Tosi jännä päivä huomenna

Iiik. Onneksi tänään oli paljon tekemistä töissä ja sen jälkeen heti koko illan kestänyt koulutus, etten ole ehtinyt ajatella huomista juurikaan. Paitsi että puhelin ei oikein toiminut kuten halusin ja sain ostettua junalipun Tampereelle vasta äsken. Alkoi olla juna jo aika täynnä, huomenna kun on perjantai.

Tampereelta ei ole kuulunut soittoa, eli huomiseksi pitäisi löytyä siirrettävä alkio. Se on jotenkin aika hämmentävää. Kun olen alitajuisesti pelännyt katastrofipuhelua koko viikon. Toisaalta ikioptimistinen puoleni on antanut minun pysyä suht rauhallisena, koska kyllä tämä hyvin menee, eikös vain? Saisimmeko ehkä jotain alkioita pakkaseenkin??? Ja että on mahdollista, että tulen tästä siirrosta raskaaksi. RASKAAKSI. Oho.

Välillä ajatukseni ovat harhailleet TAYS:in laboratorioon ja olen kuvitellut mielessäni, miltä alkiomme näyttävät. Onkohan niitä monta? Ovatko nätin näköisiä? Tuleeko niistä koskaan mitään?

Eilen illalla puhelin soi tuntemattomasta numerosta, ensimmäisen kerran tällä viikolla. Välitön reaktioni oli, että nyt joku soittaa ja kertoo että kaikki alkiot ovat kuolleet tai jotain muuta kamalaa. Ajankohta huomioiden siis kuitenkin väärää hälytys :) Huolestuin silti heti uudestaan, kun vastasin puhelimeen, ja siellä olikin meidän oma gyne. Että onko hän jostakin kumman syystä saanut tietää, että koko homma meni päin persettä. No ei sentään. Gyne oli töissä koska päivysti, ja halusi vain soittaa ja kysyä miten maanantaina meni. Juttelimme hetken ja jälkeenpäin oli tosi kiva olo. Onpa ihana gyne meillä.

Mitähän alkioille kuuluu?

Ainakaan eilen ei Tampereelta soitettu. Pidän sitä osittain hyvänä merkkinä. Lukija jo kyselikin, miten munasolujen kävi. No, en siis tiedä, kun en ole kysynyt. Kysyminen pelottaa. Yritän elää hetki kerrallaan sen ajatuksen voimalla, että minun ja mieheni soluissa kyllä on potentiaalia: tarpeeksi saamaan aikaan kemiallisen raskauden eli todennäköisesti kohtuu onnistuneen hedelmöityksen sekä kasvattamaan alkion viikolle 8. Että kyllä niistä jotain varmasti tulee. Ehkä.

Osa varmaan pitää minua pöhkönä. Että olisi parempi kysyä tuloksia, kuin olla huolissaan. Mutta juttu on se, että jos saan oikein huonoja uutisia, niin sitten vasta pelottaakin. Sitä paitsi en voi vaikuttaa mitenkään siihen, mitä Tampereella tällä hetkellä tapahtuu. Enkä halua pilata kohtalaisen luottavaista olotilaani.

Paino oli aamulla noussut ehkä 1,5 kiloa eilisaamusta, ja vatsan turvotus, joka yleensä häipyy yön aikana, on paikoillaan edelleen. Eilisillan aikana se tuohon kehittyi. Vatsa on painellen arka, mutta kipulääkettä ei ole tarvinnut ottaa. Eilen vatsan oli ihan löysällä. Tänään aamulla oli vähän huono olo, mutta se helpotti heti, kun tuli taas kunnon vesiripulit. Mistäköhän vatsaoireet nyt sitten johtuvat?

Yritän juoda paljon. Tänään on jo mennyt varmaan litra :) Tavoitteena vähintään kolme litraa. Ettei vaan pääsisi kehittymään edes lievää hyperiä. Maanantaina ei vatsaontelossa ainakaan ollut yhtään nestettä, mikä on hyvä merkki. Ihottuma on kivasti vaalentunut. Täytyykin muistaa sanoa mahdollisesti allergisesta reaktiosta kun menen Tampereelle seuraavan kerran.

Siirto on siis suunniteltu perjantaille, mutta hoitaja sanoi maanantaina, että jos näyttää siltä että torstai olisi parempi siirtopäivä, niin sitten he tietysti ilmoittavat. Ja sen ilmoituksenhan sitten pitää tulla viimeistään tänään. Eli jos eivät soita, niin silloin ainakin joku alkio on niin elinkelpoisen näköinen, että se todennäköisesti selviää myös perjantaille. TIEDÄN, olen ihan outo. Mutta en soita ja kysy alkioista. EN VARMASTI SOITA.

Mitäs tämä nyt sitten on???

Ehkä noin tunti päivän ensimmäisen postauksen jälkeen olo rupesi tuntumaan jotenkin kuumalta. Ei kuumeiselta varsinaisesti, mutta menin kuitenkin kylppäriin mittaamaan lämmön. Eipä se näyttänyt kuin 37.1, mutta samalla huomasin, että koko kropan iho kasvoja ja suurinta osaa raajoista lukuunottamatta oli ihan helakan punainen! Pientä kutinaa on ehkä aistittavissa, muuten ei mitään oireita. 

Eihän tämä nyt voi olla muuta kuin allerginen reaktio jollekin niistä lääkkeistä, joita eilen sain. Tosin hieman myöhään tulivat nämä oireet... Ja mistäs sitä nyt voi tietää, mikä noista lääkkeistä on kyseessä? Jompikumpi antibiooteista varmaan... Sääli, sillä molemmat ovat kyllä hyviä antibiootteja. Soitin miehelle töihin, ja päätimme yhteistuumin, että otan vähän ylimääräistä kortionia ja lisäksi antihistamiinia. Eiköhän tämä niillä rauhoitu.

Muistan itse asiassa saaneeni kerran aikaisemminkin samantyyppisen reaktion. Syyksi epäiltiin jotain lääkettä, mutta olin saanut edeltävinä päivinä niin montaa eri lääkettä, että aiheuttaja jäi epäselväksi. Höh.

Munasolukeräys nro 2

Olin ajatellut päivittää blogia jo eilen, mutta olin vain niin hirveän väsynyt, että nukuin oikeastaan koko matkan Tampereelta ja sitten kotonakin suurimman osan iltaa, ennen kuin kävimme nukkumaan.

Keräys itsessään oli kokonaisuutena jopa miellyttävämpi kokemus kuin viimeksi. Puudutus ei juuri tuntunut, ja seurailmme miehen kanssa yhdessä ultraääniruudulta, kun follikkelit yksitellen tyhjennettiin. Ihan toimenpiteen lopulla alkoi kuitenkin oikein ikävä vatsakipu, kuin pahin mahdollinen kuukautiskipu. Koska punktio oli jo ihan lopussa, niin minulle ei enää annettu lisää vahvaa kipulääkettä, ja se oli varmaan ihan hyväkin, koska kun minun sitten piti nousta toimenpidepöydältä, huimasi tosi paljon. Korvat menivät lukkoon, puhe puuroutui ja sormia kihelmöi. En sentään pyörtynyt, mutta aika lähellä se oli. Hoitaja haki lepohuoneesta sänkyni, ja minut kärrättiin sillä takaisin. Arvelivat, että vanhvat kipulääkkeet tekivät nuo oireet.

Puoli tuntia punktion jälkeen vatsa oli todella kipeä (ihan eri tavalla kuin viimeksi!). En oikein tiennyt, miten päin olisin sängyssä maannut. Perfalgan laitettiin tippumaan kaikille punktion jälkeen, mutta se ei auttanut ollenkaan. Litalgin + lämpötyyny oli sitten kohtalainen yhdistelmä. Voihan olla, että kipu olisi helpottanut hyvin itsekseenkin.

Fertinovan esilääke oli kehoitus ottaa kotona Burana 600 mg ennen toimenpidettä. TAYS:issa annettiin Oxynormia 5 mg ja Primperania 10 mg suun kautta. Rauhoittavaa en halunnut, vaikka sitä kyllä tarjottiin. Hyvä, etten ottanut, kun pää meni muutenkin ihan sekaisin ;) Juuri ennen toimenpidettä annettiin Rapifenia suoneen, ja siitä tuli sellainen humalainen olo päähän. Ennen toimenpidettä sain myös ennaltaehkäisevästi antibioottia suoneen (kefuroksiimi + metronidatsoli). Ihmettelin vähän syytä, mutta punktion tehneen lääkärin mukaan antibiootit annettiin kortisonin takia. Teoriassahan se lisää infektioriskiä, mutta on tuo minun 5 mg:n vuorokausiannokseni aika mitätön.

Näiden löpinöiden jälkeen tulee sitten se tärkein, eli keräyksen saldo. Munasoluja saatiin yhteensä 13.  En sitten huomannut kysyä, että oliko tässä koko määrä vai vain kypsät. Jälkimmäisessä tapauksessa tulos ainakin olisi ihan mainio, tosin epäilen että 13 oli kokonaismäärä. Miehen sperma oli entisenlaista, eli ei hyvälaatuista. Vissiin meni Clomifen-rahat hukkaan ;) Onneksi siittiöitä tarvittiin vain 13, heh. 

Kaikki tuntuivat olevan hyvin luottavaisia sen suhteen, että tuoresiirto toteutuu. Sain ajan perjantaille, ja se pysyy voimassa, ellei minulle toisin ilmoiteta. Itse en kyllä usko siirtoon, ennen kuin alkio on sisälläni. Fiilikset eivät ole mitenkään erityisen huonot, mutta mietin vain edellistä kertaa, miten paljon alkioita karsiutui pois, ja nyt tavoitteena on sentään viljellä kaikkia viisi vuorokautta! Jänniä aikoja siis eletään. Mitähän TAYS:iin tällä hetkellä kuuluu? Kuinka monta meidän alkiotamme sieltä löytyy? Ovatko mistään kotoisin?

Sairauslomaa kirjoitettiin perjantaihin saakka. Luoja tietää, miten saan sen ajan kulumaan kotona...!  Ainakin tulen hyppäämään kattoon, jos minulle soitetaan tuntemattomasta numerosta, koska se puhelu koskee todennäköisesti alkioita. Jos sellaisia tuleekaan. Hemmetti. Pakko vain luottaa, että kaikki sujuu hyvin.

Tänään jäin kyllä mielihyvin kotiin, koska aamulla oli edelleen sellainen pyörryttävä olo (ehkä olen nukkunut liikaa). Vatsa ei ole niinkään kipeä. Ehkä menen huomenna jo töihin. Tai torstaina.

Kaikki valmista punktioon!

Pistin ihan äsken Pregnylin, eli nyt ei sitten ole muuta tehtävissä kuin ilmestyä TAYS:iin ylihuomenna oikeaan aikaan. Kohtuullisen luottavaisin mielin olen tällä hetkellä. Selvästi enemmän innostunut kuin huolissani.

Vointi on mitä mainioin. Viime kerralla olin tässä vaiheessa jo todella turvoksissa, ja painokin oli noussut. Olo oli selvästi tukala, ja normaali kävelykin tuntui hölskyttelevän munasarjojani inhottavasti.

Nyt ei ole muuta erityistä oiretta kuin vähän täyteistä tunnetta alavatsalla ja välillä pientä jomotusta. Eli ihan eri tilanne kuin ensimmäisessä hoidossa, onneksi! Eilen pystyin uimaankin pari kilometriä ilman ongelmia, vain vähän pistelyä munasarjoissa silloin tällöin. Mikään nopea uimari en ole, joten arvelin ettei siitä olisi mitään haittaa :)

Päivän mittaan olen monta kertaa haaveillut oikein näteistä blastokysteistä. Ainakin yksi sellainen olisi nyt toivomuslistan kärkipäässä :) Tässä vaiheessa en edelleenkään uskalla haaveilla vielä raskaudesta saati vauvasta. Yksi asia kerrallaan...

Toinen ultra

No niin, kaikki on (melkein) valmista punktioon! 

Ultrassa oli tänään (eli perjantaina, postauksen kirjoitin lauantain puolella) seuraava tilanne: kohdun limakalvo 10 mm, oikealla follikkeleita noin 15 kpl ja vasemmalla noin 8 kpl. Näistä toki osa pieniä, joissa ei todennäköisesti ole munasolua ollenkaan, tai sitten epäkypsiä. Suurin follikkeli on oikealla, ja se oli jo 19 mm:n läpimittainen. 

Pistin tänään viimeisen Gonal-F:n, mutta Orgalutrania pistän vielä yhden huomenna aamulla. Se on sellainen varmistelupiikki, ettei tuo suurin follikkelin vain poksahda ennen aikojaan. Huomenna illalla klo 23 olisi Pregnylin vuoro, ja maanantaina klo 9.15 meidän pitää olla Tampereella. Itse punktio voi olla parikin tuntia myöhemmin, koska juuri tuona päivänä taisi poliklinikalle tulla seitsemän muuta pariskuntaa meidän lisäksemme. Jos kaikki menee hyvin, niin alkionsiirto olisi perjantaina, ja kaikki alkiot yritettäisiin todennäköisesti viljellä viisipäiväisiksi.

Mikään muu ei oikeastaan jännitä, paitsi hoidon lopputulos. Tuleeko alkiota, ja jos tulee niin millaisia? Minulla on mielessä sellainen kauhuskenaario, että kaikki hedelmöittyneet alkiot lopettavat jakautumisen parin päivän päästä. Jos edes tuoresiirtoon päästäisiin, ja ehkä pari pakkaseen. Silloin olisin jo ihan tyytyväinen. 

Tiedän kyllä, miksi minulla on tällainen pelko. Kun Fertinovassa alkiot olivat korkeintaan kolmen päivän ikäisiä, niin en ole saanut todeta, että alkiomme todella pystyvät jatkamaan kehitystään pidemmälle. Kyllähän tietysti tiedämme, että minun ja mieheni soluista voi kehittyä isompikin alkio, mutta kun prosessi tapahtuu laboratoriossa ja kaikki on luonnottomasti "näkyvillä", niin sitä on vaikea olla ajattelematta, että mitä jos kaikki meneekin pieleen. Varsinkin kun jo yksi hoito on tehty ilman toivottua lopputulosta...

Katselin pitkästä aikaa vau.fi:n raskauskuvia. Onpa siitä kauan, kun tujottelin noita samoja kuvia silmä kovana ja odotin, että raskauteni etenisi pidemmälle ja vatsakin ehkä alkaisi pikku hiljaa näkyä. Keskenmenosta on nyt jo yli kaksi vuotta. Edelleenkin, jos mietin sitä, niin saattaa tulla tosi surullinen olo. Ehkä surun kuitenkin tekee enemmän se, että muistan sen raastavan surun keskenmenon jälkeen, kuin se että varsinaisesti enää surisin. Muisto tekee kuitenkin edelleen kipeää.

Yllä olevan perusteella voisi olettaa, että olen jotenkin epätoivoisessa mielentilassa. No en ole. En nyt varsinaisesti toiveikaskaan, mutta innoissani kyllä. En oikein uskalla toivoa mitään. Tai en ainakaan niin pitkälle, että tuoresiirrosta alkaisi raskaus. Näin alkajaisiksi toivon, että tästä saataisiin aikaiseksi muutama keskinkertaista parempi alkio. Sen jälkeen voin sitten alkaa toivoa muita juttuja.

Gynen polilta sain sellaisen ohjeen, että pitää juoda vähintää 2-3 litraa päivässä. Ei sillä kai hyperstimulaatiota voi estää? Koska eihän tässä nyt vielä ainakaan ole hyperstimulaatio kyseessä. Vaikka follikkeleita on kohtuullisen paljon, niin vatsaontelossa ei ainakaan ollut yhtään nestettä, eli siinä mielessä näytti hyvältä. Olen kuitenkin kuuliaisesti yrittänyt noudattaa tuota ohjetta runsaasta juomisesta. Vedän vielä pari kupillista teetä ennen nukkumaanmenoa, niin eiköhän se ole siinä. Teellä ei onneksi ole minuun minkäänlaista piristävää vaikutusta :)

Yksi asia vielä. Olen tosiaankin alkanut miettiä, että mikä ihmeen paikka tuo Tampereen Fertinova oikein on. Kysyin gyneltämme, että miksi ihmeessä ensimmäisen hoidon alkiot pakastettiin kaikki jo kahden päivän ikäisinä. Gyne vastasi, että Fertinovassa tehdään sillä tavalla. Äänensävy paljasti, että hänen mielestään käytäntö on ihan outo. Ja ymmärtäähän sen, että kun noin nuoria alkioita siirretään, niin osa siirroista on ihan turhia, koska jos alkio aikoo lopettaa jakautumisen laboratoriossa, niin ei se varmaan kohdussakaan sitä jatka. Pidemmällä viljelyllä voidaan siten välttää turhat siirrot.

Aika rientää

Jokin aika sitten tuntui, että seuraavaan hoitoon on älyttömän pitkä aika. Yhtäkkiä kaikki tapahtuukin hirvittävää vauhtia, niin että tuntuu kuin ajatuksetkaan eivät ehtisi mukaan.

Olin eilen ensimmäisessä follikkeliultrassa. Tilanne oli gynen mukaan aika lailla optimaalinen. Oikealla oli noin 12 follikkelia jotka olivat kooltaan 8-15 mm. Vasemmalla ehkä 8 follikkelia, samoja kokoja. Kohdun limakalvo oli noin 8 mm. 

Gonal-F jatkuu annoksella 100 IU per päivä ja eilen aloitin myös Orgalutran-pistokset. Perjantaina on toinen ultraääni ja punktio sovittiin alustavasti maanantaille.

Uuden lääkkeen aloittaminen ei käynyt ilman ongelmia. Meinasin jo kehittää aikamoisen paniikin eilen, kun intensiivisen työpäivän jälkeen en muistanutkaan, että Orgalutran piti hakea apteekista. Muistin lääkkeen kotona noin klo 17, jolloin ensimmäinen ajatus oli, että haen sen päivystävästä apteekista ennen kuin menen yöksi töihin. No, soitto päivystävään apteekkiin paljasti, ettei heillä ollutkaan lääkettä varastossa! Soitin heti toiseen apteekkiin, josta onneksi löytyi KOKONAISTA 6 KAPPALETTA Orgalutran-ruiskuja. Mikä valtava määrä. Varasin heti itselleni viiden paketin, hyppäsin autoon ja ehdin sopivasti apteekkiin ennen kuin se meni kiinni klo 18.

Tämän välikohtauksen jälkeen olin todella vihainen itselleni. Miten saatoinkaan melkein pilata hoidon omalla huolimattomuudellani! Enkä muka muistanut, ettei Orgalutran ole mikään peruslääke, jota on aina varastossa... Murr. Loppu hyvin, kaikki hyvin. En nähtävästi ole vieläkään ottanut opiksi aiemmasta lääkesähläyksestä. Mutta kun aika on tosiaankin rientänyt hirvittävää vauhtia viime päivinä, enkä oikeasti ole ehtinyt edes pohtia asioita itsekseni tai tajuta kunnolla, että hoito todellakin on käynnissä!

Lueskelin läpi kirjoituksiani viime hoidosta, ja tässä mennäänkin ihan samalla aikataululla. Viimeksikin eka ultra oli maanantaina, ja yllätyksekseni ultrassa oli näyttänyt aika samalta (!). Silti muistaisin, että olin silloin paljon enemmän turvoksissa. Tällä hetkellä vatsa on vain hieman turvoksissa, ja kyllä munasarjoja silloin tällöin pistelee, mutta jos en tietäisi, että siellä jotain tapahtuu, en varmasti kiinnittäisi asiaan mitään erityistä huomioita. Onko tilanne siis mitenkään parempi kuin viimeksi, ajatellen hyperstimulaatioriskiä? Gynen mielestä on, joten luotetaan siihen.

Mieliala on hyvä. En ole mitenkään hermostunut, mitä nyt tänään aamulla meinasin räjähtää miehelle töissä ennen kotiinlähtöä. Se kyllä selittyy 45 minuutin yöunilla ja yhdellä hieman varomattomalla sanavalinnalla :)

Kp 4

Pistin juuri kolmannen Gonal-F-pistoksen. Kylläpä neula onkin minimaalinen verrattuna Klexaneen! Enpä kaipaisikaan mitään isoja mustelmia nyt, kun edellisen siirron ja Klexane-pistosten jäljiltä on VIELÄKIN vatsanahassa haaleat mustelmajäljet navan molemmin puolin. Ne ovat olleet samanlaiset jo parin kuukauden ajan. Lähtevätköhän ikinä pois...

Alavatsalla tuntuu vähän painetta, mutta liittyy tuskin vielä lääkitykseen. Munasarjoissa ei tunnu vielä mitään eikä vatsa ole erityisen turvonnut. Ekassa hoidossa olin kp 4 jo aika turvoksissa. Toki Gonal-F-annoskin oli suurempi. Ensimmäinen ultraääni on tiistaina 10.11. Mielenkiinnolla odotan, mitä siellä näkyy.

Aika on loppujen lopuksi kulunut nopeasti. Äskenhän vasta oli elokuu ja edellinen alkionsiirto. Silloin marraskuu vaikutti olevan loputtoman kaukana. Ja nyt onkin jo pian uuden punktion aika! Onneksi edellisestä kerrasta jäi hyvät muistot. Toimenpide ei jännitä oikeastaan yhtään, ennemminkin odotan sitä mielenkiinnolla. Toivottavasti kaikki vain sujuisi suunnitelmien mukaan :)

ICSI nro 2, täältä tullaan!

Kuukautiset alkoivat jo aamulla, mutta en ehtinyt soittaa gynen polille kuin vasta myöhemmin iltapäivällä, eikä sieltä sitten enää vastattu... No joo, huomenna uusi yritys. Gonal-F alkaa joka tapauksessa huomenna illalla. Jännää!

Pikakuulumiset kp 30

Näpyttelenpä tässä nopeasti kuulumiset puhelimella. Olen koko viikon koulutuksessa Turussa, ja läppärissä en saanut nettiä toimimaan. 

Mitäpä tänne sitten kuuluu? No lapsettomuussaralla ei ihmeempää. Kuukautisten pitäisi alkaa huomenna, ja Gonal-F odottaa matkalaukussa. Otin jo kotoa mukaan yösiteet ym. välttämättömyydet. Olen toisin sanoen täysin valmis seuraavaan hoitoon :) Raskausoireita ei ole minkäänlaisia. Alkaisi nyt vaan se vuoto ;)

Itsepäinen toivo

Tiedättekös, että taidan TAAS elätellä toiveita siitä, että tässä kierrossa tärppäisi :) Että ehtisin tulla luomusti raskaaksi vielä tässä viimeisessä kierrossa ennen uutta hoitoa. Ei niin että mitkään merkit mitenkään viittaisivat siihen, että olisin raskaana, mutta tällähän tavalla mieleni on aina toiminut. 

Pariin otteeseen olen tällä blogissakin tainnut väittää, etten jossakin kierrossa olisi yhtään uskonut, että olisin raskaana, mutta jälkikäteen analysoituna sellaista tilannetta ei ole tainnut koskaan olla. Toivoa on AINA ollut. Välillä kuukautisten jo alettuakin olen uskonut (tai ainakin toivonut) olevani raskaana.

Mutta kumpi tilanne olisi pahempi: Että aina uskoo ja toisaalta melkein aina pettyy, tai se ettei koskaan usko mutta silti aina pettyy? Olisiko pettymys helpompi kestää, jos en olisi ensin toivonut? On se varmasti niin, mutta toisaalta, jaksaisinko elää koko ajan epätoivossa? Nämä ihanat hetket ja päivät, kun olen ollut lähes varma onnistumisesta, ovat varmasti tuoneet myös voimia jatkaa yrityksiä.

Suunnittelukäynti

Eilen pääsimme vihdoinkin kauan odottamallemme suunnittelukäynnille. Oli ihanaa kun vastassa oli tuttu gynekologi. 

Keskustelimme aluksi aiemmista alkioistamme. Gynen mukaan hän oli jopa odottanut että ensimmäinen hoito olisi onnistunut, koska kaikki viittaa "hyvään ennusteeseen", jos nyt olettaisi, että siitiöasia on ainut ongelma. Gyne sanoi ihan suoraan, että hän uskoo että alkioissa on jotain mätää. Tämä nyt ei tietysti kuulostanut kovain mukavalta, mutta arvostan silti rehellisyyttä. Yksityispuolella alkoikin jo tympiä kaikenlainen hymistely. 

En ehkä itse ajattelisi, että pitäisi 4 epäonnistuneen alkionsiirron jälkeen olla kovin huolissaan, mutta gyne mietti myös keräyksen lopputulosta. 19 munasolua, joista 14 oli kypsää ja 9 hedelmöittyi, vain 6 pakkaseen. Ihan alusta alkaen se ei kuulostanut minusta ihan huipputulokselta, mutta kukaan ei halunnut sanoa sitä meille suoraan. 

Gyne arveli, että yksi suuri ongelma oli se, että munasarjojani stimuloitiin liikaa, jolloin munasoluja tuli ihan hyvä määrä, mutta laatu kärsi samalla. AMH-arvoni on kuulemma niin hyvä, että vaikka munasarjani päällepäin näyttävät ihan normaaleilta, niin ne ovat kovin "räjähdysherkät", ts. stimulaatio voi helposti mennä överiksi. Samalla tämä myös tarkoittaa sitä, että munasarjoissani on todella hyvät reservit, eli toiminnan hiipumisesta ennenaikaisesti ei pitäisi olla pelkoa.

Toinen juttu oli se, että Fertinovassa ei siittiöitä seulottu niin tarkasti. Ainakaan meitä ei laskutettu erikseen mistään sellaisesta palvelusta, ja gynen mukaan se on varma merkki siitä, ettei mitään ylimääräistä ole tehty :) TAYS:issa on kuulemma mahdollisuus erotella kypsät siittiöt epäkypsistä, mikä myös voisi parantaa alkioiden laatua. Hoito olisi silloin kyllä ICSI, mutta valikoiduilla alkioilla, jolloin sitä kutsutaan myös nimellä PICSI. Jos nyt kuulin oikein, mutta joku tämäntapainen termi se oli.

Vaikka poliklinikan hoitajan puheista olin ymmärtänyt, että seuraava hoito tehdäisiin pitkällä kaavalla, niin se tehdäänkin kuten viimeksi, eli lyhyellä kaavalla. Tämäkin taisi jotenkin liittyä siihen, että itse munasolujen kasvatuksessa ei viimeksi ollut mitään ongelmaa. Minua tämä ei haittaa ollenkaan, päin vastoin. Koin stimulaation viimeksi kohtuu miellyttävänä varmasti suureksi osaksi siitä syystä, että hoito kokonaisuudessaan ei kestänyt hirveän kauan.

Munasolut kasvatetaan samalla lääkityksellä kuin edellisessäkin hoidossa, eli Gonal-F:llä. Annos on tällä kertaa kuitenkin pienempi kuin viimeksi, eli 100 yksikköä 125 yksikön sijaan. Rinnalle alkaa jossakin vaiheessa Orgalutran, ja sitten Gonapeptyl irrotuspiikkinä.

Gynen mielestä TAYS:in laboratorio on maan paras. Se kuulosti tietty kivalta. Gyne varoitteli meitä vain puoliksi vakavissaan siitä, että miedän on varauduttava siihen, että julkisella puolella potilaita on paljon enemmän eikä siellä tarjoilla voileipiä yms. Selviämme varmasti myös ilman voileipiä ;) Odotan mielenkiinnolla toisen hoitopaikan näkemistä, miten asiat hoituvat, onko suuria eroja toimintatavoissa jne.

Nyt kun tämä suunnittelukäynti on hoidettu alta pois, niin tuntuu, että seuraava hoito onkin ihan tosi pian, vaikkei se nyt ennen käyntiäkään mitenkään sen kauempana ollut. Kaikki on vain taas paljon konkreettisempaa. Hain jo Gonal-F:n apteekista. Olin lapsellisen innoissani siitä seikasta, että 450 euron lääke maksoi vain 3 euroa :) Jee! 

Kuukautisteni pitäisi alkaa hieman alle kahden viikon päästä. Olen koko viikon 45 Turussa koulutuksessa, mutta lääkityksen aloittamista se ei mitenkään häiritse, ja ekaa ultraa varten ehdin sopivasti kotiin. Punktio tehdään näillä näkymin viikolla 47. Toivon niin kovasti, että tuoresiirto onnistuisi tällä kertaa. Ensin pitää tietysti olla jotain siirrettävää, mutta niin pessimistisiin ajatuksiin en tällä hetkellä kykene, että tosissani pelkäisin, ettei mitään siirrettävää saataisi.

Ai niin, pitikin vielä kertoa, että käynnin yhteydessä ultrassa näkyi vasemmalla hyvin iso ja hieman epämuotoinen follikkeli (ja eilen oli siis kp 17). Näytti ihan kuin se olisi juuri puhjennut, mutta vatsaontelossa ei ollut yhtään nestettä, mikä gynen mukaan puhui sitä vastaan, että ovulaatio olisi tapahtunut. Hänen mukaansa todennäköisesti ovulaatio on vain jostakin syystä jäänyt tapahtumatta. Mitään ovistuntemuksia minulla ei ole ollutkaan, MUTTA eilen illalla tulikin todella selvät ovistuntemukset! Otin jopa Panadolin, kun vasemmalla alavatsalla jomotti nukkumaanmennessä. Hoitelimme miehen kanssa vielä viimeisen "luomutäytön". Ihan tyhmää olla käyttämättä kaikkia mahdollisuuksia ;)

Fiiliksiä ennen suunnittelukäyntiä

Olenpas ollut laiska kirjoittamaan... Mutta kun odottelemme vain sitä sunnittelukäyntiä, joka on JO KESKIVIIKKONA!!! Tosi pian! Yksi asia mitä olen pohtinut (aika tyhmä sellainen) on että mitä jos jostain kumman syystä tulisinkin nyt raskaaksi? Jos hoito tehdään pitkällä kaavalla, niin eihän hoidon alkaessa vielä edes voi olla varma, onko raskaana vai ei, kun lääkitys aloitetaan ennen kuukautisia. Vai ajattelenko nyt jotenkin hassusti? Emme nimittäin vanhasta tottumuksesta ole käyttäneet viime päivinä mitään ehkäisyä, ja ovulaation pitäisi tulla näinä päivinä (en kyllä ole edes laskenut, monesko kp tänään on). Kertokaa pliis, jos on asiasta jotain tietoa :)

Liebster award jälleen! Jee!

Sain Simple, clean and something more-blogin Pallerolta Liebster award-haasteen, kiitos oikein paljon! Tälläkään kertaa en haasta enää ketään eteenpäin, mutta näihin kysymyksiin vastaan mielelläni :)

1. Kauanko olet kirjoittanut blogia?

Aloitin blogin kirjoittamisen tammikuussa 2014, eli olen kirjoittanut vuodenvaihteessa kahden vuoden ajan.

2. Mitä odotat tällä hetkellä eniten?

Odotan sitä, että lapsettomuushoidot taas alkaisivat. Taukoa on ollut ihan tarpeeksi :)

3. Syksy alkaa olla jo pitkällä, mistä saat itsellesi voimaa jaksaa pimeyden keskellä?

Rakastan joulua! Sen odottaminen ja kaikki asiaan kuuluva (kynttilät, koristeet, glögi, joululaulut ym.) tuo iloa pimeään arkeen syksyisin.

4. Mikä oli viimeisin kirja tai elokuva, joka kosketti sinua?

Luen parhaillaan Ian McEwanin Ikuinen rakkaus-romaania. Vaikka en ole vielä lukenut sitä kokonaan, niin kirjan alku oli ihan hirveä. Se osui jotenkin niin omiin pelkoihini, että mietin lukemaani pitkään, ja tunsin tarvetta selostaa näitä kuvitteellisia tapahtumia muillekin :)

5. Mikä saa sinut hymyilemään?

Oi, vaikka mikä! Koiramme, kummityttömme, ystäväni, onnistumisen tunteet ja ihanat potilaat töissä, mukavat työkaverit, hyvä ruoka, minun ja mieheni yhteinen kieroutunut huumori ;) Listaa voisi jatkaa vaikka kuinka...

6. Kuinka kuvailisit itseäsi 3:lla sanalla?

Herkkä ja analysoiva optimisti :)

7. Lempiruokasi ja -juomasi?

Tämä olikin vaikea kysymys. Tällä hetkellä sushi on aika korkealla listalla. Myös hyvä pizza, itse savustettu lohi ja avokadopasta ym. Lisäksi fetajuusto on kestosuosikki, joten kaikenlaiset salaatit ja muut ruoat mihin fetaa voi tunkea mukaan :) Lempijuoma on tee. Sitä voisin juoda loputtomia määriä ja ihan mihin aikaan vuorokaudesta tahansa :)

8. Mitä harrastat vapaa-ajallasi?

Tällä hetkellä enimmäkseen lukemista, uimista, sulkapalloa, pianonsoittoa, puutarha- ja sisustusjuttuja ja posliinimaalausta. Tuon viimeisimmän aloitin jo teini-iässä, enkä ole edelleenkään tavannut ketään muuta harrastajaa, joka ei olisi minua vähintään 30 vuotta vanhempi :D

9. Mihin haluaisit matkustaa?

Teimme keväällä aivan mahtavan matkan Japaniin, ja sekä minä että mieheni olemme kotiinpaluusta lähtien haaveilleet uudesta matkasta. Ehkä se vielä joskus toteutuu. Islantiin olen halunnut matkustaa jo pidemmän aikaa.

10. Omistatko lemmikkiä? Minkä? Jos et, niin haluaisitko ja minkä?

Meillä on puolitoistavuotias maltankoira Vilma. Rottia meillä on ollut melkein kymmenen vuoden ajan, mutta niistä viimeisin kuoli muutama viikko sitten. Siskoni kanssa meillä on ollut lukioajoista lähtien sukkanauhakäärme, joka nykyisin asustaa siskoni perheessä.

11. Jos saisit yhden toiveen, mikä se olisi?

Että minä ja läheiseni saisimme elää täyden ja mahdollisimman terveen elämän yhdessä. Jos olisi pakko valita tämän ja lasten välillä, valitsisin epäröimättä lapsettoman elämän.

Suututtaa jälleen

Joku ehkä muistaa tämän postaukseni huhtikuulta. Sain tänään kuulla että tekstissä mainittu raskaushuijari on nyt oikeasti raskaana, ja vauva syntyy maalis-huhtikuussa. Ai että kun suututtaa. Ja kuulemma onnistui lähes ensimmäisellä yrityksellä (tämäkin) raskaus. Ja esikoisen ja pikkusisaruksen ikäerokin on tarkkaan suunniteltu. Ja tämä raskaana oleva henkilö on ostellut facebook-kirppikseltä pieniä vauvanvaatteita jo elokuussa, eli minun laskujeni mukaan ihan pian sen jälkeen, kun testi on näyttänyt plussaa. Ihailtavaa optimismia...

Anteeksi kun tuli taas tällaista katkeraa vuodatusta perjantain kunniaksi. Päivä on ollut ihan kiva. Olen mm. pohdiskellut viimeöistä tapahtumarikasta päivystystäni. Sain kyllä nukkua töissä monta tuntia, mutta unta häiritsi keskiviikkoisen viisaudenhampaanpoiston jälkeinen särky. Onneksi olen pärjännyt (lähes) pelkällä Panadolilla, koska tulehduskipulääkkeet heikentävät hedelmällisyyttä. Toisaalta, mihin minä omaa hedelmällisyyttäni edes tarvitsen? Kun kaikki kuitenkin tehdään niin keinotekoisesti kuin vain on mahdollista???

Kaiken tämän lisäksi minulla on aika kova vauvakuumekin. Hoidon suunnittelukäyntiin on enää vähän aikaa. Innolla jo odotan keinotekoisia vaidevuosiani. Hyvässä lykyssä ne ovat täysin oireettomat ;)

Uusi kierto ja ihana facebook

Uusi kierto alkoi eilen. Toivottavasti, toivottavasti tämä on nyt SE kierto, jossa hoito jo alkaisi :) Ensikäyntiin on enää kaksi viikkoa.

Facebook piristi taas oikein kivasti tässä yhtenä päivänä. Eräs tuttavani, pienen vauvan äiti, hehkutti hänen ja hänen miehensä ensimmäistä hääpäivää. Että vuosi sitten heitä oli vain kaksi, mutta nyt kolme! Voi kuinka IHANAA! Ja vähän sydämiä perään. Minä ja mies vietimme keväällä jo kolmatta hääpäiväämme, mutta meitä on edelleenkin vain kaksi. Ai että tämä katkeruus...

Eilen harmitti Facebook sun muu paska paljon enemmän. Tänään on ollut suurimmaksi osaksi seesteinen olo. Asiat yleensä järjestyvät. Ei voi kuin luottaa siihen, että näin todella tapahtuu. Toisaalta asioiden järjestyminen ei aina tarkoita sitä, että lopputulos on se, mitä on alun perin toivonut. Silti elämä voi taas tuntua aivan yhtä ihanalta kuin ennenkin.

Kp 31

Ei tunnu miltään, vieläkään. Eipä kierto toisaalta edelleenkään tavattoman pitkä ole, varsinkaan jos kuukautiset alkavat tänään. Kun en niitä ovistestejä tehnyt, niin en pysty tarkalleen laskemaan, minä päivänä vuodon kuuluisi alkaa. Toisaalta, jos oletan että testi olisi näyttänyt plussaa päivää ennen ovisoireita, niin tänään olisi vasta päivä 15 sen jälkeen. Ja "perinteisesti" minulla on vuoto alkanut päivänä kuusitoista, jos lasken että ovisplussapäivä on päivä 1. Ei siis vielä hätää...

Jokin tässä mättää...

Tänään on jo kp 28. Huomasin eilen, että ei kyllä ole yhtään sellainen olo, että kuukautiset alkaisivat. Rinnat ovat ihan pehmeät eivätkä arista millään tavalla, vaikka tässä vaiheessa kiertoa ne ovat aina tosi arat ja turvonneet ja mitä kaikkea. Tarkoittaako tämä nyt sitä, että vuotoa on odotettava vielä vaikka kuinka kauan??? Jos en tietäisi, mikä kp nyt on, niin veikkaisin että jotain pre-ovulaatioaikoja. Mutta kun ovistuntemuksetkin olivat mitä selvimmät! Tämänkö takia seuraava hoito nyt sitten siirtyy yhä kauemmaksi tulevaisuuteen? Sanonpa vaan että murrrr.

Fertinovasta sentään tuli tänään postia. Kaikki on siis valmista julkisen puolen suunnittelukäyntiin. Labrassakin kävin tiistaina. Ai niin, MIES ei ole vielä käynyt. Täytyypä muistuttaa ;)

Kuukautisten mahdollista viivästymistä enemmän minua huolettaa sairauteni, vaikka voinnissani ei tällä hetkellä olekaan mitään vikaa. Tiistain rutiinilabrat, joita tänään tarkastelin etukäteen, eivät kuitenkaan näyttäneet täysin hyviltä. Ne näyttävät siltä, että pian voi alkaa tapahtua jotain ikävää. Pelottaa, että emme voikaan jatkaa hoitoja niin kuin nyt on suunniteltu. Että jodumme pitämään hoidoissa ties minkälaisia taukoja. Että lääkitystäni joudutaan tehostamaan. Että saan lopulta anella lupaa yrittää tulla raskaaksi, mutta että sitä ei myönnetä. Mitä me sitten oikein teemme, kysynpä vaan???

Vaikka tuo edellinen kappale povaileekin maailmaloppua, en silti ole kovin huonoissa fiiliksissä. Vaikka on sellainen olo, että kaikki saattaa mennä perseelleen, niin silti minulla on vahva tunne, että lopulta asiat kuitenkin järjestyvät. Siispä on turha surra etukäteen. Kaikesta huolimatta odotan kohtuu luottavaisesti suunnittelukäyntiä. Eihän siihen ole kuin kolme viikkoa!

Vähän surua

Havahduin tänään siihen, ettei Fertinovasta ole edelleenkään lähetetty meille mitään papereita! Ja soitin sinne jo kohta kuukausi sitten... Siitä on niin kauan, että olin jo ehtinyt unohtaa koko asian. Lisään siis huomiseen "to do"-listaani "soita Fertinovaan". Ärsyttää. Ei papereilla vielä mikään tulenpalava kiire ole, mutta silti.

En ollut taas moneen päivään surrut lapsettomuutta, mutta eilen aamulla itketti, ja tänään vähän lisää. Raskaus ja lapsen saanti tuntuvat todella etäiseltä asialta tällä hetkellä, niin etäiseltä etten osaa kuvitella tilannetta, jossa haaveemme olisi toteutumassa. Näin siitä huolimatta, että rinnasta puristaa, kun oman lapsen kaipuu on niin kova. 

Miksi, miksi, miksi tämä ei onnistu? Miksi pitää odottaa? Miksi meidän pitää haluta lapsia, kun ehkä voisimme olla ihan onnellisia ilmankin? Tuntuu, että elämä ajaa ohitse. Vaikka se ei kyllä onneksi ole totta. Elämme täyttä elämää vielä täyttymättömästä unelmasta huolimatta. Mutta tekee pahaa nähdä kaikkein muiden saavan lapsia ja toisia ja kolmansia, kun meillä ei ole vielä yhtäkään. Ja alituiseen pelätä, että mitä jos emme saa koskaan lapsia, tai jos sairauteni vuoksi joutuisimme keskeyttämään hoidot. Ja nuoremmaksikaan en tule, en.

Mikähän kp nyt on? Ei hajuakaan, eikä kiinnosta.

Ovis

Tulipa ovis myöhään, kun tänään on jo kp 18! Eilen kyllä jo tuntui nipistelyä molemmissa munasarjoissa, mutta tänään sitten oikein selvästi oikealla. En voi oikein hyppiä tai juosta, kun pienikin tärähdys sattuu. Eilen valkovuoto oli aivan läpinäkyvää ja runsasta. Eli vaikka en ole nyt tehnytkään ovistestejä, niin olen kyllä satavarma että ovis nyt vihdoinkin tuli ja meni :)

Olen laskeskellut pääni puhki, että miltä aikataulut näyttävät hoidon suhteen, kun olisin mahdollisesti menossa marraskuussa viikon mittaiseen koulutukseen toiseen kaupunkiin, ja yritän miettiä, voinko turvallisesti ilmoittautua, etten joudu perumaan lähtöäni hoitojen takia. Kaikkihan tietysti riippuu siitä, että koska nämä seuraavat ja sitä seuraavat kuukautiset alkavat. Nyt kun ovis tuli näin myöhään, niin se ainakin helpottaa asioita, mutta eihän siitä seuraavasta kierrosta sitten tiedä...

Olenko ymmärtänyt oikein, että pitkässä kaavassa olisi ultra noin viikon päästä kuukautisista, jolloin katsotaan että munasarjat ovat varmasti lepotilassa?

Uusi Liebster award!

Kiitos Suunnittelemattomuuksissaankin-blogin Spukalle haasteesta! Olen jo vastannut tähän haasteeseen kerran, mutta aina mukavaa, kun saa lisää visaisia kysymyksiä :) Tällä kertaa en kuitenkaan enää haasta ketään eteenpäin.

1. Tärkein asia minkä olet oppinut blogitaipaleesi aikana?

Tämä olikin vaikea kysymys heti alkuun :) Olen ainakin ymmärtänyt, miten paljon anonyymikin vertaistuki voi merkitä. 

2. Mikä vuodenaika kuvaa sinua parhaiten?

Ehkä kevät. Olen välillä hitaasti lämpenevä, mutta toisaalta valoisa luonne :)

3. Mikä on unelma-ammattisi ja miksi?

Se oli jo ala-asteikäisenä lääkärin ammatti, ja onnekseni olen myös saanut toteuttaa unelmani. Lääkäri-vanhempani vaikutusta idean synnyssä en kiistä, mutta toisaalta tämä samainen vanhempi toisen vanhempani säestämänä oli sitä mieltä, että voisin valita jonkin vähemmän rasittavan ammatin. Mutta pidin oman pääni :D Alun perin ammatinvalintaan vaikutti kiinnostus ihmiskehon toiminnasta sekä auttamishalu. Nyt lääkärinä työskennellessäni arvostan riittäviä haasteita, päivittäistä pohdiskelua, välillä pelottavankin suurta vastuuta sekä ihmisten kohtaamisesta ja auttamistesta saamaani tyydytystä. Joskus juuri valmistuneena mietin, että olisin voinut valita jonkun "helpommankin" ammatin, mutta tällä hetkellä olen oikein tyytyväinen valintaani.

4. Tunnetko olevasi erityisherkkä?

Kun tästä aiheesta on viime aikoina paljon puhuttu, niin olen tainnut muutaman testinkin tehdä, ja niiden perusteella ainakin :) Tosin monet näistä ns. erityisherkkien ominaisuuksista tuntuvat olevan sellaisia, jotka moni ihminen kyllä kokee omakseen, vaikkei ehkä muuten olisi erityisen herkkä. Mutta olen kyllä sellainen ihminen, joka liikuttuu hyvin helposti, aistii herkästi muiden tunteita, omassa mielessään on aina pohtinut syntyjä syviä, häiriintyy siitä jos ympäristö ei ole harmoninen, stressaantuu elämän muutoksista yms. Toisaalta, tunnen erään henkilön, joka on oppikirjaesimerkki erityisherkästä ihmisestä, ja häneen verrattuna olen hyvinkin epäherkkä :) 

5. Linja-auto vai juna, miksi?

Ehdottomasti juna. Linja-autoissa en pidä siitä, että on ahdasta ja ehkä suuremmalla todennäköisyydellä joutuu istumaan vieraan ihmisen viereen. Junassa en myöskään tule pahoinvoivaksi.

6. Oletko ulkoilmaihminen?

Tähän voisin vastata sekä kyllä että ei :) Rakastan luontoa ja puutarhahommia, mutta toisaalta jos sää on tarpeeksi huono, niin jään mielihyvin sisällekin :)

7. Mikä sai sinut aloittamaan bloggaamisen?

Ensimmäisestä keskenmenosta toipuminen kesti paljon pidempään kuin olin ajatellut, ja elämääni hallitsi katkeruus. Tuntui, että tarvitsin uuden kanavan, jota kautta voisin purkaa tuntemuksiani ja saada vertaistukea.

8. Ärsyttääkö sinua kirjoitusvirheet?

Kyllä :)

9. Jääkiekko vai jalkapallo?

Jääkiekko. Vastaan sillä perusteella, että jalkapallosta en pidä ollenkaan, jääkiekko taas kiinnostaa penkkiurheilijana lähinnä kansainvälisellä tasolla.

10. Mitä sinulle tulee mieleen sanasta sade?

Syksyinen päivä, aivan kuten tämäkin :)

11. Oletko onnellinen?

Kyllä. Mietin tasaisin väliajoin, että olenko onnellinen vai en. Hämmästyn aina, että vastaus on jo pidemmän aikaa ollut kyllä. Elämässäni on ollut monta jaksoa, jolloin olen erilaisista syistä ollut onneton pidemmän aikaa, ja on tietysti väistämätöntä, että näitä jaksoja tulee lisää. Siksi olen kiitollinen siitä, että saan olla onnellinen juuri nyt.

Asiat etenevät

Vihdoinkin tuli postissa aika hoidon suunnitteluun. H-hetki koittaa 21.10. Aika on tutulle ja erittäin hyväksi todetulle kollegalle :) Edeltävästi sekä minä että mies käymme antamassa taas uudet veri- ja pissanäytteet. Mies näytti vähän nyreää naamaa, että mitä pitääkö senkin antaa pissanäyte :D Välillä joudun muistuttamaan miestäni, että kukas tässä projektissa onkaan antanut suurimman panoksensa, toki miehenkin osuus on merkittävä, mutta ei niinkään rasittava ;)

Fertinovasta sen sijaan ei ole kuulunut mitään. Kestääkö todellakin kaksi ja puoli viikkoa katsoa läpi meidän paperimme?!?

Muuten elämä soljuu eteenpäin ihan tasaisesti. Taitaa olla kp 14 tänään. Ovistestejä en ole käyttänyt. Valkovuodon perusteella ovikseen on vielä aikaa. Ellei se sitten ole tullut todella aikaisin ja minun huomaamattani. Yritämme kyllä tässäkin kierrossa luomuraskautta. Eihän se yrittäminen loppujen lopuksi kovin vaikeaa ole ;) Onnistuminen sen sijaan...

Voihan facebook

Juuri kun eilen pääsin hehkuttamaan, etten ole murehtinut lapsettomuutta, niin eiköhän sitten myöhemmin eilen ilmaantunut facebookiin taas yksi hieman odottamaton tuttavan vauvauutinen. En vain pystynyt kirjoittamaan onnittelua, mutta tykkäsin sentään kuvasta. Tuli oikein paha mieli. En saanut heti untakaan illalla, kun oli surullinen olo ja velloin itsesäälissä.

Tänään tuntuu jo paremmalta. Eihän sille mitään voi, että minun ikäiseni saavat lapsia. Sehän kuuluu asiaan. Mutta harmitta, vituttaa ja vaikka mitä.

Kp 10

Olen kyllä hengissä mutta tarkoituksellisesti pitänyt hieman etäisyyttä blogimaailmaan :) Vaikka aina jaksan jauhaa, etten pidä hoitotauoista, niin on tämä vaan aika mukavaa silti. Vain elää ilman että täytyy laskea ja pistää itseään ja liimailla laastareita eikä tarvitse koko ajan miettiä lapsettomuutta.

Odotan edelleen kirjettä sekä gynekologian poliklinikalta että Fertinovasta. Kestääkö tosiaan näin kauan, että joku lääkäri ehtii katsoa paperimme siellä klinikalla läpi? Onneksi ei ole mikään kiire. Toivon vain ettei asiamme ole kokonaan unohtunut, koska en haluaisi enää joutua soittamaan klinikalle erikseen ja pyytää niitä papereita. Gynekologian poliklinikalta taas kuulemma tulee aika sitten kun lokakuun vastaanottoajat avataan. Eikö nyt senkin aika jo olisi???

Mutta kylläpä elämä onkin mukavaa tällä hetkellä. Tai ei ole mitään valittamista. Syksy on kotoinen vuodenaika. Töissä olen vihdoinkin alkanut suuntautua tulevalle erikoisalan erikoisalalleni, ja se tuntuu oikein kivalta. Vauvaa yritämme toki tässäkin kierrossa, kun eihän sitä koskaan tiedä, mitä kummia asioita voi tapahtua silloin, kun sitä vähiten odottaa. Tällaista tänne kuuluu tällä hetkellä :)

Uusi kierto

Kuukautiset alkoivat eilen. Tähän saakka on ollut ihmeen vähän vuotoa, kun viime kierrossa tuli jo ekana päivänä ihan hirvittävästi hyytymää :D En ole juurikaan surrut epäonnistunutta edellistä PAS:ia. Toki olisi ollut hienoa että juuri tämä reippaalta vaikuttanut alkio olisi jatkanut kasvuaan, mutta kun ei niin ei.

Odottelen innokkaasti postia sairaalasta, että saisin jo kirjoittaa kalenteriin sen suunnittelukäynnin ajankohdan. Töistäkään ei ole hankala lähteä kesken päivän, kun ei tarvitse edes poistua ulkoilmaan :)

pp14: Veritestin tulos

Lopullinen varmistus sille, etten ole raskaana: S-hCG oli <3. Se siitä sitten. Mutta ihmeellistä, miten olenkaan ollut tänään hyvällä tuulella! Kumma juttu. Muut asiat sentään tuntuvat luistavan, lastenhankintaa lukuunottamatta.

Klinikalle soittaminen oli kuitenkin vähän vaikeaa. En ollut ajatellut, että meidän ja klinikan tiet eroaisivat näin: että alkiot on käytetty loppuun ja siirrymme julkiselle puolelle, koska raskautta ei ole vielä saatu aikaiseksi. Kurkkua hieman kuristi, mutta onneksi ei tullut mitään itkukohtausta puhelimessa. Ei se kaukana ollut. Hoitajan mukaan lääkäri käy vielä läpi paperimme ja saamme ne sitten kotiin, seuraavaan hoitopaikkaan toimitettavaksi. Kiitin kovasti hoidosta, eihän meillä mitään suurempaa valittamista ole ollut. Vähän haikea fiilis.

Nyt on sitten taas edessä pakollinen tauko hoidoissa. Ihan kiva olla ilman lääkkeitä taas jonkun aikaa, mutta muuta positiivista en kyllä hoitotauossa näe. 

Mielenkiintoista nähdä, miten hommat sujuvat toisessa hoitopaikassa, mahdolliset erilaiset hoitokäytännöt jne. Meneeköhän punktio yhtä hyvin kuin ensimmäisellä kerralla? Paljonko munasoluja saadaan, ja miten ne hedelmöittyvät? Pääsenkö tällä kertaa tuoresiirtoon? En malttaisi odottaa, jännittää :) Suurimmaksi osaksi jännitys on positiivista. Koko tämä tuohu on mielestäni tosi mielenkiintoista, sen lisäksi että sen tarkoituksena on saattaa minut raskaaksi :) 

Olen todella kiitollinen siitä, että olen jaksanut ensimmäisen hoidon näin hyvin, sekä fyysisesti että psyykkisesti. Tästä on hyvä jatkaa.

pp13: Taas odottelemaan...

Yö meni töissä kivasti, ja nukuin melkein seitsemän tuntia, mikä on harvinaisen paljon. Aamulla mieli oli hyvä, ja kävin otattamassa vielä veritestin. Vastaustahan en vielä tiedä, mutta sitä ei liene vaikea arvata. Saan vastauksen tänään iltapäivällä tai huomenna. 

Soitin kuitenkin jo äsken sairaalamme naistentautien poliklinikalle ja ilmoitin että hoidoille olisi edelleen tarvetta. Hoitaja kyseli vähän tehdyistä hoidoista, ja sanoi että saamme postitse ajan lokakuulle hoitojen suunnittelukäynnille. Lokakuun alussa sekä minä että mies käymme vielä otattamassa uudestaan hepatiitti- ja HIV-kokeet, kun ne eivät saa olla yli kolmea kuukautta vanhat.

Tarkoittaakohan tämä nyt sitä, että hoito voidaan aloittaa marraskuussa, kun kuukautiset alkavat suurinpiirtein kuun vaihteessa? Toisaalta se on aika pian, mutta toisaalta siihen on hirveän kauan. Puhelun jälkeen tuli itku. Olin kai toivonut, että hoitoja voitaisiin jatkaa saman tien, vaikkei se nyt kovin realistista ollutkaan. Mutta johan tässä on saatu odotella, odotella ja odotella. Ja vielä odotella. Kaikki on niin hemmetin turhauttavaa.

pp12: Testi

Tein testin. En ole raskaana. Miten olinkaan haaveillut positiivisesta testistä. Mutta jo eilen illalla ennen nukkumaanmenoa olin aika varma, että ei se testi mitään tule näyttämään. Näin jopa unta että kuukautiset alkoivat.

Ensimmäinen ICSI-hoito on nyt sitten ohi. Ei tullut siitä meille lasta, ei edes tästä kymmenen-soluisesta, jossa olisi saattanut olla potentiaalia. Sen sijaan tuli iso lasku, paljon kyyneleitä ja turhautumista. Mies lähti juuri töihin, mutta ehdimme hetken ruotia yhdessä tätä tilannetta. Emme missään nimessä ole luovuttamssa. Olemme molemmat varmoja, että hoidot jossakin vaiheessa onnistuvat. Mutta koska?

Itkeskelen tässä vähän aamupäivästä, ja sitten yritän unohtaa tämän surun. Että muut saavat lapsia mutta emme me. Että saan pian taas kokea uudelleen ihastuttavan munasolujen kasvatuksen ja punktion. Päivän tavoite on saada koottua itseni niin, että uskallan taas alkaa toivoa, vaikka tiedän että joudun ehkä pettymään vielä lukuisia kertoja.

Tarkistin juuri gynekologian poliklinikan käyntitekstin marraskuulta. Kyllä siinä sanotaan, että meidät on laitetettu ICSI-jonoon, ja otamme elokuussa 2015 yhteyttä, jos hoitoihin on edelleen tarvetta. Soitan sitten sinne heti huomenna. Eipä se veritestin tulos taida mitään muuttaa. Suurin huoleni taitaa nyt olla se, että joudumme odottamaan seuraavaa hoitoa pitkään. Haluaisin aloittaa ihan heti. Tavallaan siitä tulee ihan mielenkiintoista. Ja onhan tavoitteena se, että me saisimme lapsen. Ja sen asian vuoksi olen valmis tekemään melkein mitä tahansa.

pp11: Usko ja toivo

Miksi annan itselleni luvan toivoa? Tai no, en tavallaan usko että olen raskaana, mutta silti toivon. Ajatus, että MINÄ olisin juuri nyt RASKAANA, sehän on aivan mahdoton. Tai niin mahdottoman hieno, ettei se voi olla totta. 

Olo on aika normaali. No, rinnat ovat suuret ja arat, ehkä tavallista enemmän? Paitsi mistä sen ikinä näistä oireita tietää, kun on lääkkeellinen kierto... Vatsassa ei tänään ole tuntunut juuri mitään. Mieliala on hyvä. 

Olen antanut ymmärtää miehelleni ja siskolle ja vanhemmille uskovani, etten ole raskaana. Se tuntuu hyvältä, että petyn sitten itse kovasti jos petyn, mutta mies voi jo nyt valmistautua siihen, että tästä tuli taas yksi epäonnistuminen. Olemme puhuneet julkisen puolen hoidoista siihen sävyyn että "sitten kun".

Hämmentävää tässä on se, että minä tosiaankin voisin olla raskaana. Miksikö en voisi, kun kerta alkio on siirretty? Kun nyt tuntuu erilaiselta kuin aiemmissa siirroissa, jolloin olen ollut aika varma, ETTEN ole raskaana. Nyt en ole aivan varma, ettenkö VOISI olla raskaana.

Negatestistä on kolme päivää. Siinä ajassa ehtii tapahtua aika paljon. Veritesti olisi maanantaina, mutta vastauksen saan ehkä vasta tiistaina. Olin ajatellut tekeväni pissatestin oikeaoppisesti joko jo huomenna tai sitten maanantaina, koska en todellakaan halua odottaa sitä, että veritesti kertoo minulle ensimmäisenä, etten ole raskaana. 

Maanantai on ongemallinen siltä osin, että minulla on sunnuntai-maanantaiyönä töitä, ja silloin en oikein käytännön syistä pysty testiä tekemään. Teenkö sen siis huomenna? JO HUOMENNA? Haluanko pilata sunnuntaipäivän negatiivisella testillä? Haluanko jo huomenna haudata nämä toivonrippeeni? Tätä sietääkin vielä pohtia...

pp9: Höperö minä ja jotain oireita

Voisin jopa epäillä olevani raskaana. Alavatsalla on muutaman päivän ollut kaikenlaista tuntemusta. Tänään lähinnä sellaista hyvin lievää jomotusta, kuin jokin "vetäisi" tuolla sisällä. Rinnat ovat olleet arat jo kauan, mikä kyllä kuuluu ihan normaaliinkin kiertoon. Mutta nännit ovat myös arat. Ja senhän uskoin joskus olevan minulla täysin varma raskausoire. No, ekassa lääkkeellisessä kierrossa loppupäivinä oli myös samaa oiretta, joten ei se ehkä mitään tarkoita...

Mutta...

Eilen, pp8, tein raskaustestin. Se oli negatiivinen. Ja kyllä, teidän, ettei tuossa kierron vaiheessa pitäisi tehdä testejä, koska se ei kerro yhtään mitään. Tai no, tietysti voi kertoa, jos se on positiivinen, mutta jos ei niin voin yhtä hyvin olla tai olla olematta raskaana. Miksi sitten testasin? Älkää kysykö. Tyhmyyttäni varmaan.

Aamupäivä oli muutenkin masentava, ja ajattelin, ettei negatiivinen testi ainakaan voi sitä pahentaa. Olin väärässä. Onneksi päivä kuitenkin parani vanhetessaan. Puoliltapäivin siskoni ja kummityttö tulivat käymään, ja sisko olikin se, jonka kanssa ensin vähän itkettiin elämän epäreiluutta ja sitten juteltiin pitkään vaikka mistä. Tuli niin hyvä olo, ja elämä tuntui taas ihan hyvältä.

Jotta saisitte minusta vieläkin höperömmän kuvan, niin se testipissa ei edes ollut ihan aamupissaa, vaan puolentoista tunnin pidätyksellä pissitty hieman yli yhdeksän. Se siitä luotettavuudesta...! Eli kaikki on viissiin vielä mahdollista. Ei auta kuin odottaa ja toivoa parasta.

pp5: Orastava huoli

Olipa mukava reissu ystävien kesken! Suurinta osaa ajasta en ole aktiivisesti miettinyt, että alkio on sisälläni, mutta tietysti olen toivonut, toivonut niin kovasti joka päivä että siitä voisi tulla meille lapsi.  En tiedä, pitäisikö minun huolestua kun mitään tuntemuksia ei ole ollut. Reissussa tosin ummetus vaivasi, mutta niin se tekee melkein aina, kun on jossain muualla kuin kotona eikä vessaan pääse aina silloin kuin haluaisi :) Ja rinnat ovat arat kuten tässä kierron vaiheessa normaalistikin. Perjantaina pistin Gonapeptylin ja muuten olen tietysti jatkanut lääkityksiä entiseen tapaan.

On aika hirveää, että jo reilun viikon päästä tiedämme miten tässä käy. En haluaisi toivoa liikaa, mutta en voi sille mitään, että tiedän pettyväni tosi paljon, jos tämä siirto ei onnistu. Optimismi on kuitenkin alkanut laantua, ja minun alkaa olla yhä vaikeampi uskoa, että vihdoinkin saisimme sen lottovoiton.

Kuten olen aikaisemminkin monta kertaa sanonut, niin keskenmenoon päättyneen raskauden ja kemiallisenkin raskauden oireet vaikuttavat hirveästi ajatuksiini. Esimerkiksi niin, etten usko siihen, että en jo ennen testausta aavistaisi olevani raskaana. Tai että olen hieman huolissani siitä, etten ole tuntenut mitään oireita kiinnittymisestä. Kun ne olivat niin selkeät ensimmäisellä kerralla! Vaikka teidän, että raskauden voivat olla keskenään hyvin erilaisia.

Vaikka en olekaan niin positiivisella mielellä enää, niin en myöskään ole erityisen stressaantunut, en ainakaan niin että uskoisin sen vaikuttavan negatiivisesti alkioon tai jotain. Eniten huolettaa itse asiassa se, miten mies ottaa mahdolliset tulevat huonot uutiset. Jos mies pettyy minua enemmän, niin sitten saan lohduttajan roolin, joka minulla on viime aikoina ollut yhä useammin. Rupean saman tien lohduttamaan myös äitiäni ja siskoani, joita tiedän myös harmittavan tosi paljon, jos tämäkään siirto ei onnistu. Erikoinen asetelma, eikö totta. Toki olen kiitollinen siitä, että on sellaisia ihmisiä, jotka rakastavat minua niin paljon, että lapsettomuutemme on myös heidänkin surunsa.

Sanoin jokin aika sitten äidilleni, että toivon kaikilta mahdollisimman positiivista asennetta, enkä todellakaan kaipaa kommentteja tyyliin "ehkä teidän pitäisi alkaa jo miettiä sitä adoptioita". Jos tuollaista kuulen, niin revin kyllä pelihousuni. Jos MINÄ en ole antamassa periksi vielä äärettömän pitkiin aikoihin, niin muiden pitäisi ainakin pystyä pitämään epäilyksensä omana tietonaan.

pp2: Gonapeptyl-ongelma ja ratkaisu

Aluksi kiitos vielä monista kannustavista kommenteistanne! Olette ihana tuki näinä jännittävinä aikoina <3

Sitten päivän asiaani, nimittäin Gonapeptyliin. Se tuntuu aina tuottavan ylimääräisiä haasteita elämääni. 

Edellisistä kerroista viisastuneena soitin kotikaupungin apteekkiin heti kun astuin ulos klinikalta tiistaina, ja sanoivat, että tilaavat lääkettä varastoon. No, lääkkeen saatavuus ei ollutkaan ongelma tällä kertaa, mutta kun tänään menin hakemaan ruiskullistani, niin selvisi, että se oli ollut jo yli kaksi vuorokautta huoneenlämmössä! Vaikka Tampereella viimeksi jouduin ostamaan kalliin kylmäsäilytyslaatikon apteekista, jotta sain kuljetettua lääkkeen kotiin. Outoa. 

Farmaseutti soitti lääkkeen valmistajalle, ja kuulemma viimeisimmät tutkimukset osoittavat, että Gonapeptyl kyllä säilyy hyvin huoneenlämmössä ainakin kuukauden ajan :D Eli se siitä kylmäsäilytyksestä. Juhannuksenakin kauheat järjestelyt, että sain lääkkeen kylmänä mökille... Ihan turhaan silloinkin stressasin. Vähän koomista :) Varsinkin kun lääkkeen hyödystä alkionsiirron yhteydessä ei edes ole mitään kunnon näyttöä.

No, Gonapeptylini odottaa pistämistä ihan tuossa HUONEENLÄMMÖSSÄ tällä kertaa :) Pistän sen huomenna aamulla. Viikonloppu meneekin sitten risteilyllä ja Tukholmassa siskon ja ystävien kanssa, ihan naisten kesken. Jippii! Mikään känniristeily tästä ei toki ole tarkoitus tulla, ainakaan minun osaltani. Mitään muuta kuin alkoholia en kuitenkaan aio itseltäni kieltää, mm. seisovan pöydän graavilohet sun muut ovat tässä vaiheessa ehkä vielä ihan ok ;)

pp1: Pakkanen tyhjä

Niin. Ei se toinen alkio sitten päässyt takaisin pakkaseen, vaan kehitys loppui ja roskiin päätyi. Ei se oikeastaan harmita, koska en juuri ollut muuta odottanutkaan. Mutta pikkuisen panee miettimään, että nyt on tosiaan niin, että jos tästä siirrosta ei tärppää, niin sitten eka ICSI on ohi ja on pakko turvautua uuteen hoitoon...

No, katsotaan nyt tämä kierto ensin loppuun :) En tainnutkaan kertoa vielä testipäivää. Se on 31.8. Iik. Maanantainpäivä. Muuten olisin mennyt jo ehkä 1-2 päivää aiemmin, mutta viikonloppuna ei tietenkään pääse verikokeeseen. En kyllä tiedä pystynkö olemaan tekemättä testejä kotona ennen sitä. Se riippuu varmaan siitä, tuleeko jotain tuntemuksia vai ei.

4. PAS

Ensin kiitos kaikille, jotka kommentoitte edellistä postaustani. Ihanaa, kun olette mukana kannustamassa <3

Aikaisemmilla kerroilla minulla ei ole ollut näin hyvää fiilistä siirron jälkeen, vaan oikeastaan heti siirtopäivänä on jo tullut epäilys, että mitähän tästäkin tulee. Nyt ei sellaista tunnetta ole. Toisaalta pelottaa, että lataan tähän siirtoon liikaa odotuksia ja sitten petyn pahasti.

Mutta kerron nyt vielä itse siirrosta. Vaikka sanoin, että fiilikset ovat hyvät, niin itse siirtotapahtuma oli ikävin tähän mennessä. Lääkärinä oli klinikan kolmas gyne, jota en ollut vielä tavannut. Ei ollut aivan samalla tavalla sydämellinen kuin nämä kaksi muuta, ja jotenkin epävarmempi koko toimenpiteessä. Katetrinlaitossakin oli pientä ongelmaa, jota ei aiemmin ole ollut. Biologi oli tällä kertaa mukana toimenpidehuoneessa, otti alkion lämpökaapista ja veti sen siirtokateteriin (muut lääkärit ovat tehneet sen itse). 

Alkiota siirrettäessä gynen lisäksi myös biologi ja hoitaja (molemmat tosi sympaattisia) vahtasivat ultraääniruutua silmä kovana, kuin pelkäisivät että jotain menee mönkään. Ilmeisesti kaikki kuitenkin sujui hyvin. Jälkivuotoakaan ei tullut oikeastaan yhtään. Mutta reagoinpahan vain pieniin eroavaisuuksiin kollegojen käytännöissä. Se, mikä sitten hieman ärsytti, oli se, että siirron jälkeen gyne sanoi vain että lääkitykset saman kaavan mukaan kuin ennen ja heippa. Sain melkeinpä juosta perään, että voidaanko vielä jutella vastaanottohuoneessa. Tarvitsinhan reseptin Gonapeptyliin, lähetteen verikokeeseen ym.

Ei tämä silti päivää pilannut. Mutta mielestäni tässä on niin tärkeistä asioista kyse, että voisihan siirron jälkeen käyttää aikaa muutaman minuutin lääkitysten läpikäyntiin...

Kohdun limakalvo oli muuten 10.8 mm, ainakin minulle tosi hyvä arvo! Siirretty alkio oli 10-soluinen, eilen se oli ehtinyt jo 5-soluiseksi joten jakautui siis sen jälkeen oikein symmetrisesti :)

Toisesta alkiosta en kysellyt sen tarkemmin, mutta se jäi edelleen tarkkailuun ja biologi soittaa huomenna sen kohtalosta.

Ei kun piinailemaan! :D

Tampereelle!

Siirto toteutuu! En voi uskoa, että meillä on näin hyvä tuuri :) Klinikan biologi soitti jo kahdeksalta ja kertoi, että toinen kaksisoluisista oli oikein hienon näköinen, tällä hetkellä 9- tai 10-soluinen. Sen siis käyn hakemassa kyytiin <3 Toinen alkio ei ollut aivan yhtä hyvän näköinen, mutta ei sitäkään oltu ihan heti tuomittu roskikseen, vaan sitä seurataan vielä, josko sen saisi takaisin pakkaseen. Olen joka tapauksessa mahdottoman tyytväinen.

Alkiot

Eka työpäivä loman jälkeen sujui kivasti, en stressannut juuri ollenkaan. Iltapäivällä soitin klinikalle, ja tuttu hoitaja sanoi toisessa päässä, että arvaakin mitä asiani koskee, niitä alkioita nimittäin :) No, molemmat kaksisoluiset olivat selvinneet hyvin sulatuksesta. Ensimmäinen jännitysmomentti on siis ohi, ja TOIVOTTAVASTI saan huomenna pakata laukkuni uutta Tampereen-reissua varten. Toivottavasti, toivottavasti, toivottavasti...

Sekä minä että mies olemme kuitenkin virittäytyneet sopivan pessimistisiin tunnelmiin, ettei pettymys sitten ole hirveän suuri, jos siirtoa ei tulekaan. Jos siirto ei toteudu, ts. molemmat alkiot kupsahtavat, minulla on jo sen varalle mielipahaa lievittävä toimintasuunnitelma: aion heti soittaa sairaalamme gynekologiselle poliklinikalle ja ilmoittaa että julkisen puolen palveluille olisi tarvetta. Ja toivoa, että ei tarvitsisi kovin kauaa odotella uusien hoitojen alkamista.

Hämmentävä ajatus, että juuri tälläkin hetkellä ne meidän viimeiset alkiot kellivät Tampereella labrassa jossakin elatusnesteessä. Vaikken uskonnollinen olekaan, niin nyt tekisi kyllä mieli vähän rukoilla.

Lomanloppumisfiilikset

Aloitin Lugesteronit lauantaina. Muutaman päivän ajan vatsa on ollut turvoksissa, melkein heti aamusta. Tätä en muistaakseni huomannut viime lääkkeellisessä kierrossa ennen siirtoa... Ärsyttävää. Mies vitsailee, että näytän todellakin siltä kuin olisin jo raskaana. Höh. 

Huomenna alkaa taas työt loman jälkeen. Loma oli onnistunut kaikin puolin. Töiden alkaminen ei ahdista kovin paljon, vaikka mielessä aina käykin välillä, että kuinka pitkään seuraavaa kunnon lomaa onkaan taas odotettava... Ja väkisinkin käy mielessä sekin, että vietänkö ensi vuonna ollenkaan varsinaista kesälomaa, äitiyslomalla olisin tietysti paljon mieluummin :) 

Uusia asioita on tiedossa töihin liittyen nyt syksyllä, mutta muutama ensimmäinen viikko sentään menee vielä vanhan kaavan mukaan. Voisin jatkaa lomailuakin, mutta tuntuu, että ihan niin kuin lapsettomuushoidotkin taas etenevät, niin on mukava aloittaa myös arki. Huomenna en ehkä ole enää samaa mieltä, vaan tulen tänne vinkumaan sitä että hienot säät jatkuvat mutta töissä on vain hirveästi stressiä :)

Huomenna alkiot otetaan sulamaan. Hui. Soitan iltapäivällä klinikalle, toivottavasti sieltä kerrotaan silloin hyviä uutisia. Itse ajattelisin niin, että sulatuksesta alkiot todennäköisesti voisivat selvitä, mutta että jatkaisivat vielä jakautumistakin, sitä epäilen kovasti.

Ja naapuri on... raskaana!

Toissapäivänä juttelimme ensimmäistä kertaa naapuriin muuttaneen pariskunnan nuoren rouvan kanssa. Raskaana tietysti ja ensimmäinen lapsi tulossa. Meillä ei ole vielä lapsia, kerroin, hymyillen totta kai. Muka sellaisen ihmisen hymyä, joka kaikessa rauhassa odottelee, että raskaustesti näyttää plussaa, parin kuukauden piinallisen yrityksen jälkeen tietysti. Tai ehkä naapuri kuvittelee, että olen jo raskaana.

Meillä on vain tämä koira, lisään samalla kun rouva katsoo taloamme, että onhan teillä tuossa tilaa. Niin. On väärin omistaa talo, johon mahtuu kuistille rattaat ja hiekkalaattikko pihalle, jos raskautta tai lapsia ei vielä ole. Ja ne makuuhuoneiden pallotapetit. Ne taitavatkin olla lapsettomuuteemme perimmäinen syy. Kuinka röyhkeää tapetoida ennakoivasti, emmehän tietenkään olisi saaneet olettaa, että lastensaanti on meille yhtä helppoa kuin se on monille muille!

Nämä olivat tuntemukseni tuossa tilanteessa, mutta enää en ole mitenkään pahalla tuulella. Ennemminkin hieman levoton. Soitin esimiehelleni tänään, ja hän sanoi totta kai että järjestetään tiistaiksi sijainen (ts. joku tekee kahden ihmisen työt). Harmitti, että juuri ensi viikko on tiukempi työvoiman suhteen. Ja minulla on muka jonkinlainen oikeus olla poissa töistä. Eihän työnantajani hyödy hoidoista mitenkään. Enkä minäkään, jos tulosta ei synny. Kukaan ei hyödy, mutta minulla on huono omatunto ja joku muu joutuu tekemään työni. Jos siirtoa ei tule, niin toivon että saan tietää asiasta jo ennen kuin ilmoittaudun "sairaaksi" tiistaiaamuna. Ehkä olisi vain parempi ottaa päivä palkattomana vapaana.

Minulla on sellainen aavistus, että tulen kokonaan unohtamaan Lugesteronien aloituksen lauantaina. Pitäisi varmaan jo nyt jättää kylppäriin esille jättikokoinen muistilappu. Mutta jos laitan sen jo nyt, niin sitten en ehkä enää reagoi siihen silloin kun pitäisi :) Puhelimeni muistutusohjelma on hanurista, joten sitäkään en voi käyttää...

Siirtopäivään on enää ihan lyhyt aika! Eli piinapäivät taas edessä... jos siirtoa nyt edes tulee. Toisaalta olen innoissani, mutta sitten on toisaalta välillä ihan välinpitämätön olo. Että so what miten käy. Se saattaa olla jonkinlainen psyykkinen suojautumiskeinokin, mistä minä tiedän. Valmistaudun ts. uuteen pettymykseen. Tai sitten, ehkä vihdoinkin...!

Ultra ja seuraava siirtopäivä

Ultrassa strateginen mitta eli kohdun limakalvo oli 8,0 mm. Onneksi klinikalta ei haluttu mitään kontrolliultraa, vaan siirtopäiväksi päätettiin ensi viikon tiistai 18.8. Todennäköisesti ne kaksi jäljellä olevaa alkiota on pakastettu yhdessä, joten sitten sulatettaisiinkin molemmat. 

Sulatus tapahtuu maanantaina, ja hoitaja sanoi että voin soittaa jo silloin iltapäivällä että mitä alkioille kuuluu. Hyvä tietysti tietää jo etukäteen, että lähdenkö seuraavana aamuna reissuun vai en, jos vaikka kumpikaan ei selviäisi sulatuksesta... En ole alkioiden suhteen kovinkaan toiveikas, mutta toki on aina mahdollista, että toinen niistä on SE alkio :) 

Estradot jatkuu entisellä annoksella. Lugesteronin aloitan lauantaina. Klexane ja Primaspan ennallaan, Prednisolon siirtopäivästä alkaen 5 vrk 30 mg ja sitten taas 10 mg testipäivään asti. Eli ihan tutut jutut. 

Kyselin ultraavalta gynekologilta julkisen puolen jonosysteemistä. Hänellä ei ollut mitään varmaa tietoa, mutta arveli kyllä, että tämä jono missä me nyt olemme, olisi ihan suoraan seuraavaan ICSI-hoitoon. Se kuulostaa tietysti kivalta, toivottavasti asia olisi juuri näin :) Ettei tarvitsisi sitten hirveän pitkään odotella seuraavaa ICSI nr. 2:sta. Parasta tietysti jos sitä ei tarvittaisi ollenkaan.

Siirtoajankohta sinänsä on ihan hyvä ajatellen päivystyksiä ja muuta, mutta aloitan työt loman jälkeen maanantaina, joten vähän noloa, että joudun heti olemaan poissa. Ajattelin soittaa huomenna esimiehelleni ja keskustella asiasta. Ei niin että hän voisi kieltääkään minua olemasta poissa töistä, sanoo vain että juu tottakai asia järjestyy, mutta silti joku joutuu tekemään ylimääräisiä töitä "sairauslomani" takia. Tietysti jos maanantaina selviää, että alkiot ovat roskiskamaa, niin sitten ei tätäkään ongelmaa tule...

On vähän sellainen olo, että haluaisin saada nämä jäljellä olevat kaksisoluiset nopeasti "käytettyä", jotta voisimme taas aloittaa puhtaalta pöydältä. Vaikka onkin hassua ajatella niin, koska ihan käypää tavaraahan nekin ovat, kunnes toisin todistetaan. 

Mutta kun tässä ekassa ICSI:ssä ei juuri mikään mennyt niin kuin olin ajatellut. Tuoresiirtoon ei päästy, vielä ei ole näkynyt edes kemiallista raskautta vaikka alkioita on siirretty jo kolme. Punktion jälkeen olin varma, että kyllä se ensimmäinen lapsemme on näiden munasolujen joukossa, mutta nyt se ei näytä enää kovin todennäköiseltä. Olin tietysti myös ajatellut, että emme varmasti tule tarvitsemaan julkisen puolen palveluja. Marraskuusta elokuuhun tuntui olevan hirveän pitkä aika, ja sinä aikanahan ehtisi tehdä vaikka kuinka monta siirtoa, joista varmasti jokin onnistuisi. Ja nyt on jo elokuu, ja aivan pian on jo kaksi vuotta siitä, kun ensimmäisen kerran tein positiviisen raskaustestin.

Ultraava gyne kysyi minulta tänään, että miten oikein jaksan tätä jatkuvaa odottelua ja toistuvia pettymyksiä. Sanoin, että tässähän tämä. Ei ole oikein muuta vaihtoehtoa. Ja ihan totta se on, mitä sanoin. Kyllä tämä tässä, toistaiseksi ainakin.

Adoptioajatuksia ja muuta

Lueskelin oikeastaan ensimmäistä kertaa adoptioblogeja. En ole mitenkään epätoivoisella tuulella, etsiskelin tietoa lähinnä mielenkiinnosta adoptioprosessista, -kriteereistä ja muusta. Adoptio on jo pidemmän aikaa tuntunut varteenotettavalta vaihtoehdolta, jos lapsia emme muuten saisi. Aiemmin itse lapsettomuushoidot tuntuivat siltä takaportilta, että jos ei luomusti niin hoitojen avulla viimeistään. No, nyt sitten mietin välillä jo sitäkin, että mitä jos hoitot eivät tuotakaan tulosta? Mitä sitten tapahtuu?

Tietoa etsiessäni tarkastelin joidenkin maiden listoja, että mitä vaatimuksia tulevien adoptiovanhempien pitäisi täyttää. Monessa paikassa mainittiin jopa ihan erikseen minun sairauteni selvänä vasta-aiheena. Se oli aikamoinen shokki. Ehdin jo ajatella, että jaha, siinä sulkeutui sitten sekin takaportti.

No, ihan niin huono tilanne sentään ei ole. Monista maista adoptio tuntuu olevan mahdollista niin kauan kuin mieheni on terve ja itse voin lääkitysteni kanssa hyvin. Ymmärrän toki miksi on niin paljon kaikenlaisia kriteereitä. Lapsen parastahan siinä ajatellaan, koska lapselle etsitään vanhempia eikä ensisijaisesti vanhemmille lasta. Mikä on ihan oikein.

Välillä minusta tuntuu, että kaikki aina lopulta palautuu sairauteeni. Vaikkei se vaivaa tällä hetkellä millään tavalla, otan vain lääkkeeni ja kaikki on hyvin. Mutta ei. Sairauteni nousee esiin mitä erikoisemmissa yhteyksissä ja hankaloittaa asioita, jotka terveille ovat ihan yksinkertaisia. 

Kun pitkän jahkailun jälkeen onnistuin saamaan henkivakuutuksen, se maksaa törkeän paljon. Mitään sairauskuluvakuutuksia en tietenkään voi saada. Asuntolainaan ei minun puoleltani voinut saada minkäänlaista takaisinmaksuturvaa. Kun ostin aikoinaan hääpukua, piti miettiä sitä että mitä jos kortisoniannosta joudutaan nostamaan ja paisun yhtäkkiä niin ettei puku enää mahdukaan. Osa rokotteista on kiellettyjä. Itujakaan en kuulemma saisi syödä?!? Onneksi en ole suuri itujen ystävä :D

Kun meistä tuntui siltä, että olisi hyvä hetki alkaa miettiä lastenhankintaa, niin terveydetilaani piti ensin seurata melkein vuoden ajan, raskauden kannalta vasta-aiheiset lääkitykset lopetetiin vähitellen, verikokeita seurattiin. Ja mikä tuntui kaikkein oudoimmalta oli se, että jouduin pyytämään lääkäriltäni lupaa ehkäisyn poisjättämiseen. Muistan erään puhelinkeskustelun loppukeväältä 2013, jolloin lähestulkoon anelin tuota lupaa ("voitaisko me jo nyt alkaa yrittämään?"). 

Suurin osa ihmisistä vain yksinkertaisesti jättää ehkäisyn pois. Ajattelin tuolloin, että kun alku oli meille hankala, niin ehkä itse lapsensaanti menisi sitten jouhevammin. No ei ihan :) Sitten tulivat  keskenmeno ja kemiallinen raskaus, pettymykset ja odottamiset, tieto siitä että luomuraskaus on lähes  mahdottomuus, kaikki nämä säätämiset lapsettomuushoitojen kanssa, tukos- ja taudin aktivoitumisriskit sun muut. Puhumattakaan siitä, että jos ja kun vihdoin tulen raskaaksi, niin sittenhän se show vasta alkaakin, kun tasan KAIKKI voi mennä pieleen. 

Voisiko tauti estää vielä adoptionkin???

Toivon tietysti että ei. Eivätkä nämä adoptioajatukset kuitenkaan ole tällä hetkellä lainkaan ajankohtaisia. Olen valmis vielä määrittämättömään määrään hoitoja, kunhan vain raskaus ja lapsi saataisiin aikaiseksi. Mutta aina on mukava tietää, että on olemassa vaihtoehtoja. Yhtäkkiä tuntuukin paljon epävarmemmalta, jos vaihtoehtoja karsiutuu pois.

Lukaisin tähän asti kirjoittamani, ja täytyy myöntää, että kuulostan katkeralta valittajaämmältä. En kuitenkaan koe itseäni sellaiseksi. Kaikesta huolimatta en ole katkera siitä, että minulla on tämä sairaus. Se on (vaikka se hassulta kuulostaakin) antanut elämääni sekä suorasti että epäsuorasti paljon hyvää ikävien asioiden lisäksi. Olen kiitollinen siitä, että saan hyvää hoitoa ja että tauti ei juuri rajoita elämääni tällä hetkellä. Nautin siitä, että voin hyvin juuri nyt, vaikkei tulevaisuudesta kukaan tiedäkään. Elämä on hyvien ja huonojen asioiden summa. Juuri nyt elän sitä hyvää elämää, siitä minulla ei ole epäilystäkään!

Pieni kylässä

Kesä taisi vihdoinkin tulla, onneksi lomaa on vielä jäljellä. Olimme ensimmäistä kertaa rannalla vasta tänään, ja sen jälkeen piknikillä omalla nurmikolla :) Kummityttö on meillä nyt yökylässä, ihana pieni <3 Juoksentelimme pihalla, leikimme Vilman kanssa ja illalla tyttö sai kylpeä. Omaa tahtoa kyllä löytyy jo aika paljon, ja usein tulee itku kun ei saakaan kaikkea mitä haluaisi :) Nyt vietämme iltaa kahdestaan, kun lapsi on nukkumassa. Kyllä minä oman lapsen meille ottaisin vaikka heti, jos se vain annettaisiin. Tai jos nyt ensin tulisin edes raskaaksi ;)

Kuukautiset ovat ihan loppumaisillaan, tänään on siis kp 6, tiistaina on ultraääni ja silloin saan toivottavasti jo kirjoittaa kalenteriin suunnitellun siirtopäivän. Kokemuksesta kuitenkin tiedän, ettei se välttämättä mene niin suoraviivaisesti tälläkään kertaa... 

Mietinkin tässä juuri, että onko se vain ja ainoastaan kohdun limakalvon paksuus (ja tietysti alkion ikä), jonka perusteella siirtopäivä päätetään lääkkeellisessä kierrossa? Eli jos limakalvo kasvaa hyvin, niin silloin siirron voi tehdä aiemmin kierrossa, huomioiden tietenkin edelleen se alkion ikä? Viimeksi siirto tehtiin kp 20, mutta millä perusteella se oli juuri kp 20? Viimeinen ultraääni oli kuitenkin jo kp 14 ja Lugesteronitkin aloitin vasta kp 17. Joten miksi ei siirtoa olisi esim. voitu tehdä jo kp 18 joka oli maanantaipäivä? Liittyykö se vain klinikan aikatauluihin? Vai oletetetaanko että limakalvo vielä ehtisi kasvaa lisää (minun kohdallani limakalvo oli päinvastoin ohentunut)? Tämä nyt on tällaista ns. turhaa pohdintaa... Mutta jos jollain on jotain näkökantoja asiaan niin saa mielellään jakaa minullekin :)

Kp 1

Kuukautiset alkoivat pitkästä aikaa aamulla niin että heräsin jomotteluun, ja heti kun istuin pöntölle niin tuli verta. Panadol auttoi ihan tarpeeksi hyvin, onneksi. Huomenna soitan klinikalle. Liimasin jo aamulla iholle Estradot-laastarit, puolitoista kappaletta 100 mikrg:n laastaria. Pistin ekan Klexanen, aloitin myös Primaspanin uudestaan ja tuplasin Prednisolon-annoksen 10 mg:aan/vrk. 

Eli ei kun seuraavaa PAS:ia kohti! Jos jotain pettymyksen tunteita vuodon alkamiseen liittyen ehkä olikin, niin nielaisin ne kuin pahanmakuisen pillerin ja unohdin saman tien. Huomenna soitan klinikalle, mutta eiköhän se ultraäänikontrolli tule kp 10 niin kuin edelliselläkin kerralla. Se olisi sitten tiistai 11.8. Onneksi olen silloin vielä lomalla, joten työt eivät hankaloita ultrassa käymistä. Jännittävää!

Kesäloma

Hävettää tulla tänne kertomaan, että olen lapsettomuuden ja kaiken muunkin suhteen edelleen hyvällä tuulella, kun moni kanssabloggaaja voi todella huonosti. Mutta näin se vain on. Olen nauttinut kesälomasta vaikka kuinka paljon, ja sitä on edelleen yli kaksi viikkoa jäljellä. Raskaana en taida olla, vaan odottelen vuotoa :) Taisin joskus aiemmin laskea, että kuukautiset saattaisivat alkaa sunnuntaina. Tänään on kp 29 eli se olisi sitten kp 31. Pikkaisen jo odotan seuraavaa PAS:ia :)

Yksi parhaista ystävistäni kertoi muutama päivä sitten, että hän ja hänen miehensä yrittävät lasta. Ilahduin tästä kovasti, osittain siksi että ystävä osoitti luottamustaan, mutta myös siksi, etten tuntenut minkäänlaisia katkeria tunteita, vaan pystyin sydämestäni toivottamaan onnea yritykseen. Olen tyytyväinen myös siksi, että nyt osaan varautua raskausuutisiin, eivätkä ne tule ihan puskista sitten kun tulevat. Vauvaa on kaiketi tehty jo muutaman kuukauden ajan. En todellakaan toivoisi, että he joutuisivat kokemaan samat vaikeudet lastenhankinnassa kuin me...

Lopuksi haluan toivottaa jaksamista blogituttavilleni, joilla on lapsettomuuden vuoksi tällä hetkellä vaikeaa. Ajattelen teitä usein <3

Aika kuluu

Onpas siitä pitkä aika, kun viimeksi kirjoitin. Osittain syynä on se, että olemme olleet melkein viikon huonon nettiyhteyden varassa miehen perheen mökillä. Toinen syy on sama kuin mitä edellisessä postauksessa kerroin. Lapsettomuus ei edelleenkään vaivaa kovin paljon. Enkä pitäisi keksiä jotain muitakin aiheita, joista kirjoittaa??? Mutta ei sittenkään. Kun tämä blogi on juuri lapsettomuuteen liittyvien asioiden pohtimista varten.

Ensimmäinen lomaviikko meneillään. En ole oikein vieläkään sisäistänyt kunnolla, että on loma. Tuon mökkireissun lisäksi emme lähde enää reissuun tämän loman aikana, ja se on IHANAA. Kaikkein mieluiten vietän lomani kotona puuhastellen, lukien, leffoja katsoen jne. Rannalle olisi kyllä kiva myös päästä ja tavata ystäviä ihan vain kotikaupungissa :)

Kuten edellisessä postauksessa tunnustin, niin tein taas ovulaatiotestejä. Testi oli postiviinen kp 17 illalla (onneksi, koska se oli viimeinen testini). Melkein koko seuraavan päivän tuntui oikealla selvästi oviskipuja. Ovulaation hyödynsimme kuten joskus aiemmin, kun luulimme että se voi johtaakin johonkin. Jostain kumman syystä minulla on kuitenkin taas sellainen olo, että miksipä tästä luomukierrosta ei voisi tärpätä?

Realistisesti ajatellen minun pitäisi heti unohtaa moiset hömpötykset. Jos siittiöitä kerran on niin vähän, että ne eivät löydä munasoluja edes laboratorion maljalla, vaan ne pitää ruiskuttaa suoraan munasolujen sisään, niin miten ihmeessä luomuraskaus silloin voisi onnistua??? 

Kallooni ei kuitenkaan edelleenään mahdu, että miksi ensin alkaa kaksi raskautta luomusti ja sitten puolen vuoden päästä viimeisimmästä todetaan, että miehen siemenneste on niin huonoa että ICSI on ainoa keino saada raskaus aikaan. Onko siittiöitä koko ajan ollut näin vähän, vai tapahtuiko tuon puolen vuoden aikana jotain? Näihin kysymyksiin emme varmasti koskaan saa vastauksia. Mutta tämä mysteerio on kuitenkin osaltaan ylläpitämässä epärealistisia toiveitani luomuraskaudesta.

Ihmeisiin en usko, jos niiden määritelmä on se, että jokin mahdoton asia tapahtuu. Mutta jos ihme määritellään hyvin epätodennäköiseksi tapahtumaksi, joka sitten kuitenkin tapahtuu, niin silloin asia on ihan eri. Tällaisia ihmeitä olen itsekin kokenut, ja uskon että elämäni tuo niitä tullessaan vielä vaikka kuinka paljon :)

Ai niin... se lapsettomuus

Olen ollut kirjoittamatta näin pitkään siksi, että ei ole ollut mitään sanottavaa. Miksi jauhaa täällä lapsettomuudesta, kun en ole moneen päivään tuntenut itseäni lapsettomaksi? Se on tietysti vain hyvä asia. En uskonut, että tällainen välinpitämättömyys olisi enää mahdollistakaan. Tai ei se ehkä välinpitämättömyyttä ole, mutta asia ei vain tällä hetkellä häiritse juuri ollenkaan.

Uskoa en ole menettänyt. Välillä aina tunnen vatsanpohjassa ihanan kirpaisun, kun mietin miltä sitten tuntuu, kun vihdoinkin saan taas nähdä raskaustestissä kaksi kunnollista viivaa. Hieman petetty olo on kyllä välillä. Ensimmäisestä plussasta on pian jo kaksi vuotta, ja toisesta puolitoista. Mikä tarkoitus näillä oli, jos lisää ei ole tulossa? 

Jaksamme miehen kanssa edelleen ihmetellä, miten kummassa on mahdollista, että olen tullut kaksi kertaa raskaaksi näin hirvittävän huonolla siittiömäärällä, kun sen kerran pitäisi olla lähes mahdotonta. Voiko sitten melkein mahdoton tapahtua kaksi kertaa viiden kuukauden sisällä?

Sitten pieni salaisuus. Minulla on vieläkin säästössä se ensimmäisessä PAS-kierrossa tekemäni testi, jossa, edelleenkin, näkyy haalea toinen viiva. Ehkä siellä kuitenkin yritti silloin tapahtua jotain? Harmittaa, etten silloin mennyt veritestiin, koska siinä olisi ehkä näkynyt jotain. Tästä lähtien menen AINA veritestiin, ainakin silloin, jos tikuissa ei näy mitään.

Huomenna on meidän molempien viimeinen työpäivä ennen lomaa. Pitäisikö olla oikein innoissaan? En kuitenkaan ole. Mietin sitä, että sitten kun lomalla on enemmän aikaa, rupeanko taas suremaan lapsettomuutta enemmän? Tai jotain muuta asiaa? Ehkä on vain outoa jäädä lomalle. Kyllä varmasti nautin siitä sitten kun pääsen kunnolla vauhtiin :)

Nyt on muuten jo kp 15. Ja KYLLÄ, olen tehnyt ovistestejä! :D Vasta kaksi ja edelleen negatiivista näyttävät. Annoin itselleni luvan testailuun, kun kerran olo on lapsettomuuden suhteen näin hyvä. Ja kun se testailu on niin kivaa ;)

Lääkitysasiaa

Lapsettomuusrintamalle ei kuulu juuri uutta. Tänään elän kiertopäivää seitsemän. Muutama päivä sitten tuli postissa seuraavan eli 4. PAS:in suunnitelma. Tästäkin tulee siis lääkkeellinen kierto. Lääkitys eroaa sillä tavalla, että Estradot-annos on heti aluksi jo 150 mikrog, ja Prednisolon-annos olisi 10 mg koko kierron ajan, paitsi siirron yhteydessä 30 mg/vrk. 

Tuo Prednisolonin määrä hieman epäilyttää, kun annosta on koko ajan hilattu hieman ylöspäin. Kokonaisuutena olen kuitenkin syönyt Prednisolonia aika paljon tässä kevään ja kesän aikana. 5 mg:aa vuorokaudessa olen käyttänyt jo monta vuotta, eikä siitä ole tullut juuri haittoja (mitä nyt aiemmat isot annokset ovat vaikuttaneet hieman luuntiheyteen), mutta en mielellään söisi Prednisolonia pitkiä aikoja isompia annoksia. Varsinkin kun tieto tehosta lapsettomuushoitojen yhteydessä on aika hataralla pohjalla (korjatkaa toki jos olen väärässä). Mutta jos siitä nyt on edes jotain hyötyä, niin syön kortisoniakin ilomielin :)

Tämän ensimmäisen lääkkeellisen kierron aikana en huomannut lääkkeistä mitään haittavaikutuksia, ja oikeastaan vasta siinä vaiheessa kun olin jo poistanut laastarit, totesin että paino oli noussut aika reippaasti. Mitä lie ollut, ylimääräistä nestettä kai, mutta kun tänään kävin vaa´alla, niin se näytti 5 kg vähemmän kuin viikko sitten, ja se on aika paljon tämän kokoiselle ihmiselle! Nyt tuntuu kyllä huomattavasti mukavammalta. Kortisonikin kyllä turvottaa, ja juuri ennen kuukautisia painan normaalistikin pari kiloa enemmän, joten ehkä kyse oli kaikkien näiden asioiden yhteisvaikutuksesta.

Kp 1 ja vapaus

Sieltähän se vuoto alkoi. Hyvä ettei tarvinnut tämän pidempään odotella. Olen oikein hyvällä tuulella tänään. Niin hyvällä, ettei lapsettomuus jaksa surettaa. Vaikka kovasti kaipaankin omaa lasta, niin olen myös oppinut nauttimaan tästä vapaudesta, jota ei sitten enää ole, kun on lapsia.

On ihanaa olla ilman lapsettomuushoitojen lääkkeitä. Omat pillerini toki otan päivittäin edelleenkin, mutta niin olen tehnyt jo kohta kuusi vuotta, ja se on minulle yhtä lailla rutiinia kuin hampaiden pesu. Mutta Lugestronit ja Klexanet ja laastarit, niiden kanssa on aina vähän enemmän muistamista ja vaivaa :) Nyt olen vapaa, myös tällä tavoin :D

pp 14: Helpotus

Saimme tänään ihania ja huojentavia uutisia liittyen siihen aiempaan huoleen, josta kerroin. On TODELLA helpottunut olo. Kuin sadan kilon taakka olisi nostettu harteilta. Nyt voin taas nauttia täysillä ihan tavallisista asioista, kun ei tarvitse pelätä.

Otsikossa on pp 14, vaikka enhän enää piinailekaan. En oikein tiedä miksi näitä päiviä muuten nimittäisin? Kai kuukautiset pian alkavat. Ei kai siinä kovin montaa päivää mene?

Uskon, että aika seuraavaan siirtoon menee yllättävän pian. Yritän olla odottamatta sitä kovin aktiivisesti, ettei kaikki aika mene päivien laskemiseen. Toisaalta näin kesällä on helppo ajatella ihan muitakin asioita, varsinkin kun edessä on vielä kuukauden loma! :)