllä minä itse mieluiten vain nukkuisin kokonaisia yöitä :)

1-kuukautisneuvola ja blogin jatkamispohdinnat

Olen jo monena päivänä halunnut kirjoittaa, mutta enpä sitten ole ehtinyt. Onhan tässä kaikenlaista muutakin, ja päivät tuntuvat kuluvan hyvin nopeasti, kun on paljon tekemistä :) Tuntuukin, että vaikka tämä blogi on nyt muuttunut ensin raskaudenyritysblogista lapsettomuusblogiksi ja sitten  vielä odotusblogista vauvablogiksi, ja olen pohtinut sen tulevaisuutta jo aikaisemminkin, niin en vain pysty sitä lopettamaan edelleenkään (vaikka odotus- tai vauvablogi ei ensin ollenkaan tuntunut omalta jutulta).  

On sellainen olo, että tänne kirjoittaminen edelleen palvelee jotain tarkoitusta, ja että minulla olisi paljon sellaisia asioita, joista haluaisin kirjoittaa.

Olen jo ehtinyt moneen otteeseen lukea omia vanhoja tekstejäni (miten nopeasti asiat unohtuvatkaan!), ja nyt olen tosi iloinen, että ne ovat olemassa. Varsinkin, jos joskus tulevaisuudessa toivomme lisää lapsia, niin vanhoista blogipostauksista on varmasti hyötyä.

No joo, tämmöisiä siis olen miettinyt. Kirjoittamista jatkan niin kauan kuin se tuntuu hyvältä. Mutta täytyy myöntää, että olisi kutkuttavaa sisällyttää tähän samaan blogiin joskus tulevaisuudessa toisenkin lapsen yritys, odotus ja niin edespäin :) Jos haave toisesta lapsesta koskaan toteutuu, niin se tulee kuitenkin ajankohtaiseksi vasta muutaman vuoden päästä.

Tänään olimme pojan kanssa taas neuvolassa, "virallisella" 1-kuukautiskäynnillä tällä kertaa. Eniten meitä tietysti kiinnosti pojan paino. Olihan se noussut melkein neljään kiloon (3930 g) ja pituuttakin oli tullut taas pari senttiä lisää, mutta suhteellinen paino oli edelleen laskenut. Ei kuitenkaan mitenkään hälyttävästi. Mutta uuteen kontrollin taas parin viikon päästä. 

Koskahan me oikein pääsemme näistä ylimääräisistä kontrolleista? Haluaisin niin kovasti, että kaikki olisi täysin ok, niin minun ei tarvitsisi miettiä, että riittääkö maito oikeasti vai ei. Enää kysymys ei onneksi ole siitä, että tuleeko sitä ollenkaan, kuten alkuvaiheessa, mutta en oikein osaa tulkita mitä usein esiintyvä pojan hamuileminen ja sitä seuraava huuto rinnalla oikein tarkoittaa. Onko vauva vain malttamaton kuten isänsä? :) Vai eikä maitoa tule tarpeeksi? 

Pissaa ja kakkaa tulee hyvin ja poika on useita kertoja päivässä ruokailun jälkeen tyytyväinen (ilman tuttia) esim. sylissä tai jumppamatolla. Ja nukkuu ihan hyvin. Ja kasvaa myös. Joten eikös kokonaisuus vaikuta ihan hyvältä??? Ehkä tämä meidän vauva on vain hieman kevyempää tekoa...

Synnytyksestä toipuminen, ruokamyrkytys ja muuta mukavaa

Nyt kolme ja puoli viikkoa synnytyksestä olo alkaa olemaan jo aika "normaali". Ihmeellistä, miten nopeasti muuten unohdin etten moneen kuukauteen pystynyt esimerkiksi makaamaan juuri selälläni, enkä vatsallani ollenkaan :) Vaikka vauvavatsa olikin ihana, niin loppuraskaudesta halusin siitä jo kiihkeästi eroon. Selkäkivut loppuivat synnytyksen myötä kuin seinään, aivan ihanaa! Rintatulehdukseen jatkuu vielä huomiseen saakka antibiootti suun kautta, mutta suonensisäinen hoito loppui jo viikko sitten ja kontrollissa tiistaina kaikki näytti oikein hyvältä.

Episiotomiahaava oli kipeämpi kuin olin kuvitellut, ja pisti tämän tuoreen äidin itkemäänkin kipeiden tissien ja  muiden imetysongelmien ohessa. En pysynyt viikkoon kunnolla istumaan (äitini kuulemma sai istumarenkaan lainaan synnäriltä veljeni syntymän jälkeen, olisi saattanut olla ihan kiva kapistus), ja senkin jälkeen alapää oli tosi kipeä erityisesti jos olin päivän aikana ollut pidempään pystyasennossa, esim. kävelylenkillä tai kaupassa, jolloin tuntui siltä että lantiossa on TAAS vauvan pää pyrkimässä ulos :) Tällä hetkellä on kuitenkin jo noin viikon ajan ollut aika normaali olo tämänkin vaivan suhteen (pientä paineentunnetta lukuunottamatta, joka edelleenkin liittyy enimmäkseen pystyasentoon).

Ihan ensimmäiset päivät synnytyksen jälkeen oli kuitenkin sellainen olo, että en edes uskalla pestä alapäätä kunnolla (saati vilkaista peilillä että miltä siellä nyt oikein näyttää). En käyttänyt vessapaperia pariin ensimmäiseen viikkoon juuri ollenkaan, vaan suihkuttelin käsisuihkulla joka vessakäynnin yhteydessä. Ekan viikon ajan, kun paikat olivat vielä tosi arat, oli ihan taivaallisen tuntuista suihkutella kylmällä vedellä :) Episiotomiahaavaa vastapäätä tullut pieni nirhauma parani muutamassa päivässä itsekseen, onneksi. Sen jälkeen istuminen onnistui kohtalaisesti niin että asettauduin vinoon tuolin reunalle niin että vasemmalle puolelle tuli mahdollisimman vähän painetta. HIEMAN hankalaa löytää hyviä imetysasentoja, kun koko tuohu muutenkin oli vielä ihan hakusessa...

Lantionpohjan lihaksia olen yrittänyt treenata heti synnytyksestä lähtien. Kätilö sanoi synnytyssalissa epparihaavaa ommellessaan, että kannattaa sitten muuten alkaa heti treenailemaan, kun kuulemma jokin osa roikkui aika alhaalla...! Rapatessa roiskuu...

Painohan minulla nousi raskauden aikana vain vähän, ehkä kuusi kiloa. Synnäriltä kotiutuessa eli kaksi ja puoli vuorokautta synnytyksestä kävin ensimmäisen kerran vaa'alla ja silloin oli hävinnyt noin neljä kiloa ja siitä muutaman päivän päästä olin jo alle lähtöpainossa. Vatsa on pehmeä löllykkä, mutta mies tykkää ainakin kun olen kuulemma äidillisen pehmeä tällä hetkellä :D

Olin ajatellut, että ehkä rintatulehduksen jälkeen saisin olla vaikka välistä ihan terveenä, mutta  lauantaina sainkin omaa tyhmyyttäni ruokamyrkytyksen (onneksi mies ei tykkää sienistä), enkä sinä päivänä syönyt juuri mitään ja kaiken vähänkin oksensin heti pois. Sen jälkeen paino olikin raskautta edeltävään painoon jo 2-3 kiloa miinuksella :( Nyt pitäisi tietysti syödä ns. kunnon ruokaa riittäviä määriä, mutta kyllä meillä on nämä kolme viikkoa syöty aika paljon enemmän suklaata ja karkkia ja jätskiä ja leivonnaisia kuin normaalisti on tapana :) Mies on vetänyt ihan samaa kamaa kuin minäkin, vaikka ei luonnollisestikaan imetä. Väittää jopa laihtuneensa, mitä on vaikea uskoa :D

Tuon ruokamyrkytysepisodin mieleenpainuvin kohtaus taisi olla se kun minä istun sohvalla syöttämässä pojalle pullosta korviketta (ensimmäinen kerta noin kahteen viikkoon, olimme ihan toivottomia kun poika huusi kurkku suorana, tissi ei tuntunut kelpaavan emmekä yhtään tienneet että onko sillä nälkä vai ei) ja mies pitelee edessäni sankoa, johon oksennan, samalla kun silittää päätäni ja sanoo rohkaisevasti, että joku päivä me vielä nauramme tälle jutulle.

Huomenna on muuten jännä päivä, kun menemme pojan kanssa ylimääräiseen painokontrolliin vielä ennen seuraavaa varsinaista neuvolakäyntiä. Painoa tuntuu kyllä tulleen lisää, koska poika on  tukevoitunut ja täyttää vaatteensa selvästi paremmin kuin alussa. Meillä on koko tämä kolme viikkoa käytetty kolmea settiä H&M:n koon 50 bodeja ja  puolipotkuhousuja sekä kahta yöpaitaa, kun kaikki muut vaatteet ovat vielä olleet liian isoja. 

Tänään kokeilin pojalle ensimmäistä kertaa koon 56 bodya, joka sopikin hyvin! Eli vaatevalikoima laajeni selvästi, koska tätä seuraavaa kokoa meiltä löytyy jo paljon enemmän. Ihan hyvin ollaan kyllä pärjätty noilla kaikkein pienimmilläkin vaatteilla, kun pyykkikonetta on käytetty melkein päivittäin eikä poika puklaile (ainakaan vielä) juuri ollenkaan ja kakkaa tulee pienehköjä määriä kerrallaan (mutta USEIN) niin ettei olla mitään niskapaskoja vielä koettu. 

Vaipoista meillä on käytössä Liberon Newborn kokoa 1. Olin suunnitellut, että käyttäisimme suomalaisia Muumi-vaippoja, mutta ainkin näin aluksi nuo Liberot ovat tosi käteviä, kun niissä on se kosteusindikaattorinauha :) Saa nähdä kuinka kauan tuo ykköskoko sopii. Kakkostakin meiltä jo löytyy, kun vaippakakussa oli näitä kahta pienintä kokoa :)

Synnytyskertomus

Luin raskauden aikana kymmeniä synnytyskertomuksia, ja olin tietysti päättänyt, että kirjoitan omankin sitten joskus. Tästä tulikin aika maraton. Onnittelen, jos joku jaksaa lukea sen ihan kokonaisuudessaan :) Pyydän myös anteeksi, jos tekstissä on kronologisesti jotain epäloogisia juttuja. Kirjoitin tämän monessa erässä, ja miehen kanssa keskusteltuani jouduin muuttamaan joitakin asioita, jotka tapahtuivatkin eri järjestyksessä kuin itse muistin.

Torstaina 4.8. kirjoitin siis blogiin, että nyt saattaisi olla jotain tapahtumassa. Maanantaina 1.8. yöllä limatulppa alkoi irrota, ja sen jälkeen tuli parina iltana hieman kipeitä supistuksia ja keskiviikkoyönä tuli veristä vuotoa. Torstain ja perjantain välisenä yönä aika tasan klo 00.30 kun olimme juuri käyneet nukkumaan, tuli ensimmäinen oikeasti jo hieman kipeä supistus. Ensin en edes oikein tajunnut, että tämä on nyt sellainen "oikea" supistus, mutta kun samantyyppisiä alkoi tulla sännöllisesti 5-10 min välein ja alkoi taas vereslimainen vuoto, niin pakkohan minunkin oli uskoa, että synnytys taitaa olla käynnissä. Ensin en ollenkaan halunnut uskoa, koska pelkäsin pettyväni kovasti, jos supistukset lakkaisivatkin. Yritin käydä vielä nukkumaan, mutta supistukset tuntuivat kuitenkin niinkin paljon, että olisin herännyt niihin, joten valvoin melkein koko yön sohvalla ja nukuin loppuyöstä vain muutaman 5-10 minuutin pätkän.

Supistukset olivat tässä vaiheessa kestoltaan 1-1,5 minuuttia. Hengittelin, nousin aina ylös kävelemään supistuksen tullessa ja painoin lämmintä kaurapussia vaihdellen vatsaan, selkään ja lonkkien ulkosyrjille. Jossakin vaiheessa kävin myös suihkussa. Se tuntui ihan kivalta, vaikka lisäsikin supistusten kestoa ja taajuutta. Kuuden aikaan soitin synnärille, ja sain sieltä sellaiset ohjeet kuin olin odottanutkin: Panadolia voi ottaa ja suihkussa käydä, ja jos lapsivesi ei ole mennyt, vauva liikkuu ja pärjään kipujen kanssa niin mitään kiirettä sairaalaan lähdön kanssa ei ole.

Pari tuntia olimme vielä kotona, mutta supistukset kävivät koko ajan hieman kipeämmiksi, joten joskus puoli yhdeksän aikaan lähdimme ajamaan lyhyttä noin 10-15 minuutin matkaa sairaalaan. Synnärillä oli ollut kova ruuhka edeltävän yönä, ja saimme odotella hetken ennen kuin kätilö otti vastaan. Käyrillä makasin reilu 20 minuuttia, jona aikana tuli ainakin pari aika kipeää supistusta. Ei kovin kiva maata paikallaan siinä vaiheessa... Sisätutkimuksessa kohdunsuu oli auki 3 cm mutta kohdunkaulaa oli vielä jäljellä jonkin verran. Kätilö kuitenkin oli sitä mieltä, että kyllä minä vielä tämän päivän aikana synnytän (voi olisipa se pitänyt paikkansa). Saimme lähteä kävelylle. Kiertelimme hieman sairaalassa ja ulkona. Supistuksia tuli säännöllisesti, ja kipu lisääntyi pikkuhiljaa.

Tulimme takaisin synnärille reilun tunnin kuluttua. Uudessa sisätutkimuksessa kohdunkaula oli hävinnyt, mutta kohdunsuu oli edelleen 3 cm auki. Supistukset alkoivat kuitenkin olemaan sen verran kipeitä, että pääsimme siirtymään synnytyssaliin. Tuossa vaiheessa kello oli noin kaksitoista. Noin kolme tuntia olen synnytyskertomuksen mukaan kärvistellyt jumppapallon ja kaurapussin avulla. Aluksi muistan että jumppapallolla hytkyttely auttoi jonkin verran, mutta pikkuhiljaa seuraava supistus alkoi ahdistamaan jo etukäteen, joten kolmen aikaan sain kokeilla ilokaasua. Silloin siirryin myös sänkyyn makoilemaan. Ilokaasu tuntui auttavan ihan kivasti aluksi, suurilta osin varmaan siksi, että muistin hengittää rauhallisesti kun se oli käytössä. Muutaman supistuksen jälkeen tuli vissiin aiempaa pidempi supistus tai jotain, koska vielä kun supistuskäyrä näytti yli sataa, alkoi päässä pyöriä tosi kovaa ja oksensin. Sen jälkeen opin, että kun vähänkin alkaa pyörryttää, ilokaasun hengittely pitää lopettaa.

Jossakin vaiheessa kätilö tuli patistelemaan minua sängystä ylös, että saataisiin synnytys etenemään hieman nopeammin. Tähän mennesssä oli tehty jo muutama sisätutkimus, eikä tilanne oikein ottanut edetäkseen, kun aina vaan kohdunsuu oli auki sen noin 4 cm. Yritin taas istua jumppapallon päällä ja samalla hengitellä ilokaasua, mutta huomasin pian että istuessa alakerran paine tuntui melkein sietämättömältä, eikä ilokaasusta ollut juuri lainkaan apua. Lisäksi sen aiheuttama höntti olo tuntui pahemmalta istuessa.

Minulle oli jo kolmen aikaan laitettu valmiiksi kanyyli epiduraalia ajatellen, ja kun olo alkoi olla aika kamala, niin kätilö soitti anestesialääkärin paikalle. Kun siirryin takaisin sänkyyn puudutusta varten, olin todella kipeä. Tuntui, etten pääse edes kyljelle kääntymään, vaikka en ole edes varma oliko supistus päällä vai ei. Koko kroppa vaikutti olevan ihan jännitystilassa ja melkein rupesin itkemään. Kätilö kehotti hengittämään syvään ja rauhallisesti, ja kuin ihmeen kaupalla kipu helpotti niin paljon, että pääsin kylkiasentoon sängylle. Jossakin vaiheessa koko kroppa oli alkanut täristä holtittomasti, ja vaikka kuinka yritin rentoutua, se ei lakannut. Oli siis vähän vaikea pysyä paikoillaan epiduraalin laiton ajan. Ihon puuduttaminen sattui eniten, vaikkei se nyt mitään ollutkaan verrattuna supistuskipuun. Ja jotain ehkä tuntui varsinaisen katetrin laiton aikana. En kylläkään muista kovin tarkkaan, mutta nopeasti se oli ohi joka tapauksessa.

Epiduraalin laittoajaksi on synnytyskertomukseen kirjattu 17.00. Sain ensin yhden annoksen fentanyyliä, joka kyllä auttoi kivasti, tosin hämmästyin sitä että supistusten aikana paineen tunne ja siitä aiheutuva kipu ei hävinnyt. Se oli kuitenkin pientä verrattuna kipuun ennen puudutusta, ja se pahin lonkissa tuntuva polte hävisi onneksi. Sain hetken päästä vielä toisen annoksen puudutetta sen jälkeen kun olin kääntynyt toiselle kyljelle. Verenpaineet pysyivät hyvinä. Ainoa haitta fentanyylistä oli ihon kutina, joka ilmeisesti on aika tavallinen sivuoire. Hetken päästä sain luvan käydä vessassa. Jalat, takapuoli ja alapää tuntuivat hassusti hieman puutuneilta ja kävely oli aluksi hieman vaikeaa. Pissaa tuli jonkin verran, mutta huomasin kyllä ettei rakko tyhjentynyt ihan kunnolla.

Puudutteen laiton jälkeen seurasi synnytyksessä seesteinen jakso, jolloin mieheni on ottanut muutaman valokuvan, jossa virnistelen tyytyväisenä. Jo ennen puudutetta oli kuitenkin ollut puhetta kalvojen puhkaisusta supistusten tehostamiseksi. Kuulemma omat supistukseni olivat kestoltaan hyviä, mutta tulivat turhan harvoin. Päivystävä gynekologi tuli noin klo 18 puhkaisemaan kalvot. Mikäli oikein muistan, kohdunsuu oli tässä vaiheessa auki 5-6 cm. Kalvojen puhkaisu itsessään ei tuntunut miltään, mitä nyt hieman sattui kun alapäätä ronkittiin, puudutteesta huolimatta. Aivan selvästi en tuntenut edes lapsiveden menoa, jotka lorahtivat suurimmaksi osaksi alusastiaan.

Kalvojen puhakaisun jälkeen jäätiin seuraamaan supistuksia, ja tarkoitus oli aloittaa oksitosiinitippa, mikäli supistukset eivät tarpeeksi tihene. Seurasimme miehen kanssa silmä kovana käyrää, ja mielestäni supistukset kyllä tihenivät jonkin verran, mutta ilmeisesti se ei kuitenkaan riittänyt, koska 19.20 aloitettiin oksitosiinitippa. Muistan että minua jonkin verran harmitti, kun olin kuvitellut että kalvojen puhkaisu oli vauhdittanut supistuksia tarpeeksi. Samalla sain toisen fentalyyli-annoksen, koska supistukset olivat pikkuhiljaa taas alkaneet tuntua kivuliaammilta.

Kohdunsuun tilanne tarkistettiin aina välillä, ja tuntui, ettei se edennyt ollenkaan. Sekä minä että mies aloimme jo tuskastua, kun aina vain oksitosiinia nostetiin mutta mitään ei tapahtunut. En nyt muista mikä yksikkö on, ml per minuutti vai tunti, mutta aluksi annos oli 10, sitten 20, sitten 30 ja olisiko sitten 50, mikä taitaa olla maksimiannos? Ajan kuluminen on synnytyksen viimeisten tuntien ajalta osittain epäselvä. Loppuvaiheessa olin kuitenkin ollut hereillä yhtä mittaa jo reilusti yli 30 tuntia, joten joskus ehkä kolmannen fentanyyliannoksen (klo 21.52) jälkeen kävin hetkeksi makuulle ja nukahdin ehkä vartiksi. Nukkuessani vauvan sydänkäyrä kuitenkin dippasi pari kertaa, ja oksitosiini laitetiin tauolle. Tilanne onneksi palautui nopeasti.

Kätilö hätisteli minut taas ylös sängystä, koska kohdunsuulla ei ollut edelleenkään tapahtunut edistystä. Jossakin välissä gynekologi tuli laittamaan vauvan päähän pinnin, ja pääsin eroon toisesta vatsaa kiristävästä vyöstä. Oksitosiini aloitettiin varovasti uudelleen, eikä sydänkäyrä enää dipannut uudelleen. Tässä välissä on todettava, että uuden puuduteannoksen vaikutus oli aina edellistä hieman heikompi, tai ehkä vain paineen tunne alhaalla lisääntyi sitä mukaa. Kätilökin ehti vaihtua, ja ennen viimeistä fentanyyliannosta synnytyssaliin tuotiin kävelyteline, jota ehdin jo ruveta vihaamaan.

Roikuin kävelytelineessä sitten suurinpiirtein siihen asti kun tuli ponnistamisen aika. Tässä vaiheessa aloin olla jo ihan poikki, mutta silti oli pakko vain roikkua siinä kävelytelineessä. Nukahdinkin seisten pari kertaa. Koko kroppa tärisi, en tiedä oliko lääkkeistä vai väsymyksestä vai mistä. Kylmä ei ainakaan ollut. Kun kätilöiden vuoro vaihtui joskus 21-aikaan, tämä uusi ilmoitti varovasti, että nyt ei sitten saisi syödä mitään, ihan varmuuden vuoksi. Tietysti tiesin, mitä se tarkoitti. Että tilanne alkoi olla sellainen että jos ei pian ala tapahtua niin vauva otetaan sektiolla ulos.

Sektion pelko oli kyllä nostanut päätään jo aiemmin. Opiskeluaikana olin ollut mukana seuraamassa  muutamaa juuri tällaista synnytystä, jotka eivät vain tunnu etenevän. Osa päättyi sektioon ja osa ei. Meidän tilanne oli toki hyvä siinä mielessä, ettei vauvalla vaikuttanut olevan vielä mitään hätää. Mieheni jaksoi hokea, että ei me sektioon jouduta, vaikka huomasin kyllä, että hänkin alkoi jo luovuttaa.

Pari tuntia viimeisen fentanyyliannoksen jälkeen paineentunne alkoi taas olla sietämätön, ja lonkkakipukin palaili. Kätilö ehdotteli jo seuraavaa puuduteannosta, joka olisi sitten ollut jotain muuta kuin fentanyyliä, jota olin saanut jo maksimiannoksen. En kuitenkaan vielä halunnut mitään uutta annosta, koska tuntui että silloin varmasti synnytyksen eteneminen tyssäisi lopullisesti. Muutaman kerran sekä gyne että kätilö tekivät alakerrassa kaikenlaisia temppuja. Kuin ihmeen kaupalla kohdunsuu oli sitten kohtuu nopeasti auennutkin 8-9 senttiin, mutta sitkeä reuna ei suostunut häviämään. Sitä työnnettiin pois ainakin kaksi kertaa, mutta se tuli takaisin. 23.07 olen saanut Buscopan-nimistä lääkettä suonensisäisesti. Sen tarkoitus oli pehmittää ja rentouttaa kohdunsuuta, jotta se reuna häviäisi.

Kätilö kyseli koko ajan, että tuntuuko ulostamisen tarvetta, mutta minun oli aina pakko sanoa että ei. Siinä kävelytelineeseen nojatessani yritin väännellä ja käännellä itseäni niin että supistuksia tulisi mahdollisimman usein, ja jotenkin oudosti pystyinkin saamaan niitä aikaiseksi. Riemuitsin joka kerta, kun huomasin supistuskäyrän nousevan. Hieman ennen puoltayötä paineen tunne alkoi olla taas jatkuva, ja yritin kovasti uskotella itselleni, että ehkä tämä nyt on sitä ponnistamisen tarvetta. Kerroinkin asiasta kätilölle, joka alkoi keräillä tavaroita ponnistusvaihetta varten. Paine ei todellakaan tuntunut siltä, kuin olisi kova paskahätä, mutta toivoin niin kovasti että saisin synnyttää alakautta, joten uskottelin itselleni että kyllä tämä nyt on se tunne.

Kätilön valmistelut tuntuivat kestävän ikuisuuden, ja kun siinä edelleenkin seisoin kävelytelineeseen nojaten, paine todella kasvoi, ja pian aloin valittaa ääneen ja vääntelehtiä kun sattui oikein paljon. Kun kätilö oli tehnyt valmistelunsa, sain siirtyä sängylle. Rakko tyhjennettiin kertakatetroimalla, koska en ollut vessassa saanut ollenkaan pissattua. Kätilö kysyi, että olenko miettinyt, missä asennossa haluaisin ponnistaa. Siinä tilanteessa tuo kysymys tuntui lähinnä huvittavalta. Että saisinko oikein valita missä asennossa ponnistetaan! Ei olisi voinut vähempää kiinnostaa, mutta puoli-istuva asento kuulosti oikein sopivalta. Kunhan nyt vain vauva saataisiin ulos.

Uudessa sisätutkimuksessa reunaa oli edelleenkin jäljellä, mutta kätilö sai sen työnnettyä pois. Vauva oli hyvin laskeutunut, joten sain alkaa ponnistamaan. Miten helpottavaa olikaan, kun olimme vihdoinkin päässeet siihen vaiheeseen, että vauva todennäköisesti tulisi alakautta ulos! Kätilö kutsui paikalle toisen kätilön avustamaan, ja myös päivystävä gyne tuli mukaan. Ponnistamisvaihe on synnytyskertomuksen mukaan alkanut juuri puolenyön jälkeen. Mieheni tosin huomasi, että kätilö oli kirjannut papereihin jo selvästi ennen puoltayötä syntymäpäiväksi 6.8. :D

Ponnistusvaiheen alkaessa minulla oli vielä tippa kädessä, mutta jossakin vaiheessa se on repeytynyt irti. Se huomattiin vasta synnytyksen jälkeen, mutta selitti sen että ponnistusvaiheen aikana piti muutaman kerran odotella seuraavaa supistusta aika pitkään. Ponnistusvaihe kesti 28 minuuttia. Omasta mielestäni sinä aikana ehti tulla noin 5-6 supistusta, miehen mielestä lähemmäs kymmenen.

Tuntui, ettei valmista tule millään, vaikka ponnistin niin kovasti kuin pystyin. Taisinpa sanoa sen klassisen repliikinkin, että en ikinä saa ulos tätä vauvaa :) Kaikki mukana olijat kannustivat kutenkin kovasti ja sanoivat että ponnistan hienosti. Gynekologi kommentoi myös, että lapsella on vaalea tukka :) Jokainen ponnistus kyllä toi vauvan päätä enemmän ulos, ja alapään kiristys aina vain lisääntyi, mutta sen viimeisen kynnyksen yli tuntui olevan mahdoton päästä. Ponnistusvaiheen aikana en edes oikein kunnolla tuntenut, koska supistaa ja koska ei, kun se kiristävä tunne tuntui peittävän alleen kaikki muut tuntemukset. Vilkuilin miestä ja kätilöitä, että koska supistus tulee, kun en itse nähnyt monitoria :)

Väliliha oli puudutettu valmiiksi yhden supistuksen aikana aikana ja episiotomia tehtiin seuraavan yhteydessä. Kun kätilö vihdoin yhden ponnistuksen päätteeksi vuoroin kehotti vain hengittämään ja sitten ponnistamaan kevyesti, tiesin, että kohta vauva on ulkona. En muista, että pään ulostulo olisi sattunut hirveästi, vaikka olin odottanut kovaa ja repivää kipua. Sitten yhtäkkiä joku sanoi, että nyt pää on ulkona. Odotimme uutta supistusta, ja seuraavalla ponnistuksella loput vauvasta syntyi. Olin kuvitellut telkkarijuttujen perusteella, että kroppa vain luiskahtaa perässä kunhan pää on ulkona, mutta kyllä siinäkin vaadittiin ihan kunnon ponnistus.

Pojan syntyessä kello oli 00.32. Ensiparkaisu tuli samantien kun vauva luiskahti sisältäni maailmaan, ja heti perään tuli pojan ensimmäinen kakka :) Emme siis joutuneet odottamaan ensimmäistä huutoa ollenkaan, mikä oli helpottavaa. Vauva nostettiin heti meidän nähtäväksemme, ja hän oli ihan täydellinen. Itkimme molemmat. Olin niin helpottunut, että synnytys oli vihdoinkin oli ja että vauva vaikutti päällisin puolin terveeltä.

Muistikuvat ovat hieman sekavat, mutta kätilö ainakin kysyi, että haluaako isä leikata napanuoran, ja mies vastasi että kyllä, ja kysyi että mistä leikataan jolloin kätilö ohjeisti saksia hieman lähemmäs navan kiinnittymiskohtaa. Mies leikkasi, ja leikkasikin melkein kätilöä sormeen :) Nauroimme kaikki, ja minä taisin kommentoida jotain työtapaturmasta. Pian vauva nostettiin paitani sisään. Poika alkoi melkein heti hamuilla rintaa. Määrätietoinen pieni :) Synnytyskertomukseen on kirjoitettu että ensi-imetys olisi tapahtunut 48 minuutin iässä, mutta se oli kyllä selvästi aiemmin. Pojan apgar-pisteet olivat 9/9/9. Yksi piste lähti väristä, ja ensimmäisissä kuvissa pojan kädet ovatkin ihan valkoiset :) Napaveren pH-arvo oli hyvä.

Mitat syntyessähän olivat 3145 g, 48,5 cm ja päänympärys 35 cm. Neuvolan kätilön arvio syntymäpainosta osui siis aika oikeaan :) Hänen veikkauksensa oli 3244 g laskettuna päivänä, ja poika syntyi 39+5 :) Ultrassa tehdyt kokoarviot pitivät myös hyvin paikkansa sen suhteen, että päänympärys oli isompi suhteessa muihin mittoihin. Syntyessä pään koko oli -0.2 SD, kun paino oli -1.2 ja pituus -1.4.

Istukka syntyi 11 minuuttia pojan jälkeen. Kätilö painoi hieman mahaani ja veti napanuorasta. Ponnistin kevyesti, tuntui lämmin holahdus ja istukka luiskahti ulos. Kätilö kysyi, että haluammeko nähdä istukan ja esitteli meille sitten kalvot ja napanuoran suonet. Istukka näytti ihan normaalilta,  painoi 382 g ja ISP (vissiin istukan paino suhteessa lapsen painoon) oli 12,1 % eli normaali. Kalvot näyttivät tulleen ulos kokonaisuudessaan. Verenvuotomääräksi on kirjattu 250 g. Episiotomian tehtiin oikealle puolelle. Sen lisäksi tuli pieni repeämä vasemmalle, jota tosin ei tarvinnut paikata mitenkään. Episiotomiahaavaan laitetiin yksi tikki.

Toimenpiteiden jälkeen synnytyssaliin tuotiin se kuuluisa ruokatarjotin. Syöminen oli hieman hankalaa, kun imetin edelleen, mutta sämpylä maistui todella hyvältä ja mies tarjosi pillilllä juotavaa :) Ensi-imetyksen jälkeen kätilö pesi pojan ja teki tarvittavat mittaukset. Sen jälkeen hän pääsi miehen syliin ihokontaktiin. Minä taas pääsin suihkuun. Olo oli kohtalaisen heikko noin 35 tunnin valvomisen ja lähes 24 tunnin synnytyksen jälkeen, ja pyörrytti jonkin verran. Suihkussa alapesu oli hieman vaikeaa, kun en oikein tiennyt, että mihin uskaltaisin koskea :) Naama ja yläkroppa olivat täynnä pieniä verenpurkaumia ponnistamisen jäljiltä. Olo ei ollut kovin hehkeä, mutta oli ihanaa saada puhtaat vaatteet päälle.

Siirryimme yhdessä synnyttäneiden osastolle. Miehen piti valitettavasti lähteä kotiin, koska kello oli tuossa vaiheessa noin kolme yöllä, ja huoneessani oli toinenkin äiti. Pahin väsymys oli jotenkin hävinnyt synnytyksen jälkeen. Laitoin vauvan paitani sisään, ja makoilimme niin ehkä puolisen tuntia, jonka jälkeen käärin vauvan peittoon ja nukuimme sitten vierekkäin loppuyön <3 Oli lievästi sanottuna epätodellinen olo ;)

Aivan päällimmäinen tuntemus synnytyksen jälkeen oli suuri onni ihanasta ja oletettavasti terveestä pojasta. Lisäksi tunsin suurta voitonriemua, koska muun hyvän lisäksi onnistuin välttämään sektion. Seuraavana päivänä rupesi kuitenkin ahdistamaan siitä syystä, että tajusin miten hyvin olin itseäni huijannut koko raskauden ajan, että selviän kyllä synnytyksestä ja ettei se nyt varmasti niin kamalaa ole. Hyvä asia tietysti, ettei raskauden aikana kulunut resursseja synnytyspelkoon, mutta jälkikäteen minusta tuntui jotenkin ihan hirveältä, miten olinkaan onnistunut uskottelemaan itselleni kaikenlaista paskaa. Koska synnyttäminen oli ajoittain ihan kamalaa. 

Silti huomaan jo nyt, ettei siitä mitään traumoja kuitenkaan jäänyt, ja uskon varmasti selviäväni mahdollisesta toisesta tai kolmannesta synnytyksestä ja vieläpä teen sen uudestaan mielelläni. Näin kai ihmismieli toimii. Miten ihmeessä kukaan koskaan muuten olisi halunnut enemmän kuin yhden lapsen, varsinkaan ennen vanhaan, kun ei ollut mitään kunnon kivunlievityksiäkään? Epiduraali oli ihan mahtava. En ymmärrä, miten joku voi synnyttää ilman mitään lääkkeellistä kivunlievitystä :) Toki on varmasti hyvin yksilöllistä, miten kukin synnytyskivut kokee. Tätini esimerkiksi on kuvannut synnytyskokemustaan hyvin miellyttväksi ja helpoksi, "kuin olisi käynyt kakalla" :D No, valitettavasti se ei aina mene ihan noin mukavasti... :)

Täytyy tähän loppuun vielä mainita, että päivystävä gynekologi sattui olemaan juuri se meidän lapsettomuusgynemme. Aikamoinen sattuma :) Mielestäni oli hienoa, että hän oli mukana myös pojan synnytyksessä. Häneltähän sain myös ihan ensimmäisenä kuulla olevani raskaana :)

Lisää rintaongelmia ja ensimmäinen lastenneuvola

Ei mennyt rintatulehduksenkaan hoito niinkuin Strömsössä. Torstaina aamulla meinasi iskeä epätoivo, kun kuumetta oli taas yli 38 astetta ja toinen puoli vasemmasta rinnasta oli aivan helakan punainen ja tämä osa myös ihan pinkeä ja paikoitellen tuntui kovempia patteja, jotka olivat painellen todella arkoja. Turvotusta oli niin paljon, ettei olkavartta voinut pitää lepoasennossa ilman että se painoi kivuliaasti rinnan ulkosyrjää. 

Iltapäivään saakka mietimme miehen kanssa että mitä tehdä, ja pidimme pojan kanssa tässä välin valokuvaussessionkin. Kahdentoista jälkeen soitin harkinnan jälkeen omalle terveysasemalle, mutta eihän siellä ollut enää mitään vapaita lääkäriaikoja, joten päätimme lähteä yhteispäivystykseen, että nyt ainakin saisi tulehdusarvon tarkistettua.

Ilmoittautumisluukulla mitattiin kuume eikä sitä Panadolin jälkeen ollut, ja tunsin muutenkin voivani aika hyvin. Mieskin ehti jo miettiä, että tultiinko sittenkin turhaan. CRP oli kuitenkin noussut paljon antibioottikuurista huolimatta. Luulin kuulleeni väärin, kun sanottiin että se on 190. En nyt sentään niin kipeä ollut! No, kun arvo oli noin korkea niin siirryinkin erikoissairaanhoidon puolelle, jossa otettiin lisää verikokeita ja veriviljelyt ja tehtiin vielä ultraäänikin (ei mitään selvää paisetta) ja sitten, luojan kiitos, pääsin ensimmäisen suonensisäisen antibioottiannoksen jälkeen kotiin, ja kotisairaala käy nyt antamassa lääkkeen kolme kertaa vuorokaudessa. 

Huomenna otetaan uudet verikokeet aamukäynnin yhteydessä. Todennäköisesti iv. antibiootti jatkuu kuitenkin vielä maanantaihin ainakin, ellei sitten CRP ole ihan romahtanut. Alkuviikosta menen kontrolliin poliklinikalle, ja sitä ennen otetaan uudet verikokeet.

Tällä kertaa hoito vaikuttaa kyllä tepsivän oikein hyvin, koska päivän aikana rinnan punotus on vähentynyt tosi paljon, se ei ole enää kovinkaan kipeä tai pinkeä eikä minulla ole ollut lainkaan kuumetta enää. Olo on todella hyvä. Ihanaa, kun on taas ollut energiaa nauttia vauvasta!

Tänään olikin sitten pojan ensimmäinen neuvolakäynti meillä kotona. Kaikki oli oikein hyvällä mallilla, ja paino oli 3390 g eli se oli noussut 250 g viikon aikana! Viimeksi annoimme korviketta viime viikon torstaina, eli tuo nousu on tullut pelkästään minun maidollani! Sitä on jotenkin vaikea uskoa, koska olen koko ajan ajatellut, että maitoa kyllä tulee mutta varmaan aika niukasti. Perheenjäsenten kommentit pulskistuneesta vauvasta olivat kuin olivatkin oikeutettuja :) Alimmasta painosta lisäystä on tullut jo puoli kiloa! Ehkäpä tästä imetyksestä tulee sittenkin jotain.

Rintaongelmia

Synnytyskertomusta olen aloittanut kirjoittamaan, mutta oma aika on tällä hetkellä aika kortilla, sattuneesta syystä <3 Poika on ihana, kaunis ja täydellinen, ja hän on MEIDÄN <3

Toki olisi meidän vauva-arki voinut helpomminkin alkaa. Pojan paino laski alkuvaiheessa hieman liian paljon, ja koska maito nousi kunnolla vasta viikko synnytyksen jälkeen, annoimme aluksi korvikkeita rintamaidon ohella ja minä pumppasin rintoja minkä ehdin. Ehdin ahdistua aika paljon omasta maidontuotannostani, että tuleeko se koskaan riittämään täysimetykseen, kun pumppaamalla tuli ensin vain hyvin pieniä määriä. 

Tällä hetkellä emme kuitenkaan ole enää antaneet yhtään korviketta enää viime torstain tai perjantain jälkeen, en niin tarkkaan muista. Poika tuntuu tulevan rinnalla enimmäkseen tyytyväiseksi, mutta joskus hermostuu, jos maitoa ei tule tarpeeksi nopeasti, tai niin kuvittelisin. Joissakin kriisitilanteissa olemme antaneet pullosta pumpattua maitoa, joka kyllä yleensä imaistaan masuun hyvin nopeasti :) 

Kävimme ensimmäisessä painokontrollissa jo tiistaina eli seuraavana päivänä kotiutumisesta, ja silloin paino oli noussut melkein 100 g! Kuuden päivän ikäisenä paino oli noussut jo melkein syntymäpainoon, joka muuten oli 3145 g, pituus 48,5 cm ja päänympärys 35 cm <3 Paino oli siis tuossa vaiheessa noussut 66 g per päivä eli oikein hyvin. Perjantaina meillä on vielä toinen neuvolan kotikäynti, tällä kertaa lastenneuvolan puolelta. Hieman jännittää, että miten paino on noussut. En mielellään enää palaisi korvikkeisiin, jos täysimetykseen on mitään mahdollisuuksia.

Toinen ongelma imetykseen liittyen on se, että nännit ovat olleet hirvittävän kipeät melkein alusta lähtien. Pahin kipu tulee heti kun vauva aloittaa imemisen, mutta se helpottaa onneksi aika nopeasti. Aluksi kipu oli suhteellisen kova koko imetyksen ajan, niin että ehdin jo ruveta pelkäämään seuraavaa ruokailua. Onneksi nännit ovat nyt selvästi jo tottuneet jonkun verran imetykseen. 

Alkuvaiheessa kokeilin rintakumiakin, mutta se auttoi kipuun vain hyvin vähän, ja lisäksi tuntui ettei poika saa imettyä yhtä tehokkaasti. Rintakumia en ole käyttänyt enää moneen päivään. Ihan alkuun se kuitenkin helpotti vauvan tarttumista nänneihin, kun minulla ne olivat luonnostaan aika matalat ja "ujot", kuten sairaalan papereissa luki :) Nyt nännit ovat jo muotoutuneet niin että niihin on helpompi tarttua. Imuote on tarkistettu monen henkilön toimesta, joten siinä ei pitäsi olla mitään korjattavaa. Poika tosin joskus vaikuttaa hyvin malttamattomalta, jolloin hän alkaa raivokkaasti hamuilemaan, eikä millään meinaa saada tissistä otetta. Silloin auttaa joskus rauhoittelu ja joskus imetysasennon tai rinnan vaihto.

Ja niin kuin nämä ongelmat eivät vielä riittäisi, sain vielä rintatulehduksenkin. Kun maito selvästi oli lauantaiaamuna alkanut nousta, niin illalla nousikin yli 38 asteen kuume ja varsinkin vasen rinta oli tosi kipeä. Seuraavana päivänä siinä näkyi pientä punoitusta, mutta kuume oli laskenut. Illalla se kuitenkin nousi taas uudestaan ja oikea rinta alkoi kipeytyä. Maanantai meni taas hyvin, ja ajattelin että ongelmasta selvittiin nopeasti imettämällä ja pumppaamalla. Maanantai-tiistai yönä heräsin kuitenkin horkkaan ja kuume nousi 39 asteeseen. Olo oli aika hirveä. Joka paikkaa särki ja rinnat olivat tosi kipeät ja kovat. Kun kipulääke alkoi vaikuttaa, hikoilin sängyn märäksi. Aamulla nousi taas kuume ja oikea rinta oli ärhäkän punainen. 

Kävimme terveyskeskuksessa mittauttamassa CRP:n, joka oli 36, ja kollega myös katsoi rintaani ja kirjoitti antibioottikuurin. Tänään aamulla kuume nousi TAAS, ja itkeskelin jo että miksi en nyt vain saisi nauttia vauva-arjesta ilman mitään rintatulehduksia. Nyt illalla voin kuitenkin taas hieman paremmin. Antibioottia on sentään mennyt vain neljä tablettia, joten eihän vastetta välttämättä vielä näy. Rinnan tyhjentäminen on kuitenkin hyvin tärkeä osa hoitoa. Oikea rinta tuntuu jo paljon paremmalta eikä punoita kuin lievästi. Sen sijaan vasen rinta oli tänään aamulla ulkosyrjältään ihan kova ja pinkeä, ja nyt sekin punoittaa... Olen tänään imettänyt tosi tiheästi eri asennoissa ja pumpannut ja hautonut erityisesti vasenta rintaa kylmällä ja kuumalla ja hieronut ja mitä kaikkea. Vasemmalla kuitenkin edelleen tuntuu suurehko patti. Ehkä se pian sieltä liukenisi.

Muussa suhteessa vauva-arki on alkanut aika lailla sillä lailla kuin kuvittelin. Väsymys alkaa olla kroonista, mutta miten hyvältä tuntuukaan, kun vauva nukahtaa rinnalle tai tyytyväisenä katselee maailmaa sylistä. Vaipan vaihdoistakin nautin, ainakin toistaiseksi :)

Laskettu aika = kotiutumispäivä!

Ihana ja terve poika syntyi pitkällisen synnytyksen päätteeksi alakautta 6.8. juuri puolenyön jälkeen. Olemme nyt olleet kotona muutaman tunnin. Olo on edelleenkin ihan hämmentynyt. Kolmessa ja puolessa vuorokaudessa on tapahtunut niin paljon, ettei pää ehdi oikein mukaan. Odotan ajatusten selkiytymistä ja jossakin välissä yritän ehtiä kirjoittaa synnytyskertomuksen. Synnytyksen suhteen tuntemukset ovat aika ristiriitaiset, tosin kokemus kallistuu silti positiivisen puolelle. 

Ehkä pian...!

Täällä on eletty jo muutaman päivän ajan odottavaisissa tunnelmissa. Vai pari tuntia edellisen postaukseni jälkeen löysin alkkareistani geelimäisen, kohtalaisen kirkkaan riekaleen, joka ei vaikuttanut olevan valovuotoa eikä myöskään simennestettä. Tulkitsin löydöksen osaksi sitä kuuluisaa limatulppaa. 

Innostuneena siitä, että siskoni synnytti noin vuorokauden kuluttua oman limatulppansa irtoamisesta, aloimme odottelemaan että josko nyt jotain tapahtuisi. Googlasin enemmän ja vähemmän luotettavaa tietoa limatulpasta, ja voi niitä onnellisia, jotka olivat synnyttäneet muutaman tunnin päästä sen irtoamisesta. Sitten oli niitä, jotka olivat joutuneet odottamaan jopa viikkoja.

No, niitä hieman kipeämpiä supistuksiahan minulla on ollut tässä kuluneiden päivien aikana enemmän tai vähemmän säännöllisesti, mutta eivät ne ole siitä miksikään muuttuneet, eikä mitään erityistä tapahtunut eiliseen mennessä. Hyvä ystäväni, jonka laskettu aika oli vajaa viikko minun jälkeeni synnytti oman vauvansa toissayönä (toinen lapsi kylläkin jo kyseessä). Tästä oma kärsimättömyyteni vain kasvoi.

Eilen illalla parin tunnin pituisessa kirkkokonsertissa supisteli säännöllisesti 5-8 minuutin välein, ja ainakin jonkin verran tuntui jomottavaa kipua ja säteilyä reisiin. Tätä jatkui koko illan, eli yhteensä noin kuuden-seitsemän tunnin ajan, mutta supistuksen pysyivät samanlaisina lähes koko ajan, eli eivät muuttuneet kipeiksi ja pituus vaihteli epäsäännöllisesti välillä noin 50 sekuntia-1,5 minuuttia.

Nukkumaan mennessä tuntui muutamia oikeasti jo vähän kipeitäkin supistuksia, mutta pystyin kuitenkin nukahtamaan ongelmitta. Yhden ja neljän välissä yöllä ravasin vessassa puolen tunnin välein, ja luulisin aika monta kertaa heränneeni juurikin vähän kipeämpään supistukseen. Neljän jälkeen heräsin taas, ja olin nähnyt unta siitä että synnytys käynnistyi ja lapsivesi meni. Ja vessassa löysinkin pikkuhousunsuojasta ruskean läntin ja pyyhkiessä valkovuoto oli haalean punaista! Eli aivan kuin kuukautiset olisivat alkamassa. 

Tämän jälkeen makasin hereillä noin puolitoista tuntia, kun en hermostuksissani saanut heti uudestaan unta. Annoin kuitenkin miehen nukkua, jos vaikka h-hetki olisikin lähellä. Nukahdin onneksi vielä uudestaan, ja aamulla oli tullut hieman veristä limaa housuihin, ja pieni vuoto jatkuu edelleen. Jee! Ehkäpä jotain nyt oikeasti alkaisi tapahtua! Supistukset ovat välillä selvemmin kipeitä, mutta eivät tule kovin tiheästi. Ehkä kohta kuitenkin olisi lähdön aika! Jännittävää! :D