Seitsemän yötä ultraan, yhdeksän yötä jouluun

Tuo otsikon seitsemän yötä kauhistuttaa, yhdeksän taas ihmetyttää. Miten niin YHDEKSÄN yötä jouluun??? Mihin tämä syksy on hävinnyt? Vieläkin tuntuu ihan oudolta, että kaksi viikkoa sitten menin huonovointisena töihin ja luulin kärsiväni pahimmasta ummetuksesta ikinä, sitten muutaman tunnin sisällä sain tietää että kyseessä olikin vakava hyperstimulaatio, ja olin kaiken kukkuraksi raskaana. Sen jälkeen tunteet ovat kulkeneet vuoristorataa ylös ja alas, onnesta ja toivosta epätoivoon ja taas takaisin.

Ja sitten joulu onkin ihan oven takana. Olen tottunut siihen, että joulua odotetaan pitkään ja hartaasti, siihen valmistaudutaan niin konkreettisesti kuin tunnetasollakin. Mitäs sitten, jos se vain tulee, ja edeltävä aika on kulunut ihan muiden asioiden miettimiseen? 

Tämä loppusyksy ei ole mennyt ihan niin kuin odotin. Lopputulos saattaa toki olla juuri se toivottu, mutta tie sinne ihan eri. Kuten hyperstimulaatio esimerkiksi. Tai raskaudesta kertominen läheisille. Yksi kollegaystävänikin totesi heti hyperstimulaatiosta kuultuaan  hieman varovasti, että "eikös silloin usein olla raskaana?" Enhän toki ole voinut salata asian laitaa hyviltä ystäviltänikään, kun kaikki tietävät hoidoista ja pari heistä on jopa hoitanut minua kun olin osastolla. Esimieskin varmasti jo aavistelee, että olen raskaana. Moni muukin yllättävä taho tietää raskaudestani jo tässä äärimmäisen epävarmassa vaiheessa. Eikö mikään ole enää meidän omaa ja henkilökohtaista?

Uskaltauduimme eilen kokeilemaan yhdyntää, ensimmäisen kerran tämän hyperstimulaatioasian alkamisen jälkeen. Eipä tuntunut kovin hyvältä. Alavatsa tuntuu olevan täynnä kaikkea sinne kuulumatonta. Jälkeenpäin jomotti aika reippaasti, ja pelkäsin että tuleeko jotain vuotoa. Onneksi ei. Aamulla alavatsaa myös jomotti ihan selvästi, paljon enemmän kuin se paineen tunne, jota kohdun seudussa on viime päivänä ollut.

Pissalla pitää ravata noin tunnin välein. Sehän voi olla raskausoire, mutta toki yritän edelleen juoda paljon. Vaikka täytyy tunnustaa, että eilen en kyllä ihan yltänyt siihen kolmeen litraan. Tänään olen jo paljon lähempänä tavoitetta :)

Kallooni ei edelleenkään ihan mahdu, että olen muka raskaana. Tai no kyllä voin hyvin kuvitella, että kohdussani on tälläkin hetkellä pieni raskauden alku. Olenhan sen itse nähnyt, mutta mitä se ehkä varsinaisesti merkitsee, sitä en oikein pysty vielä käsittämään. 

Voisiko tämä tosiaan tarkoittaa sitä, että lapsettomuustaipaleemme olisi vihdoinkin lopussa? Tällaisia ajatuksia uskaltaa tuskin edes sanoa ääneen, kun pelottaa, että silloin hyvät asiat vasta otetaankin kiireen vilkkaa pois. 

Elämäni ei tule helpottumaan, vaikka vihdoinkin saisimme lapsen. Päinvastoin. En myöskään usko, että siitä tulee huolettomampaa, varmasti myös päinvastoin. Tai vähemmän surullista. Tai onnellisempaa. Mutta erilaista, ja toivon että elämässämme on jatkossakin enemmän iloja kuin suruja.  Ja miten odotankaan sitä tunnetta, että voin ajatella jostakin pienestä ihmisestä, että tuo on MINUN lapseni. Minun ja mieheni, meidän vastuullamme, meidän raskastettavamme, meidän huolehdittavamme. Meistä tehty, mutta ihan oma ihmisensä, jollaista maailmassa ei ole vielä koskaan ennen ollut.

Juuri tällaiset pohdinnat voisivat hyvin aiheuttaa keskenmenoja. Vaikken olekaan erityisen taikauskoinen. Ehkä riittää tältä illalta. Pitää vielä viikata pyykkejä, viedä Vilma ulos ja sitten hakea mies töistä.